Lähes kaksi viikkoa oli kuljettu katkeamatonta, laidatonta valtameren
ulappaa, jossa silmä ei tavannut mitään, aina vain edessä ja takana
pelkkää vettä ja taivasta. Se avaruuden yksitoikkoisuus oli lyönyt
mieliin avuttoman autiuden tunteen, kasvattanut mielikuvan siitä, että
kaikki muu elämä oli jo kadonnut maailmasta, meidän laivamme vain oli
jäänyt yksin kyntämään sitä laidatonta merta, johon muu maailma, sen
elämä ja rientoilu, oli hukkunut. Tuntui usein siltä, ettei tästä enää
rantaa tulekaan.
Silloin, eräänä iltamyöhänä, pilkoittaa kaukaa Brasilian rannikon
himmeä majakkatuli, — tuossa jo toinenkin. Se on totta, näkö ei petä.
Tuskin silloin maltetaan mennä nukkumaankaan — maata on siis sittenkin
olemassa! — mutta väsymys lopulta voittaa. Ja aamulla häämöttää laivan
edessä todella korkeavuorinen saari, joka vähitellen kasvaa ja saa
selkeät muodot, jopa väritkin. Siellä on todellakin maata ja elämää, ja
pian sitä elämää huomataan laivan ympärilläkin. Ensimmäinen delfiini
porskauttaa hilpeästi keulan kupeella, ensimmäiset lokit lentää
leuhahtavat saarelta ulos saalistamaan laivasta heitettyjä
ruokajätteitä, ja sen ensi saaren kupeitse rupeaa kuultamaan toinen,
korkea, kalju kallio, ja pian jo kolmas ja neljäskin.
Laivan kannella vilkastuu liike nyt varhemmin kuin muina aamuina. Monet
matkustajat, jotka tavallisesti vasta puolilta päivin ovat nousseet
esille laivan uumenista, häärivät nyt kannella lähtövalmistuksissa ja
pysähtyvät vähäväliä katsomaan kalliosaaria, noita melkein
outoja ilmiöitä. Laivamiehet tekevät puhdasta, kiilloittavat
messinkisaranoita, lajittelevat köysikimppuja ja laittavat "lankonkeja"
laskukuntoon. Kaikilla on iloinen ilme kasvoillaan, ollaanhan tulossa
satamaan tunnin, parin perästä.
Merellä on monta päivää ollut melkein tuuletonta, laineet ovat vain
omia aikojaan liplatelleet, ja helle on siinä paahteessa käynyt vallan
sietämättömäksi. Nyt puhaltaa toki sievoinen maatuuli, ei tosin raikas,
sillä hehkuva on tuulikin, mutta se leuhuttaa kuitenkin hiostuneita
vaatteita ja hivelee polttavaa hipiää. Mutta entäpä, kun tästä
joudutaan tyyneen satamaan ja sitten maihin, miten siellä helle
kestetään!
Laiva suuntautuu jo Rion lahteen ja mantereen korkeat, maailmankuulut
vuoret kuultavat esiin. Niiden alla on Rio de Janeiron kaupunki.
Tuoltahan jo pistäikse kuin paksu sormi taivasta kohden "Sokeritopaksi"
ristitty tunturi, — tunteehan sen jo kertomuksista, joita matkan
varrella on luettu. Ja tuo rannikon helmivyö, josta niinikään on
matkakirjoista luettu, se on tietysti valtamerenaaltojen muodostamaa
hyrskyä, kun ne lyövät rannikon kallioita vastaan. Ihanasti se pärske
hohtaa päivänpaisteessa. Vastakohtina ulkosaarten kaljuudelle ovat
rannikon vuoret melkein huippuihinsa saakka vihreät, niillä kun rehevöi
Brasilian rikas kasvullisuus. Jo vilahtelee saarten lomitse, rannikon
rinteillä, kauniita, maurilaistyylisiä huviloita, ja sirot
moottoriveneet puikkelehtivat väylän poikki kertoen sataman
läheisyydestä.
Vauhti hiljenee, tulli- ja satamaviranomaisia saapuu moottoriveneellä
laivalle. Seison siinä matkustajain joukossa kaiteeseen nojaten,
katselen lähenevää rannikkoa ja muistelen kaikkea sitä kauneutta, jota
on kuvattu olevan siinä maassa, johon olemme saapumassa. Hiki valuu,
tuulen taas tauottua, kasvojani ja kaulaani pitkin, mutta en ole sitä
huomaavinani, tämä hellehän on kuitenkin kerta kaikkiaan kestettävä.
Vieressäni seisoo eräs ruskeaksi ahavoitunut saksalainen, joka on kauan
ollut Brasiliassa ja nyt taas palaa sinne lyhyeltä lomakäynniltä
kotimaasta. Matkan varrella olen usein kuunnellut hänen kertomuksiaan
tästä aurinkoisesta maasta ja sen luonnonkauneudesta. Käännyn nyt,
saapumishetken jännityksessä, jälleen hänen puoleensa ja virkan hiukan
haltioituneena:
— Nyt siis ollaan perillä, nyt saan minäkin tutustua toiseen
kotimaahanne. Mutta sanokaa te, joka täällä niin kauan olette ollut,
mikä lopultakin on teistä suurenmoisinta ja ihaninta tässä armoitetussa
maassa.
Ruskeapintainen mies pyyhkäisee hikikarpalon otsaltaan, miettii
hetkisen ja virkkaa sitten:
— Mikä on ihaninta? Sehän on niin subjektiivista, maku ja
nautitsemiskykykin on niin erilaista...
— Mutta teistä henkilökohtaisesti, tiukkaan, — mikä on teistä
tuntunut täällä ihanimmalta?
— Niin, kuinka nyt sanoisin. Kun on työskennellyt helteisen päivän
varsinkin ulkona, kun päivä vihdoin kääntyy iltapuoleen ja pääsen
palaamaan kotiini, kun silloin otan jääkaapista pullon kylmää olutta ja
siemaisen sitä suuren lasillisen yhdessä kulauksessa, — niin,
tiedättekö, se on tässä maassa lopultakin kaikkein ihaninta...
Hän hymähti ja minä nolostuin. Ymmärsinhän hyvin, että tuollainen
kulaus kuvatuissa oloissa mahtoi tässä hellemaassa tuntua varsinkin
saksalaisesta erikoisen ihanalta ja että sen nautinnon rinnalla monet
muut kalpenivat. Mutta en ollut juuri sellaista "ihanuutta"
tarkoittanut enkä sellaista vastausta odottanut haltioituneeseen
kysymykseeni.
Tyydyin siihen kuitenkin, en kysellyt enempää. Laiva lipuikin jo
syvemmäs satamaan ja meidän oli erottava, painuaksemme itsekukin kannen
alle panemaan matkatavaroitamme lopullisesti kokoon, sillä Rio de
Janeiron laituri ja siinä valtamerilaivaa odottava väkijoukko oli jo
tuossa juuri edessämme. Oltiin perillä.