Taivasta ja vettä, ei mitään muuta näkynyt vuorokausiin, viikkokausiin.
Ei lintua, ei purjetta, ei laivansavua. Silmä, joka tuijottaa
avaruuteen, ei saa kiinni mistään. Se väsyy ja mieli herpautuu.
Seurustelu toisten matkustajain kanssa usein katkeaa, kun ei ole
sanottavasti yhteisiä harrastuksia. Työtä ei voi tehdä, ei juuri
kirjoitustyötäkään — ei ole laivassa tilojakaan siihen —, ja
lukeminen siinä helteessä herpaisee. Mieli pyrkii painumaan raskaaksi.
Viihdyttääkseen tuota autiudentunnetta ja estääkseen matkustajain
mielialan painumasta matalaksi, mikä mieliala muuten tuossa
eristetyssä yhteiskunnassa helposti tarttuu ja levenee, ovat suurten
valtamerilaivain yhtiöt ja johtajat, jotka kilpailevat keskenään,
keksineet matkustajilleen monenlaista huvitusta. Paitsi jokapäiväisiä
konsertteja, elokuvaesityksiä, sanomalehtiä, joissa päivän
lennätintiedot julkaistaan, tanssi-iltoja jne., järjestetään näillä
valtamerimatkoilla erilaisia urheilupelejä ja muita leikkejä ja
kilpailuja, joihin varsinkin nuoret, mutta usein vanhemmatkin,
matkustajat innostuvat. Pyrkimyksenä on saada mikäli mahdollista kaikki
mukaan, yhteisesti voittamaan mieliin hiipivät ikävät ja lyhentämään
pitkät matkapäivät. Sen tarkoituksen useimmat käsittävätkin ja ottavat
sen vuoksi nuo erilaiset kilpailut, joihin he liittyvät mukaan, leikin
kannalta. Niitä jatkuu laivan kannella viikon ajan päivästä toiseen,
tulokset merkitään "pöytäkirjoihin" ja matkan lähetessä loppuaan
jaetaan sitten yhteisesti hankitut palkinnot ja vietetään yhteiset
lopettajaisjuhlat.
Mutta kaikki eivät osaa suhtautua näihin kilpailuihin pelkältä
ajanvietekannalta, pyrkimyksenä lyhentää ruokaverojen välisiä
rupeamia ja saada aamu nopeammin kulumaan iltaan. Muutamat innostuvat
liiaksi itse kilpailuaatteesta, tulospisteistä ja palkinnoista.
Toiset taas asettuvat tarpeettoman kriitilliselle kannalle koko
kilpailuhankkeeseen, sitä ja sen harjoittajia ivaten. Mutta näinkin
ollen tuo yhteisharrastus synnyttää jotakin mielenkiintoa ja eloa
muuten kuolleeseen mielialaan laivan kannella.
Meitä oli "Weserissä" pari, kolme vanhempaa herraa, jotka aluksi
omaksuimme tuon jälkimmäisen, kriitillisen kannan. Meistä oli
naurettavaa nähdä, kuinka eräät kilpailuihin hullaantuneet varhaisesta
aamusta iltamyöhäiseen oikein vakavissaan harjoittelivat varsin
lapsellisia urheilutemppuja, köysirenkaiden heittämistä nastoihin,
puulieriöiden viskaamista numerotauluihin, hiekkapussien sovittamista
koloihinsa, jne., jotta sitten kilpailutunneilla voisivat loistaa
toisten rinnalla ja voittaa mahdollisimman paljon pisteitä. Ihmetellen,
miten isot miehet löytävät tyydytystä tyhjänpäiväisyydestä, seurasimme
syrjästä noiden kilpailujen menoa ja laskettelimme sieltä suolaisia
arvosteluitamme.
— Vähäpä lapsia huvittaa!
— Katsokaapa tuotakin keltapaitaista keikaria, hän on unhottanut
kaiken maailman noiden köysirenkaiden vuoksi.
— Tosiaankin, hänen hermonsa ovat jo peräti jännittyneet, se ei voi
olla terveellistä "lepoa" eikä ajanvietettä. Hänhän pelaa tuossa aivan
kuin suurpörssissä tai englantilaisissa hevoskilpailuissa — silmät
palavat ja posket hehkuvat, näettekös!
Nähtiinhän se. Mies odotti ilmeisen jännittyneenä, melkein läähättäen
ja vavisten, vuoroaan, taivutteli käsivarsiaan ja räyhisteli rintaansa
ikäänkuin kerätäkseen ennakolta kaiken taitonsa ja tarmonsa
edessäoleviin heittoihinsa. Ja kun sitten hänen vuoronsa tuli, ei hän
kyennyt itseään hillitsemään, vaan pyrki etuilemaan kaikkinaisin
konstein, astui puolen askelta rajaviivan ulkopuolelle ja riiteli
häikäilemättömästi, kun häntä siitä muistutettiin. Jos hänen heittonsa
sitten onnistuivat hyvin, paremmin kuin muiden, esiintyi hän ylpeän
ylimielisesti, voimatta salata kerskuvaa ilmettään. Mutta jos kaikista
harjoitteluista ja etuilemisista huolimatta hänen heittonsa sittenkin
epäonnistuivat ja pisteitä tuli vain vähän, kadotti hän vallan
tasapainonsa. Hän syytti sitä tai tätä ulkonaista seikkaa, liukasta
laivasiltaa, valon osumista silmiinsä tai muuta sattumaa. Siinä
pidettiin hänen heittojensa jälkeen aina pitkät käräjät. Mutta kun
toiset väsyivät hänen selityksiinsä ja jatkoivat peliään, kävi
keltapaitainen keikari aivan murtuneen näköiseksi, lysähti vallan
läjään, ikäänkuin olisi ollut kysymys jostakin todella vakavasta
saavutuksesta taikka hänen onnensa ja elämänsä tarkoitus olisi
riippunut noiden rengasheittojen onnistumisesta tai epäonnistumisesta.
Kunnes hän taas rupesi kokoamaan voimiaan ja tarmoaan uutta
heittovuoroaan varten.
Ne, jotka olivat pistemääriltään toisiaan lähellä ja muista edellä,
"kantaa jurnuttivat" ilmeisesti kaunaa tai karsautta toisiaan vastaan
ja vannoivat hammasta purren vielä näyttävänsä...
Tämä kaikki meitä syrjästä kuukkivia, vanhoja herroja kovasti huvitti
ja arvostelumme kävivät yhä kirpeämmiksi ja myrkyllisemmiksi.
— Humpuukia!
— Heikkohermoisuutta!
— Matalaa sivistystä!
Sellaisia kritiikin voimasanoja singahteli piiristämme emmekä tietysti
tulleet ajatelleeksikaan, että jos me olisimme antautuneet peliin
mukaan, olisimme arvatenkin innostuneet niinkuin nuo. Yksi joukostamme
kuitenkin virkahti:
— No, onhan hyvä, että muutamat edes voivat noin ehyeltään antautua
näihin ajanvieteleikkeihin, sehän todistaa heissä toki olevan
antautumiskykyä ja jotakin tarmoakin.
Mutta tämä puolustuspuhe ei saavuttanut meidän toisten kannatusta.
Meistä olivat pelaajat, miehiset miehet, paljastaneet luonteensa
pikkumaisia piirteitä, joita he muuten, tavallisessa kanssakäymisessä,
onnistuivat peittämään. Eräs joukostamme virkkoikin:
— Tuollainen kiihko urheiluleikeissä osoittaa huonoa sopeutumiskykyä
ja rajatonta itsekkyyttä. Katsokaas nyt tätäkin mustasilmäistä
etelämaalaista! Hän ei ilmeisesti enää osaa ajatella mitään muuta kuin
tuota peliä, hän olisi varmaankin valmis tekemään mitä hyvänsä,
ollakseen siinä toisia ovelampi, valmis käyttämään mitä keinoja tahansa
voittaakseen määrätyn määrän pisteitä. Muuten kohtelias ja hieno herra,
tunnen hänet, mutta tämä peli ja kilpailu on vetänyt hänen luonteensa
vinoon.
Tämä tuomitseva kanta oli meidän, syrjästä katseleväin, vanhempain
herrain yhteinen, ja me nautimme siitä.
* * * * *
Mutta sattuipa sitten, että seuraavana päivänä näin yhden joukostamme,
juuri sen, joka oli laukaissut tuon viimeisen, kirpeimmän arvostelun
kilpailuista, työntämässä lautakiekkoa, mikä myöskin kuului
palkittaviin kilpailulajeihin. Hän oli kuulemma ensin joutunut siihen
toisen varamieheksi, jonka oli pitänyt poistua rouvansa luo, mutta
sitten innostunut itse omakohtaisesti mukaan. Ja huomasinpa pian, että
hän oli täysin siemauksin tempautunut pelin pyörteeseen. Takin ja
liivit hän oli heittänyt yltään ja hikoili siinä nyt kilpailun
kuumentamana ihan karpaloittain; vatsa teki hänelle tosin kiusaa hänen
kumartuessaan ja henkselin raksit katkeilivat hänen ponnistellessaan,
mutta siitä hän ei välittänyt. Hän laski jo pisteitä kuin iskostunut
urheilija, iloitsi jokaisesta onnistuneesta heitostaan ja selitti
laajasti jonkin epäonnistuneen otteensa syitä.
Tämä oli minusta peräti huvittavaa ja kun siihen saapui vielä joku
eilisistä kritiikkikavereista, niin nauroimme ystävällemme oikein
sydämen pohjasta ja hytkyvin vatsoin. Emmekä säästäneet kirpeitä
arvostelusanoja. Ja kun se eilinen kaverimme pelinsä kuumeessa kulkea
touhusi siitä ohitsemme, heitimme hänelle pari purevaa kompaa.
Mutta me saimme häneltä heti sanan sanasta. Hän otti asian vakavalta
kannalta, pysähtyi tuokioksi luoksemme ja antoi meille asianmukaisen
ojennuksen.
— Sellaista se on, kun vain syrjästä arvostelee, niinkuin minäkin
eilen, — toista on, jos uskaltautuu leikkiin mukaan. Teillä on, hyvät
herrat, vielä edessäpäin se kokemus, minkä minä jo olen tehnyt. Tuo
vetelehtävä toimettomuutenne on yhtä typerää kuin syrjäinen
arvosteluasenteenne. Viisastellessanne ette ymmärrä kilpailujen oikeaa
merkitystä. Koskaan ei ole pelkkä passiivinen kritiikki tuottanut
tyydytystä ihmissielulle, ei taiteessa, ei urheilussa eikä elämän
vakavissa voimainponnistuksissa. Katsokaa: yrittäminen, antautuminen,
se vain antaa luomisiloa ja tyydytystä sekä sisältöä elämälle.
— Näissä lautalieriön heitoissakin? — tällaisen kysymyksen pisti
jompikumpi meistä arvostelijoista väliin.
— Irvistelynne on turha, vastasi eilinen toverimme kuin ylhäältä päin.
— Pienetkin ponnistukset aiheuttavat tyydytystä, olkoonpa, että koko
homma tuntuu mitättömältä "sub specie aeternitatis", että tulos
yrityksistä aluksi on heikkoa — jokainen uusi ponnistus herättää uuden
kaipuun ja avaa uusia mahdollisuuksia, tempaa mukaansa, vie eteenpäin,
— sitä ei kylmä tai ivallinen kritiikki koskaan tee!
— Eteenpäin ja ylöspäin, veistelimme vielä, vaikka tavallaan jo hiukan
nolattuina.
— Juuri niin, katsokaas! — Hän viilletti jo kiireellä ja kuin
halveksuen ohitsemme, hänellä oli taas kilpailuvuoro käsissä.
Me iskimme silmää toisillemme ja hymähdimme, mutta hiukan kankeasti:
— Onpa ystävämme eilisestä paljon viisastunut ja saanut uuden
elämänkatsomuksen.
— Ja muuttunut aktiivisuuden mieheksi, — kuka tuota olisi uskonut!
— Mutta huumorintajunsa hän on nähtävästi kadottanut, kuuluneeko sekin
tuohon uuteen elämänfilosofiaan!
Me näyttelimme edelleen syrjästäkatsojan ivallisuutta, seistessämme
siinä toimettomina kaiteen vieressä. Mutta tuntuipa melkein kuin
mieliimme olisi hiipinyt hiukan katuva ja kaipaava epäilys: Taitaisipa
tässä tyhjäntoimittamisessa olla meillekin hauskempaa, jos olisimme
antautuneet mukaan johonkin helpompaan peliin — ei kilpailun vuoksi,
vaan ollaksemme mukana yhteisessä ajanvietehankkeessa. Nyt seisomme
täällä syrjässä iva ja kritiikki huulillamme, mutta samalla lisääntyy
mieleemme ikävän ja karsauden tunnetta. Mutta täytynee säilyttää
arvokkaasti kerran otettu asenne, kun ei aluksi innostuttu mukaan, —
huonomman osan me nähtävästi kuitenkin olemme valinneet.
Tämän myönsimme nyt hiljaisessa mielessämme, ainakin allekirjoittanut
sen teki, mutta otettu asenne ja hitauden laki esti meitä sitä
katumustamme toisillemmekaan myöntämästä. Istua jökötimme vain siihen
syrjästäkatsojain penkille, jossa usein olimme kilpailijain tielläkin.
Kannoimme karsautta mielessämme ja vain harvakseen saimme enää
lasketelluksi toisillemme jonkin viisastelevan kuiskauksen. Mehän tässä
"paikkaamme mökön turkkia", tämä muisto lapsimaailmasta selkeni
vähitellen tajunnassani ja totta tosiaan se asenne minua jo harmitti.
Ja annas ollakaan, seuraavana päivänä saimme mekin tekosyyn heittäytyä
mukaan. Kilpailuihin kuului köyden vetokin, "kissanhännän kiskonta".
Miehet jakaantuivat kannella kahteen leiriin, jotka vetivät köyttä
kumpikin taholleen. Toisella puolella oli vetäjiä yhtä vähemmän kuin
toisella ja silloin minulle, sivulla seisovalle, osoitettiin köyden
päätä kehoittaen tulemaan vetämään avuksi. Ja heti viskasinkin takin
päältäni ja tartuin oikein täydellä höyryllä köyteen, pinnistäen sitä
voimaini takaa "meidän" puolelle. Ja raskas ruhoni lienee osaltaan
vaikuttanut, että köysi todellakin lähti hiljaa ja hitaasti kulkemaan
sinne "meidän" puolelle, — iloitsin siitä tuloksesta, siitä
"voitosta", oikein lapsellisen raikkaalla mielellä. Ja kun silmäsin
sinne köyden toiseen päähän, joka sitkeästi vastaan pinnaten seurasi
mukanamme, näin siinä tuon eilisen kritiikkitoverini hiki päässä ja
naama punaisena vetämässä köyttä päinvastaiseen suuntaan.