Olin jo pari kertaa käynyt uimassa Rio de Janeiron kauniin ja
kallisarvoisen rantavyöhykkeen muutamassa "postassa", s.o. luvallisessa
uintipaikassa — kaikkialla ei näet veteenmeno ole sallittua mm. siitä
syystä, että kaikkialle ei riitä vartijoita. Silloin oli käyty
merikylpyjä ottamassa aikaisin aamulla, kello 7-8:n tienoissa, jolloin
auringon paahtovoima vielä on pienempi, ja moneksi päivätunniksi
sellainen aamu-uinti virkistikin sekä ruumista että sielua.
Asunnostamme, joka sijaitsi parinsadan metrin päässä rannasta, astuimme
uintipaikalle uimapuvussa, kenellä uintivaippa hartioillaan, kenellä
ei, eikä se asu ollut katuyleisöstä yhtään outoa, — noin siellä
kävellään pitempiäkin matkoja.
Lämmin on jo aamulla ja suloista on sujahtaa veteen, jossa jo toisia
pulikoi. Rantahietikolla taas asetutaan pieniin ryhmäkuntiin, joissa
tarinoiden lekotellaan, ja välillä pistäydytään hyrskyjä vastaan
kamppailemassa.
Varsinaisesta "uimisesta" ei näet tällä rannikolla tule paljonkaan
puhetta, sillä meren mahtavat hyökylaineet, tavallisestikin parin,
kolmen metrin korkuiset, paiskautuvat sellaisella voimalla loivaa
rantahietikkoa kohti, että kysytään suurta taitavuutta ja voimaa, jos
mieli "uida" näitä laineita vastaan. Merikylpy rajoittuu siis siihen,
että mies tai nainen — usein he menevät veteen yhdessä — kahlaavat
noin vyötäröitä myöten aaltoa vastaan ja antavat sen takaapäin
paiskautua niskaansa taikka heittäytyvät sen vietäviksi rannalle.
Voihan siinä tosin "puhkaistakin" aallon ja uida sen taakse uutta
lainetta vastaan. Mutta se on varsinkin ensikertalaisille vaarallista
urheilua, koska tällä rannikolla käy, aallon voiman lisäksi, erittäin
väkevä, luoteen ja vuoksen vaihtelusta riippuva virta, joka vallan
huomaamatta tempaisee uimamiehen mukaansa ja jota vastaan on toivotonta
taistella. Sen tuntee jo kahlatessaan, virta pyrkii väkisinkin
nielemään oikealle tai vasemmalle. Monen liian uskalikon mammanpojan on
tuo virta vienyt kuulumattomiin, — sellaisten pelastamista varten ovat
juuri vartioveneet ankkuroidut "postan" kohdalle, mutta sattumoissa on,
ehtivätkö ne avuksi. Usein, esim. myrskyisinä päivinä, ei noita
vartioveneitä muuten selällä olekaan. Silloin on oikeastaan uimaanmeno
kiellettyä, — ken menee, menköön omalla vastuullaan. Rannalle
sijoitetuissa tähystystorneissa, hirren nokkaan pystytetyissä kojuissa,
joissa mies kauniilla ilmoilla vahtii virtoja ja liikettä, on
sellaisina päivinä punainen lippu, eräänlainen myrskyvaroitus.
No niin, tässä "meidän postassa" oli pari kertaa kylvetty, mutta eräänä
sunnuntaina lähdettiin hiukan edemmäs "posta 6:een", joka on pienessä
poukamassa, niin että merilaineet eivät tule sinne suorastaan eivätkä
täysvoimaisina — virtakin on siellä vaarattomampi. Siellä voi sen
vuoksi oikein "uidakin" ja sinne kasaantuu siksi aina paljon kansaa
lapsineen, koirineen ja suurine päivänvarjoineen, joiden varret
upotetaan hiekkaan ja joiden alla sitten uinnin lomissa lepäillään.
Sitä varjon tarvetta ei äkkinäinen heti ymmärrä; hänestä on,
suolaisesta vedestä noustessaan, päivän helle hyväksi, miksi sitä
paettaisiin. Mutta kokenut sen varjon merkityksen tietää ja kokematon
oppii sen myös aikoinaan tietämään.
Meitä kokoontui tälle vilkasliikkeiselle rannalle nyt pieni suomalainen
ryhmäkunta, joka siinä suloisesti vietti sunnuntaista aamupäiväänsä.
Nautimme merikylvyistä, kellimme kuumassa hiekassa, kaskuilimme minkä
jaksoimme ja pistäysimme taas veteen. Minulle oli painettu valkoinen
liinalakki päähän suojaksi auringonpistolta, mutta tulipa muuan
jymylaine ja kuori tiukalle vedetyn päähineen armotta kaljultani pois
— sinne se meni. Mutta yhtä lysti oli silti, eikä tuntunut kuumuuskaan
ylen rasittavalta. Käveltiin kauas hiekkarantaa pitkin ja jälleen teki
mieli aaltoihin.
— Jos kuitenkin jo lähdettäisiin kotiinpäin, ehdotti vihdoin eräs
"kokeneista".
— Nytkö jo pois paratiisista, vastustelimme me ensikertalaiset, joille
tämä nautinto oli uutta ja korvaamatonta.
— Maallisesta paratiisista on hyvän sään aikana lähdettävä, tätäkin
hyvää voi tulla liiaksi.
— Niin, mikään maallinen onnihan ei ole pysyväistä. Mutta vielä kerran
laineisiin!
Käytiin vielä kerran, kuivailtiin vielä hetki päivänpaahteessa ja niin
noustiin pienellä kaipauksen huokauksella autoon ja ajettiin kotiin.
Siellä huuhtouduttiin suolavedestä ja pukeuduttiin sunnuntaipukuun.
Mutta viimeksimainittu toimenpide oli tällä kertaa tarpeeton. Sillä
nytkös valtasi meidät auttamaton, sanomaton raukeus; pitkälleen piti
mennä tahtoen tai tahtomattaan. Oli viivytty kylpyrannalla liian kauan
ja sitäpaitsi pitkälle aamupäivää, jolloin aurinko ankarimmillaan
porotti, vaikkei sitä siellä veden ääressä tuntenut. Kun sen
liittolaisena vielä oli ollut ihoon ja uimapukuun iskostunut suolavesi,
oli tämä "kuuri" äkkinäiselle peräti voimakas, — nyt se raukaisi.
Siksi nukuttiin pyhävaatteissa iltaan asti ja pari tuntia valvottua ja
riisuuduttua taas koko yö yhteen kyytiin, — se uinti oli ollut
mainiota unipulveria.
Mutta kun minun aamulla piti nousta, tuntui ruumiissa omituinen
kuumoitus. Tarkastelin ihoani enkä tuntenut sitä omakseni. Sen oli
päivä polttanut tummanruskeaksi, ihanpa tummanpunaiseksi kaikista
niistä paikoista, joita ei uimapuku ollut suojellut. Minusta oli
yhtäkkiä tullut punanahka taikka kirjava kuvatus, — oli aivan kuin
minulla nyt olisi ollut vaalea uimapuku ylläni. Ja niitä palaneita
paikkoja poltteli ja kihelmöi niin vietävästi, varsinkin selkää. Ei
olisi sietänyt panna paitaa päälleen, siinä oli olo kuin
nokkosmättäässä, mutta ei ollut hyvä maatakaan, ei voinut oikeastaan
olla mitenkään päin. Katsoin kuvastimeen: silmäni mulkoilivat
tummapintaisesta naamasta kuin neekerin silmät ja kalju kalloni
punoitti ja hohti.
Ihoa rasvattiin tietysti — hirmuinen kidutus sekin — ja kaikesta
huolimatta puin lopulta päälleni ja ryhdyin tavallisiin hommiini,
liikuin ulkonakin. Mutta suuri pulma oli siinä, ettei sietänyt, ei
millään hinnalla, panna housunkannattimia olkapäille. Kuinkas nyt
housut pysyvät? Tavalliset, solakat miehet käyvät etelämaissa
enimmäkseen ilman henkseleitä, kiristävät vain takaremmiä tai vyötä,
mutta kuinka minun vatsani siihen sopeutuu? Täytyi koettaa, ja ihme
kyllä se onnistui. Tällaisessa asussa ja enimmäkseen takitta minun
täytyi esiintyä toista viikkoa, jonka ajan polttoa kesti, — mutta
housut eivät pudonneet kertaakaan.
Niin, toista viikkoa sitä ihonpolttoa kesti — muutamat kuuluvat
samasta syystä sairastuvan useammiksikin viikoiksi — ja minä muistin
alinomaa ottaneeni Brasiliassa perusteellisen aurinkokylvyn. Mutta
vähitellen se kipu sentään antautui; tuli kutku sijaan, ja ihoni rupesi
kesimään, — tavatonta, kuinka se kesikin! Punerrus vaaleni vähitellen,
ei kuitenkaan kokonaan; vielä puolta vuotta myöhemmin oli minulla kuin
vaalea "uimapuku" ylläni. Taisi olla lopultakin terveydeksi se "kuuri",
eikä sitä ihoa uusilla uimamatkoilla päivä enää polttanut.
Noin viikkoa tuon muistorikkaan uintisunnuntain jälkeen tapasin taas
samoja tuttavia, joiden seurassa olin ollut hiekkarannalla, ja he
katselivat minua ensin vähän uteliaasti. Kuljin näet edelleen ilman
housunkannattimia ja pyysin tupaan tullessani saada heittää takin
päältäni. He ymmärsivät kyllä syyn, mutta veitikka silmässä he
veistelivät:
— Kas, olette siis jo omaksunut täysin brasilialaiset tavat, näinhän
täällä ollaan ilman takkia ja henkseleitä — tarkeneehan täällä.
— Tarkenee, vastasin, mutta viitaten kokemuksiini, jotka he muutenkin
oivalsivat, lisäsin: — Minulla on tähän tavanmuutokseen kyllä omatkin,
erikoiset syyni.
— Vai jäi sieltä hiekkarannalta muistoja, tuliko itku pitkästä ilosta?
— Tuli kirvelyä ja kiroilua. Mutta en kadu sitäkään kokemustani, se
oli joka tapauksessa ihana sunnuntai.
— Oli kyllä, myöntelivät seurakumppanini, jotka kaikki aikoinaan
olivat läpikäyneet samanlaisen eteläntaudin. — Hyväpä, kun nahka jäi
eheäksi, muutamain selkään se kurssi on nostattanut kuin raipan jälkiä
tai märkiviä paiseitakin.
— Kyllä nämä raipat kestetään, vakuutin. — Sen opetuksen kuitenkin
sain, ettei Brasilian auringosta ole nautittava liiaksi.
— Ja että varjostimen alla on uimarannalla välipaloiksi hyvä lepäillä,
— ei tule halveksia näitäkään kokemusperäisiä varokeinoja.