En voinut sille mitään, että aina kun ateriasaliin astuessani näin sen
hienon ja hienopiirteisen, sametti-ihoisen ja mantelisilmäisen naisen,
joka hyvän hyvyyttä oli asetettu vierustoverikseni ruokapöytään, tulin
pahalle tuulelle. Onneksi se ei tapahtunut joka päivä. Sillä oikullinen
kun oli, hän jäi usein ateriasaliin tulematta — kannatti kai ruokansa
huoneeseensa, — taikka saapui, välittämättä kellonsoitosta, toisten jo
lopetellessa ateriaansa ja söi siis yksin. Mutta useinhan jouduin
tuntemaan tuota vaistomaista vastenmielisyyttä.
Miksikäkö kävin pahalle tuulelle, kun vierustoverini oli saapuvilla?
Pelkään, etten osaa sitä tyydyttävästi selittää. Hän oli kyllä kaunis
"donna", ilmeisesti argentinalainen, olipa ehkä monen mielestä
suloinenkin, ja saapuessaan saliin hän saattoi suoda ympäristölleen
ylen armollisen, ystävällisen tervehdyksen tai kiehtovan katseen
tummista silmistään — aina sitä ei suotu. Nähtävästi hän oli rikas,
oli kai saanut jonkinlaisen kasvatuksenkin; hänen pöytätapansa olivat
sangen hienostuneet ja kun häntä puhutteli — hän käytti hiukan, mutta
hyvin huonosti, ranskankieltä — hän vastasi asianmukaisesti, ei varsin
nerokkaasti, — erikoisen intelligentti hän ilmeisesti ei ollut —,
mutta vikuroimatta.
Vika ei siis ollut siinä. Vastenmielisesti vaikutti minuun etupäässä
se, että naapurini oli niin vietävän "poispilattu", lopen hemmoteltu ja
sen vuoksi juonikko ja konstiniekka. Tarjotut ruoat, niin hienot ja
herkulliset kuin valtamerilaivassa on valita asti, eivät hänelle
kelvanneet, vaan hänelle piti valmistaa erikoiset annokset, milloin
mistäkin kasviksista tai säilykkeistä. Luulin ensin, että
vierustoverini oli sairas ja määrätty pitämään erikoista
ruokajärjestystä ja ettei hän saanut syödä esim. lihaa. Mutta eikö
mitä, kyllä hän lihaa söi, mutta ei samaa kuin muut, se piti hänelle
eri tavalla valmistaa. Kun muut söivät maukkaita viilokkeja, hän
komensi tarjoilijan tuomaan itselleen erilaisia lihaleikkeleitä.
Tavallinen, hyvä ruokaleipä ei tietenkään kelvannut, se piti hänelle
paahtaa ja tarjota lämpimänä. Perunat pois, niitä hän ei syö koskaan,
hänelle piti laittaa erikseen perunamuhennosta. Ja jälkiruoat olivat
milloin liian kylmät, milloin liian imelät.
Se oli juonittelua aterian alusta loppuun — uuspeili koko tyttö! Sillä
tytöksi häntä ensin luulin, mutta pian kävi selville, että oli hänellä
sentään mieskin, joka istui vinosti vastapäätä ja sai passailla häntä
yhtenään, tarjoilijan lisäksi, sekä hänen oikkujensa mukaan antaa
kyökkimestareille nuo monet erikoiskäskyt ja torua heitä, milloin
tilaus ei sittenkään tullut mieluisesti suoritetuksi. Aviomies tarjosi
rouvalleen milloin mitäkin hienoa viiniä, mutta niissä oli aina jokin
vika, ei maistunut. Hän vaati silloin kivennäisvettä, mutta nyrpisti
sillekin pientä nenäänsä, — väliin siinä oli hiilihappoa liian paljon,
väliin liian vähän.
Siinä saivat kaikki tarjoilijat olla varpaillaan ja juosta yhä
uudelleen edestakaisin vaihtamassa tilauksia. Mutta ennen muita sai
olla varpaillaan tuo aviomiesrukka, — en totta totisesti olisi
tahtonut olla hänen housuissaan!
Onko hän joku ylimyshenkilö, kysyin itseltäni tuota menoa
katsellessani, herttuatar tai kreivitär tai muu hienous? Ei, sain
selville, että hän oli tavallinen porvarisnainen, rikas tosin, mutta
siinähän sitä olikin, — siksi kai sai aviomies, joka mahdollisesti oli
köyhä, olla herrattarelleen noin peräti alamainen. Hienostuneeksi
ylimysnaiseksi hän oli muuten liian konstikaskin ja vaativainen. —
Näyttelijätärkö, primadonnaeleinen? — Ei, sellainen näyttelisi
varmasti oikkuilunsakin paremmin. Ei hän ollut mitään erityistä, lienee
vain lapsesta asti saanut olla liian hyvillä päivillä, elänyt
hemmoteltuna perijättärenä, jonka ei koskaan ollut tarvinnut tehdä
mitään eikä kieltäytyä mistään, — — "käsillä kannettu" ensiksi
isänkodissa ja sitten miehelässä.
"Kuritta kasvanut" — niihin sanoihin keräsin piankin havaintoni. Hän
ei ole elämässään koskaan saanut ojennusta eikä kuria eikä koskaan
kärsinyt mitään. Eihän ihmisen yleensä ole toivottava toiselle
kärsimyksiä, mutta totta tosiaankin olisin suonut, että viereiselleni
mantelisilmälle esimerkiksi olisi syntynyt lapsia, paljon ja
pahantapaisia lapsia, joita hänen olisi ollut pakko hoitaa ja vaalia,
unhottamalla itsensä, taikka että hänelle muuten elämässään tulisi
joitakin koettelemuksia ja vastamäkiä, joilla liiat oikut karisisivat
pois ja joiden varrella hän kerrankin oppisi tuntemaan, mitä elämä on.
Hän ei nähtävästi ole lapsena koskaan saanut "piiskoja", siksi olisi
tarpeellista, että elämä häntä myöhemmin edes vähän vitsoisi. Näin
pahansuopa olin.
Mitä, vihaanko tuota minulle vierasta, hentoa ja kaunista naista, ja
miksi kaiken järjen nimessä? Mitäpä hän ja hänen ehkä kaltto
kasvatuksensa minuun kuuluu, miksen voi suhtautua häneen niinkuin
vieraaseen ihmiseen ainakin, kylmästi ja kohteliaasti. Koetin voittaa
vastenmielisyyteni, puhuttelin vierustoveriani taas, etsin jonkin
keskusteluaiheen, kehittelin sitä, ja hän vastasi armollisesti. Mutta
siihen se jäi, ja tuokion kuluttua jäin itsekseni taas aprikoimaan
syitä suvaitsemattomuuteeni. Tämä nainen mahtaa olla ja onkin sellaisen
rodun ja sivistyksen edustaja, jota en ymmärrä ja joka on jotenkin niin
aivan toista, kuin mihin olen tottunut. Tiesinhän, että etelämaalaisen
ja varsinkin romaanisen rodun naiset kasvatetaan niin aivan toisella
tavalla ja toisissa tarkoituksissa kuin meillä pohjolassa, että
sikäläinen naisihanne ja naisen palvonta on jotakin vallan muuta kuin
meillä. Tiesin, — naisen avuttomuus ja hemmottelu on siellä ylinnä
ihanteena —, mutta en voinut enkä tahtonut sitä tietoani soveltaa
käytäntöön. Siksi oli koko ilmiö minusta vastenmielinen, siksi
"jurnutin".
Mutta mantelisilmä nainenkin lienee vaistomaisesti tuntenut, ettei hän
minussa ollut löytänyt ihailijaansa. Ja kun ruokasalissa jonkin ajan
perästä, uusien matkustajain saavuttua, istumajärjestystä muutettiin,
havaitsin, että mantelisilmä aviomiehineen oli siirtynyt toiseen
pöytään. Se oli minulle suoranainen helpotus — ja eikö liene ollut
niin hänellekin.