Kun helmikuulla lähdettiin matkalle Suomesta, oli ilma keväisen kaunis,
jopa lämmin. Oli keskusteltu siitä, kannattaisiko talvipäällystakkia ja
karvalakkia ollenkaan ottaa mukaan, ja Tukholmassa, jossa helmikuu oli
vielä keväisempi, ne olivatkin rasitukseksi — palautinkin sieltä
karvalakin kotiin. Mutta sitä kaduin jo, kun tultiin Ruotsista Saksaan
vievälle lautalle, ja Hampurissa ja Bremenissä, missä satoi lunta ja
puhalsi jäinen viima, siunasin lämpöistä talvitakkiani, joka
ylläni, kaikista päinvastaisista neuvoista huolimatta, astuin
valtamerilaivaankin, "Weseriin". Ja tätä päätöstäni kiittelin sielläkin
vielä kauan, sillä laivan kannella liikkuessa oli talvitakki
välttämätön.
Tiedustellessani matkavarusteita Etelä-Amerikkaan oli minulle kerrottu,
että Pohjanmerellä ja Englannin kanaalissa saattoi vielä tähän
vuodenaikaan olla kolkkoa, mutta sieltä eteläänpäin, siis parin päivän
perästä, alkaa jo lämmin kevät. Näin kuvittelivat matkustajat
laivassakin, ja jokunen esiintyikin jo Ranskan rannikon kohdalla
pikkutakkisillaan, mutta värisi ja värjötteli ja pakkasi pian
"pullovereita" takkinsa alle. Naiset hakivat myös esille kaikki
nahkapuuhkansa ja villatakkinsa, mitä heillä mukana oli, eivätkä
niidenkään avulla kauan kannella kestäneet. No, kunhan tästä päästään
Biskajan-lahden ohi, joka muutenkin on aina myrskyinen, kyllä kai
silloin kesä alkaa! Niin lohduttauduttiin, ja Espanjan rannikolla
paistoikin päivä kauniisti. Mutta kylmä oli ilma sielläkin, kylmempi
kuin Suomessa; vanha, paksu talvipalttooni oli minulle edelleen
erikoisen rakas. Ja kun Lissabonissa käytiin maissa, neuvoi satamassa
tapaamani hyvä tuttava minua siekailematta pukeutumaan palttooseeni,
sillä siellä oli nyt, hän kertoi, poikkeuksellinen "kylmä aalto", joka
edellisenä päivänä oli kallistanut tautivuoteelle suuren osan
pyreneläisiä karnevaalinviettäjiä, jotka olivat iloitelleet
ohkaisissaan. Hyvä ja tarpeellinen neuvo — kesä oli vielä edessäpäin.
— Pian tässä taite tapahtuu, kehuivat matkan ennen tehneet, — päivän,
parin perästä tulee kuumuutta liiaksikin.
— Niinhän sitä luulisi, vastailin, tyytyväisenä tepastellen
talvitakissani, toisten vilusta värjötellessä.
— Tulee, sitä hellettä huokuu varmaankin jo aamulla Afrikan rannikolta
ja Saharasta asti. Ja kun ehditään Madeiraan — takit ja liivitkin
joutavat pois! Aamulla joutaa ainakin palttoo naulaan!
Mutta eipäs joutanut. Aamulla puhalsi sama kylmä viima ja se matruusi,
joka mittasi veden lämpöä, katseli kummissaan, näkyisikö siellä merellä
jossakin eksynyttä jäävuorta, sillä merivesikin oli poikkeuksellisen
viileätä. Tuuli oli myöskin aika kova, se lähenteli myrskyä, —
siinäkin pettivät vanhat merkit. Sillä nehän tiesivät, että kun on
päivänmatka, pari, kuljettu Portugalin rannikolta, loppuvat kaikki
tuulet ja myrskyt, silloin tullaan leutojen passadituulten
vyöhykkeeseen. Mitä hiton leutoja tuulia nämä ovat! Meri vyöryi
mahtavana möyrynä ja laivankannelle oli asetettava tuulisuojukset,
jotta siellä ollenkaan voisi liikkua. Eikä ateriain ajoiksi kyennyt
kuin osa matkustajia ruokasaleihin, toiset oli merituuli kellistänyt
hytteihin.
Odotettiin Madeiran saarille saapumista kuin päivän nousua, sillä
siellä vihdoinkin piti "taitteen" tapahtua. Nehän ovat noita ikikuuluja
"autuaitten saaria", joissa vallitsee ainainen kesä ja läpivuotinen
lämpimyys sekä ikuinen vihreys, nehän ovat onnensaaria, joihin rikkaat
ihmiset pakenevat sekä pohjolan kylmyydestä että tropiikin hehkuvasta
kuivuudesta. Runojen ylistämä onnetarten maa. Sinne nyt meidänkin siis
kerran oli päästävä näkemään ja nauttimaan maapallon ihanimmasta
keitaasta. Kerran piti "porsaankin päästä taivaanvaltakuntaan".
Mutta sinne ei päästykään. Tuli jo toinen paha pettymys. Ja sen
vaikutti myrsky.
Madeiran saarivesille tultiin kyllä, saavuttiin korkean ja vihannan
rannikon edustalle, mihin laskettiin ankkuri. Madeirassa ei näet ole
varsinaista satamaa eikä satamalaituria, johon valtameren laiva voisi
laskea. Sen pääkaupunki, Funchal, on tosin kolmelta puolelta suojassa,
mutta neljänneltä ilmansuunnalta on "satama" auki, ja myrsky sattui nyt
käymään juuri tältä lounaiselta suunnalta. Ja se kävi siksi kovana,
että laskeutuminen niihin pikkulaivoihin, joiden olisi ollut
kuljetettava saarelle aikovat maihin, osoittautui ylivoimaiseksi, koska
nuo alukset eivät voineet seistä jättiläisen kupeella eivätkä siis
välittää liikettä maihin. Yrittivät uudelleen ja uudelleen — sehän
niillä on elinkeinona, — mutta turhaan. Ne kelluivat kuin lastut
rannikkoa vastaan myrskyävässä laineikossa. Siinä oli yrittäjillä
ilmeinen hengenvaara tarjolla. Silloin kielsi "Weserin" kapteeni ketään
matkustajistaan, joilla ei ollut pilettiä Madeiraan, yrittämästäkään
maihin, ja meidän täytyi alistua ja luopua kaikista toiveistamme.
Hirmuinen vaiva ja hätä oli saada niitä muutamia matkustajia, joilla
todella oli asiaa Madeiraan ja joista useimmilla oli siellä kotinsa,
sinne saarelle saatetuiksi. Kun yksi tavallinen pikkulaiva ei päässyt
aallokossa "Weserin" kupeelle eikä toinenkaan — ne kilpailivat
keskenään siitä ansiosta —, hankittiin siihen kolmas, suurempi ja
tanakka hinaajalaiva. Se teki laajoja kierroksia, luovi aallokossa ja
saapui niin varovasti "Weserin" kylkeen, josta laskuportaat oli hinattu
alas, — matkustajat seisoivat näillä portailla valmiina hyppäämään
saapuneeseen alukseen. Mutta siitä hypystä ei tullut mitään. Sillä kun
hinaaja pääsi "Weserin" viereen, nosti aalto sen korkealle ja iski
jättiläisen sivuun, niin että "Weserin" rappuset särkyivät alapäästään
ja niillä odottaneet maihinlähtijät joutuivat veden valtaan, josta
laivamiesten oli tavattomilla ponnistuksilla pelastettava heidät
ylemmäs. Rappuset ryskyivät, hinaaja huojui ja yski, ja sen oli
kiireellä paettava tyhjin toimin pois. Uusi yritys, kolmas ja neljäs,
ja aina sama kielteinen tulos.
Jo käsitimme me, jotka olimme aikoneet lähteä huvikäynnille Madeiraan,
että kapteenin kielto oli järkevä, ja koko huomiomme kohdistui nyt
siihen kysymykseen, miten nuo Funchaliin menevät, joita oli
kymmenkunta, pääsisivät maihin ja pääsisivätkö ollenkaan. Lähes viisi
tuntia kesti sitä kamppailua; yhä uusia yrityksiä tehtiin, yhä uusia
aluksia saapui kykyään koettamaan, mutta siltä jo näytti, etteivät
nuo ihmisparat, joiden joukossa herätti huomiota eräs vanha,
heiveröjalkainen ja kivulloinen saaren asukas, pääse nyt kotiinsa
ollenkaan. Ehkäpä he saavat seurata "Weserissä" Brasiliaan saakka ja
sitten joskus paluumatkalla, ehkä parin kuukauden päästä, yrittää
kotiinsa! Siihen eivät kuitenkaan madeiralaiset tahtoneet millään
hinnalla alistua ja pari nuorempaa heistä heittäytyi, kun hinaaja taas
kerran yritti "Weserin" kylkeen, suin päin rappusilta liikkuvaan,
vaappuvaan alukseen, — ihme kyllä he sinne pääsivätkin mereen
joutumatta, ja nähtävästi ehein raajoinkin. Mutta useimmille, joukossa
oli naisiakin, ei sellainen heittäytyminen ollut mahdollista. Hätä oli
käsissä, näkyi kyyneleitä, kuului valituksia. Toiveita myrskyn
pikaisesta asettumisesta ei ollut eikä valtamerilaivan, jonka
määräaikanaan oli saavuttava taas merentakaisiin satamiin, auttanut
jäädä sitä odottamaan. Neuvottomuus oli yleinen.
Ja koko tämän hälinän ajan parveili kuitenkin "Weserin" ympärillä
hirmuaallokossa kymmenittäin soutuveneitä, jotka tapansa mukaan olivat
saapuneet myömään linjalaivan matkustajille Madeiran tuotteita,
hedelmiä, helmiä, kirjailtuja kankaita, kukkia, korituoleja ja muuta
rihkamaa, jota he tavallisesti saavatkin hyvin kaupaksi. Pettymyksen
tuotti siis heillekin tämä aallonkäynti, jopa pahan kolauksen heidän
elinkeinolleen. Mutta ne nuoret, notkeat pojat, jotka elinkeinonaan
harjoittavat taidesukeltamista ja laivankannelta mereen heitettyjen
hopearahain hakemista syvänteestä, ne kumma kyllä suorittivat
temppujaan tässäkin aallokossa ja kirkuivat hirveästi, että yhä uusia
rahoja oli heitettävä mereen. Heitettiinhän niitä, eikä yhtään mennyt
hukkaan. Mutta katselijan selkäpiitä karmi, kun nuo alastomat raukat
värjöttivät heiluvissa aluksissaan ja vähänväliä heittäytyivät niistä
veteen, joka ei suinkaan ollut aivan lämmintä sekään. Kiipesipä totta
tosiaan muuan uimassa ollut poika heitettyä köyttä myöten laivamme
kannellekin myymään kaulaansa kiedottuja helmiä matkustajille — hän
oli varmaankin ainoa saaren kaupustelijoista, joka sillä kertaa sai
jonkun "afäärin" tehdyksi.
Mutta sillä välin ponnistettiin yhtenään ja jatkuvasti madeiralaisten
saamiseksi laivasta pois. Ja se, mikä ei ollut onnistunut voimakkaalle,
tukevalle hinaajalle, se onnistui lopulta heikonnäköiselle, keveälle
moottoriveneelle. Se hiiviskeli kauan laivan sivustalla ja vahti
hetkeään ja jopa vihdoin sen onnistui asettua laivan kylkeen niin,
ettei se eikä rappuset rusahtaneet rikki. Syntyi tavaton, äänekäs
jännitys ja kiireinen toiminta. Lähtijät nostettiin miesvoimin
alukseen, yksi toisensa perästä, kapsäkit heitettiin sinne huiskin
haiskin, avuttomat naiset heitettiin miltei yhtä varomattomasti.
Viimeisenä oli vielä se vanha, tutiseva, huonojalkainen herra. Hän
seisoi ja vapisi rappusilla eikä uskaltanut astua ratkaisevaa askelta.
Silloin roteva matruusi koppasi hänet kainaloonsa ja ojensi hänet kuin
mytyn odottavalle moottorimiehelle — niin oli hänkin pelastettu. Mutta
totta tosiaan se tapahtui viime hetkessä, sillä taas tuli korkea aalto,
joka uhkasi rusentaa moottorin laivan kylkeen — pieni alus lipui
silloin siitä liukkaasti syrjään ja kiiti kuin lokki hyrskyävälle
ulapalle, mistä se kovasti heiluen mutta kauniissa kaaressa ohjasi
kulkunsa rannalle rakennettuun pieneen suojukseen. Helpotuksen
huokauksia kuului joka taholta.
Mutta meille, s.o. useimmille luokkamatkustajille, jotka olimme
unelmoineet pääsevämme Madeiran saarelle jaloittelemaan, nousemaan sen
reheviä rinteitä myöten korkeille kukkuloille ja siellä jossakin
ravintolassa maistelemaan madeiraviiniä sen kasvinpaikalla, meille jäi
pettymystä ja karsautta mieliin. Laivaan vivuttiin kiireellä ankkurit,
ja täydellä höyryllä lähdettiin painamaan "autuaitten saarilta" pois
aavalle merelle, kaukaista lounaista kohden, — parin viikon maaton
taival oli nyt edessä. Kävelimme kannella huonoa onneamme sadatellen ja
ihmettelimme, kun ei edes tullut vastaan sitä lämpöaaltoa, kuumuudesta
puhumattakaan, josta aina oli kerrottu ja kerskailtu. Tuuli puhalsi
kylmänä ja rajuna, palttoo oli napitettava tiukasti kiinni, — mitä
lämmintä etelänmerta ja mitä leutoja passadituulia nämä nyt ovat!
Niin toisillemme valittelimme. Tulipa siihen vihdoin kapteenikin, joka
oli vapautunut rasittavista komentotöistään, ja hänellekin tietysti
ivallisesti ilkuimme näitä pettymyksiämme.
— Onpa tainnut luonnonjärjestys nyt mennä nurin, taikka ainakin vähän
niukahtaa saranoiltaan. Päiväntasaajaa lähestyessämme on kylmä ja
Madeirassa ei saatu madeiraa.
Ukon silmässä oli veitikka, kun hän vastasi, että me kyllä jo jonkin
päivän perästä valitamme muuta kuin kylmyyttä.
— Mutta sen saamatta jääneen madeiralasin suhteen on valituksenne
oikeutettu. Jos kuitenkin olisin laskenut teidät maihin ja sinne
hengissä olisitte päässeet, niin siellä varmaankin nyt vihapäissänne
laseja kallistelisitte. Sillä takaisin laivaan te ilmeisesti ette olisi
päässeet. Näittehän itse sen menon.
— Näimme tosiaan, täytyi meidän myöntää.
— Siispä kiittäkää minua!
Ja pienelle seuralle, jolla oli kunnia syödä ateriansa iloisen
kapteenin pöydässä, hän päivällisen päätyttyä kuiskasi:
— Tahdon korvata teille sen saamatta jääneen madeiralasin. Tulkaa
hyttiini komentosillalle, katsotaan, mitä siellä on jäljellä
edelliseltä matkalta.
Olihan siellä kapteenin kaapissa jokunen pullo jäljellä ja hyvää se
olikin. Myönsimme pettymyksemme sitä myöten korvatuksi. Mutta tekemättä
jäänyt retki "autuaitten saarelle" meitä sittenkin kaiveli ja kismitti
— onhan noloa kotiin palattua tunnustaa, ettei tullut sillä
kuuluisalla saarella ollenkaan käydyksi.
* * * * *
Tätäkään ei kuitenkaan lopullisesti tarvinnut tunnustaa. Sillä
paluumatkalla Etelä-Amerikasta kävimme Madeirassa. Sieltä päin
tullessaan eivät laivat kyllä yleensä poikkea tähän saareen, niillä on
silloin tavallisesti toinen reitti. Mutta se laiva, jossa palasimme,
poikkesi tavoistaan ja poikkesi Madeiraan — syistä siihen saan ehkä
erikseen kertoa —, ja me saimme kauniin, tuulettoman päivän nauttia
kukkain ja hedelmäin ja satojen turistien saaren ihanuuksista.
Toinen pettymys, kylmyys etelämerellä, jäi lyhytaikaisemmaksi. Niinkuin
kapteeni oli ennustanut, saimme jo päivän parin perästä Madeirasta
lähdettyämme ruveta vähentämään vaatteita, päivä päivältä yhä enemmän
— ennen pitkää ne olisi halunnut vähentää ihan olemattomiin. Mutta se
olkoon oma juttunsa.