lopulta se kuitenkin onnistui. Sen jälkeen otti hän Breden
kultareunaisen hatun ja pani sen päähänsä.
Koko ajan pidätti hän henkeään. Lopulta oli hän vähällä tukehtua, ja
hänen ohimoitaan takoi voimakkaasti. Mutta hän pakotti itsensä
kestämään, sillä hän tiesi, että yksi ainoa hengähdys voisi tehdä hänet
tiedottomaksi. Molemmilla sidotuilla käsillään veti hän takin tiukasti
vatsansa ympärille.
Hän avasi oven vaunun takaosassa ja astui kevyesti ja nopeasti ulos.
Terävä huomioittentekijä olisi huomannut, että hän horjui hieman, mutta
hengitettyään vähän raitista ilmaa, käveli hän taas tukevasti.
Nyt selviäisi, kuinka täsmälleen hän oli laskenut. Vankivaunu oli
tullut pankkipaikalle -- lähelle vanhojen puiden luona. Täällä näkyi
ainoastaan muutamia ihmisiä. Ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan
virkapukuiseen poliisiin, joka astui vaunusta. Ja jos joku olisikin sen
huomannut, ei kukaan olisi pitänyt sitä kummallisena.
Thomas Busch meni tyynenä ja varmasti paikan yli, sivuutti
Engelbrechtin kahvilan ja lähestyi Kuninkaankatua.
Siellä alhaalla vanhan pankin luona vieri hitaasti katettu vaunu, jota
veti kaksi hevosta, toinen ruskea ja toinen valkoinen.
Thomas Busch meni tyynesti sinne, avasi vaunun oven ja astui sisään.
Ajaja kumartui alas ja tervehti piiska hatun reunassa.
Niin pian kuin rikoksentekijä oli kadonnut vaunuun, vieri se nopeasti
pois. Kaunis varieteenainen, mademoiselle Juliette, oli toimittanut
asiansa erinomaisesti. Hän oli ymmärtänyt keskusteluhuoneessa
puhuessaan Thomas Buschin kanssa ilmaista tälle koko suunnitelman.
Hän oli itkunsekaisella äänellä sanonut: "Me emme enää koskaan, enää
koskaan saa nähdä toisiamme. Muistatko, miten hauskaa meillä on ollut
yhdessä? Muistatko sen ja muistatko sen? Muistatko, kuinka me ajoimme
kahvilaan vanhojen puiden luona? Ja muistako ihanan vaunun, jota veti
kaksi kaunista hevosta, ruskea ja valkoinen?"
Sen jälkeen oli varieteenainen suudellut häntä ja antanut hänelle
aineen, jolla hän oli huumannut vartijoidensa aivot. Ja sitten oli hän
illalla mennyt takaisin Tivolin varieteehen ja siellä oli hän tanssinut
ihastuneelle yleisölle. Niin, Thomas Busch oli muistanut ja ymmärtänyt
kaiken. Hän oli suorittanut pakonsa vaunun vieriessä vanhojen puiden
ohi. Ja hän oli heti löytänyt vaunun, jota veti ruskea ja valkoinen
hevonen...
Syntyi luonnollisesti tavaton kummastus, kun vankipihassa avattiin
vaunu ja sieltä löydettiin kaksi tajutonta poliisia. Molemmat poliisit
vietiin sairashuoneeseen.
Harald Brede sai ensiksi tajunsa takaisin. Aluksi ei hän muistanut
mitään. Hänen aivonsa tuntuivat niin raskailta. Mutta sitten yhtäkkiä
oli hänellä selvänä, miten kaikki oli tapahtunut. Hän raivostui niin,
ettei hän pitkään aikaan voinut ajatella koko asiaa. Sitten hän
vähitellen tyyntyi ja muisti samalla myöskin, mitä Thomas Busch oli
sanonut tutkintovankilassa muutama tunti sitten. Hän oli sanonut:
-- Pyydän teitä ajattelemaan, että kohtalo vielä tekee minusta teidän
henkenne pelastajan. Ja hän oli lisännyt: -- Minä en nimittäin tahdo
teitä tappaa.
Harald Brede makasi ja ajatteli, että silloin kun hän pyörtyi vaunussa,
olisi Thomas Buschille ollut ylen helppo asia tappaa hänet lyömällä
häntä päähän käsiraudoilla. Sitä hän ei ollut tehnyt. Hän ei ollut
tahtonut häntä tappaa. Breden täytyi kuitenkin itselleen myöntää, että
Thomas Busch oli kaikesta huolimatta merkillinen mies.
Mutta samalla ajatteli hän, että nyt kun suurrikollinen jälleen oli
vapaa, ei Asbjörn Kragin elämä ollut mädäntyneen puolukan arvoinenkaan.
Sillä Asbjörn Kragin hän tahtoi tappaa.
8.
Hullu.
Asbjörn Krag oli kuin halvattu ensimmäiset minuutit sen jälkeen, kun
oli saanut sähkösanoman Thomas Buschin paosta.
Hän ymmärsi heti, että hänen täytyi palata takaisin Kristianiaan
alkaakseen uudelleen taistelun vaarallisen rikoksentekijän kanssa.
Tänä päivänä ei kuitenkaan enää mennyt mitään junaa etelään päin ja
yöjuna meni vasta kello neljä.
Puhelimella sai hän keskustella Harald Breden kanssa, joka nyt oli jo
siihen määriin virkistynyt, että hän saattoi olla ylhäällä.
Keskustelu molempien salapoliisien välillä oli masentava. Asbjörn Krag
sai tietää kaikki yksityiskohdat paosta sekä myös kaikista niistä
toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty Thomas Buschin vangitsemiseksi.
Luonnollisesti oli kaikki turhaa. Niin paljon oli kuitenkin saatu
selville, että Busch oli pankkitorilla noussut katettuun vaunuun, jota
veti ruskea ja valkoinen hevonen.
Kun Asbjörn Krag kuuli tämän, muisti hän varieteenaisen sanat ja nyt
ymmärsi hän naiden sanojen salatun tarkoituksen.
Oliko varieteenainen vangittu? Ei, hän oli jo lähtenyt Kristianiasta.
Hän oli näytännön jälkeen matkustanut etelään pikajunalla. Muuten oli
kaikki jäljet poistettu. Asia oli toivoton. Odotettiin vain, että Krag
jälleen näyttäytyisi areenalla.
Asbjörn Krag ilmoitti tulevansa yöjunalla. Harald Brede tulisi häntä
vastaan asemalle.
Keskustelu oli päättynyt ja soitettiin loppusoitto. Tuskin oli Asbjörn
Krag jättänyt puhelimen, kun hän kuuli suuren kellon sairaalan portilla
soivan. Heti sen jälkeen ilmoitti vartija, että uusi potilas oli
tullut.
Joukko lyhtyjä otettiin esille ja tohtori sekä alilääkäri ja Asbjörn
Krag lähtivät portille.
Ulkopuolella seisoi katettu vaunu, kaksi hevosta edessä. Ajopaikalla
istui Asbjörn Kragin kyytipoika. Useita vahteja oli kokoontunut
paikalle.
Hieno turkkiin puettu herrasmies tuli portin kautta. Hän nosti hattuaan
ja sanoi:
-- Onko tohtori Kitschener tavattavissa?
-- Se olen minä, sanoi tohtori ja astui vieraan luo.
-- Nimeni on tukkukauppias Elias Holm, sanoi tämä, -- minä tuon
onnettoman veljeni. Minä toivon, että teille on aikaisemmin ilmoitettu.
-- Kyllä, minulle ilmoitti siitä eräs herra, joka on luultavasti teidän
kolmas veljenne.
-- Vuori-insinööri, niin.
-- Missä on potilas? kysyi tohtori.
-- Vaunussa, yksityisen palvelijansa kanssa.
-- Tuokaa tänne useampia lyhtyjä, huusi tohtori miehilleen.
Tuotiin uusia lyhtyjä, joten nyt oli melkoisen valoisaa vaunun
ympärillä.
Asbjörn Krag pysytteli hieman taempana. Hän tarkasti tukkukauppias
Holmia terävästi. Mutta hän ei huomannut mitään tavatonta hänessä. Hän
oli huolehdittu herra kolmenkymmenenviiden vuoden iässä, jonka kasvot
olivat hienot. Hänessä oli jotain surumielistä, silmät katsoivat
liikkumattomina ja melankoolisina.
Äkkiä avattiin vaunun ovi ja vaaleapartaiset kasvot tulivat näkyviin.
Se oli nähtävästi potilas.
Tohtori katsoi kysyvästi tukkukauppiaaseen ja tämä nyökkäsi.
-- Niin, sanoi hän, -- tämä on veliraukkani.
Mutta silloin alkoi potilas puhua vaunun luona.
-- Älkää uskoko häntä, huudahti hän, -- veljeni Elias on suuri lurjus.
Hän puhui partaansa epäselvällä ja puuroisella äänellä.
Asbjörn Krag tuli heti vakuutetuksi, kuultuaan hänen kummallisen,
narisevan äänensä, että hän oli mielisairas. Hänen purkauksensa ei
myöskään tuntunut aidolta, siinä ei ollut lainkaan oikeata tuskaa ja
epätoivoa. Hän puhui kovalla äänellä, melkein huusi, mutta hänen
tyytymättömyytensä ei vaikuttanut väärentämättömältä.
Potilas viittoili innokkaasti.
-- Ettekö te kuule, mitä minä sanon, huusi hän, -- veljeni on suuri
lurjus. Hän tahtoo vain päästä käsiksi minun rahoihini, siksi hän
panettaa minut vankilaan telkien taakse.
Tukkukauppias kohautti olkapäitään ja kuiskasi tohtorille:
-- Tehkäämme mahdollisimman pian loppu tästä kiusallisesta
kohtauksesta. Se liikuttaa minua.
Mielisairaalan lääkäri meni vaunun luo rauhoittamaan potilasta, mutta
kun hullu sai nähdä hänet, päästi hän kovaäänisen ivanaurun.
-- Te olette nauta, sanoi hän ilman muuta ja pani peukalonsa tohtorin
rintaa vasten, -- kaikki voivat teistä nähdä, että te olette nauta,
haha haha haha!
-- Rakas ystävä, sanoi tohtori lempeästi, -- meistä tulee kyllä vielä
hyvät ystävät.
Mutta silloin pudisti hullu päätään.
-- Sellainen nauta, sanoi hän vilpittömästi kummastuneena.
Äkkiä löi hän vaununoven auki ja astui astimelle. Siinä asettui hän
puhujan asentoon:
-- Toverit. Me olemme harhaanjohdetut. Auttakaa minua hirttämään
veljeni. Hän on varastanut minulta kaikki niin perinpohjin, että minä
en voi sitä sanoin ilmaista. Katsokaa, kuinka hän tuossa seisoo ja
pälkistelee. Ja kuinka hän on tekopyhän näköinen, se sika. Mutta minä
opetan sinut sulkemaan minut vankilaan, senkin roisto!
Nyt puristi hän kätensä nyrkkiin ja vaahto alkoi vuotaa hänen suustaan,
niin vimmastunut hän oli.
Tohtori otti häntä ystävällisesti kädestä. Tukkukauppias tuli myöskin
hänen luokseen ja hän ja tohtori koettivat johtaa potilasta välissään.
Mutta silloin teki hullu tarmokasta vastarintaa. Useiden vartijoiden
täytyi ryhtyä auttamaan.
Hullu löi ympärilleen aivan raivokkaana. Hänen paidan rintamuksensa
repeytyi, kalvosimet lensivät kauaksi. Hän oli hyvin voimakas, niin
että oli vaikea saada hänet pysymään aloillaan.
Juuri kun oltiin saamassa hänet taltutetuksi, tyyntyi hän. Hän astui
esiin ja otti veljeänsä käsivarresta ja vilpittömällä liikutuksella hän
sanoi:
-- Rakas Elias, kuinka voi sydämesi sallia tämän?
-- Minä en tahdo sinulle mitään pahaa, sanoi Elias, -- Sinä itse teet
itsellesi eniten pahaa.
Hullu astui nyt aivan rauhallisesti ja sovussa tietä pitkin veljensä
rinnalla, kuin mikäkin gentlemanni.
Tohtori näytti tien työhuoneeseensa. Pari vartijaa seurasi varmuuden
vuoksi mukana. Hullu käyttäytyi kuitenkin sangen hyvin kasvatetusti,
kun hän tuli tohtorin hienoon työhuoneeseen.
Asbjörn Krag huomasi, että häntä harmitti paidan rintamuksen ja
lavosimien menetys.
Hän katseli mielenkiinnolla eri esineitä huoneessa. Hänen silmänsä
viipyivät erittäin kauan luurangossa ja lopuksi rupesi hän nauramaan
sille. Kun hän huomasi Asbjörn Kragin, meni hän hänen luokseen ja kysyi
kuiskaten:
-- Tahdotteko tehdä minulle erään palveluksen?
Salapoliisi nyökkäsi.
-- Antakaa minulle veitsenne.
-- Minulla ei ole veistä.
Tohtori sekaantui nyt keskusteluun ja -- menetelmäänsä seuraten --
kysyi hän:
-- Mitä te veitsellä tekisitte?
Hullu pudisti päätään.
-- Sitä minä en voi sanoa, vastasi hän, -- se on minun salaisuuteni.
-- Siinä tapauksessa ette saa veistä.
Potilas katsoi kummastuneena tohtoriin.
-- Teillä ei ole veistä, tri Kitschener, sanoi hän.
-- Kyllä, minulla on hyvin hyvä ja terävä veitsi.
-- Antakaa se minulle.
-- Ei, kun te ette sano, mitä te sillä tekisitte.
-- Eikö muuten?
-- Ei, ei muuten.
-- No, se on samantekevää. Minä saan veitsen veljeltäni. Eikö niin?
Veli pudisti päätään.
Ovet ruokailuhuoneeseen avattiin ja runsaasti katettu pöytä odotti
siellä. Se oli katettu vasta saapuneen vieraan kunniaksi.
Ateria nautittiin mitä miellyttävimmällä tavalla. Hullu käyttäytyi
moitteettomasti. Hän nauroi ja laski leikkiä ja vaikka ei aina
tiennytkään, mille hän nauroi, niin oli hänessä kuitenkin jonkunlaisia
tarttuvaa huumoria.
Illallisen jälkeen selitti hullu, että hän oli väsynyt ja halusi mennä
lepäämään.
Tohtori ja veli saattoivat hänet häntä varten varattuun ylelliseen
huoneeseen, josta kuitenkin kaikki terävät esineet, peilit ja sen
sellaiset olivat poistetut. Potilas meni heti vuoteeseen ja nukkui pian
viattoman unta.
Hänen veljensä, tukkukauppias Holm, jonka vaunu koko ajan oli odottanut
portin ulkopuolella, sanoi jäähyväiset tohtorille ja Asbjörn Kragille.
Tohtori oli esittänyt salapoliisin alilääkärinä.
-- Mutta missä aikoo tukkukauppias olla yötä? kysyi tohtori, -- eihän
käy laatuun palata Kristianiaan keskellä yötä.
-- Minä ajan Lilleholmiin, vastasi tukkukauppias, -- ja jään yöksi
veljeni luo. Hän on ollut niin ystävällinen, että on antanut yhden
huoneen käytettäväkseni.
Asbjörn Krag seisoi ikkunan ääressä ja näki tukkukauppiaan ajavan pois.
Häneen oli voimakkaasti vaikuttanut kohtaus hullun kanssa. Se oli niin
väritetty ja harvinainen. Useita liikkuvia lyhtyjä, pimeä marraskuun
ilta, hullun tarkoitukseton nauru ja kaiken arvoituksellisuus.
Mielisairaalan lääkäri palasi jälleen työhuoneeseensa saatettuaan
tukkukauppiaan vaunun luo.
-- No? kysyi Asbjörn Krag hymyillen.
-- Mitä te tarkoitatte?
-- Luuletteko, että potilas on hullu vai viisas?
Tohtori nauroi.
-- Rakas ystävä, sanoi hän, -- minä olen harvoin koko praktiikkani
aikana tavannut niin ehdottomasti hullua ihmistä.
9.
Eräs käynti.
Asbjörn Krag ymmärsi varsin hyvin, ettei hän saisi lainkaan unta
silmiinsä tänä yönä. Hänen päässään oli liian paljon asioita.
Ensiksikin kummitteli Thomas Busch hänen edessään. Sitten oli hullu
toisena vaivana. Potilas oli epäilemättä hullu, sen oli hän nähnyt omin
silmin. Hänen veljensä vuori-insinööri oli pyytänyt, että hänet
otettaisiin parantolaan. Mutta varmaa oli myös, että hän oli lähettänyt
salaperäisen kirjeen hänelle, Asbjörn Kragille. Kuinka hän voisi
selittää vastakohdat?
Asbjörn Krag tuli yhä vakuutetummaksi ja vakuutetummaksi, että kaiken
tämän alla oli jotain salaperäistä. Mutta mitä tämä oli, sitä hän ei
voinut tällä hetkellä ymmärtää.
Mielisairaalan lääkäri oli väittänyt, että kaikki oli halpaa pilaa. Tai
kenties toinen veli oli koettanut häpäistä toista. Tiedetään, miten
veljet voivat esiintyä toisiaan vastaan, kuinka he voivat suorastaan
vihata toisiaan.
Mutta Asbjörn Krag hylkäsi nämä molemmat otaksumat. Ne tuntuivat
hänestä aivan liian järjettömiltä. Hän oli vakuutettu siitä, että oli
olemassa jokin syy, todellinen ja merkityksellinen syy, eri ihmisten
menettelyihin tässä asiassa. Mutta mikä, mikä? Se oli täydellinen
arvoitus.
Kello läheni yhtätoista ja tohtori selitti, että hän ei koskaan mene
maata ennen kello kahtatoista. Asbjörn Krag ehdotti siinä tapauksessa
shakkipartiaa. Hän oli ollut näkevinään päivemmällä shakkilaudan
jossain.
Parttia shakkia lyhentäisi aikaa. Sitä paitsi se selvittäisi hänen
aivojaan. Se oli aina Asbjörn Kragin keino, kun arvoitukset rasittivat
häntä. Hän ajatteli aina selvemmin ja syvemmin jännittävän shakkipelin
jälkeen.
Pöytä otettiin esille ja nappulat asetettiin asemilleen. Ennen kuin
peli alkoi, täytyi Asbjörn Kragin ihailla shakkipöytää. Se oli
tavattoman arvokasta, taiteellisesti suoritettua mosaiikkityötä. Pöydän
ruudut olivat upotetut itse pöytälevyyn. Sitä paitsi oli pöytä niin
laadittu, että painamalla erästä vieteriä, saattoi kääntää pöydän
ympäri ja ei siis tarvinnut siirtää pelinappuloita toiselle puolen
uuden pelin alkaessa.
Mielisairaalan lääkäri pelasi hyvin, mutta Asbjörn Krag, joka oli oikea
shakkimestari, huomasi pian, että oli häntä etevämpi ja se vähensi
hänen mielenkiintoaan peliin.
Tohtori hävisi kaksi peliä tunnin kuluessa, jonka jälkeen hän selitti,
että hänen täytyi mennä maata.
-- Toivon, että kaikesta huolimatta saatte nukkua, sanoi tohtori
jättäessään huoneen.
Kragille oli valmistettu vuode leveälle, mukavalle sohvalle
työhuoneeseen.
Tohtori jatkoi:
-- Olen antanut yövahdille määräyksen herättää teidät kello puoli
kaksi, niin että joudutte junalle ajoissa.
-- Kiitos, vastasi Krag, -- luulen, että en pane lainkaan maata.
Minullahan on shakkipeli, jolla voin huvittaa itseäni niin kauan.
Tohtori puristi hänen kättään sydämellisesti ja lähti huoneesta.
Salapoliisi jäi siis yksin työhuoneeseen luurangon ja shakkipelin
kanssa.
Herrat olivat tupakoineet paljon pelatessaan. Asbjörn Krag avasi sen
vuoksi ikkunan, jotta raitista ilmaa tulisi huoneeseen. Hän istui
hetken avoimen ikkunan ääressä ja imi voimakasta maaseutuilmaa syvin
siemauksin.
Yö oli pimeä ja kaunis. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Alhaalta
portinvartijan kojusta tuikki tulta pienen ikkunan kautta ja se näytti
keltaiselta silmältä. Ei kuulunut koiranhaukuntaa eikä huutoja, kuten
muulloin tavallisesti maaseudulla.
Mutta pakkanen oli verrattain ankara nyt. Seinissä paukkui. Yksinäisiä
tähtiä näkyi mustalla taivaalla. Iltatähti loisti kylmästi korkealla.
Alkoi tuntua viileältä. Hän ei kauemmin enää voinut istua ikkunan
ääressä. Hän hypähti alas ikkunalaudalta ja sulki ikkunan. Laski sitten
alas kierrekaihtimen ja veti paksut verhot eteen.
Tätä tehdessään kuuli hän takanaan ääntä. Eikö ovea avattu jossain?
Tämä ajatus lensi nopeasti hänen aivojensa kautta.
Hänhän oli unohtanut sulkea oven. Hän käännähti nopeasti ympäri.
Tuossa, tuskin kymmenen askelta hänestä, luurangon vieressä, seisoi
hullu.
10.
Nappulat asetetaan paikoilleen.
Asbjörn Krag oli nähnyt tarpeeksi hullun Holmin reuhtovan, tietääkseen,
ettei hän kuulunut rauhallisempiin.
Ensi ajatus, joka tarttui häneen oli: Onko minulla mitään aseita? Ei,
niitä ei hänellä ollut. Browninki oli hänen päällystakkinsa taskussa.
Hullu seisoo hetken ja katsoo häntä. Hän oli hyvin vakava ja hänen
silmissään oli pistävä, epämiellyttävä kiilto, jota puoleksi
varjostivat alaspäin riippuvat, tuuheat silmäkarvat.
-- Te olette varmaankin mennyt väärään huoneeseen, sanoi Krag hänelle,
-- teidän huoneenne on toisessa paikassa. Tässä asun nimittäin minä.
Hullu ei vastannut heti, hänen silmänsä lensivät levottomasti sinne ja
tänne huoneessa. Lopulta ne pysähtyivät shakkipöytään, jossa
pelinapapulat vielä olivat sekaisin.
-- Pelaatteko shakkia? kysyi hän kuivalla, narisevalla äänellään.
-- Kyllä hieman, vastasi Krag puolittain ajatuksissaan.
Hän katsoi ympärilleen löytääkseen soittojohdon. Sen huomasi hullu.
-- Mitä te haluatte? kysyi hän.
-- En mitään.
-- Kyllä, minä tiedän varsin hyvin, mitä te haluatte, te tahdotte
kutsua lääkärin tänne.
-- Siinä olette oikeassa. Minun mielestäni teidän olisi mentävä omaan
huoneeseenne.
Hullu viittasi seinään oikealla,
-- Tuolla on soittokello, sanoi hän.
Nyt huomasi sen Kragkin. Hän aikoi mennä sinne, mutta hullu esti hänet
siitä, sanomalla kovalla äänellä:
-- Seis! Minne te aiotte mennä?
-- Sen te jo olette arvannut. Minä soitan tohtoria.
-- Sen te kauniisti jätätte tekemättä!
-- Kuka voisi minua siitä estää?
-- Minä, vastasi hullu.
Hän pisti käden taskuun ja otti esille kiiltävän revolverin. Hän
tähtäsi sillä salapoliisia.
-- Revolveri on ladattu, sanoi hän, -- joka kolkka on latingissa. Hetki
sitten pyysin minä teiltä veistä, mutta te ette sitä antaneet. Nyt te
ymmärrätte, että se olisi ollut aivan tarpeeton. Minullahan oli
revolveri. Haha. Tahdotteko olla hyvä ja seisoa aivan hiljaa.
Ehdottomasti hiljaa.
Hullu tähtäsi hänen päähänsä. Asbjörn Krag odotti joka hetki, että
revolveri laukeaisi.
-- Pelaatteko te shakkia? kysyi hullu taas.
Salapoliisille oli nyt pääasia voittaa aikaa voidakseen saada riistää
revolveri onnettoman kädestä. Hän vastasi sen tähden:
-- Minä en pelaa erittäin hyvin. Haluatteko pelin?
-- Kyllä, minä tahdon pelata teidän kanssanne. Yhden ainoan pelin.
-- Alkakaamme siis, sanoi Krag ja istuutui shakkipöydän ääreen.
Hullu myöskin astui pöydän luo revolveri kädessä. Hän tähtäsi
edelleenkin salapoliisiin, mutta Asbjörn Krag oli kuin ei hän lainkaan
olisi sitä huomannut.
He asettivat hitaasti nappulat paikoilleen.
-- Te otatte mustat, sanoi hän ja katsoi terävästi salapoliisiin.
-- Rakas ystävä, siitä heitetään tavallisesti arpaa.
-- Niin, mutta minä toivon, että te pelaatte mustilla.
-- Se ei ole fair play. Siihen minä en suostu.
Vimman puna nousi hullun kasvoille.
-- Vai niin! Te ette siihen suostu! huusi hän. -- No, hyvä, sen saamme
nähdä.
Revolveri vapisi hänen kädessään.
-- No, no, vastasi salapoliisi, joka ei tahtonut kiihottaa häntä
enempää, -- jos te ehdottomasti vaaditte, niin minä suostun, mutta
pysyn siinä, että se ei ole fair play. Sitä paitsi on valkoisten
tarjoama etuisuus sangen arvoituksellinen.
-- Älkää sanoko sitä, vastasi hullu, huomattavasti rauhallisempana
Asbjörn Kragin taipumisen johdosta, -- etu on etu.
Nappulat olivat nyt paikoillaan ja mustat ja valkoiset seisoivat
toisiaan vastassa kuin kaksi armeijaa valmiina taisteluun.
-- Te alatte, sanoi Krag.
Holm rypisti otsaansa ja katsoi häneen.
-- Luuletteko tosiaankin, että minä pelaan ilman panosta? kysyi hän.
-- Minä puolestani en koskaan pelaa mistään panoksesta.
-- Onpa silloin aika, että aloitatte sen.
Asbjörn Krag pudisti päätään.
-- Ei, minä en koskaan pelaa mistään.
-- Hoho, sen tahdon nähdä. Minä pakotan teidät siihen.
-- Minä en anna pakottaa itseäni.
-- Hyvä, minä ammun teidät! Nyt minä lasken kymmeneen ja sitten minä
ammun. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi...
Asbjörn Krag keskeytti hänet.
-- Minulla on viisikymmentä kruunua taskussani, pelatkaamme niistä.
-- Liian vähän, aivan liian vähän. Minkä takia luulette minun tässä
istuvan?
-- No, sanokaamme sata kruunua.
-- Roska summa.
-- Tuhat sitten tai kymmenentuhatta.
-- Liian vähän.
-- No, entä miljoona? kysyi Asbjörn Krag kavalasti.
-- Liian vähän.
-- Mitä?
-- Minä en pelaa rahasta, sanoi toinen ja tähtäsi revolverilla Asbjörn
Kragin oikeata silmää.
-- Minä sanon teille, mistä me pelaamme, sanoi hän, -- ja ellette te
suostu siihen heti, niin ammun minä teidät.
-- Sanokaa siis.
-- Me pelaamme pelin elämästämme. Yhden ainoan pelin.
Asbjörn Krag tuijotti ällistyneenä häneen.
-- Mitä te tarkoitatte? kysyi hän, -- minä en ymmärrä teitä oikein.
-- Me pelaamme elämästämme. Jos te häviätte, niin minä ammun teidät.
Jos minä häviän, niin ammun minä itseni. Suostutteko siihen?
Salapoliisi tiesi, ettei ollut muuta tehtävää, kuin suostua hullun
ehdotukseen, ja sen vuoksi hän huudahti -- Hyvä! Siihen minä suostun.
Hullu teki ensimmäisen siirron.
11.
Kuoleman peli.
Asbjörn Krag vastasi ja Holm teki heti uuden siirron. Hän murahteli
tyytyväisyydestä.
-- Vihdoinkin, vihdoinkin, mutisi hän puolittain itsekseen, vuorotellen
seuraten peliä ja katsoen Asbjörn Kragiin. -- Vihdoinkin olen päässyt
siihen suureen jännitykseen, jota niin monet vuodet olen kaivannut.
Peli elämästä ja kuolemasta, herrani, se on jotain nykyaikaisille
ihmisille. Olen ennen pelannut omaisuuksista Monte Carlossa, mutta sitä
ei voi verrata tähän. Olkaa hyvä, nyt tekee juoksija rohkean liikkeen.
Asbjörn Krag oli, kuten sanottu, mestari shakin peluussa ja piti häntä
alituiseen pinteessä.
Pelin yhä kehittyessä väsyi hullu pitämästä revolveria oikeassa
kädessään. Hän muutti sen vasempaan. Sekin käsi väsyi -- revolveri oli
suuri sotilasrevolveri -- ja sen vuoksi laski hän aseen kädestään
pöydälle.
Mutta hän piti koko ajan toista kättään sen päällä. Kesken pelin kysyi
hän:
-- Ettekö te polta?
-- Kyllä, mutta minulla ei ole mitään tupakkaa tällä kertaa.
-- Minulla ei myöskään ole, mutta minä tahtoisin mielelläni tupakoida.
Ajatus pälkähti Asbjörn Kragin päässä.
-- Viereisessä huoneessa on varmaankin savukkeita, sanoi hän, --
minähän voin mennä hakemaan muutamia.
Mutta silloin nauroi hullu taas.
-- Ho ho, se ei käy laatuun. Luuletteko, että minä tahdon antaa teille
tilaisuuden mennä hakemaan lääkärin tänne?
-- Niin siinä tapauksessa en voi hankkia teille savukkeita.
-- Tuolla on kaappi. Katsokaa sieltä. Lyön vetoa, että tohtori
säilyttää siellä sikarejaan.
Tässä kaapissa tohtori todellakin säilytti hienoja havannasikarejaan.
Kuinka vastenmielisesti hän sen tekikin, ei hänen auttanut muuta, kun
mennä noutamaan sikareja. Hullu seurasi häntä revolverilla ja
silmillään.
Holm sytytti ensin ja tarjosi sitten salapoliisille.
-- Ei kiitos, sanoi tämä.
Siirrot tapahtuivat nyt yhä harvemmin aina sen mukaan, miten
yhdistelmät kävivät vaikeimmiksi. Mutta pelin asema oli sellainen, että
molemmat pelaajat olivat melkein samassa.
Kun he olivat pelanneet puoli tuntia, oli Asbjörn Krag menettänyt
hevosen ja kaksi talonpoikaa. Hullu oli menettänyt juoksijan ja kaksi
talonpoikaa.
Pelin alussa oli hullu hyökkääjänä, mutta kun Asbjörn Krag aina torjui
hänet kätevillä liikkeillään, muutti hän, viisasta kyllä, taktiikkaa.