En rohkenisi ryhtyä laatimaan pientäkään, osittaistakaan kuvausta siitä
suuresta maasta, Brasiliasta, jossa jouduin viettämään kuukauden
päivät, enpä edes sen pääkaupungistakaan, siksi erikoinen se on
luontonsa, edellytystensä, asujaimistonsa ja tämän ajatustapain
puolesta — siihen esitykseen vaadittaisiin perusteellisemmat
tutkimukset ja perehtymiset kuin mitä tuolla ajalla ehtii saavuttaa.
Jokin henkilökohtainen muistelma, kokemus tai havainto tuosta oudosta
maasta voi enintään tulla tässä jutustelun aiheeksi satona
valtamerentakaiselta matkaltani. Teen tämän "varauksen" jo heti, ettei
lukijani luulisikaan minun yrittävän ryhtyä kuvailemaan tuota kaukaista
maata ja sen oloja.
Siksi: jokunen pikavalokuva vain.
* * * * *
Erään hyväntahtoisen maanmiehemme kutsusta pääsimme, omaiseni ja minä,
muutamana maaliskuun sunnuntaina ajelemaan autolla Rio de Janeiroa
ympäröivään vuoristoon. Laitakaupungin verraten alkeellisten
asumusseutujen läpi nousimme rinteitä kiertäen verkalleen ylöspäin ja
tuokion kuluttua avautui jo eteemme ensimmäisiä, ihania näköaloja
rantalakeudella sijaitsevan kaupungin ylitse merelle päin. Taas
kiemurteli tie, joka on rakennettu usein hyvinkin jyrkkien rinteiden
reunalle, vuorten taakse, jotka peittivät merinäköalat, mutta siellä
avautui samalla uusia, ihmeellisiä nähtävyyksiä. Ylivoimaisen
vaikutuksen teki siellä varsinkin rinteiden rehevä kasvullisuus.
Kasvit, jotka kotona pohjolassa kituvat kukkaruukuissa, rehoittavat
täällä miehen ja kahdenkin mittaisina lehti- tai runkokasveina, joista
toisissa upeilevat suuret, voimakasväriset kukkaset. Väliin ne ovat
paksupiikkisiä, kovalehtisiä aarniokasveja, joiden lomitse ainoastaan
hakkuukirveen avulla voi päästä, väliin taas suuria, tuuheita
tasalatvapuita, jotka komeilevat koreassa, sinipunertavassa tai
vaaleankellertävässä kukoistuksessa, niin että koko metsä on
värikylläinen; väliin vielä pitkäluikeroisia, köysimäisiä loiskasveja,
liaaneja, jotka kietoutuvat toisten puiden ympärille, heittäytyvät
puusta toiseen, usein tien ylitsekin, ja vaikuttavat käärmemäisiltä
vonkareilta — niiden satojen eri kasvien nimiä on mahdoton muistaa.
Mutta yhteisesti ne muodostavat ihanan tropiikkimetsän.
Tällaisen tuuhean lehtimetsän läpi ajaessamme pysäyttää herttainen,
kaikkiin tropiikin ongelmoihin hyvin perehtynyt ohjaaja-isäntämme äkkiä
autonsa ja osoittaa:
— Tuossa kasvaa villiytynyttä kahvipensasta, joka parhaillaan on
hedelmässä. Haluatteko oksan mukaanne?
— Tietysti, ja katsotaan pensasta lähemmin.
Noin parin metrin korkuisessa varressa oli useita hedelmäoksia, joissa
jokaisessa oli satakunta hedelmää, pyöreitä, punaisenruskeita, noin
ruusunhedelmän kokoisia ja muotoisia marjoja, joita siitä saattoi
poimia kuin vattuja varresta. Niiden pehmeän ulkokehyksen sisäpuolella
on vastakkain kaksi vaaleaa papua. Siinä ovat nyt "kahvipavut", noista
marjoista nektarimme lähtee. Varsinaisille kahviviljelyksille on
pensaat tietysti istutettu rivittäin ja laaduiltaan lajiteltu. Nämä
metsäpensaat olivat villiytyneitä karkulaisia, muun vesakon keskessä
lymyileviä, joiden hedelmä kuitenkin saattaa olla yhtä käyttökelpoinen
ja maukas kuin viljelty kahvi. Marjat vain kuivataan, roskat
karistellaan eri menetelmillä pois, pavut puhdistetaan, — mutta tässä
ei ole tilaisuutta ruveta selittämään kahvinviljelyksen eri keinoja
eikä salaisuuksia.
Banaanipuita — taikka pensaitahan ovat tavallaan nekin — kasvaa myös
villiytyneinä noiden rinteiden välisissä, alavammissa laaksoissa. Mutta
ajoimmepa useiden huvilain tai viljelystarhain ohi, joihin näitä
isolehtisiä rytikasveja oli istutettu ja joissa parhaillaan tuoreista,
verraten hennoista vuosivarsista riippui kauniinkellertäviä, raskaita
banaaniterttuja, kussakin noin 50-60 hedelmää. Satoa korjattaessa
hakataan nämä varret terttuineen pois — uusia varsia kasvaa rungosta
jo silloin uutta satoa varten. Huvilain portilla seisoi usein niiden
asukkaita, enimmäkseen mustia, tarjoamassa ohiajaville tarhainsa
tuotteita pienestä rahasta. Ostimme tertun, joka iskettiin meille
rungosta irti, ja syödä mauskutimme sitten taipaleen varrella noita
maukkaita hedelmiä. Vuoroin pistettiin poskeen samoin tien ohesta
ostettuja mandariineja, jotka ovat kooltaan suurempia ja maultaan
imelämpiä kuin eurooppalaiset.
Talojen ohi ajettaessa olin oudoksuen katsellut noin viiden metrin
pituisia keppejä, joita niputettuina oli ladottu pystyyn kattoa
vastaan. Vihdoin kysäisin:
— Mitä ongenvapoja nuo ovat?
— Ne ovat kuivamaan pantuja sokeriruokoja, vastasi ohjaajamme, —
niistä saamme kahviimme sokerin.
— Kepinpalako vain kuppiin?
— Vaatii se sentään vähän perusteellisempaa valmistelua, mutta ei
kovinkaan monimutkaista. Ja voipa "kepinpalaakin" senpuolesta
pureskella nautinnokseen.
Siellä täällä vilahteli tien poskessa kellertävä, alava kenttä, jossa
noita ruokoja kasvoi kuin jättiläisryteikköä. Ja erään talon portilla
kaupattiin meille kuorittuja sokeriruo'on paloja, joita oli pistetty
eräänlaiseen tikkuviuhkaan. Maisteltiin siis näitäkin "sokeripaloja",
joilla paikkakuntalaiset kuuluvat työn varrella virkistävän suutaan, ja
imeliähän ne olivat, jopa äiteliä, ja sitäpaitsi kovasyisiä, —
mieluummin pureskelen sokerijuurikasta. Mutta nuo ruo'ot muodostavat
tärkeän osan tämän aurinkoisen maan rikkauksista. Niistä saa vähällä
vaivalla, kuivattamalla, jauhamalla ja keskipakoispuhdistuksella, sitä
ruskeata ruokosokerijauhetta, joka sitten vientimaissa "raffinoidaan",
— alkuasukkaat käyttävät sitä enimmäkseen sellaisenaan.
Olimme siis jo tällä autoajelulla saaneet nähdä pienoiskuvia Brasilian
tärkeimmistä luonnontuotteista: kahvista, sokerista, hedelmistä, ja
olihan myöskin riisivainioiden ohi ajettu. Näitä maita ei paljonkaan
lannoiteta, ne kasvavat kohtuullisella hoidolla — korjaa pois sato
vain! Kelpaapa sitten elää köllötellä, juoda kahvia ja syödä hedelmiä
ja ottaa ettoneita katoksen alla kuumimman sydänpäivän ajan!
Mutta mistään erinomaisemmasta hyvinvoinnista eivät tienvartiset
asumukset kerro. On siellä kyllä kauniita huviloitakin, mutta
enimmäkseen siellä on vallan alkeellisia "kämppiä". Viimeksimainittuja
kyhäävät maatyöläiset, mustat ja mustanpuhuvat, itselleen muutamassa
päivässä. Rakentavat risuista ja oksista eräänlaisen kehän ja lyövät
sitä vastaan lapiolla mäestä kellertävää, sitkeää savea, lyövät
sisä- ja ulkopuolelta, — siihen kovettuu savi auringon avustuksella
muutamissa tunneissa. Katoksi ostetaan tavallisesti rautapeltiä. Maja,
jossa ei ole mitään ikkunoita, oviaukko vain, ja jonka permantokin on
yhtä samaa savea, on valmis, ja perhe, jossa tavallisesti on lauma
mustakiharaisia lapsia, voi muuttaa sisään. Jos sade tai myrsky tai muu
vahinko särkee jonkin nurkan tai seinän, lyödään vain lapiolla uutta
savea sijaan, se kovettuu siihen heti.
Vuorenrinteitä kierrellen on jouduttu 700 metrin korkeuteen ja ilma
tuntuu siellä, näköaloja ihaillessamme, aika viileältä. Katvepaikoissa
ihan viluttaa. Vuoriteitä on kuitenkin vielä melkoista ylemmäskin,
etäisemmät ylängöt ja huiput, joista muutamalle parastaikaa rakennetaan
suurta Kristuksen patsasta, ovat paljon korkeammat. Mutta lähdemmepä jo
vähitellen laskeutumaan alaspäin toisia teitä ja toisia näköaloja
kohden. Ajetaan alavan, laajan banaanikentän halki ja tullaan vihdoin
järville, "laguuneille", jotka ovat yhteydessä meren kanssa. Siellä
näemme sunnuntaionkijoita, jotka vetävät vedestä merkillisennäköisiä,
terävänokkaisia tai suurpäisiä kaloja, ja toisia, jotka "kravustavat"
leveäselkäisiä, monijalkaisia, mutta pyrstöttömiä äyriäisiä. Veteen
varovat kalastajat sentään menemästä, osaksi syystä, että näissä
laguuneissa kerrotaan olevan krokotiilejä, osaksi, koska eräs
omalaatuisensa rantapuu, jonka tuhathaaraiset juuret ulottuvat ympäri
järven rantojen, muodostaa niistä juuristaan tiheäsilmäisen
verkkovarustuksen, jonka läpi on vaikea päästä veteen ja vielä
vaikeampi vedestä pois.
Tämä alava, suorantainen laguunialue on tuskin terveellistä seutua;
siellä varmasti viihtyvät kuumesääsket, jotka itse pääkaupungista on
hävitetty pois. Kaupunkiin päin ajettaessa noustaankin taas ylöspäin
niille rannikkovuorille, jotka mahtavina kiertävät koko Rion lahden
muodostaen sen kuuluisan kehyksen. Tämän tien varrella, mereen
ulkonevilla vuoriniemekkeillä, on hauskoja "kosteikkoja", rinteille
rakennettuja ravintoloita, joista on mahtava näköala merelle ja joissa
teekuppi maistuu mainiolta.
Sieltä vie meren äyräälle rakennettu kaunis rantatie takaisin
kaupunkiin. Se tie on monen kilometrin pituudelta ollut louhittava tai
kaivettava — sillä kivi on rapautunutta ja verraten pehmeätä —
jyrkästi mereen putoavan vuoren seinämään, ja monin paikoin ammottaa
tiensyrjän alla pohjaton syvyys — valtameren mahtavat laineet kuohuvat
ja särkyvät siellä alhaalla vuorta vastaan.
— Tämän osan tiestä, joka on tullut hyvin kalliiksi, lahjoitti Rion
kaupungille eräs rikas yhdysvaltalainen, jolla oli huvilansa tämän
vuoren rinteellä, kertoi autonajajamme. — Ja tuossahan se hänen komea
huvilansa on vieläkin, niemekkeen kärjessä, hiukan kauempana on hänen
hautapaikkansa.
— Hän on siis jo kuollut?
— Murhattu.
— Hyväntekijä murhattu, miksi?
— Se oli rakkaustarina, tavallista räikeämpää laatua. Hänellä oli
kaunis, etelämaalainen rouva, joka mieltyi toiseen mieheen ja halusi
vapautua entisestä. Oikeudenkäynnissä ei tosin saatu rikosta
toteennäytetyksi, mutta yleinen usko on se, että rakastaja raivasi
aviomiehen tieltään.
— Elääkö leski vielä?
— Elää kyllä, tuossa huvilassa arvatenkin elää, ellei ole matkoilla.
— Mutta niin ollen en uskoisi häntä myötäsyylliseksi miehensä murhaan.
— Kuinka niin?
— Jos hän olisi syyllinen, ei hän varmaankaan haluaisi asua tässä
jylhässä paikassa, murhapaikan vieressä, hirmukuilujen kupeella, hän ei
voisi siellä kestää omantuntonsa soimausta. Nämä kuiluthan ikäänkuin
houkuttelevat itsemurhaan vallan syyttömiäkin, mitä sitten
syyllistä...!
— Saattaa olla niinkin. Mutta luonteita on niin monenlaisia, toiset
ehkä hekumoivat kärsimyksistään ja rikoksensa muisteloista.
Se murhetarina painoi hetkeksi mielialan autossa vakavaksi. Mutta
samassa porhallettiin jo kuilutieltä kauniille uimarannalle, jossa
tuhansia ihmisiä mylleröi. Se näky heti kiskaisi kaiken huomiomme
puoleensa. Mutta sen uimarannan ja sen elämän kertominen, Rio de
Janeiron ihmeellisyys ja ihanuus sekin, vaatii kyllä oman lukunsa.