Viimeisiä matkatavaroita vivuttiin laivaan laiturista, johon ne oli
tuotu junalla. Siinä killuivat korkealla nosturin nokassa erilaisten
matkustajain moninaiset kapistukset: hienot, raudoitetut tammiarkut ja
likaisenruskeat matkasäkit, korkeat, pystyt matkakaapit, joissa
vaatteet riippuivat naulakoista, ja nuorilla vyötetyt vilttimytyt,
vaskihelaiset nahkakoffertit ja häthätää kiinninaulatut pakkalaatikot.
Nosturi vingahti tavantakaa ja nopeasti katosivat kapistukset sen
nokasta laivan uumeniin.
Omituinen hiljaisuus vallitsi laivassa ja laiturilla. Matkustajat,
joita juuri oli junasta saatettu suureen valtamerilaivaan ja
"sortteerattu" sen eri luokkiin, seisoivat asianomaisilla kansillaan
noita lähtötoimituksia ääneti katsellen eivätkä toisiaankaan
puhutelleet. Laivan peräpuoli oli jo laskettu irti laiturista,
ainoastaan keulaan vei vielä yksi "lankonki", jota myöten viimeisiä
saattajia, joita ei ollut monta, opastettiin laivasta pois. Kaikki kävi
koneellisesti ja meluttomasti, mutta ilmeisellä kiireellä. Lyhyt
komentovihellys kajahti silloin tällöin päällikön kannelta, mutta sekin
rauhallisena ja koneellisena, — kylmänä ja tunteettomana.
Matkalle lähtijät seisoivat matkapuvuissaan yksin tai pienissä
ryhmissä, seisoivat rauhallisina ja tunteettoman näköisinä hekin. He
olivat jo astuneet "Rubiconin yli", valinnan mahdollisuus oli jo ohi.
Viimeiset jäähyväisensä olivat useimmat lausuneet kaukana maissa, kukin
kotipaikoillaan. Siellä oli syleilty ja kättä puristettu ja itketty
viimeiset itkut — mikäli oli itketty —, nyt olivat silmät kuivat ja
sydämet kovettuneet. Siellä oli laadittu suunnitelmat "uutta elämää"
varten, annettu lupaukset ja vannottu valat ja lopuksi katkaistu siteet
syntymämaahan. Nyt yhdisti enää yksi ainoa kapea puusilta lähtevän
siirtolaislaivan "vanhaan Eurooppaan", ja senkin yli oli jo tultu.
Taistelut oli taisteltu, päätösten purkaminen ei ollut enää
mahdollista. Tunteetkin olivat jo turtuneet, kylmästi katselivat
lähtijät laivajättiläisen irtautumista laiturista.
Siltä ainakin näytti syrjästä, kaiteen vierestä katsojasta. Mutta olipa
hän sittenkin lukevinaan eri mielialojen vivahduksia noista yleensä
vakavan ja kylmän näköisistä kasvoista. Ei niissä tosin ilmeet paljon
vaihdelleet, mutta jokunen värähdys kertoi sittenkin sisäisistä
ailahteluista.
Siirtolaiskannella olivat useimmat lähtijät nuoria miehiä, varmuutta ja
tarmoa uhkuvia kaikista liikkeistään ja eleistään päättäen. Heitä oli
ehkä kotona pidetty tuhlaajapoikina tai perheen mustina lampaina,
joista ei tule mitään, mutta he olivat päättäneet noille epäileville
omaisilleen ja "koko maailmalle" osoittaa, että heistä sittenkin
jotakin tulee, — he aikoivat kai palata dollari-pankkikirjat
taskussaan ja omin käsin rakennettu onni mukanaan. Siksi oli nyt katse
terävä ja kova. Mutta toisten silmissä väreili sittenkin jotakin
levotonta, jotakin hapuilevaa, heitä painoivat ehkä nuo vastaustaan
odottavat elämänkysymykset silloinkin, kun he koettivat heittäytyä
varmoiksi ja kylmiksi.
Nuori mies nojautui tuossa kaidepylvääseen; hän oli katselevinaan
rantaliikettä, mutta ilmeistä oli, ettei hän nähnyt eikä kuullut sieltä
mitään. Hänen katseensa tuijotti johonkin kaukaisuuteen, jolla ei ollut
ajan eikä paikan rajoja. Johonkin hänen elämässään sattuneeseen,
ratkaisevaan tapaukseenko, särkymykseen tai pettymykseen, jota hän oli
lähtenyt hautaamaan tai pakenemaan, — pelkäsikö hän sitä turhaan
pakenevansa? — Toinen tuossa vilkuilee salavihkaa sivuilleen ikäänkuin
kärsimättömänä odottaen laivan lopullista irtautumista laiturista.
Kylmää ja tyyntä mieltä hän näyttelee, katselee välinpitämättömänä
nosturin kulkua ja haukottelee väliin, mutta eipä malta mies olla
alituisesti vilkaisematta kelloaan eikä sitä viimeistä "lankonkia",
joka vielä yhdistää laivan maihin. Rikosko, jota hän puolestaan
pakenee? Vaiko muuten ärtyneet hermot, joita hänen on vaikea hillitä?
Samalla alakannella on nuori neitonen kyykähtänyt faneerilaatikkonsa
viereen, kyykähtänyt siihen kumaraksi, ja näyttää nyyhkyttävän. Niin,
tosiaankin, hän itkee, — ainoa, joka itkee —, ja hetken pidäteltyään
hän itkeekin ihan rehellisesti, sydämensä pakahtuneisuutta salaamatta,
ympäristöstään välittämättä. Hän työntää käsilaukkuunsa jo märäksi
kostuneen nenäliinan ja hakee sieltä kuivan, sillä kasvojaan
pyyhkiäkseen. Jo tulee vanhempi nainen siihen häntä hyväilemään, mutta
turhia näyttävät olevan tämän lohduttelut. Mikä on ollut se elämän
murhenäytelmä, josta nuo kyyneleet heruvat, sitä ei voi syrjäinen
päätellä, mutta hän aavistaa, että kireälle siinä on vetänyt,
kirvelevät ovat haavat, ja kuluu varmaankin paljon aikaa, ennen kuin ne
arpeutuvat.
Tuohon ainoaan itkijään vilkaisee yläkannen kaiteen ohi kävellessään
hymähtäen ja miltei halveksuen hienopukuinen, keski-ikäinen herrasmies.
Hän näyttää yleensä halveksuvasti katselevan noiden ensikertalaisten
mielenailahduksia, ilmeisiä tai peitettyjä, — oliko tässä nyt muka
kysymys mistään maailmanlopunmatkasta tai kuolemanreisusta! Itse hän on
ehkä tehnyt nämä matkat "rapakon" taa kymmeniä kertoja, pitäen niitä
kenties rauhankeitaina elämänsä muuten myrskyisessä vaelluksessa.
Hänellä on nytkin taas edessään viihdyttävä huvimatka, hyvää lepoa,
hyvää ruokaa, vaihtelevaa seuraa, — miksi ottavat nuo ihmishölmöt
edessään olevan matkan noin umpisurulliselta kannalta! Samassa
maailmassahan sitä eletään siellä niinkuin täälläkin, erottajana vain
parin, kolmen viikon matka.
Harvalla matkustajalla näyttää muuten, niinkuin tällä maailmanmiehellä,
olevan aikaa tai halua ohimennenkään tarkata toisten olemusta ja
mielialoja. Vähän kunkin katse näyttää olevan tähdätty sisäänpäin,
vaikka se tuijottaakin laiturille ja laivamiesten lähtöponnistuksiin.
Taikka kohdistuu kahden matkustajan huomio vain toisiinsa, vaipuen
kokonaan siihen tarkkailuun ja huolenpitoon.
Laivan eri kansilla onkin useita nuoria pariskuntia, aivan nuoriakin,
vast'ikään yhteen menneitä. He ovat nähtävästi nuorekkaalla innolla ja
päättäväisyydellä juuri astuneet rohkean elämänaskeleen, ja nyt on
heillä yhteinen, vakava elämäntodellisuus edessään. Sitä he ovat tuossa
kaiteen luonakin vaipuneet harkitsemaan, se on heillä ainoana huomion
esineenä, ainoana suurkysymyksenä, joka peloittaa ja jännittää, ja he
koettavat ilmeisesti yhä uudelleen rohkaista ja lohduttaa toisiaan,
siirtyessään ratkaisevan kynnyksen yli. Ehkä se heille onnistuukin:
kaksi nuorta, tervettä, työkykyistä ihmistä elämänretkellä, — mikäpä
mahti maailmassa voisikaan heidän menestymistään ja onneaan ehkäistä!
Toisilla pariskunnilla on jo lapsia, jotka tuossa jo ennen laivan
lähtöä iloisina teutaroivat. He ovat kai lopultakin rauhallisimmat ja
onnellisimmat koko laivankannella, heidän vanhempansa ovat tuossa
vieressä, surusta ei ole vielä mitään tietoa, — kunpa ei tulisikaan
jatkuvan elämäntaipaleen varrella! Heidän leikinkeskeiset
ilonhuudahduksensa raikuvat miltei ainoina ääninä lähtevän
valtamerilaivan kannella ja heidän viaton hilpeytensä valaa eräänlaisen
sovittavan rauhantunteen koko vakavaan, mutta samalla ilmeisesti
herkkähermoiseen kansiväkeen, joka odottaa laivan lopullista
irtautumista laiturista.
Jo kilahtaa terävä kellonääni, ylimmältä kannelta kuuluu lyhyt,
tavallista voimakkaampi komentohuuto. Nostokurki pois, irti laiturista!
Äkkiä vivutaan tuo viimeinen "lankonki" laivaan, tie maihin on poikki,
ja ne köydet, joilla meren jättiläinen vielä on pollareissa kiinni,
irroitetaan nopeasti. Laiva kääntyy verkalleen ulos lahdelle. Kone
rupeaa jyskyttämään, tuntuu, että ollaan liikkeellä. Ollaan irti
vanhasta Euroopan mantereesta, matka valtameren yli on alkanut.