Näiden herkkujen, jotka ovat valloittaneet maapallon Grönlannin ja
Pohjois-Siperian jääaavikoilta, läpi kaikkien mantereiden Tulimaahan ja
Etelä-Australiaan asti, pääasiallisin tuottajamaa on Brasilia. Sieltä
niitä viedään kaikkiin maihin enemmän kuin mistään muualta —
tilastonumerot eivät vain mahdu tämän "tutkielmani" puitteisiin.
Sen maan pääkaupungissa sain eräänä päivänä nähdä yhden niistä
paikoista, jotka välittävät tämän suurviennin, ja se oli melko
mielenkiintoista. Paikka ei ollut mikään loistelias. Se oli vanha talo
erään Rio de Janeiron vanhimman ja ahtaimman kadun varrella; suuret,
harmajaseinäiset, matalanlaiset konttorihuoneet kolmessa, neljässä
kerroksessa ja niiden seinämillä hyllyjä hyllyjen vieressä. Siellä oli
Brasilian erään osan kahvilajittelun keskus ja siellä hääri melkoinen,
ei sentään kovin suuri, henkilökunta pulpettiensa ja pussiensa ääressä.
Mitään varastoa tässä keskuksessa ei ole, ainoastaan näytteitä ja
lajittelua. Noilla hyllyillä oli ääretön määrä sinisiä paperipusseja,
sangen alkeellisesti kokoonkäärittyjä, ja merkkilappu oli joka pussin
kyljessä. Kukin pussi ja pussiryhmä merkitsi erityistä kahvilajia, eri
tavalla sekoitettua, eri asteille puhdistettua. Näitä pusseja oli myös
lajiteltu eri maita varten, aina sen mukaan, mitä laatuja oli havaittu
kuhunkin maahan haluttavan. Muutamat maat, kuten Yhdysvallat, vaativat
erinomaisen hyväksi puhdistettua ja laadultaan aivan tasaista kahvia,
— se on jo viljeltäessä ja varsinkin satoa korjattaessa otettava
varteen. Kaikki pavut ovat tässä ryhmässä suurikokoisia ja
samankokoisia, mitään pikkupapuja eivät jenkit suvaitse, ja papujen
täytyy väriltäänkin olla yhdenkarvaisia — kahvinvärjäystä ei
Brasiliassa kuitenkaan harjoiteta, ainoastaan luonnonväri saa tulla
kysymykseen. Melkein yhtä ankaria laadun yhdenmukaisuuden ja puhtauden
suhteen ollaan Englannissa, mutta siitä alaspäin tulee monenkirjava
asteikko.
Muutamissa maissa ei sitä vastoin pidetä kovin tiukasti kiinni kahvin
yhdenmukaisuudesta; niissä nimenomaan tahdotaankin sekoitettuja lajeja,
maku on pääasia, ja tämä on näiden maiden näytepusseissa siis otettava
varteen. Hyvää kahvia, vaikka se voi olla vähän rumemman näköistäkin,
mutta samalla se on tietenkin myös halvempaa kuin amerikkalainen.
Näöstä ei näet maku ollenkaan riipu. Laadun hyvyyden tuntee hajusta ja
siksi kahvintuntijat aina ensiksi uppoavatkin nenineen kahvipussiin,
ennenkuin rupeavat tarkastamaan, minkänäköistä kahvi on.
Näinpä tosiaankin siellä eräässä lajitteluhuoneessa Suomeakin varten
valittuja, sinisiä kahvipusseja. Niissä on luullakseni kahvi
keskitasoa, ainakaan minun aistini eivät hajusta eivätkä ulkonäöstä
havainneet mitään erikoista. Kuten tunnettua sekoitetaan
tuontipaikoilla kahvin eri lajeja — eri maiden ja maanosainkin
tuotteita — sitten ennen kauppaan laskemista usein toisiinsa, joten
saadaan eri ostajapiireille, eri hintapiireillekin, mieluisia lajeja.
Tuo alkusortteeraus Rion lajittelutalossa tarkoittaa tietenkin vain
brasilialaisia kahvilaatuja, joita on hyvinkin monia.
Muutamissa pusseissa, joiden sisällyksellä kuitenkin kuuluu olevan
hyvä menekki, oli kahvi hyvinkin epätasaisen, jopa roskaisenkin
näköistä, — sitä on aivan vähän puhdistettu sen jälkeen, kun pavut on
kahvipensaasta korjattu ja kuivattu. Kaikkein huonoimman ja rumimman
näköistä oli kuitenkin Brasilian omaa tarvetta varten tarkoitettu
kahvi. Siinä oli rikkoja ja varvunpalasia joukossa, koko ja väri oli
mitä kirjavinta. Mutta tuoksu oli erinomaista. Ihan sellaisenaan,
roskineen ja varpuineen, se kuulemma paahdetaan ja jauhetaan, ja tulos
on mainiota — ei missään saada niin hyvänmakuista ja voimakasta kahvia
kuin Brasiliassa. Se riippuu tietysti siitäkin, että siellä
kahvijauhetta pannaan pannuun paljon, paljon enemmän kuin yleensä
muissa maissa, ei ole tarvis säästää. Mutta totta on toisaaltaan sekin,
ettei ole kahvipapujakaan "karvoihin" eikä rikkapitoisuuteenkaan
katsominen, kahvipensaan varvutkin maistuvat kahvilta.
Kävin eräässä Rion sokerikonttorin keskuksessakin, missä oli
samanlaisia paperipusseja, mutta ne esittivät, ei oikeastaan eri
laatuja, vaan sokeriruokovalmistuksen kehityshistoriaa. Siellä sai
nähdä, miten sokeriruo'osta, joka on pitkänhuiskea, puuntapainen
ruokokasvi, saadaan aste asteelta sitä tumman vaaleaa jauhosokeria,
jota etelän maissa melkein yksinomaan käytetään ruokiin, kahviin jne.,
— palasokeria ei siellä juuri näe. Tuo valmistusprosessi on kuulemma
verraten yksinkertainen. Ruokosylellinen pannaan sellaisenaan kovaan
puristukseen ja niin siitä "prässätään" imeläaines juoksevassa muodossa
pois. Näin saatu tulos, jossa tietenkin on vielä paljon kuorta ja muuta
roskaa, kuivataan sitten ja niin saadaan ruskeaa massaa, joka vielä on
jonkin verran tahmeaa, mutta jo jauhomaista. Vielä joku käsittely ja
siten kuivattu aines, jauhe, puhdistetaan keskipakoismenetelmällä,
toisin sanoen rikat ja roskat ja ruo'onsyyt ja kuorenpalaset
"puhalletaan" pois. Näin jää jäljelle tuota "hienoasokeria",
jota kuten sanottu sellaisenaan käytetään, — aivan puhdistettuahan se
ei ole. Käytetäänpä paljon tuota vielä ruskeampaa, tahmeata
puolivalmistettakin, ja sitäkin eksportoidaan niinkuin jauhosokeria.
Vientimaissa sitten tavallisesti näin etelästä tuotu ruokosokeri vielä
puhdistetaan, "raffinoidaan", ja valkaistaan. Englannissa suoritetaan
se puhdistus kuulemma vielä kahteenkin kertaan. Sen imelyysvoima siitä
lisääntyy, mutta määrä vähenee, — se on siis vain hinta- ja
makukysymys. Brasiliassa käytetty tumman valkoinen jauhosokeri ei ole
kovin imelää; sitä täytyykin sen vuoksi panna esim. kahvikuppiin paljon
enemmän kuin meillä. Ja kun itse kahvikin on sakeahkoa, on se liemi,
jota kupeista nautitaan, hiukan puuromaista — mutta hyvää se on.
* * * * *
Kahvin ja sokerin valmistamisella ja viennillä on ratkaiseva merkitys
niitä viljeleväin maiden taloudelle ja on, varsinkin kahvintuotannolla,
niin ollut jo vuosisatoja. Laajoilta alueilta, hedelmällisiltä
rinteiltä, on metsä poltettu pois, ja sen tuhkaan ovat ensin
neekeriorjat, sitten vapaat neekerit, istuttaneet kahvipensaita, jotka
nopeasti kasvavat ja kypsyttävät sadon useitakin kertoja vuodessa.
Näitä satoja on samoilta mailta otettu vuosikymmeniä, kunnes maa on
niin tyhjiin imetty, ettei se enää jaksa kasvattaa kahvipensasta, —
mikään maan lihoittaminen ei ole tullut kysymykseenkään. Silloin
jätetään sellainen maa autioksi, vanhat kahvipensaat poltetaan pois tai
siirretään muualle, ja maasta muodostuu karjanlaidun, huononlainen
sekin; metsää siihen ryöstettyyn maahan ei enää kasva. Siksi ovatkin
entiset kahvirinteet nyt kaljut.
Silloin on kahvinviljelystä varten ollut haettava uusia, kaukaisempia
rinteitä, jotka sitä varten vuorostaan on kaskettu, ja niin on näitä
luonnon armoittamia maita ollut yhä laajemmalta "parturoitava". Nyt
täytyy jo ruveta ajattelemaan maan lannoittamista kahvinviljelystä
varten, mutta sadot tulevat siten tietenkin kalliimmiksi. Kun samalla
kilpailu toisten kahvia tuottavain tropiikkimaiden kanssa käy
kireämmäksi, ja menekki siten jakaantuu ja vähenee, jää valtaisia,
myömättömiä varastoja joka vuosi omaan maahan. Siten muodostuu
tämä kahvikysymys hyvin kriitilliseksi taloudelliseksi kysymykseksi
näissä maissa. Niinkuin toisaalta kysymys sokerinkin tuotannosta
ja sen markkinoista, joilla, kuten tietty, juurikkaan viljelys
pohjoisemmissakin maissa kovasti kilpailee. Miten se pulakysymys vielä
kärjistyy ja miten se kerran ratkeaa, se ei kuulu tämän "tutkielman"
puitteissa selvitettäviin. Niin suuria etuja antaa kuitenkin aurinko ja
hedelmällinen maaperä näille etelän maille, että niillä pitäisi olla
edellytyksiä voitokkaasti suoriutuakseen tuosta taloudellisestakin
taistelusta.