Keskustelut valtamerilaivan seurustelu- tai savusaleissa koskevat usein
kyllä sitä uutta maata, johon ollaan menossa, useimmille matkustajille
vielä tuntematonta. Silloin esiintyy tavallisesti seurassa
asiantuntijoita, jotka jo ennen, ehkä monta kertaa, ovat olleet tuossa
uudessa maassa ja siten saattavat antaa ensikertalaisille hyviä neuvoja
tropiikin oloista ja valaisevia tietoja sieltä. He kertovatkin
tavallisesti mielellään, heidän kokemusperäiset tietovarastonsa ovat
kukkuroillaan ja he keventävät niitä kernaasti, samalla usein ja
ilmeisellä nautinnolla oikaisten sitä, mitä matkaoppaista ja
kertomuksista on luettu ja todeksi uskottu. He haluavat saada ja
säilyttää siirtolaismaan erikoistuntijan maineen.
Jos silloin sattuu — ja meidän matkalla sattui useinkin —, että yksi
asiantuntija kertoo jonkin seikan, esim. yhteiskunnallisen tai
maantieteellisen ilmiön tai kulttuuripiirteen, yhdellä tavalla ja
toinen siihen silloin antaa varsin toisenlaisen selityksen, niin
sitäkään ei voi kovin ihmetellä. Onhan se maa, Etelä-Amerikka, johon
ollaan menossa ja jonka oloista on kysymys, niin tavattoman suuri, niin
monenlaisia alueita ja kehitysasteita käsittävä, niin moniin valtioihin
jakaantunut ja niin erilaisia elinkeinoja ja luonnontuotteita edustava,
että mies, joka on elänyt ja asunut etelässä tai idässä, tietenkin
kuvaa asiat toisin kuin se, jolla on tietonsa tai kokemuksensa
pohjoisesta tai lännestä. Mutta ihan samoistakin oloista puheen ollen
voi joskus "asiantuntijain" kesken syntyä aivan kiihkeitä, väliin
henkilökohtaisuuksiin meneviä väittelyitä — toinen julistaa, että
hänen pöytätoverinsa, joka kuitenkin hänkin on ollut Amerikassa esim.
10-20 vuotta, esittää asiat väärin, ja toinen kimpaantuu ja antaa sanan
sanasta.
Siitä voi kehittyä murheellisia, jos koomillisiakin tilanteita. Muistan
sellaisen, jolloin eräs mustapintainen mies päättävästi julisti, että
vastaväittäjä ei ole koskaan hänen maassaan, Brasiliassa, käynytkään
taikka on käynyt siellä unenpöpperössä, ja tämä taas kääntyi seurueen
puoleen ihmetellen, missä tarkoituksessa tuo toinen tahtoi esittää
yleisesti tunnetutkin asiat päin hiiteen. Kunnes selvisi, että toinen
oli oleskellut Amazon-joen suomailla, toinen Uruguain rajavuoristossa.
— No, mikset tuota heti sanonut! nauroi toinen soimaajista jo
sovinnollisesti.
— Mutta samassa maassa on kuitenkin oltu molemmat. Terve!
Mutta matkueessamme oli varsinkin yksi asiantuntija, peräti
itsetietoinen ja varma mies, joka tahtoi tuntea kaikki asiat paremmin
kuin muut ja aina oikaisi kaikkien muiden tiedot, olivatpa nuo kuinka
yleispäteviä ja henkilökohtaisiinkin kokemuksiin perustuvia tahansa.
Sanoimme häntä Kaikkitietäväksi ja hänen asiaanpuuttumisensa meitä
muita yhtä usein harmitti kuin huvitti.
Oli puhe esim. tropiikin kuumuudesta ja miten siellä paahtava aurinko
raukaisevasti vaikuttaa pohjois-eurooppalaisen työtarmoon. Silloin hän
heti puuttui puheeseen ja selitti sormi pystyssä:
— Ei siihen vaikuta aurinko — aurinko on terveyden lähde, joka
kaikkialla, etelässäkin, lisää sekä ruumiin että sielun voimia. Raukeus
johtuu liikkeelläolosta, työstä, jota ei outo helteessä kestä...
Menepäs siihen väittelemään! Osaksi hänen julistuksensa kai ei pitänyt
paikkaansa, osaksi se sisälsi alkuperäisen väitelmän, hiukan vain
toisin sanottuna.
Taikka oli puhe siitä, kuinka kahvin viljelyksellä laajoilta
maa-aloilta on ryöstetty niiden kasvuvoima — raskasta siihen on
myöhemmin saada muuta kasvullisuutta käyntiin.
— Ei asia ole niin, oikaisi silloin Kaikkitietäväinen.— Kahvimaat ja
muut viljelykset on pidettävä toisistaan erillään. Kahvipensaat on
sitten jätettävä sikseen ja niiden maille laskettava karja eräiksi
vuosikymmeniksi. Sen jälkeen nuo maat kyllä taas elpyvät.
Niin, kaipa sitten joskus! Kerran oli kysymys Etelä-Amerikan
luonnonrikkauksista, sen eri osissa tavattavista metalleista ja
mineraaleista, joista luetaan jo alkeismaantiedossa, sen
vuoriaarteista, jaloista ja puolijaloista timanteista jne.
Kaikkitietävä oikaisi:
— Näiden luonnonrikkauksien merkitystä liioitellaan suunnattomasti.
Niitä on verraten vähän, kullat ja hopeat kaivoivat alkuasukkaat
tarkkaan jo esille ja eurooppalaiset valloittajat ryöstivät ne sitten
heiltä — näitä aarteita laivattiin edellisillä vuosisadoilla
Eurooppaan. Vuorten louhiminen jalometallien etsimiseksi ei enää
kannata, — saatte louhia nuuskaksi kokonaisen vuoren ja löydätte siitä
ehkä yhden timantin tai kapean sinkkisuonen tai palasen platinaa. Se ei
kannata, niinkuin eivät hiilikaivauksetkaan, — hiilet ovat siellä
liian nuoria. Ja rautamalmikin on huonoa ja kaukana...
— Ohoh, ihmettelimme me ensikertalaiset, — mikä tässä tulevaisuuden
ja rikkauksien kehutussa maassa siis oikein kannattaa? Ehkä
hedelmäinviljelys?
— Ei, hedelmäinviljelyksestä ei siinä hellemaassa koskaan tule
suurtuotantoa, — useat hedelmälajit eivät siellä ollenkaan menesty —
ja viljanviljelyksestäkin vain erinäisissä valtioissa. Karjatalous
pitäisi myös asettaa aivan uudelle, järkiperäiselle kannalle, jos siitä
mieli saada vientitavaraa, ja siihen tässä maanosassa tuskin on
edellytyksiä.
— Siis vain kahvi, puuvilla ja kumi?
— Niidenkin kulta-aika Etelä-Amerikassa on oikeastaan ohi, sitten kun
niitä on ruvettu halvemmin ja järkiperäisemmin tuottamaan muissa
tropiikin maissa. Kumi esim. oli täällä ennen arvokas aarre, sitä ei
saatu mistään muualta. Mutta näissä valtioissa pantiin sille niin
korkea vientitulli, että se kävi tarvitsijoille ylen raskaaksi. Silloin
kuljetti joku yrittäjä sen puun, josta kumipihkaa vuotaa, muualle,
muistaakseni Ceyloniin, ja rupesi sitä siellä viljelemään. Se menestyi,
sen viljeleminen kehittyi, eikä kumin kuljetus Amerikan aarniometsistä
enää kannata, vaikka vientitullikin poistettaisiin.
— Soh, huonostihan siellä siis ovat asiat...!
Kaikkitietävän puheissa ja oikaisuissa oli aina siteiksi jotakin totta
ja järkeä, mutta aina myös kovasti liioiteltua yksipuolisuutta. Siksi
toiset asiantuntijat eivät enää viitsineet hänen kanssaan väitellä eikä
hänen juttujaan ja alituisia oikaisujaan kuunnellakaan, ja me
ensikertalaiset jäimme hänen ainoiksi kuulijoikseen, sillä hän kertoi
joka tapauksessa hauskasti. Oikeat asiantuntijat vetäytyivät pois,
muristen:
— Kuka hänelle on antanut ainoan oikean tietokirjan arvon ja
valtuudet?
— Ja kuka on nimittänyt hänet yliprofeetaksi, joka voi sanoa, miten
vastainenkin kehitys on kulkeva!
Mutta kerran taas, ison seurueen ollessa koolla tupakkasalissa, tuli
puhe Etelä-Amerikan valtioiden rahan arvosta, eri valuuttain
vaihteluista ja niiden syistä jne. Joku kertoi silloin, että vaikka
erään sikäläisen maan paperirahalla ei olekaan kultakatetta, on siellä
kuitenkin sellaisiakin paperirahoja, joita ilmoitetaan lunastettavan
kullalla.
— Se ei pidä paikkaansa, julisti heti Kaikkitietäväinen, — sellaisia
rahoja ei ole.
— Niin, lunastaako asianomainen valtio ne todellisuudessa vai eikö,
siitä en mene takuuseen, virkkoi siihen ilmiön kertoja. — Onko se
laki, johon tuossa paperirahassa viitataan, ehkä kumottu, sitä en myös
tiedä, mutta sen tiedän, että setelirahoja on, joissa sanotaan, että
valtio lunastaa ne kullalla.
— Ei, tässä täytyy olla jokin erehdys, kinaili Kaikkitietävä edelleen.
— Eikä sellaisia rahoja ole koskaan ollutkaan.
— Mutta olen itse nähnyt sellaisia, niitä on, intti ensimmäinen
väittelijä kuumeten.
— Ei ole, eikä niitä voikaan olla, koska...
Keskustelu rupesi taas tulistumaan ja käymään kiusalliseksi.
Kun asia ei meitä ensikertalaisia kovinkaan kiinnostanut, rupesimme
vetäytymään riitapaikalta pois. Mutta samassa nousi seinänvierustalta
eräs syrjästä kuunnellut mies, astui Kaikkitietävän luo ja virkkoi:
— Älkää olko liian varma asiastanne tällä kertaa, sillä minäkin
tiedän...
— Tekin erehdytte, keskeytti Kaikkitietävä. — Pyydän anteeksi, että
minun se täytyy sanoa, mutta kun asia kerran niin on.
Silloin tuo seinänvierustalta tullut mies veti verkalleen esiin
lompakkonsa, selaili tuokion sen muuatta lokeroa ja nykäisi sieltä
setelin, jonka hän sanaa puhumatta näytti seurueelle. Se oli
asianomaisen maan paperiraha ja siinä todella luettiin, että
valtiopankki lunastaa sen ja sen lain mukaan tämän setelin kullalla...
— Minulla on tämä mukanani viimesyksyiseltä matkaltani asianomaiseen
maahan...
Syntyi hetken tauko. Ilmeistä vahingoniloa säteili kaikkien seurueessa
olevain silmistä, jotka kysyvinä kohdistuivat Kaikkitietävään.
Tuokioksi kävi tämäkin nyt mykäksi, katseli rahaa, käänteli sitä,
kakisteli ja näytti suuttuvan. Mutta kohta palasi entinen varmuus
jälleen hänen kasvoihinsa.
— Tämä on jonkun poikkeusajan, kapina-ajan seteli, jolla ei ole mitään
merkitystä. Ei valtio sitä lunasta, ei ainakaan täyteen kulta-arvoonsa,
tällaisia papereitahan voi joskus löytää...
Mutta hymy ei hälvennyt seurueessa olevain kasvoista, ja hetken
kuluttua Kaikkitietäväinen lähti ulos jaloittelemaan.