että näpistys -- minä en tahdo kutsua sitä varkaudeksi -- on jollain
tavalla salaperäiseen kirjeeseen yhteydessä.
-- Ei, mitä te sanotte! huudahti tohtori kauhistuneena, olisiko
mahdollista, että...
Asbjörn Krag keskeytti hänet.
-- Vielä eräs tieto, pyysi hän, -- tarjositteko te vuori-insinöörille
erinomaisia sikarejanne kun hän lähti?
-- Kyllä, minusta hän oli niin hauska ja miellyttävä henkilö... Ja sitä
paitsi maksoi hän minulle niin runsaasti veljestään ja hänen hoidostaan
täällä.
-- Mutta hän ei polttanut sikaria heti, siitä voisin melkein lyödä
vetoa.
-- Ei, vastasi tohtori, kummastuneena sen johdosta, että salapoliisi
saattoi sen tietää, -- hän pani sen taskuunsa.
-- Oliko hän puettu pitkään takkiin?
-- Kyllä, silkillä vuorattuun pitkään takkiin.
-- Siinä tapauksessa pani hän varmasti sikarin takkinsa sisätaskuun?
-- Aivan oikein, hän aikoi polttaa sen myöhemmin.
-- Voitteko kuvailla minulle tarkasti miehen?
-- Hän näytti sangen aristokraattiselta, oli mustapartainen ja hänellä
oli kultasankaiset silmälasit. Hän puhui norjaa, mutta mursi hieman
ruotsiksi ja sen selitti hän johtuvaksi siitä, että hän oli jonkun ajan
oleillut ruotsalaisessa kaivoksessa.
-- Tuliko hän Kristianiasta?
-- Kyllä.
-- Matkustiko hän takaisin sinne?
-- Ei, hän matkusti Lilleholmiin.
-- Oh, vai niin. Miksi hän matkusti sinne?
-- Hän aikoi mennä sinne tutkimaan eräitä kaivosalueita, sanoi hän ja
aikoi mennä asumaan kestikievariin, joka samalla on kyytiasema ja
kauppapuoti.
-- Luuletteko, että hän vielä asuu siellä?
-- Hän asui siellä kuitenkin vielä tänään, sillä minä olen puhunut
erään henkilön kanssa, joka on nähnyt hänet. Jos on vielä jotain muuta,
jota haluatte tietää tästä todellakin salaperäisestä henkilöstä, niin
tulee teidän kääntyä Lilleholmiin, sillä minä en tiedä mitään muuta
hänestä.
-- Ei kiitos, vastasi Asbjörn Krag, -- olen saanut tietää tarpeeksi.
-- Mutta minä en voi käsittää, mitä yhteyttä on tällä henkilöllä ja
tuolla huomiota herättävällä kirjeellä.
-- Niin, kaikki viittaa siihen, että hän on kirjoittanut kirjeen.
Tohtori ponnahti paikaltaan niin kiivaasti että tuoli, jolla hän istui,
kaatui. Rouva ja alilääkäri löivät molemmat yhtä aikaa kätensä yhteen
hämmästyksestä.
-- Mitä te sanotte, huudahti tri Kitschener hämmentyneenä, -- olisiko
sama mies, joka on pyytänyt minua ottamaan veljensä sairaalaani,
samalla kirjoittanut, että sairaalaan sulkeminen on laiton. Teidän
täytyy myöntää, herrani, että tämä kuulostaa sangen typerältä.
-- Tunnetteko te tämän kirjeen? kysyi Asbjörn Krag.
Mielisairaalan lääkäri tarttui kirjekuoreen innokkaasti ja luotuaan
siihen silmäyksen, huudahti hän:
-- Kuolema ja kiusa! Tämähän on minun virkakirjekuoriani.
-- Ottakaa kirje esille, sanoi Krag.
Tohtori teki kuten häntä pyydettiin. Hän kummastui sangen suuresti
nähdessään liimatun kirjeen, mutta huudahti, tarkastettuaan vesileimaa
paperilla:
-- Tämä on minun papereitani.
-- Entä tämä pienoinen sikarin sirunen, jatkoi Asbjörn Krag,
laskiessaan pienen sirusen tohtorin lautaselle, -- sen olen löytänyt
kirjeen liimauksesta.
Tohtori tarkasteli palasia mielenkiinnolla.
-- Minun sikaristani, mutisi hän yhä kummastuneempana ja
kummastuneempana. Hänen vaimonsa ja alilääkärinsä kumartuivat nyt hänen
puoleensa ja seurasivat jännitetyllä mielenkiinnolla paljastusten
jatkuvaa kehitystä.
-- Tahdotteko nyt olla hyvä ja erottaa jonkun kiinni liimatuista
kirjaimista, pyysi Krag. -- Voitte esimerkiksi ottaa tuon liian suuren
d-kirjaimen tuosta keskeltä.
Tohtori irrotti liimatun kirjaimen.
-- Lukekaa sen takasivua, sanoi Krag.
Tohtori käänsi paperia ja luki kaksi saksalaista sanaa.
-- Minun aikakauskirjani, kuiskasi hän. -- Kirjoitus Darwinismista.
Siitä ei ole epäilystäkään. Hän on varastanut vihkon ja lähettänyt
kirjeen. Tämä on jotain sellaista, että tästä voi tulla hulluksi.
Tohtori katsoi toivottoman ymmärtämättömänä toisesta toiseen.
Päivällinen lopetettiin siis yleisen hämmennyksen vallassa. Ainoastaan
Asbjörn Kragilla oli kyllin mielenmalttia kumartaakseen kohteliaasti
emännälle ja sanoa:
-- Rouvani. Tuhannet kiitokset ruuasta.
Herrat menivät työhuoneeseen, jossa lamput sillä aikaa oli sytytetty ja
missä suuri kamiina levitti miellyttävää lämpöä huoneeseen.
Tohtori käveli kärsimättömänä edestakaisin lattialla.
-- Minä en voi sitä käsittää, mutisi hän puoliksi itsekseen, -- minä en
voi sitä käsittää.
-- Kaiken tämän alla on varmaan joku arvoitus, sanoi Asbjörn Krag, --
suuri ja kummallinen arvoitus. Minä olen hyvin iloinen siitä, että
matkustin tänne. Thomas Busch on niin varmoissa käsissä.
Tohtori luki vielä kerran tuon salaperäisen kirjeen. Hän toisti sanat:
"silloinhan tehdään kauhea rikos..." Olisiko se mahdollista, mutisi
hän, -- olisiko se mahdollista.
Asbjörn Krag huomautti:
-- Onnettomilla ihmisillä ei leikitä, jollei kaiken takana ole jotain
kauheata ja vakavaa. Tämän asian alku viittaa rikokseen, herra tohtori.
Ja minulla on määrätynlainen tunne, että kysymyksessä on ihmiselämä.
Vielä en voi käsittää, mikä voi tarkoitus olla. On jotain hämärää
vuori-insinööri Holmin esiintymisessä. Kenties voimme saada asiaan
jotain selvyyttä, kunhan potilas saapuu ja me saamme puhua hänen
kanssaan. Mutta minulla on aavistukseni, minä tunnen levottomuutta
ruumiissani...
Asbjörn Krag pysähtyi ja kuunteli. Hän katsoi tohtoriin.
-- Eikö vaunu pysähtynyt tähän ulkopuolelle? Voivatko he jo olla
täällä?
Tohtori ei ollut kuullut mitään. Hän katsoi kelloaan.
-- On liian aikaista, vastasi hän, -- emme voi odottaa hullua ennen
kuin puolen tunnin kuluttua.
Mutta nyt kuului kuitenkin vaunun jyrinää aivan heidän lähellään ja
vaunu tuntui ajavan pois. Se oli pieni, kevyt vaunu, arvattavasti
karriooli.
-- Se pysähtyi varmasti tähän ulkopuolelle, sanoi tohtori.
Hän meni ikkunan luo, veti ylös paksun kierreverhon ja avasi ikkunan.
Pimeä marraskuun ilta oli kuin musta seinä.
-- Näen lyhdyn, joka kääntyy, huudahti tohtori, -- joku ihminen tulee
tänne portilta päin. Sitten jatkoi hän heti: -- Oh, nyt näen kuka se
on. Se on eräs vahdeistani. Hänellä on jotain valkeata kädessään, se
näyttää paperilta.
Tohtori kumartui ulos ikkunasta ja huusi:
-- Johan, mitä on tekeillä?
Johanin karkea ääni kuului ulkoa:
-- Täällä on pikasähkösanoma.
-- Minulle?
-- Ei, herra tohtori, siinä on Asbjörn Kragin nimi.
Pikasähkösanoma. Väristys kulki salapoliisin ruumiissa.
Mikä saattoi olla niin kiireellistä?
Tohtori pyysi saada sähkösanoman ikkunan kautta. Hän antoi sen edelleen
salapoliisille, joka nopeasti repi sen auki.
Tohtori kääntyi ympäri salapoliisin huudahtaessa. Siinä seisoi
salapoliisi vapisten sähkösanoma kädessä. Hän ojensi sen tohtorille,
joka innolla otti sen.
Sähkösanoma oli hyvin lyhyt. Siinä olivat ainoastaan nuo muutamat
kauheat sanat:
"Thomas Busch karannut. Brede."
7.
Vankivaunu.
On siis välttämätöntä, että palaamme takaisin suurrikolliseen, Thomas
Buschiin, ja saamme nähdä, minkä nerokkaan tempun hän toimeenpani
välttääkseen laillisen oikeuden.
Me jätimme hänet, liikuttavan kohtauksen jälkeen morsiamensa, kauniin
varieteelaulajattaren Julietten kanssa, selliinsä.
Hänet tutkittiin ylhäältä ja alhaalta. Hänen täytyi juoda lasillinen
vettäkin, mutta salapoliisit eivät voineet löytää pienintäkään, joka
olisi voinut osoittaa, että varieteenainen oli antanut hänelle jotain.
Harald Brede itse saattoi hänet selliin ja näki, että ovet hänen
jäljessään suljettiin kunnollisesti.
Thomas Busch heittäytyi, niin kuin näytti, väsyneenä ja toivottomana
lavitsalleen, johon hän jäi makaamaan kunnes salapoliisien ja
vartijoiden kaikuvat askeleet käytävässä lakkasivat kuulumasta.
Silloin ponnahti hän nopeasti ylös paikaltaan ja nyt väsynyt ilme hänen
kasvoiltaan katosi ja nyt oli hän jälleen jyrkän päättäväinen.
Hän kuunteli sellin oven luona, seisoiko joku sen takana vakoilemassa
häntä. Mutta hän rauhoittui heti. Hän oli yksin ja vartioimattomana.
Hän avasi suunsa, irrotti kitalaesta pienen, pyöreän ja kimmoisen
pillerin, joka oli tarttunut siihen kiinni. Hän irrotti sen
varovaisesti sormillaan, vei sen sellin ikkunan luo ja katseli sitä
tarkoin. Sen sinertävässä, kimmoisassa aineessa näki hän pienen mustan
pilkun.
Hän hymyili viekkaasti ja mutisi:
-- Suloinen pikku Juliette. Hän on tosiaankin ollut sekä viisas että
rakastettava ja kuinka liikuttavaa komediaa hän onkaan näytellyt.
Varieteenaisella oli ollut pikku pilleri suussaan ja kun hän suuteli
Thomas Buschia, siirsi hän sen omasta suustaan hänen suuhunsa. Se kun
oli kimmoinen, tarttui se heti hänen kitalakeensa eikä juomavesi sitä
huuhtonut alas.
Thomas Buschin kädet eivät tietenkään olleet selän taakse sidotut niin
kauan kun hän oli sellissä.
Hän käveli hetken aikaa edestakaisin ja mietti.
Pakosuunnitelmat pyörivät hänen päässään. Kello lähestyi vähitellen
neljää. Kun se enää oli tuskin neljännestä vailla, löi Thomas Busch
itseään oikealla kädellä voimakkaasti nenäänsä leukaluun viereen, niin
että veri alkoi tihkua. Heti sen jälkeen soitti hän hätäkelloa.
Vanginvartija kiiruhti hänen luokseen. Thomas Busch ei tavannut koskaan
hälyttää, jonka tähden vanginvartija, nyt kun hän soitti, heti uskoi,
että jotain vakavaa oli tapahtunut.
Hän avasi pienen luukun rikollisen sellin ovessa ja kysyi:
-- Mitä te haluatte?
Samassa huomasi hän veren, jota oli vuotanut lattialle Buschin nenästä
ja hän huudahti kauhistuneena:
-- Suuri Jumala, koetatteko te jollakin tavalla vahingoittaa itseänne?
Busch koetti ehkäistä verenvuotoa nenäliinallaan, mutta se ei
onnistunut.
-- Tahdotteko kutsua vankilanlääkärin, pyysi hän, -- minä olen saanut
nenävuodon ja se tapaa olla minulle aina vakava asia.
Vanginvartija lähti heti asialle. Kun hän oli mennyt, löi Thomas Busch
nenäänsä vielä kerran niin, että verta alkoi yhä runsaammin vuotaa.
Parin minuutin kuluttua palasi vanginvartija vankilanlääkärin kanssa.
Harald Brede tuli myös nähdäkseen, mitä tuo lurjus taas oli keksinyt,
kuten hän sanoi.
Lääkäri kauhistui nähtyään, kuinka paljon verta jo oli vuotanut, mutta
Thomas Busch rauhoitti häntä ilmoittamalla, että kysymyksessä oli vain
tavallinen nenävuoto.
-- Nenävuoto tulee minulle jotensakin äkkiarvaamatta ja ilman mitään
aihetta, selitti hän, -- se on melkein kuin jonkinlaista verensyöksyä.
Ainoa mikä auttaa, on ruiskuttaa jotain narkoottista ainetta.
Tohtori tunsi myös erään hyvän keinon nenävuotoa vastaan ja hän lähetti
heti vanginvartijan lähimpään apteekkiin ostamaan tarvittavia aineita.
Harald Brede katseli epäämättömällä epäluulolla tätä kaikkea.
-- Jos te luulette, sanoi hän Thomas Buschille, -- voivanne näillä
vähäpätöisillä tempuilla niin kuin esimerkiksi nenävuoto, vaikuttaa
jotain siihen suuntaan, ettei teitä tänään muka vietäisi täältä pois,
niin te erehdytte.
Thomas Busch kääntyi häneen päin verinen nenäliina nenän edessä. Hän ei
ollut juuri valtavan näköinen seisoessaan siinä.
-- Minä neuvon teitä siirtämään vientini, sanoi hän, -- näyttäähän
pahalta lähettää matkaan vertavuotava vanki.
Harald Brede karisti epäävästi päätään, katsoi kelloaan ja sanoi:
-- Kymmenen minuutin kuluttua te istutte vankivaunussa, vaikka teistä
vuotaisi verta enemmän kuin teurastetusta porsaasta. Minä olen luvannut
Asbjörn Kragille, että minä seuraan meidän ohjelmaamme.
-- Vai niin? Rakastettava ystäväni ei kai ole Kristianiassa?
-- Ei, ei juuri tällä hetkellä, jos välttämättä tahdotte tietää.
-- Luonnollisesti. Se kiinnittää mieltäni äärettömästi.
-- Miksi, jos saan luvan kysyä?
-- Siksi että yksi teistä on parempi kuin kaksi, varsinkin kun poissa
oleva on Asbjörn Krag.
-- Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi Harald Brede ja katsoi häntä
terävästi.
Thomas Busch kohautti olkapäitään.
-- Ei mitään erikoista, sanoi hän, -- tarkoitan vain, että Asbjörn
Kragin poissaolo suo minulle erinomaisen tilaisuuden, jos nimittäin
aikoisin paeta.
-- Ajatteletteko todellakin vielä sitä mahdollisuutta? kysyi Brede.
-- Kyllä, luonnollisesti.
-- Se on todellakin hullunrohkeata.
-- Rohkeata se on, rakas ystäväni. Mutta ajatelkaa itsenne minun
asemaani: Minä seison tässä tietoisena siitä, että minut aiotaan sulkea
vankilaan kymmeneksi vuodeksi ja sieltä on verrattain vaikea karata.
Onko siis teidän mielestänne niin kummallista, jos ajattelenkin pakoa
niin kauan kuin vielä on aikaa?
-- Vielä on aikaa, penäsi Harald Brede. Hänestä tuntui, että
rikoksentekijä laski silkkaa pilaa hänestä.
-- Ei mikään ole mahdotonta, rakas ystävä, jatkoi Thomas Busch
välittämättä vilkkaan ja kiivaan salapoliisin katseista, -- ja jos
siitä tulisi tosi, niin pyytäisin teitä toisinaan ajattelemaan sitä,
että kohtalo tekee minusta teidän elämänne pelastajan.
-- Lorua, huudahti Harald Brede, -- te puhutte vallan käsittämättömiä
asioita.
-- En ole odottanutkaan, että te ymmärtäisitte minua, sanoi Busch, --
mutta se päivä tulee kerran. Teitä minä nimittäin en tahdo tappaa.
Harald Brede keskeytti keskustelun, joka vain kiihotti häntä.
Samassa tuli vanginvartija takaisin apteekista tarpeiden kanssa.
Hänellä oli mukanaan melkoisen pieni pullo, joka sisälsi jotain
narkoottista esanssia. Siinä liotti tohtori puhdasta nenäliinaa, jonka
hän sitten ojensi Thomas Buschille.
Esanssista levisi pistävä, läpitunkeva haju. Thomas Busch vei
nenäliinan nenänsä eteen ja hengitti voimakasta tuoksua. Nenävuoto
väheni heti ja kun hän oli hengittänyt esanssia jonkun aikaa, lakkasi
vuoto kokonaan.
-- Minun täytyy, ikävä kyllä, olla varuillani, sillä vuoto voi uudistua
heti. Se tapaa aina tulla takaisin ja kestää, pienin väliajoin,
kokonaisen päivän. Te tiedätte varmaankin, herra tohtori,
tämänkaltaisten vuotojen latinalaisen nimen?
Tohtori nyökkäsi.
-- Tunnen varsin hyvin nämä vuodot, sanoi hän, -- ne tulevat äkkiä ja
aiheetta, etenkin voimakkaitten mielenliikutusten jälkeen. Olen
kuullut, että te olette tavanneet morsiamenne keskusteluhuoneessa ja
sehän selittää kaiken.
Harald Brede käveli kärsimättömästi muristen edestakaisin lattialla.
Hänellä oli aavistus, että tämän nenävuodon laita ei ollut aivan
oikein. Ei kukaan olisi voinut saada häntä vakuutetuksi, että
rautaihminen Thomas Busch olisi kärsinyt minkäänlaisista
mielenliikutuksista. Nyt kuuli hän Thomas Buschin jälleen puhuvan
viennin siirtämisestä.
-- Minun mielestäni, sanoi Thomas Busch, -- minulla sairaana on oikeus
saada vienti siirretyksi huomiseen.
Tohtori oli epätietoinen siitä, miten hänen tulisi menetellä.
-- Minä luulen, että se olisi parasta, mutisi hän.
Harald Brede vastusti tätä mitä jyrkimmin. Kun Thomas Busch sanoi
jotain alistumisestaan salapoliisin tahtoon, huomautti tohtori
terävästi, luoden silmäyksen salapoliisiin, että itse asiassa
vankilanjohtaja ratkaisisi tämän asian. Jos Busch ehdottomasti sitä
toivoo.
-- On minun mielestäni otettava huomioon tuomitun miehen toivomus
sikäli, että asia esitettäisiin korkeimmalle asianomaiselle.
-- Hyvä, hyvä, intti Harald Brede, -- jos te menette vankilanjohtajan
luo, niin menen sinne minäkin. Panen paikkani alttiiksi, mutta siirron
on tapahduttava määrätyllä ajalla. Tämä on vain joku juoni vangin
puolelta.
Samassa tuli eräs poliisi ja ilmoitti että vankivaunu oli ajanut portin
eteen. Tämä oli sama poliisi, jonka oli määrä yhdessä Harald Breden
kanssa huolehtia vangin kuljetuksesta.
Aika oli tullut. Thomas Busch lopetti itse kaiken enemmän keskustelun
viennin siirrosta sanoessaan:
-- Koska kunnianarvoisa salapoliisi antaa niin suuren arvon sille, että
kuritushuoneen portit jo tänään sulkeutuvat takanani ja panee vielä
paikkansakin sen vuoksi alttiiksi, niin onhan kaikkea järjellisyyttä
vastaan, että minä pyydän siirtoa. Herrani, minä selitän täten
juhlallisesti, että minun puoleltani ei ole vähintäkään estettä, vaan
voidaan minut heti kuljettaa vankilaan. Olihan vain puhe vähäisestä
myötätunnon osoituksesta, pienestä rakastettavuudesta, herrani,
voimatonta miestä kohtaan. Pyydän ainoastaan, että tämä nenäliina vielä
kerran kastellaan tuossa narkoottisessa aineessa ja että joku poliisi
koko matkan ajan pitää sitä nenäni edessä.
-- Miksi niin? kysyi tohtori hämmästyneenä, ettekö voi itse pitää siitä
huolta?
-- En, vastasi Thomas Busch, -- minä otaksun, että herrat poliisit,
kuten tavallista, taaskin huvittavat itseään sillä, että käteni
sidotaan selän taakse.
-- Se on liian hassua, huudahti tohtori, -- sehän vaikuttaa siltä, kun
pidettäisiin häntä tiikeriä tai villiä eläintä pahempana. Eivätkö
kaikki nämä poliisit kykene vartioimaan häntä ilman, että hänen
ruumiinsa väännetään tuhanteen mutkaan.
Mistään ei Harald Brede sen vähemmin pitänyt kuin ruveta tekemään
muutoksia kerran suunniteltuun ohjelmaan. Mutta hän oivalsi, että hänen
oli taivuttava hieman, varsinkin kun se ei merkinnyt mitään vangin
varmuuden suhteen, jos hän antoikin hieman perään.
-- Herra tohtori, minä olen vastuussa siitä, että Thomas Busch tänään
tuodaan vankilaan. Minä tunnen luultavasti kunnianarvoisan rikollisen
paremmin kuin te, ja teidän tulee siis antaa anteeksi, jos minä olenkin
varovainen. Tällä kertaa ei kuitenkaan merkitse mitään, jos vanki saa
pitää kätensä vapaana tai jos ne ovat selän takana. Pääasia on, että ne
ovat kunnollisesti käsirautoihin kytketyt ja siinä suhteessa minä en
koskaan anna perään.
-- Mitä suurimmalla ilolla, sanoi Thomas Busch, ja ojensi molemmat
kätensä tyynesti salapoliisille. Hänen tapansa keskustella ja
alituisesti vaihteleva ilme hänen kasvoissaan, paljasti aina sen
halveksumisen, jota hän tunsi poliisia kohtaan.
-- Te saatte kuitenkin joka tapauksessa itse pitää nenäliinaa nenänne
edessä, huomautti Harald Brede vangille. -- Eihän se juuri näytä
hienolta ja aristokraattiselta, mutta sille ei mitään voida.
Thomas Busch kumarsi, sarkastisesti hymyillen. Käsiraudat pantiin
vangin käsiin. Tohtori liotti uudelleen nenäliinan narkoottisessa
esanssissa, ja pani sen hänen kahlittuihin käsiinsä.
Harald Brede tunnusteli, oliko hänellä browninkinsa mukanaan. Kyllä, se
oli hänen taskussaan. Thomas Busch ymmärsi hänen liikkeensä ja hymyili
vieläkin sarkastisemmin.
Veri oli alkanut uudelleen vuotaa hänen nenästään, ei kuitenkaan niin
runsaasti kuin aikaisemmin, mutta hänen täytyi koko ajan pitää
nenäliinaa nenänsä edessä. Siitä hetkestä, kun hän astui sellistä ulos,
ei hän sanonut sanaakaan. Hän oli jälleen nenäliinan avulla saanut
pienen elastisen esineen suuhunsa ja se tarttui heti kitalakeen kiinni.
Kun se oli hänen suussaan, puhui hän jonkun verran epäselvästi, minkä
tähden hän mieluummin oli vaiti, jotta puheen epäselvyys ei herättäisi
huomiota.
Oli lystikkään näköinen se kulkue, joka lähti Thomas Buschin sellistä
pitkin vankilan käytäviä ja portaita. Ensiksi tuli tohtori,
vanhanpuoleinen mies ja hieman kumarassa. Sen jälkeen tuli eräs
poliisikonstaapeli. Sitten tuli Thomas Busch nenä vuotaen, kahden
poliisin välissä, joista toinen oli Harald Brede. Sen jälkeen
tuli patrulli, johon kuului neljä virkapukuun pukeutunutta
poliisikonstaapelia.
Thomas Busch piti koko ajan nenäliinaa molemmilla käsillään nenänsä
edessä.
Harald Bredeä ei niinkään vähän kiukuttanut tämä naurettava kulkue. Hän
oli odottanut dramaattisempaa loppua tälle suurelle asialle. Mutta nyt
oli Thomas Busch aivan yksinkertaisesti riistänyt häneltä vaikutuksen
kirotulla nenävuodollaan.
-- Voi melkein väittää, että hän on suunnitellut tämän kaiken
ärsyttääkseen meitä, ajatteli Harald Brede. -- Tuossa hän kulkee ja
näyttää varsin surkealta raadolta verinen nenäliina kasvojen edessä.
Hänen ympärillään kulkee joka puolella joukko poliiseja revolvereineen
ja batongeineen. Salapoliisin täytyi myöntää, että tilanteella oli
koomillinenkin puolensa. Hän oli iloinen siitä, että siirto tapahtui
niin salaisesti, sillä vankivaunu odotti vankilan pihassa.
Thomas Busch vietiin heti pimeään katettuun vaunuun, jossa oli
puulavitsat molemmin puolin. Hän istuutui hiljaa yhteen nurkkaan. Hänen
viereensä istui Harald Brede ja vastapäätä eräs jättiläiskokoinen
konstaapeli. Ajomies istui ulkopuolella ajajan istuimella.
Vihdoinkin lähti vaunu. Thomas Busch näytti istuvan syvissä mietteissä.
Mitä hän ajatteli?
Hän ei ajatellut mitään erikoisesti. Sen sijaan hän seurasi hyvin
tarkoin vaunun liikkeitä.
Nyt se kääntyi eräässä nurkkauksessa vasemmalle, nyt se kieri jyrkkää
mäkeä alas, nyt se kääntyi oikealle. Thomas Busch laski, että se nyt
oli tullut Torikadulle, jossa vauhtia suuren tungoksen vuoksi oli
hiljennettävä.
Kun he olivat ajaneet muutamia minuutteja vielä, teki hän sen huomion,
että vaunun rattaat eivät jyrisseet enää niin kovasti. Sitä paitsi
kuuli hän raitiovaunujen kellonsoiton. Vaunun täytyi olla Suurella
torilla.
Kun hän ei enää kuullut raitiotievaunujen helinää, otaksui hän, että he
olivat Kirkkokadulla. Kun he olivat ajaneet jonkun matkaa tätä katua,
otti Thomas Busch nenäliinan kasvoiltaan. Veri ei vuotanut enää.
Samalla teki hän varovaisen liikkeen vaunun seinää vastaan ikäänkuin
hän olisi ollut väsynyt ja tahtonut nojata vaunun seinään.
Hänen onnistui sylkeä suustaan pieni tahmainen esine, jota hän koko
ajan oli pitänyt suussaan. Se putosi lattialle, eikä kukaan poliiseista
huomannut sitä. Thomas Busch pani heti jalkansa sen päälle. Kuului
heikko narahdus hänen kenkänsä alta. Samalla kertaa vei hän nenäliinan
kasvojensa eteen, yhtä paljon peittäen nenäänsä kuin suutaankin.
Harald Brede nosti päätään. Hän oli kuullut pienen narahduksen.
-- Mitä se oli? kysyi hän.
Toinen poliisi ei ollut kuullut mitään. Thomas Busch istui aivan
liikkumattomana vaunun nurkassa verinen nenäliina kasvojen edessä.
Harald Brede rauhoittui jälleen. Thomas Buschin esanssilla kastelusta
nenäliinasta levisi huomattava haju vaunuun. Mutta nyt alkoi äkkiä
toinen haju sekoittua tähän hajuun -- kauhea, pistävä haju.
Thomas Busch tiesi, mistä se lähti -- pilleristä, jonka hän musersi
kenkänsä alla. Hän piti nenäliinaa suunsakin edessä, ettei
epämiellyttävä haju olisi tunkeutunut mihinkään hänen elimiinsä.
Hän saattoi vaaratta hengittää nenäliinaan. Narkoottinen esanssi piti
toista hajua loitolla, aivan kuten märkä pyyheliina tulipalossa
suojelee ihmisiä joutumasta säälittävän kuoleman uhreiksi liekeissä.
Jättiläismäinen konstaapeli tuli äkkiä kalpeaksi. Harald Brede nousi
seisomaan ja tarttui otsaansa, kysyen:
-- Mikä helvetillinen haju tämä on?
Hän tuijotti jättiläismäiseen konstaapeliin, jonka pää oli pudonnut
rinnalle. Hän ravisteli häntä ja huusi:
-- Andreasson! Andreasson! Oletteko te sairas? Mutta samalla tunsi hän,
että hän oli pyörtymäisillään. Hänen korvissaan humisi ja hän tuli
kalpeaksi kuin kuolema. Hän ei enää nähnyt vaunun seiniä, konstaapelia,
Thomas Buschia eikä veristä nenäliinaa -- kaikki pyöri hänen
silmissään.
Hänen myrkyllisen kaasun huumaamassa päässään välkähti kuitenkin
ajatus: Tämä on Thomas Buschin järjestämä temppu. Se on estettävä. Hän
hoippui ovea kohti -- luuli niin -- mutta hän ei löytänyt sitä. Sen
sijaan kaatui hän puulavitsalle ja vaipui siihen täydelleen
tiedottomana.
Thomas Busch nousi heti. Hänkin oli tullut kalpeaksi, mutta hän piti
toistaiseksi nenäliinaa suun ja nenän edessä pelastaakseen sisäiset
orgaaninsa katkun vaikutuksilta.
Kaikki tämä oli tapahtunut vain puolessatoista minuutissa. Vaunun
täytyi nyt olla pankkipaikan läheisyydessä.
Thomas Busch heitti nenäliinan pois ja pidätti henkeään. Sitten veti
hän, niin nopeasti kuin taisi kytketyiltä käsiltään, poliisipuvun
Harald Breden päältä.