-- Kiitän teitä huolenpidostanne, sanoi hän kääntyneenä Asbj

Produced by Tapio Riikonen

PELI ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA

Salapoliisiromaani

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomennos.

Porissa,

Otto Andersin,

1917.

SISÄLLYS:

1. Salaperäinen kirje.

2. Hermolääkäri.

3. Varieteenainen.

4. Havannasikaari.

5. Kirjeenkirjoittaja.

6. Sähkösanoma.

7. Vankivaunu.

8. Hullu.

9. Eräs käynti.

10. Nappulat asetetaan paikoilleen.

11. Kuoleman peli.

12. Thomas Busch.

1.

Salaperäinen kirje.

24:nä päivänä oli suurrikollinen Thomas Busch tuomittu kymmenen vuoden

pakkotyöhön.

Hän vastaanotti tuomion jääkylmällä tyyneydellä ja sanoi asianajajalle,

joka heti sen jälkeen kävi hänen luonaan vankilassa, ettei hän tulisi

jäämään vankilaan edes puoleksi ajaksi.

Asianajaja kysyi hänellä silloin, odottiko hän kuolemaa, johon Busch

ivaten vastasi:

-- Olenko minä sen näköinen kuin jos kulkisin haudan partaalla? Minä,

joka olen yksi niitä harvoja ihmisiä maailmassa, joka olen herra

elämäni suhteen. Kun päähäni pälkähtää astua ulos suureen

arvoitukselliseen yksinäisyyteen, järjestän kyllä kaikki sen varalle.

Asianajaja huomautti hänelle, että niin suuri rikoksentekijä kuin hän,

ei voi odottaa mitään armahdusta, vaan täytyy hänen tyytyä kärsimään

rangaistus täydelleen.

-- No, vastasi Busch, -- saammehan nähdä, saammehan nähdä. Ei

vähintäkään katumusta huomannut hänessä.

Hänen vakavien lausuntojensa perusteella sai sen vaikutuksen, että

hänellä oli pakosuunnitelmia ja sen tähden asetettiin erikoinen vahti

häntä varten.

Kaksi kätevintä salapoliisia Kristianiassa, Harald Brede ja Asbjörn

Krag vuorottelivat vangin vartioimisessa.

Ei mitään epäilyttävää voitu huomata.

Kristianian sanomalehdet lausuivat tyydytyksensä tuomioon nähden ja

lisäsivät, että sen kautta oli Norjan vaarallisin rikollinen

toistaiseksi eristetty maailmasta. Asbjörn Krag oli runsaan huomion

esineenä, sillä hänelle tuli suurin kunnia siitä, että rikoksentekijä

joutui kiinni. Hänen valokuvansa oli kaikissa sanomalehdissä ja

tuttaviltaan ja päällystöltään hän sai vastaanottaa lukuisia

onnitteluja.

30:nä päivänä piti Thomas Busch siirrettämän tutkintovankilasta

lääninvankilaan. Siirto oli suoritettava kello 4.

Edellisenä päivänä sai salapoliisi mystillisen kirjeen. Se oli hänen

tavallisen postinsa joukossa, jonka hän näki kirjoituspöydällään.

Kirjekuori oli tavallinen ruskea virkakirjekuori, varustettu 10 äyrin

postimerkillä ja leimattu Kvambyn asemalla -- pieni asema parin tunnin

rautatiematkan päässä Kristianiasta. Käsiala kirjekuorella oli varmaa,

mutta luonteetonta.

Salapoliisi kiinnitti huomionsa tähän kirjekuoreen siksi, että se oli

niin tahrautunut. Näytti siltä kuin olisi kirje kauan ollut taskussa,

ennen kuin se oli lähetetty. Tämä otaksuma varmistui, kun salapoliisi

aikoi aukaista kuoren ja alareunan liimauksesta löysi pienen palasen

sikarin lehteä. Se oli tuskin kolmannesosaksi niin suuri kuin

pikkusormen kynsi. Se oli tunkeutunut kuoren taitteeseen kirjeen

ollessa taskussa.

-- Huolimaton mies, tämä lähettäjä, ajatteli Krag aukaistessaan

kirjettä, hänellä on sikarit ja paperit irrallaan taskussa.

Hän hämmästyi suuresti, kun hän repi kirjeen auki. Se ei nimittäin

ollut kirjoitettu eikä painettu. Sanat olivat kootut irtileikatuista

painokirjaimista ja nämä kirjaimet eivät olleet edes samaa

kirjasinlajia, osa oli suurempia, osa pienempiä. Se näytti sekaiselta

ja sotkuiselta. Mutta vielä hämmästyneemmäksi kävi salapoliisi, kun hän

melkoisella vaivalla oli tavannut kirjeen loppuun. Sitä ei oltu

päivätty eikä allekirjoitettu ja sisältö oli seuraava:

"Suuri Kristiania-salapoliisi Asbjörn Krag ole se mies, joka antaa

onnettoman kärsiä viattomasti. Seuraavana päivänä siitä lukien, kun

olette saanut tämän kirjeen, aiotaan sulkea täysin terve ihminen

tohtori Kitschenerin mielisairaalaan Kvambyn aseman luona. Silloinhan

tehdään kauhea rikos. Se, joka teille tämän ilmoittaa, on henkilö, joka

pitää kiinni oikeudesta. Ellette tule heti, on se liian myöhäistä."

Salapoliisi luki tämän kummallisen kirjeen uudelleen ja taas uudelleen

ja joka kerta viisastui hän siitä yhä vähemmän. Kirje oli todellakin

ihmeellinen. Miksi ei lähettäjä ollut kirjoittanut nimeään sen alle?

Henkilö, joka pitää kiinni oikeudesta, oli hän sanonut. Se kuulosti

kieltämättä hivenen etsityltä. Toiselta puolen oli jotain naivia

kirjeen sisällössä, joka kuitenkin vaikutti niin, että siihen

mielellään uskoi.

Asbjörn Krag luki muun postinsa, josta hän ei löytynyt mitään

mielenkiintoista ja palasi takaisin Kvambystä tulleeseen kirjeeseen.

Että se oli sieltä lähetetty, sen osoitti postileima. Hän katseli

jälleen kuorta ja oli sitä mieltä, että päällekirjoitus oli vanhemman

miehen kirjoittama. Käsiala oli harjoitettua, mutta ei kaunista. Miksi

oli kirje niin kauan ollut lähettäjän taskussa? Sehän osoitti, että

lähettäjällä ei ollut mitään kiirettä.

Krag otti pienen sikari-sirusen, joka oli pudonnut kuoresta,

lukupöydälleen. Hän tutki sitä voimakkaan suurennuslasin läpi ja tuli

siihen tulokseen, että se oli hyvin hienoa tupakkaa. Palan oli täytynyt

kuulua verrattain kallisarvoiseen sikariin. Saattoiko tästä päättää,

että lähettäjä oli hyvinvoipa mies, jolla oli hienot tavat? Siltähän

tuntui. Sellaista miestä kai ei ollut vaikea löytää pienestä Kvambystä.

Asbjörn Krag käveli muutaman kerran edestakaisin lattian yli,

miettien tätä kaikkea. Hän oli saanut useita salaperäisiä kirjeitä

tapahtumarikkaana poliisi-aikanaan, niin että hän oli oikealla tavalla

oppinut, niin sanoaksemme, nuuskimaan salaperäisyyksiä. Tämä kirje

kuitenkin houkutteli häntä. Hänen täytyi tulla heti, oli sanottu

kirjeessä, muuten olisivat kaikki ponnistelut turhia.

Asbjörn Krag meni puhelimen luo ja soitti ystävälleen, ihailijalleen,

työtoverilleen ja neuvonantajalleen, salapoliisi Harald Bredelle. Kun

Krag oli lukenut kirjeen työtoverilleen, kysyi hän häneltä, mitä hänen

olisi tehtävä.

-- Se oli kummallinen kirje, vastasi Harald Brede. -- Kenties on

jotakin sen takana, mutta se voi yhtä hyvin olla pilantekoa.

-- Meidän asemassamme saattaa ottaa lukuun kaikki mahdollisuudet,

huomautti Asbjörn Krag, -- minä melkein haluan tarttua asiaan.

-- Minäkin, jos olisin sinun asemassasi, tutkisin sitä. Lähettäjä

ymmärtää varmasti, kuinka uskallettua olisi tehdä pilaa tällaisesta

asiasta. Sinun tarvitsee vain kääntyä mielisairaalaan, tri Kitschenerin

puoleen. Eihän missään sanota, että sinun tulisi salata kirje häneltä?

-- Ei, sitä ei ole sanottu.

-- Silloin en kauan arvelisi.

-- Olen nyt ajatellut. Minä tartun asiaan.

-- Onnittelen, vastasi Brede, -- se tuntuu melko mielenkiintoiselta ja

jos tarvitsisit apua, niin tiedäthän että minä olen olemassa.

-- Kyllä, kiitos, sen muistan. Mutta sinähän tiedät, että me molemmat

emme voi jättää Kristianiaa niin kauan kuin Thomas Buschia ei ole

saatettu varmuuteen vankilamuurien sisäpuolelle.

Oli tänään Harald Breden "Busch-päivä" ja sen vuoksi Asbjörn Krag kysyi

häneltä:

-- Oletko lainkaan nähnyt ystäväämme tänään?

-- Kyllä, kaikki on järjestyksessä, vastasi Brede, -- hän on

loistavalla tuulella.

-- Onko hän pyytänyt mitään?

-- Ei mitään muuta kun mitä tavallisesti -- paperosseja.

-- Ja ne kielletään häneltä?

-- Niin, sinun ja minun kiihkeistä pyynnöistä.

-- Se on oikein, minä luulen että hän kykenisi murtamaan paksun

vankilamuurin egyptiläinen paperossi kädessä.

-- Olet oikeassa, vastasi Brede, -- täytyy olla ylen varovainen hänen

kanssaan. Nainen on muuten ollut tänään taas täällä.

-- Tuo ranskalainen neiti sirkuksesta -- hänen morsiamensa?

-- Niin.

-- Mitä hän taas tahtoi?

-- Hän tahtoi sanoa jäähyväiset Buschille, ainoastaan kerran suudella

häntä puheluaukon kautta.

-- Se kiellettiin kai?

-- Toistaiseksi kyllä, mutta hän pyysi niin liikuttavasti, että näyttää

siltä kun hän saisi tahtonsa läpi. Hän on puhunut Ranskan lähettilään

kanssa. Hän on sitä paitsi suloinen, tuo kaunotar.

-- Haa, vai niin, sinä olet antanut hurmata itsesi.

-- Ei, rakas ystävä, minä en anna hurmata itseäni niin kauan kuin

Thomas Busch on näköpiirissäni, mutta nyt ei enää voi kestää kauan,

ennen kuin...

-- Lupaa minulle eräs asia, pyysi Krag, -- jos nainen saisi luvan sanoa

jäähyväiset sulhaselleen -- sitä on norjalaisen lain mukaan mahdoton

kieltää -- niin pidä huolta siitä, että Buschin kädet, kun hän puhuu

naisen kanssa, ovat selän taakse sidotut.

-- Kyllä, luonnollisesti. Sitä paitsi hänet tutkitaan tarkoin ennen

kuin hän poistuu keskusteluhuoneesta.

-- Erinomaista. Muuten, jos minä matkustan mielisairaalaan tänään,

täytyy minun keskustella sinun kanssasi viimeisistä toimintaohjeista.

-- Niinpä niin, hyvästi.

-- Hyvästi, minä soitan tohtorille Kvambyhyn.

Sillä taholla ei siis ollut mitään, joka olisi estänyt häntä ryhtymästä

uuteen asiaan. Kun Harald Brede vartioi Thomas Buschia, saattoi hän

olla yhtä varma kuin jos hän itse olisi sen tehnyt.

Asbjörn Krag tunsi tri Kitschenerin sekä persoonallisesti että

maineeltaan. Hän oli ammatissaan hyvin kunnioitettu mies, jonka

klinikkaa pääasiallisesti käyttivät onnettomat hyvinvoivista piireistä.

Tohtori oli keski-ikäinen mies, hänen nimensä arvossa pidettynä

kansalaisena ja tiedemiehenä takasi, ettei hän antautuisi mihinkään

epäkunnialliseen tai huonoon. Mutta samalla ajatteli Asbjörn Krag

muutamia esimerkkejä, jolloin hyvin kokeneet lääkärit ovat tulleet

petetyiksi pitämään ihmisiä, jotka todellisuudessa ovat olleet

terveitä, mielisairaina. Ja oikeusmaailmassa oli tehty kauheita,

valitettavia erehdyksiä juuri tässä suhteessa.

Kaikkea tätä ajatteli Asbjörn Krag ja käveli, odottaessaan puhelua

Kvambyhyn, jonka hän oli tilannut heti keskustelunsa päätyttyä Harald

Breden kanssa. Häntä halutti yhä enemmän ja enemmän sekoittua juttuun

ja kun puhelin soi, tarttui hän innostuneesti kuulotorveen.

2.

Hermolääkäri.

Se oli puhelu Kvambyhyn.

-- Halloo, huusi Asbjörn Krag, onko mielisairaalassa?

-- Kyllä.

Krag sanoi kuka hän oli ja tohtori tuli heti puhelimeen.

-- Hyvää päivää, herra salapoliisi, kuuli hän tohtori Kitschenerin

rakastettavan äänen sanovan, -- onnittelen Busch-jupakan johdosta,

josta olen suurella mielenkiinnolla lukenut.

-- Kiitos, mutta nyt olen jo keskellä uutta asiaa.

-- Vai niin, mitä se koskee?

-- Se koskee teidän sairaalaanne, herra tohtori.

-- Minun rauhallista sairaalaani! Se ei ole mahdollista.

-- Odotatteko jotain uutta potilasta? kysyi salapoliisi.

-- Kyllä, vastasi tohtori, -- huomenna odotan erästä.

-- Saatteko usein uusia potilaita, herra tohtori?

-- Ei, niitä en todellakaan saa. Sairaalani on pääasiallisesti

tarkoitettu pitkiä parannuskausia varten ja kun se on melkoisen pieni,

en voi koska tahansa ottaa vastaan uusia potilaita.

-- Tunnetteko sen, joka tulee. Onko se joku herra?

-- Kyllä, se on herra, en, minä en tunne häntä, tiedän vain, että hänen

nimensä on Carsten Holm. Hänen perheensä tahtoo hänet tänne. Hän kuuluu

olevan hyvin hienosta ja hyvinvoivasta perheestä. He ovat pyytäneet,

ettei mitään säästettäisi, jotta hän voisi kantaa onnettomuutensa niin

helposti kuin mahdollista.

-- Kuuluuko hän vaarallisempiin sairaisiin? kysyi salapoliisi edelleen.

Tohtori Kitschener hymyili hieman surumielisesti.

-- Te tiedätte, etten minä koskaan kutsu ketään potilaistani

vaaralliseksi, sanoi hän, -- kutsun heitä levottomiksi. Niin, hän

kuuluu kyllä levottomiin, tämä herra, joka tulee huomenna. Hän kärsii

pakkokuvitteluista ja vainoamismaniasta.

Salapoliisi tuli tarkkaavaiseksi. Pakkokuvittelut ja vainoamismania

keksittiin aina, jotta saataisiin joku vääryydellä suljetuksi

hoitolaan. Sanottiin aina, kun onneton väitti olevansa terve ja

tulleensa vääryydellä suljetuksi hoitolaan: Nyt näyttäytyvät taas

pakkokuvittelut ja -- vainoamismania.

Salapoliisi huusi puhelimeen:

-- Olen saanut salaisen kirjeen, joka koskee tätä hoitolaan sulkemista.

-- Todellakin ja mitä väittää salainen kirjeen kirjoittaja?

-- Että sulkeminen on vääryyttä. Että se on rikos.

Puhelimessa syntyi hiljaisuus. Asbjörn Krag sai sen vaikutuksen, että

tohtori tunsi itsensä vastenmielisesti liikutetuksi omituisen syytöksen

johdosta.

Sitten kuului tohtorin ääni jälleen.

-- Joku hullu on kirjoittanut kirjeen, sanoi hän, -- mistä on kirje

tullut?

-- Omalta paikkakunnaltanne, hra tohtori, Kvambystä.

-- Mutta sehän on aivan uskomatonta. Minusta tuntuu tämä alhaiselta

pilalta. Vai onko todellakin olemassa joku, joka luulee voivansa pettää

minua pakkokuvittelujen ja vainoamismanian suhteen.

Asbjörn Kragin täytyi hiljaa itsekseen hymyillä tohtorin

itsetietoisuudelle.

-- Onhan mahdollista, että kysymyksessä on karkea pila, vastasi hän. --

Mutta asiaa on joka tapauksessa tutkittava. Jos se sitten on totta tai

leikkiä, niin onhan teille eduksi, että asia selvenee.

-- Luonnollisesti, vastasi tohtori, -- en tahdo mitään sen

halukkaammin. Röyhkeä kirjeenkirjoittaja saatettakoon edesvastuuseen.

Matkustatteko te tänne?

-- Kyllä, olen päättänyt tehdä sen.

-- Se on hyvä. Silloin voitte itse olla läsnä, kun sairas tuodaan.

-- Koska häntä odotetaan?

-- Huomenna illalla kello 7. Hän tulee junalla Kristianiasta.

-- Silloin tulen minä edellisellä junalla, sillä minä tahdon ensiksi

olla paikalla.

-- Aivan oikein. Lähetän hevosen ja vaunut noutamaan teitä asemalta.

Asbjörn Krag aikoi ensin kiittää ystävällisestä tarjouksesta, mutta

silmänräpäyksen mietinnän jälkeen sanoi hän sen sijaan:

-- Ei kiitos, herra tohtori, älkää tehkö sitä. Älkää puhuko

kenellekään, että tulen. Vaietkaa täydelleen tästä asiasta. Se

helpottaa tutkimusta.

-- Aivan kernaasti. Kuten tahdotte.

Asbjörn Kragilla oli siis kokonainen päivä aikaa valmistautua. Hänen

täytyi luopua olemasta läsnä silloin, kun Thomas Busch siirretään

vankilaan, mutta Harald Brede on läsnä tässä juhlatoimituksessa, että

hän saattoi olla siinä suhteessa rauhallinen. Salapoliisi meni

asunnostaan poliisiasemalle, missä hän heti tapasi työtoverinsa.

Busch piti vietämän vankivaunussa kello 4 seuraavana päivänä

iltapäivällä, mutta siihen aikaan täytyi Asbjörn Kragin olla Kvambyssä.

Eräs juna lähti Kristianiasta kello 11.30 aamupäivällä. Se juna oli

hänen valittava ehtiäkseen ajoissa mielisairaalaan.

Asbjörn Krag kävi edeltä käsin läpi yhdessä Breden kanssa jokaisen

yksityiskohdan Thomas Buschin siirrossa, niin ettei mitään

odottamatonta tapahtuisi. Päätettiin, että Harald Brede tarkastaisi

suur-rikollisen nykyisen kopin nähdäkseen, oliko hänen kaikista

varovaisuustoimenpiteistä huolimatta onnistunut saada työaseita tai

muita sen kaltaisia koppiin.

Thomas Buschista pitäisi koko ajan kaksi poliisia huolen.

Hänen tuli olla kahleissa aina siihen saakka, kun hän olisi tullut

lääninvankilaan.

Musta peitetty vankivaunu tutkittaisiin huolellisesti.

Thomas Buschin ollessa vaunussa täytyi kahden aseistetun poliisin istua

hänen rinnallaan.

Tällä tavalla saattoi olla täysin varma. Jokainen paon yritys oli tehty

mahdottomaksi, Buschin asema oli toivoton.

-- Jos hän huolimatta kaikista niistä toimintaohjeista, jotka hän itse

saa tietää, kuitenkin uskaltaa yrittää paeta, on hän maailman

sangviinisin mies, sanoi Asbjörn Krag.

-- Vaikka hän olisi itse piru, ei hänen onnistu paeta, huusi Harald

Brede noustessaan ja lyödessään käden voimakkaasti pöytään.

Kun hän oli sanonut tämän, meni hän hakemaan molemmat erinomaiset

revolverinsa. Kaikki patruunareiät olivat täytetyt.

-- Toinen minulle ja toinen toiselle poliisille, mutisi hän. -- Kyllä

minä tiedän, mihin häntä tähtään. Kenties kerran saan näyttää

ampumataitoani, sinähän tiedät, rakas ystävä, että osun kortti-ässän

keskelle kahdenkymmenen askeleen päästä.

-- Revolveria ei kylläkään tarvita, ilvehti Asbjörn Krag, -- mutta

kenties hieman nyrkkiä. Voimatonta miestä, jonka kädet ovat selän

taakse sidotut, ei ammuta. Halloo, Järven.

Viimeiset sanat huudettiin sisään tulevalle, nuorelle miehelle, jolla

oli tarmokkaat, vakavapiirteiset kasvot. Hän oli osaston nuorimpia

salapoliiseja.

-- Jotain uutta? kysyi Krag.

-- Suloinen Juliette on täällä taas, vastasi Järven, -- nyt on hän

johtajan konttorissa. Hän on ollut oikeusosastossa.

-- Vai niin ja hän on kai saanut luvan sanoa jäähyväiset Thomas

Buschille?

-- Niin, hänellä on lupatodistus mukanaan. Oikeusosastoon on varmaankin

rakastettavalla tavalla vaikuttanut joku Ranskan lähetystön jäsen.

-- Sen saatoin arvata, mutisi Harald Brede vihaisesti, kiivaasti

näppäillen sormiaan, -- tähän saakka on meille onnistunut pitää hänet

erossa kaikista muista ihmisistä, paitsi vanginvartijoista -- ja nyt

tulee tämä laululintunen viime hetkessä.

-- Sehän ei voi tehdä mitään, huomautti Järven, -- hän on vietävän

kaunis, lisäsi hän mielissään kiertäen viiksiään.

-- Niinpä niin, vastasi Brede ja vaipui ajatuksiin.

Asbjörn Krag nyökkäsi.

-- Minä keksin jotain, huudahti Brede. Toiset katselivat jännittyneinä

häneen.

-- Me olemme kaikki kolme läsnä tuossa hauskassa kohtauksessa, niin

voimme olla varmat siitä, ettei mitään tapahdu. Tahtoisinpa nähdä sen

liikkeen, jonka voisi välttää meidän kolmelta silmäpariltamme.

Nuori Järven ilmoitti heti suostuvansa ehdotukseen ja Asbjörn Krag

kirjoitti pienen lapun johtajalle, jossa hän ilmoitti, että nämä kolme

salapoliisia halusivat olla läsnä kohtauksessa. Muutenhan ei voitu

taata, ettei nainen saisi tilaisuutta, jolloin hän voisi jättää Thomas

Buschille jonkun aseen, murtoraudan, huumauspulveria tai sen kaltaista.

Muutaman minuutin kuluttua tuli johtajan vastaus. Johtaja oli täysin

yhtä mieltä herrojen kanssa ja ellei herroilla ollut mitään sitä

vastaan, antaisi hän kohtauksen tapahtua heti.

Herroilla ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan ja he lähtivät kaikki

kolme tutkintovankilan keskusteluhuoneeseen. Se oli melkoisen suuri

huone, johon valo tuli katosta, raudoitettujen ikkunoiden läpi.

Keskusteluhuone oli jaettu kahtia korkealla rautaisella kaiteella.

Toisella puolen kaidetta oli ainoastaan yksi puinen tuoli, se oli

vangin paikka kohtauksen aikana. Toisella puolen kaidetta oli useampia

huonekaluja, pöytä, sohva ja muutamia tuoleja. Tämä osasto oli

kävijöitä varten.

Kolmen salapoliisin ei tarvinnut kauan odottaa, kun pieni ovi

aukaistiin. Ensin tuli vanginvartija. Hän asettui oven viereen kuin

airut. Sen jälkeen tuli Thomas Busch kahden poliisin välissä.

Rikoksentekijä oli pyytänyt saada kätensä vapaiksi kohdatessaan

morsiamensa, kuten hän varieteenaista kutsui, mutta tämä oli häneltä

kielletty. Hänen kasvoillaan näkyi kiukun jälkiä. Mutta kun hän sai

nähdä nuo kolme salapoliisia, katosi myrtynyt ilme hänen kasvoiltaan ja

hän nyökkäsi rakastettavasti hymyillen verivihollisilleen. Niin

hienosti ja ylimielisesti ymmärsi tämä mies vielä esiintyä, että

poliisit, vieläpä karski Harald Bredekin, vastasivat tervehdykseen

kohteliaasti.

Thomas Busch istuutui tuoliin. Huolimatta siitä, että hänen asentonsa

oli pakollinen ja kädet selän takana, oli jotain imponeeraavaa ja

eleganttia hänen ryhdissään. Ja hänen päänsä! Se oli ylpeä ja

kohotettu! Salapoliisi Asbjörn Krag meni hänen luokseen.

-- Minä valitan, että sananne tekevät mahdottomaksi poistaa teiltä

kahleet, sanoi hän.

Rikoksentekijä katsoi hänen ylitseen ja antoi silmäyksensä

mielenkiinnottomasti lepäillä katon ristikkoruudulla. Asbjörn Krag

jatkoi:

-- Teidän varmuutenne, teidän menneisyytenne, pakouhkauksenne on

pakottanut meidät ryhtymään näihin toimenpiteisiin, estääksemme teitä

väärinkäyttämästä kohtausta. Siksi me salapoliisit olemme läsnä.

Thomas Busch huomautti välinpitämättömästi:

-- Sillä tavalla saavat salapoliisit uteliaisuutensa tyydytetyksi.

Krag puraisi huultaan ja poistui. Hän pani merkille, että Harald Brede

hiljaa puristi kätensä nyrkkiin. Brede meni kaiteen luo ja asettui

vähintäin kahden metrin päähän Thomas Buschista -- kiihkeästi

tuijottaen häneen. Asbjörn Krag antoi merkin ovenvartijalle.

-- Nainen voi tulla, sanoi hän.

Thomas Busch nousi.

3.

Varieteenainen.

Ovi avautui ja kuului silkin kahinaa. Varieteenainen, kaunis Juliette,

kuten häntä kutsuttiin ilmoituksissa, tuli nopeasti sisään.

Kun hän tuli pimeästä käytävästä, häikäisi häntä hetkiseksi vaalea,

kirkas valo keskusteluhuoneessa. Mutta kun hän sai nähdä Thomas

Buschin, joka seisoi häntä vastassa kaiteen luona ryhdikkäänä,

eleganttina ja hymyilevänä, kiiruhti hän heti hänen luokseen, pani

hansikkailla peitetyt kätensä hänen kaulaansa ja itki.

Thomas Busch lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja lupasi, että he

pian saisivat taas nähdä toisensa.

Nainen huudahti hysteerisesti:

-- Ei, ei, me emme enää koskaan saa nähdä toisiamme ja on kauheata,

että sinun täytyy kärsiä niin paljon. Miksi et syleile minua, rakas

Thomas. Miksi olet niin kylmä minua kohtaan?

Thomas Busch hymyili katkerasti ja kalisutti käsirautojensa ketjuja.

Mutta silloin puhkesi pikku varieteenaisen kauhistus oikein vakavasti.

Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili kirouksia ilkeille

poliisimiehille. Hän vilkuili innokkaasti Harald Bredeen, joka seisoi

hiljaa kuin kuvapatsas ja vaarinotti kaikki hänen liikkeensä.

Nuori Järven tunsi itsensä liikutetuksi tämän näytelmän johdosta. Mutta

Asbjörn Krag, jonka ihmistuntemus oli syvempi ja pitempiaikainen,

havaitsi liian paljon hysteeristä kaikua nuoren naisen äänessä, jotta

hänen sydäntä viiltävä surunsa olisi ollut oikeata. Mutta sitten muisti

hän, että hänen piireissään tavallisesti liioitellaan hieman.

Lopulta varieteenainen itkien ja huokaillen muistutti Buschille heidän

entistä elämäänsä.

-- Muistatko sen? kysyi hän. -- Ja muistatko sen? Onko nyt kaikki oleva

lopussa? Ja sitten sanoi hän jotain ja jäljestäpäin sekä Asbjörn Krag

että Harald Brede katkerasti katuivat sitä, että hän oli saanut sen

sanoa. Mutta sehän kuului niin viattomalta.

Hän sanoi:

-- Muistatko illan kahdeksan päivää sitten, kun me ajoimme kahvilaan

vanhojen puiden luona?

Thomas Busch nyökkäsi surumielisesti.

-- Ja muistatko sen ihanan vaunun, jossa me ajoimme?

Rikoksentekijä pudisti päätään.

-- Me tapaamme taas, sanoi hän, -- me tapaamme taas.

Näytti siltä kuin olisi muuten niin kivenkova mies ollut todellakin

hieman liikutettu.

Hän viittasi Harald Breden luokseen ja sanoi:

-- Lopettakaamme nyt kohtaus. Tämä vain kiihottaa. Jää hyvästi, rakas

Juliette.

Rakas Juliette syleili häntä ja suuteli häntä pitkään.

Nyt kalisteli ovenvartija avaimillaan merkiksi, että kohtaus oli

lopussa ja varieteenainen horjahti muutamia askeleita takaisin.

-- Vettä, kuiskasi hän.

Nuori Järven kiiruhti esiin vesilasin kanssa ja sai samalla aiheen

tukea häntä, -- tuki, jolle nainen antoi arvoa, sillä hän kuiskasi

lämmöllä:

-- Kiitos, kiitos. Ja hän katseli suurilla, kyynelten täyttämillä

lapsensilmillään häneen.

Nojaten nuoren Järvenin käsivarteen jätti hän keskusteluhuoneen. Ovessa

heitti hän viimeisen kaipaavan katseen Thomas Buschiin.

Ennen kuin rikollinen vietiin takaisin selliinsä, tutkittiin hänet

tarkoin. Kaksi poliisia suoritti tätä tehtävää kauan. Asbjörn Krag

seisoi vieressä ja tarkkasi huomaavasti toimitusta.

Kun poliisit olivat valmiit, eivätkä olleet löytäneet mitään, sanoi

Krag:

-- Tuokaa lasi vettä.

Täysi lasi vettä tuotiin. Salapoliisi ojensi sen Thomas Buschille ja

sanoi:

-- Juokaa.

Tähän saakka oli Busch ollut hiljaa. Nyt loi hän salapoliisiin

vihamielisen katseen ja vastasi mutisten:

-- Minä en ole janoinen.

Samassa vei eräs poliisi lasin Thomas Buschin huulille. Rikollinen

tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.

-- Kiitän teitä huolenpidostanne, sanoi hän kääntyneenä Asbjörn

Kragiin, -- voinko nyt päästä omaan selliini.

Kahden vanginvartijan välissä vietiin Thomas Busch takaisin selliinsä.

Siellä vajosi hän illemmalla melkein apaattiseen tylsyyteen, ei syönyt

juuri mitään eikä vastannut vanginvartijan tekemiin kysymyksiin.

Näytti siltä, kuin olisi hän viimeinkin heittänyt toiveensa ja piti nyt

parhaana resignoida.

Illalla oli Asbjörn Krag Tivolissa varieteessa. Siellä näki hän

kauniin, säteilevän Julietten loisto-osassaan. Hän hymyili ja lauloi ja

heitteli jalkojaan, ja kukkasia tuli satamalla suosionosoitukseksi

hänelle. Kun salapoliisi näki tämän näytelmän, ajatteli hän:

-- Lapsi parka. Muutamia tunteja sitten olit sinä kyyneliin sulamassa

huoneessa, jonka ikkunat olivat rautaristikoilla peitetyt. Nyt sinä

tanssit ja laulat. Kenties sinä kymmenen minuutin kuluttua taas itket.

Sellainen on maailma. Mutta suloisen ystäväsi saat jättää mielestäsi,

rakas lapseni. Huomenna kello neljän ja viiden välillä sulkeutuvat

vankilan portit hänen takanaan.

Seuraavan päivän aamupäivällä oli Asbjörn Kragilla Harald Breden kanssa

viimeinen keskustelu, joka koski Thomas Buschin siirron järjestelyä.

Kaikki oli kunnossa.

Asbjörn Krag tunsi itsensä täysin rauhalliseksi, kun hän kello puoli

kaksitoista meni rautatieasemalle.

Rautatiematka oli ikävä, mutta Asbjörn Krag kulutti aikansa vielä

kerran mennen tarkoin läpi uuden juttunsa.

Hän oli yksin toisen luokan vaunussa eikä hänellä sen vuoksi ollut

mitään pelättävää, vaikka hän ottikin esille paperinsa.

Ensiksi kirjekuori. Se oli ruskea ja hyvin tavallista lajia, jollaisia

käytetään konttoreissa.

Paperi, jolle irtileikatut sanat ja kirjaimet olivat liimatut, oli

myöskin hyvin tavallista: yksinkertainen neljännesarkki, tiheillä

sinisillä viivoilla viivoitettu. Se oli jotensakin paksua ja Asbjörn

Krag kiinnitti huomionsa sen vesileimaan. Siinä oli vuosiluku 1904.

Kaiken tämän pani hän muistiinsa. Edelleen tarkasti hän jokaista

irtileikattua painokirjainta erikseen. Niiden paperi oli valkoista ja

kiiltävää, luultavasti jostain aikakauskirjasta. Hän irrotti vedellä

muutamia suurimpia kirjaimia ja huomasi silloin, että paperin

toisellekin puolen oli painettu. Kirjasimet olivat toiselta puolen

hienompia ja oli käytetty goottilaisia kirjasimia. Luultavasti olivat

irtileikatut kirjaimet ilmoitussivulta.

Hän irrotti yhä useampia isoja kirjaimia ja huomasi, että kaikkien

niiden toiselle puolen oli jotain painettu. Hän luuli tuntevansa tämän

hieman omituisen vihkosen.

Hän löysi kaksi saksalaista sanaa. Aikakauskirja oli siis saksalainen.

Hän löysi vielä kolme saksalaista sanaa lisää -- vieläpä sellaisia

sanoja, jotka hän luuli hiljan jossain lukeneensa. Hän mietti ja äkkiä

se selveni hänelle.

Kirjaimet olivat leikatut März-nimisen saksalaisen aikakauskirjan

viimeisestä numerosta. Hän muisti lukeneensa siitä erään kirjoituksen

muutama päivä sitten. Kirjoituksen Darwinismista.

Tästä kirjoituksesta muisti hän sanan, jonka hän nyt löysi

irtileikattujen paperipalasten takaa.

-- Ei kai ole niin vaikeata löytää, kuka Kvambyssä tilaa tai lukee

Märziä.

Kun Asbjörn Krag neljännestä vailla yksi astui junasta Kvambyssa, oli

hän siis jo tehnyt tärkeän havainnon.

Sen vuoksi oli hän erinomaisella tuulella. Ilma oli myöskin mitä

parhain. Kirkas, pilvetön taivas, kaukaisuudessa hehkuva syysaurinko,

ihana marraskuun ilma, jäätyneet tiet.

4.

Havannasikaari.

Asbjörn Krag oli joku aika takaperin ollut yksityisissä asioissa

Kvambyssä. Hän tunsi paikan siis melkoisen hyvin.

Siellä asui mm. maakauppias, joka oli paikkakunnan ainoa kauppias. Hän

oli sitä paitsi kunnallislautakunnan puheenjohtaja ja hänen nimensä oli

Eilertsen. Salapoliisi tunsi häntä hieman entuudestaan.

Kauppias seisoi asemalaiturilla, kun Kristiania-salapoliisi hyppäsi

junasta. Poliisimies kertoi, että hyvin tavallinen varkausjuttu oli

tällä kertaa tuonut hänet Kvambyhyn. Sairashuoneen kassakaapista oli

varastettu joku määrä rahaa. Krag ei halunnut antaa mitään muuta

selitystä Eilertsenille ja tämä uskoi Kragin selonteon täydestä.

He menivät kauppapuotiin ja Krag pyysi nähdäkseen joitakin sikaareja.

Hän oli unohtanut ottaa mukaansa Kristianiasta näitä salapoliisille

tarpeellisia esineitä.

Kauppias otti esiin kaikki ne lajit, joita hänellä oli. Krag tutki

kaikkia ja valitsi lopulta pari kappaletta, jotka hän pani taskuunsa ja

maksoi.

Salapoliisin tarkoituksen ymmärrämme nyt. Hän tahtoi saada varmuuden,

oliko kauppiaalla samoja sikareita, joista pieni sikarin lehtinen

kenties oli irtautunut.

Mutta niitä ei kauppiaalla ollut. Hänen sikarilajinsa olivat kaikki

yksinkertaisempia.

Pientä sikarinlehteä oli Asbjörn Krag, ennen kuin hän lähti

Kristianiasta, lähemmin tutkinut yksityislaboratoriossaan.

Salapoliisi oli yhtä hyvä sikarintuntija kuin kuka tahansa

Kristianiassa ja kemiallisten apukeinojen kautta, jotka olivat hänen

käytettävänään, totesi hän pian, että sikarin siru oli kuulunut

erikoiseen havanna-sikarilajiin, joka oli koko lailla kallis ja jota

siis polttivat tuskin muut kun hyvävaraiset ihmiset.

Niissä sikareissa, joita maakauppiaalla oli myytävänä, oli kaikissa

merkki "Made in Hamburg". Sitä tietä ei hän siis voinut päästä

pitemmälle. Sitten pyysi hän saada ostaa pari virkakirjekuorta.

Eilertsen näytti hänelle muutamia sinisiä kuoria. Ei, sellaisia hän ei

halunnut. Kauppias otti esille koko varastonsa erilaisia kirjekuoria.

Ne olivat järjestetyt suureen laatikkoon, joka oli jaettu seitsemään,

kahdeksaan osastoon. Siinä oli suurempia ja pienempiä kirjekuoria,

valkoisia, ruusunpunaisia, kellertäviä ja sinisiä, mutta ei ainoatakaan

ruskeata ja sen laatuista, jonka salapoliisi oli saanut ja missä

salaperäinen kirje oli ollut. Lopulta otti salapoliisi esille

kirjekuoren ja sanoi, että hän tahtoi juuri sellaisia kaksi kappaletta,

jos kauppiaalla oli sellaisia.

-- Ei, vastasi Eilertsen, -- sellaisia ei hänellä ollut eikä hän tulisi

sellaisia koskaan saamaankaan.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että kaikenlainen muste esiintyy epäselvästi ruskeilla

kirjekuorilla, vastasi Eilertsen.

-- Ah, vai niin, mutta tunnetteko tämän käsialan tässä kuorella?

Kauppias tutki käsialaa kauan ja tarkkaan.

-- Käsiala ei ole millään tavalla kummallinen, sanoi hän, -- mutta

minun täytyy kuitenkin sanoa, etten sitä tunne. Kirjettä ei varmaankaan

ole kirjoitettu täältä päin.

-- Tunnetteko siis kaikki käsialat täällä päin? kysyi salapoliisi

hymyillen.

-- Melkein kaikki, vastasi Eilertsen itsetietoisesti. -- Tehän

tiedätte, että minä en yksinomaan ole kauppias, vaan myöskin

kunnallislautakunnan puheenjohtaja ja säästöpankin tirehtööri. Minä

olen kirjeenvaihdossa kylän kaikkien asukkaitten kanssa.

Asbjörn Krag tutki myöskin kauppiaan kirjepaperivarastot, mutta ei hän

sieltäkään löytänyt mitään, joka olisi vastannut sitä salaperäistä

kirjettä, jonka hän oli saanut.

Asia alkoi tulla sangen salaperäiseksi. Saattoiko olla mahdollista,

että kirjeen oli pannut postiin Kvambyssä joku ohi matkustaja tai joku

tilapäinen paikalla kävijä?

Vielä oli se mahdollisuus jäljellä, että postimestari saattoi auttaa

häntä oikeille jäljille.

Postimestari oli samalla asemamestari. Niinpä meni salapoliisi takaisin

asemalle.

Täällä sai hän heti puhua asemamestarin kanssa ja kun tämä valtion

virkamies sai kuulla, kuka oli hänen edessään, seisoi hän melkein

päällään auttavassa kohteliaisuudessaan.

Asbjörn Krag oli pyytänyt kauppiaan vaikenemaan hänen tulostaan

paikkakunnalle ja samaa pyysi hän nyt asemamestarilta.

Sen jälkeen näytti hän hänelle kirjekuoren ja pyysi hänen lausuntoansa

siitä.

-- Minä näen, että kuori on leimattu täällä, sanoi asemamestari,

tarkoin tutkittuaan käsialaa, -- muistan varmasti, että olen huomannut

näitä ruskeita kuoria ennenkin täällä päin käytettävän, mutta en voi

juuri nyt sanoa, kuka niitä on käyttänyt. Tännehän tulee niin paljon

kirjeitä, ei ainoastaan tältä paikkakunnalta, vaan myöskin

lähiasemalta, Lilleholmista.

Asbjörn Krag merkitsi nimen muistiin.

-- Leimataanko Lilleholminkin kirjeet Kvambyn leimalla?

-- Kyllä, sillä Lilleholm on vain mitätön pysähdyspaikka, eikä sillä

ole omaa postikonttoria. On paljon mahdollista, että kirje on pantu

postiin jo siellä, mutta että se on leimattu vasta täällä. Posti

lajitellaan nimittäin täällä.

-- Tunnetteko käsialan? kysyi salapoliisi.

-- En, ja juuri sen vuoksi otaksun, että kirje on kenties

Lilleholmista. Postimestarina minä tunnen kaikkien käsialat tällä

paikkakunnalla.

Asbjörn Kragilla oli vielä yksi kysymys tehtävänä asemamestarille,

ennen kuin hän jätti hänet.

Hän kysyi, oliko paikkakunnalla ketään, joka tilasi saksalaista

aikakauskirjaa nimeltä März.

-- Ei, ei kukaan täällä eikä Lilleholmissa, vastasi asemamestari. --

Ainoat aikakauslehdet, jotka tänne tulevat, ovat joko norjalaisia tai

englantilaisia.

Myöskin keskustelusta asemamestarin kanssa oli tulos hyvin kielteinen

Asbjörn Kragille. Hän tuli yhä vakuutetummaksi ja vakuutetummaksi

siitä, että tuon salaperäisen kirjeen oli kirjoittanut joku mies, joka

ei asunut tällä paikkakunnalla. Mutta mistä hän etsisi? Nyt ei hänellä

ollut ainoatakaan jälkeä, jota lähteä seuraamaan. Jonkun verran

matalamielisenä lähti Asbjörn Krag astumaan kyytiasemalle, josta hän

sai hevosen. Hän tahtoi mahdollisimman pian joutua tri Kitschenerin

sairaalaan.

Ajomatka kesti enemmän kuin puoli tuntia. Sen kestäessä sai hän

kyytipojalta kuulla, että kyytipaikasta oli tilattu katettu vaunu kello

seitsemän junalle. Tässä vaunussa piti eräs rikas sairas kuljetettaman

sairashuoneelle.

-- Ne ovat kamalimpia ajoja, mitä meillä on, nämä ajot hullujen kanssa,

sanoi poika, -- mutta täytyyhän ottaa vastaan kaikki mitä tarjotaan

näinä huonoina aikoina.

-- Kuka on tilannut vaunun? kysyi Asbjörn Krag.

-- Sitä minä en tiedä, vastasi poika, -- tilaus tehtiin puhelimella ja

minä en kuullut mitään nimeä mainittavan. Kaksi herraa saattavat

sairasta, joka varmaankin on vanhempi mies.

Krag totesi että hänen potilaastaan oli puhe.

Puoli neljän aikana vieri vaunu sairaalan korkean rautaportin eteen.

Asbjörn Krag soitti kelloa ja eräs vartija tuli kuulustelemaan hänen

nimeään ja asiaansa.

Puisto erotti rautaportin sairaalan punaisesta tiilirakennuksesta.

Puiston puiden välissä näki Krag vilaukselta tohtorin, joka käveli edes

takaisin innokkaasti keskustellen erään alilääkärin kanssa.

Salapoliisi pääsi sen vuoksi sanomasta nimeään vartijalle. Hän viittasi

tohtorille ja kun tämä näki, kuka tuli, kiiruhti hän sisäänkäytävän luo

ja avasi rautaportin hänelle.

Hän oli hyvin rakastettava ja puristi lämpimästi salapoliisin kättä

puhjetessaan puhumaan:

-- Olen kärsimättömästi odottanut teitä, hra Krag, tuskin olen saanut

unta silmiini koko yönä tuon kamalan kirjeen takia, josta kuulin

puhelimessa. Meidän täytyy saada käsiimme kirjeen lähettäjä,

sairashuoneeni voi joutua kärsimään sanomattomasti, jos sellaiset

ennenkuulumattomat syytökset pääsevät julkisuuteen.

-- Minä teen parhaani, vastasi salapoliisi hymyillen. Hän lähetti

vaunun takaisin.

Kyytipoika, joka tohtorin kasvoista näki, mikä kuuluisa poliisimies

hänellä oli edessään, tuijotti hetkisen ällistyneenä häneen, ennen kuin

hän käänsi vaunun ja lähti takaisin asemalle mäkistä ja mutkikasta

maantietä pitkin. Mielisairaalan lääkäri esitteli:

-- Salapoliisi Asbjörn Krag -- alilääkärini tri Stenseth.

Herrat kävelivät yhdessä keskustellen pitkin jäätynyttä hiekkakäytävää.

-- Olen ilmoittanut alilääkärilleni, mitä on tapahtunut, sanoi tri

Kitschener, -- ja hän on sangen kiihottunut siitä, että sellaisia

syytöksiä on voitu levittää.

-- Mutta syytöksethän eivät lainkaan koske teitä eikä teidän

sairaalaanne, väitti salapoliisi vastaan.

-- Eivät koske, eivät koske, puhkesi tohtori, -- tietysti koskevat ne

minuakin. Rohjetaan epäillä minun tieteellistä auktoriteettiani ja

koetetaan tahrata minun kunniani.

-- Näyttää siltä, että koko juttu supistuu pelkkään alhaiseen pilaan,

vastasi salapoliisi, -- saammehan nähdä. Meillä on hyvää aikaa.

He menivät tohtorin työhuoneeseen, joka oli täynnä tieteellisiä

teoksia. Luuranko seisoi nurkassa.

Asbjörn Krag esiteltiin tohtorin rouvalle, vanhemmalle, rakastettavalle

naiselle, joka vaikutti täsmälliseltä, mutta avuliaalta.

-- Kun teidän on odotettava junan tuloa, saadaksenne nähdä salaperäinen

potilas, sanoi tohtori Kitschener, -- on mahdotonta, että ennätätte

takaisin Kristianiaan tänä iltana.

-- Minun on sen vuoksi turvauduttava teidän vieraanvaraisuuteenne,

vastasi Krag hymyillen.

-- Siihen olemmekin jo varustautuneet, sanoi emäntä, -- mutta meidän

vierashuoneemme on korjauksen alaisena, joten teidän on pidettävä

hyvänänne mieheni työhuone.

Salapoliisi kumarsi.

-- Jos te pelkäätte tuota luurankoa tuossa, niin voimme siirtää sen

pois, sanoi rouva leikkiä laskien.

-- Rouvani, vastasi Asbjörn Krag, -- minä en pelkää edes eläviä

ihmisiä.

Mielisairaalan lääkäri hykerteli käsiään. Hän piti siitä, että hänen

luonaan oli vieraita.

-- Olet kai järjestänyt jotain erikoista päivälliseksi, rakkaani? kysyi

hän, sillä sinähän tiedät, että vieraamme on Norjan huomattavin henkilö

tällä hetkellä.

-- Thomas Buschin jälkeen, huomautti Krag.

Rouva ei vastannut, vaan lähti tohtorin työhuoneesta salaperäisesti

hymyillen.

-- Nyt me otamme kukin oikein hienon havannasikarin, sanoi hän, -- ja

jutustamme hauskasti ennen päivällistä. Olkaa hyvä, minä takaan, että

ne ovat hyviä.

Asbjörn Krag otti sikarin, katkaisi sen ja sytytti. Hän veti pitkän ja

hyvänmakuisen sauhun sikarista, mutta otti sen sitten nopeasti

sormiensa väliin ja katsoi sitä.

-- Niin, eikö totta, sanoi tohtori, joka kokonaan ymmärsi hänet väärin,

-- se on erinomainen sikari.

-- Minä uskallan vakuuttaa, että sellaista ei ole täällä kahdenkymmenen

peninkulman alalla.

Asbjörn Krag tuijotti sekunnin tohtoriin, sen jälkeen sikariin ja kun

hän huomasi sen värin ja kummallisen, rosoisen päällyslehden, kasvoi

hänen hämmästyksensä kiihkoksi. Mutta hän älysi heti tilanteen ja sanoi

täysin tyynenä:

-- Tämä on todellakin erinomainen sikaari, herra tohtori, se saattaa

minut suorastaan haltioihini.

5.

Kirjeenkirjoittaja.

-- Se ilahduttaa minua, vastasi tohtori, -- te näytätte olevan

sikarintuntija.

-- Niin, luulenpa voivani kerskua sillä. Alilääkärikin lausui

ihastuksensa sikarin johdosta.

-- Onko epähienoa kysyä, mistä olette saanut tämän sikarilajin, herra

tohtori? kysyi Asbjörn Krag.

-- Olen saanut sen eräältä ystävältä Havannasta, vastasi tohtori, --

eräältä nuorelta mieheltä, joka parani hoidossani ja joka sen jälkeen

on monella tavalla osoittanut minulle kiitollisuuttaan.

-- Tällaisen sikarin, kuin tämä, tuntisin minä tuhansien joukosta,

huomautti salapoliisi.

-- Aivan varmaan.

-- Niin, pienen palankin siitä, esim. pieni pala sen luonteenomaista

rosoista päällyslehteä riittäisi, jotta voisi tuntea sen, jatkoi

salapoliisi.

-- Se riittää varsin hyvin, sanoi tohtori.

Keskustelun keskeytti lääkärin rouva, joka kantoi huoneeseen

tarjottimella portviiniä ja hedelmiä.

Niin kauan kun rouva oli huoneessa, puhuttiin mistä sattui,

tavallisista asioista ilmasta ja tuulista, viimeisistä kirjoista ja

teattereista. Huomasi selvästi, että lääkäriperhe, kuten melkein kaikki

maalla-asujat olivat sangen suuria teatterin harrastajia.

Kun rouva oli mennyt huoneesta jatkaakseen taloudellisia toimiaan,

sanoi salapoliisi:

-- Tämä on kaunis kirjoituspöytä, herra tohtori, eikö se olekin

veisteltyä pähkinäpuuta?

-- On, sitä se on ja minua ilahduttaa, että te pidätte siitä.

-- Se tuo mieleeni jotain, huudahti salapoliisi näpäyttäen sormiaan. --

Minun on kirjoitettava muutamia rivejä, en ehtinyt Kristianiassa

järjestää kaikkea.

-- Kirjoitusneuvot ja paperia on pöydällä, sanoi tohtori ja viittasi

tuohon valiokappaleeseen.

Asbjörn Krag käytti heti tarjousta hyväkseen ja lääkäri siirtyi

puhumaan hänelle hyvin mielenkiintoisista ammattiasioista alilääkärinsä

kanssa.

Asbjörn Krag teki sillä aikaa joukon havaintoja kirjoituspöydän ääressä

-- havaintoja, jotka saattoivat hänet yhä enemmän ja enemmän

hämmästymään.

Ensiksikin sattui hänen eteensä nide kirjoituspaperia, tavallista

neljänneskokoa. Kirjoituspaperi oli leimaamatonta ja juuri täsmälleen

sen paperin kaltaista, jolla hän edellisenä päivänä oli saanut

salaperäisen ilmoituksen. Kun hän piti paperia valoa vasten, huomasi

hän, että siinä oli vesileima ja sama vuosiluku 1904. Salapoliisi

tunnusti itselleen, että tämä alkoi hämmentää häntä.

Pikku sikarin siru, joka oli tullut kirjeen mukana, oli kotoisin

lääkärin omista sikareista, siitä ei voinut olla mitään epäilyjä.

Ja nyt huomasi hän, että tohtori käytti juuri samanlaisia ruskeita

kirjekuoria, kuin mikä hänellä oli taskussaan. Ainoa, mikä ei sopinut

yhteen, oli muste.

-- Käytättekö te yksinomaan ruskeata mustetta? kysyi Asbjörn Krag

istuessaan kirjoittamassa.

-- Kyllä, yksinomaan, vastasi tohtori, -- se monistuu parhaiten. Sitä

paitsi, jatkoi hän hymyillen, -- minä pidän ruskeasta väristä. Se on

minun mielestäni niin diskreettiä.

Tässä oli siis pieni solmu. Salaperäisen kirjeen kuorelle oli

kirjoitettu sinisellä musteella.

Salapoliisi oli kirjoittanut kirjeensä valmiiksi ja yhtyi nyt innolla

keskusteluun. Keskusteltiin monesta eri asiasta. Oikeastaan salapoliisi

johti keskustelua. Hän tahtoi päästä erikoiseen keskusteluaiheeseen ja

hän teki sen niin hienosti ja maailmantottuneesti, että tohtori ja

alilääkäri eivät sitä huomanneet. Ennen kuin kukaan mitään huomasi,

istuivat he ja keskustelivat Darwinismista.

Esitettiin eri mielipiteitä. Mielisairaalan lääkäri oli Darwinin

kannattaja. Hän puolusti teoriaansa ihmissuvusta.

Keskustelun kuluessa sai hän aiheen sanoa:

-- Olen lukenut kirjoituksen tästä aiheesta eräästä ulkomaalaisessa

aikakauskirjassa.

Tohtori toisti erään lauseen tästä kirjoituksesta.

Asbjörn Krag kysyi:

-- Mitä kirjoitusta tarkoittaa tohtori?

-- Tarkoitan professori Brennerin kirjoittamaa kirjoitusta Märzin

viimeistä edellisessä numerossa.

Salapoliisi hätkähti, kun mielisairaalanlääkäri mainitsi tuon nimen,

mutta hän hillitsi itsensä heti ja vastasi kuten tavallisesti tyynesti:

-- Minusta tuntuu kuin olisitte toistaneet tuon kirjoituksen hieman

virheellisesti, herra tohtori. Minäkin olen lukenut professori

Brennerin kirjoituksen ja minä olen muistavinani, että siinä oli jotain

toista.

Mutta silloin tohtori nousi ylös.

-- Se on mahdotonta, sanoi hän, -- minä voin sitä paitsi näyttää sen

teille. Vihko on täällä.

Hän alkoi penkoa papereitaan kirjoituspöydällä, mutta ei löytänyt

vihkoa. Hän etsi kirjahyllyltä, mutta se ei ollut siellä eikä se ollut

laatikossakaan. Hän vihastui ja huusi rouvalleen:

-- Elviira, Elviira! Missä on März-vihko, jota hiljattain luin? Minä en

löydä sitä mistään.

-- Siitä minulla ei ole aavistustakaan, kuuli hän rouvan äänen

vastaavan kaukaa, luultavasti keittiöstä.

Tohtori paukautti vihaisena oven kiinni ja mutisi:

-- Se on kummallista. Täältä ei tapaa mitään kadota. Tuossa se oli,

sanoi hän ja viittasi kirjoituspöytäänsä.

Asbjörn Krag nyökkäsi hymyillen.

-- Siinä meillä on uusi keskusteluaine, huomautti hän, -- mutta

jättäkäämme tämä asia, sillä tuolla näen minä rouvan tulevan ja se ei

varmaankaan huvita häntä.

Rouva ilmoitti, että päivällinen oli valmis ja tarjosi Asbjörn Kragille

kätensä.

Mutta keskustelu ei tahtonut päästä vauhtiin. Salapoliisi oli saanut

liian paljon ajattelemista. Mutta miten saattoi olla laita kirjekuoren

ja März-vihkosen. Kävihän yhä selvemmäksi, että salaperäisen kirjeen

täytyi olla lähtöisin mielisairaalan lääkärin omasta talosta, mutta

kuka oli voinut kirjoittaa sen?

Tohtori Kitschener taasen harmitteli kadonneen vihkonsa vuoksi.

-- Tapahtuu niin paljon kummallista ja käsittämätöntä tässä maailmassa,

sanoi hän. -- Lähetellään salaperäisiä, hävyttömiä kirjeitä ympäri

maailmaa ja kokonaiset kirjat katoavat minun kirjoituspöydältäni.

-- Oh, mitä tulee tuohon salaperäiseen kirjeeseen potilaasta, sanoi

Asbjörn Krag samalla valmistautuen odottamattomaan ja yllättävään

hyökkäykseen, jotka olivat hänen erikoisalaansa, -- mitä tuohon

kirjeeseen tulee, niin on sen kirjoittanut joko joku teidän

potilaistanne tai sitten te itse. Samalla silmäili hän tohtoria

terävästi.

6.

Sähkösanoma.

Mielisairaalan lääkäri säikähti niin, että hän pudotti haarukan

lattialle. Alilääkäri tuijotti sanattomana salapoliisiin. Syntyi

kiusallinen äänettömyys. Sitten kuului rouvan livertelevä, kirkas nauru

ja salapoliisi yhtyi siihen heti.

Asbjörn Krag oli suuri ihmistuntija. Hän oli äänettömien sekuntien

aikana tutkinut tohtorin kasvonilmeitä sangen terävästi. Hän huomasi

heti, että se kummastus ja ymmärtämättömyys, joka tohtorissa ilmeni

salapoliisin pikaisen huomautuksen johdosta, oli ehdottomasti oikeata.

Rouvan iloinen nauru auttoi hänet tilanteesta. Nyt hukutettiin kaikki

pilantekoon.

-- Olipa jo aikakin saada kuulla hieman leikinlaskua pöydän ääressä,

sanoi rouva koko ajan nauraen. -- Mieheni tulee siinä määrin happameksi

ja kiukkuiseksi, jos edes paperipalanen katoaa hänen pöydältään, ettei

sitä voi kestää.

-- Paperinpalanen, vastasi tohtori ja kääntyi vaimoonsa päin, -- se ei

ollut lainkaan mikään paperinpalanen, Elviira. Se oli vihko, kokonainen

kirja.

-- Tämä alkaa huvittaa minua, sanoi Asbjörn Krag, -- antakaahan olla,

kenties minä voin saada selville, kuka on vienyt aikakauskirjan

pöydältänne. Onko teillä ollut vieraita hiljattain?

-- Ei jälkeen 27:ttä päivää. Siitä on siis kolme päivää.

-- No hyvä, 27 päivänä siis. Aamupäivällä vaiko iltapäivällä?

-- Aamupäivällä.

-- Kuka täällä oli?

-- Tja, se oli todellakin eräs herra, joka pyysi minua ottamaan tänne

erään potilaan. Hän kutsui itseään vuori-insinööri Holmiksi.

-- Siis salaperäisen potilaan veli, jota me nyt juuri odotamme ja jota

salaperäinen kirje koskee.

-- Niin, hän sanoi, että he ovat veljeksiä. Luuletteko, että hän on

ottanut vihkon?

-- Saammehan nähdä. Oliko hän teidän työhuoneessanne?

-- Niin, kuten te sen sanotte, sanoi hän, -- muistuu tosiaankin

mieleeni, että hän istui kirjoituspöytäni ääressä hetkisen. Minä

halusin nimittäin kirjallisen anomuksen hänen mielenvikaisen veljensä

sairaalaan sulkemisesta.

-- Ja kun hän istui kirjoittamassa, oliko teillä kenties silloin jotain

muuta tehtävää?

-- Minä telefonoin.

-- Oh, te telefonoitte.

-- Niin, minulle soitettiin erään hyvin vähäpätöisen asian vuoksi

Lilleholmista, joka on täältä puolen peninkulman päässä. Insinöörin

istuessa kirjoittamassa seisoin minä hallissa ja telefonoin.

-- Ei ole epäilemistäkään, insinööri on ottanut vihkon.

Tohtori tuli miettiväiseksi.

-- Tämä kuulostaa todellakin hieman omituiselta, sanoi hän, -- mutta

minä en voi vain käsittää mitä vuori-insinööri aikoo aikakauskirjalla

tehdä. Jos hän olisi pyytänyt saada lainata sen minulta, ei tietenkään

olisi ollut mitään estettä siihen. Mutta että hän vain ilman muuta otti

sen...

-- Hänellä on epäilemättä ollut pienet tarkoituksensa tehdessään tämän

viattoman varkauden, huomautti Asbjörn Krag -- ja minä voin teille

kertoa, että varkaus ei supistunut vain vihkoon.

-- Oh, suuri Jumala, onko hän kenties ollut kassakaapissakin?

-- Ei, kaukana siitä, rauhoitti Asbjörn Krag nauraen, -- hän ei ole

varastanut voiton vuoksi. Paitsi aikakauskirjaa on hän ottanut teiltä

pari ruskeata kirjekuorta ja leimaamatonta kirjoituspaperianne. Siinä

kaikki.

-- Tätä minä en ymmärrä.