kun vertaan peilikuvaani niihin ulkonaisiin piirteisiin, jotka
irvistävät vastaani näiltä lehdiltä, tuntuu minusta kuin olisin
pitkän askeleen astunut taaksepäin, aina sellaiseen aikaan asti,
jolloin et edes _sinä_ minua tuntenut. Sellaiseen aikaan, jolloin
en koskaan ajatellut kuolemaa, vaikka joka päivä leikkausveitsi
kädessä katsoinkin sitä suoraan silmiin, enkä ajatellut sitä
sen enempää kuin lastenlääkäri tuhkarokon tartuntavaaraa.
Lukiessani nyt uudelleen tätä kirjettä olen kylmäverisesti
tutkinut sen sairaaloisia kasvoja, aivan kuin ensimäistä
parasta ventovierasta potilasta jossakin sairaalassa. Sinua
tämä muutos varmaan ilahuttaa aivan kuin onnellisesti voitetun
taudin käänne. Mutta minä, rehellisesti tutkiessani itseäni,
en voi muuta kuin surkutella itseäni. Kaikki oli jo niin hyvin
valmiina, matka-arkku pakattuna, viimeiset jäähyväiset sanottuna,
kuulin jo veturin vihellyksen -- samassa sainkin tietää, että
olin myöhästynyt junasta, ja istun nyt asemalla tuollaisen
vastenmielisen tunteen vallassa, etten ole siellä enkä täällä;
ja miten naurettavalta tuntuukaan, kun olen pakotettu jälleen
tyhjentämään matkatavarani arkusta ja jäämään paikoilleni.
Mitenkä kaikki tuo on tapahtunut, kerron sinulle aivan lyhyesti,
jotta et luulisi, että viime hetkessä olisin pelkurimaisesti
peräytynyt ja päättänyt pitää tätä maailmaa jälleen parhaana
kaikista maailmoista. Ei, Karl, vanha rakkaus _ammattiini_
teki minulle tuon kepposen; minä huomasin, että oli tärkeämpää
pelastaa nuori elämä kuin lopettaa oma ennenaikojaan vanhentunut
henkeni. Kysymyksessä olevan lapsen tähden sitä kannattikin
tehdä, sen voin sinulle vakuuttaa. Ja varsinkin äidin!
Jos luulet, että rakkaus olisi mukana pelissä, niin erehdyt.
Tai sitten pitäisi rakkaudeksi nimittää tunnetta, joka valtaa
hiilikaivokseen hautaantuneen ihmisparan, kun hänet kaivetaan
esiin päivän valoon ja hän saa hengittää jälleen raitista ilmaa.
Älä myöskään pelkää, että aikoisin ruveta sinulle kuvaamaan
tätä naista. Onko hän kaunis, miellyttävä, niinkuin sanotaan,
henkevä ja mitä kaikki nuo eri nimitykset lienevätkään -- sitä
en todellakaan tiedä. Sen vain tiedän, että unohdan hänen
läheisyydessään oman itseni, entisyyteni ja tulevaisuuteni enkä
tunne mitään muuta kuin että hän on lähelläni ja minä hänen
luonaan ja ettei minulta mitään koskaan puuttuisi, jos elämä
saisi näin iankaikkisesti jatkua. Muistatko vielä, mitenkä me
kerran ihmettelimme yhdessä, että sama kuumaverinen ihminen,
joka kirjoitti "Wertherin", saattoi tuoda ilmi niin hillittyjä
tunteita kuin seuraavissa säkeissä:
Mir ist es, denk' ich mir an dich, als in den Mond zu sehn --?
[Minusta tuntuu sinua vain ajatellessanikin, kuin katselisin
kuuta.]
Ja häpeäkseni minä olen nyt itsekin kokenut aivan samaa.
Kuuhoure, josta me silloin laskimme leikkiä, on iskenyt
minuun täydellä voimalla, jotta tahtoisin elää tässä sieluani
vapahtavassa kirkkaassa sumuvalossa kokonaisen yön, toivoen
että sitä kestäisi aina elämäni loppuun saakka. Siitä ei
nyt kuitenkaan ole kysymys. Sillä ennen pitkää minun täytyy
lähettää pieni potilaani sivistyneeseen seutuun, jossa hän
toipumisaikanaan voi saada parempaa ravintoa kuin vain
kalastajavaimon kanalientä. Silloin ei minua enää tarvita ja voin
jättää hyvästit kuolleelle järvelle ja palata jälleen maailmaan,
joka tämän kokemuksen jälkeen tuntuu minusta kahdenkertaisesi
kuolleelta. Eikö minulla ole oikeutta valittaa, että myöhästyin
junasta? Olisin nyt jo aikoja sitten päässyt 'matkani perille'.
Mutta miksikä ei voisi alottaa matkaansa 'määräpaikalle' yhtä
hyvin kaksi viikkoa myöhemmin, varsinkin _tällaista_ matkaa,
jossa ei tarvitse ottaa huomioon ilmaa eikä seuraa? Sinulle
voin tunnustaa oikean syyn, Karl, sillä sinä et sen vuoksi
halveksi minua: minulla ei ole enää _rohkeutta_. Onko se niinkään
halveksittavaa, että pelkään pimeää syvyyttä sen jälkeen kuin
minulla on valossa jälleen ollut niin hyvä olla? Ja vaikka minun
muutamien päivien perästä täytyisikin jälleen ruveta kiertämään
maailmaa, minun, joka niin kauan olen ollut koditon, niin ei se
ajatus sittenkään voi sammua sielustani, että jossakin taivaan
ja maan välillä on olemassa paikka, jossa minä voisin elää,
tyyssija, sellainen kuin Sophokleen kuvaamalla äidinmurhaajalla,
jonka kynnykselle kostonjumalien täytyy pysähtyä, siksi että he
eivät saa tahrata pyhäkköä.
Tosin olen aivan selvillä siitä, että minunkin, paha kyllä,
täytyy jäädä ulkopuolelle. Tämä nainen, vaikka uskaltaisinkin
tarjota hänelle onnetonta seuraani elinajaksi, kieltäytyisi siitä
ystävällisesti. Hän on tehnyt itselleen sen lupauksen, Karl, että
hän pysyy miesvainajalleen uskollisena. Mitä lupaus merkitsee?
Saako siitä tulla kahle, joka sitoo ja ahdistaa meidän sisintä
olentoamme, kun olemme kasvaneet itsestämme irti? Seitsemässä
vuodessa uudistuu ihminen ruumiillisesti. Pitäisikö siis ihmisen
uudessa ruumiissaan pysyä henkisesti entisellään vain siksi, että
hän uupumuksen hetkenä epäili uudistumisensa mahdollisuutta? Minä
olen itse rikkonut sen lupauksen, etten enää koskaan lähenisi
sairasvuodetta, ja minä luen sen pikemmin itselleni kunniaksi
kuin synniksi. Tämän naisen lupaus seisoo tosin yläpuolella
kaikkien maallisten tunteiden horjumista. Hän tahtoo minun
parastani, luulenpa, ettei minulla voisi olla sen uskollisempaa
ystävää, jos joutuisin hätään. Kaikkea voisin häneltä vaatia,
koska pelastin hänen lapsensa. Mutta hän itse kuuluu vain oman
onnensa menneisyydelle ja lapsensa tulevalle onnelle, ja minä,
joka elän nykyhetkessä -- --
Olen huolellisesti välttänyt kysymästä häneltä, missä
kaupungissa hän asuu ja missä oloissa ja ympäristössä. Tahdon
lähteä hänen luotaan tietämättä sitä, jotta en koskaan tulisi
kiusaukseen lähteä hänen luokseen ja yrittää tehdä mahdottomuutta
mahdolliseksi. Vielä pari päivää tahdon nauttia tämän erikoisen
elämän onnesta, erossa koko maailmasta, tässä autiossa
vuoriseudussa ikäänkuin jo taivaassa, jossa, niinkuin sanotaan,
ei kihlata eikä erota toisistaan, -- ja käyköön sitten miten
hyvänsä -- niinkuin _voi_ käydä!
Omituinen ja varsin julma on joka tapauksessa se parannuskeino,
jota kohtalo on käyttänyt voidakseen näyttää minulle, etten
ollut vielä kypsä kuolemaan, ja tehdessään tällaisen leikkauksen
sydämeeni, jotta sen liikkeistä huomaisin, kuinka vahva tuo lihas
yhä on, kuinka verevä ja kuinka paljon se elämässä vielä voisi
kestää! --
Tältä päivältä jo riittää. Me olemme täällä vuoristossa aivan
postista eroitetut. Milloin ja miten voin lopettaa ja lähettää
tämän kirjeen, tietävät jumalat yksin, jos he yleensä välittävät
meidän kirjeenvaihdostamme. Jää hyvästi!"
* * * * *
Eberhard laski kynän pöydälle ja kuunteli ääntä sairashuoneesta. Lapsen
heleä ääni sieltä kaikui, siinä ei ollut enää kammoittavan nopeaa
kuumesävyä, mutta tavallisesti sitä ei kuitenkaan kuulunut tähän aikaan
päivästä, jolloin hän säännöllisesti jo nukkui. Eberhard kuuli myöskin
äidin äänen, ja hänen tyynnyttävät sanansa näyttivät heti tekevän
toivottavan vaikutuksen. Kun hän astui huoneeseen, oli lapsi jälleen
nukahtanut.
Hän näki juuri unta teistä, sanoi rouva Lucilie katsoen lääkäriin
suloisesti hymyillen. Hän kertoi minulle unensa; te olitte lahjoittanut
hänelle valkean karitsan, jolla oli punainen nauha kaulassa ja joka söi
hänen kädestään. Pidettyään sitä hetken aikaa luonaan muistui äkkiä
hänen mieleensä, että hän oli unohtanut teitä kiittää. Nyt minun piti
kutsua teidät tänne, jotta hän voisi hyvittää unohduksensa; hän oli
aivan onneton sen vuoksi.
Miksi ette kutsunut minua?
Minä sanoin hänelle, että Eberhard setä ei välitä kiitoksista. Hän on
minullekin lahjoittanut jotain, josta minä en koskaan, niin mielelläni
kuin tahtoisinkin, voi häntä kiittää. Jos Fränzchen olisi vain kiltti
ja nukkuisi jälleen, niin olisi hyvä tohtorimme siitä paljoa enemmän
hyvillään kuin mistään kiitoksesta. Olisittepa nähnyt, kuinka kiireesti
lapsi painautui silloin tyynylle ja, niinkuin näette, hän nukkuu jo
syvässä unessa ja hänen otsansa on aivan hikinen. Hän tottelee teitä
paremmin kuin ketään muuta ihmistä.
Eberhard katseli rauhallisia kasvoja syviin ajatuksiin vaipuneena.
Kuinka sääli, etten ole joku ruhtinatar, jatkoi kaunis rouva hiukan
punastuen. Minä ehdoittaisin silloin teille, että asettuisitte
minun hoviini ja seuraisitte minua kaikkialle henkilääkärinäni.
Sillä en tiedä todellakaan, miten me jälleen tulemme toimeen teidän
avuttanne. Vaikka lapsi saisi vain nuhaakin, niin kaipaisin teitä. Ja
kuitenkin olen samalla melkein hyvilläni siitä, etten ole muuta kuin
köyhä nainen. Ruhtinatar kuvailisi ehkä mielessään, että hän voisi
kullalla ja kunnianosoituksilla palkita sen, mitä te hänen lapselleen
olette tehnyt. Minä en tahtoisi olla sitä tunnetta vailla, että koko
elämäkseni jään teille velkaa.
Nuori nainen ojensi tohtorille kätensä, jonka tämä syvästi liikutettuna
kohotti huulilleen. Rouva Lucilie, sanoi hän sen enempää vastaamatta,
kello on yksitoista. Te panette nyt maata, ja minä tulen valvomaan.
Ei, vastasi nuori rouva iloisesti, minä en ole yhtä tottelevainen kuin
Fränzchen, tai pikemmin minulle ei uni tule vain käskystä. Antakaa
minun valvoa vielä hetken aikaa, ja jollette te ole väsynyt, niin
lukekaa minulle jotain ääneen. Näin Goethen runot teidän pöydällänne,
ja koska hän on teille rakkaampi kuin kaikki muut runoilijat, niin
ei teille suinkaan ole vastenmielistä tutustuttaa myös minua hiukan
enemmän häneen. Sillä häpeäkseni on minun tunnustettava, että kun eilen
selailin niitä, niin huomasin hänen runojensa joukossa useita, jotka
minulle olivat uusia.
Niinkuin haluatte, sanoi tohtori. Mutta suurin osa näistä runoista
pysyy teille ikuisesti uusina, vaikka kuulisitte niitä kuinka useasti
hyvänsä. Minunkin käy aina siten.
Hän toi kirjan, runojen ensimäisen osan, ja luki umpimähkään
ensimäiseltä sivulta hiljaisella äänellä ilman suurempaa esityskykyä.
Ei koskaan hän ollut tuntenut niin puhtaana ja täysinäisenä ikuisen
kevään tenhoa, joka tuoksuaa näistä nuorekkaan intohimon kukkasista.
Hän ei uskaltanut lukiessaan katsoa ylös, sillä hän pelkäsi kauniin
rouvan silmissä kohtaavansa ikäänkuin mykän kysymyksen. Mutta kun hän
pääsi "Metsästäjän iltalauluun" ja suurella vaivalla sai suustaan
seuraavat säkeet:
Mir ist es, denk' ich nur an dich,
als in den Mond zu sehn;
ein stiller Friede kommt auf mich,
weiss nicht wie mir geschehn! --
[Minusta tuntuu, sinua vain ajatellessanikin, kuin katselisin kuuta;
hiljainen rauha valtaa minut, en tiedä, mikä mun on.]
keskeytti hän äkkiä lukunsa, laski kirjan lapsen vuoteelle ja nousi
kiireesti ylös.
Mikä teidän on? kysyi nuori rouva peloissaan.
Menkää nukkumaan, rouva Lucilie, vastasi tohtori kääntyen pois;
herättäkää hoitajatar, jotta hän olisi tänä yönä minun paikallani,
ilma tukahduttaa minua täällä, minun täytyy päästä ulos. Katsokaa, nyt
minun on jo parempi olla, noustuani pystyyn. Minä lähden vielä hiukan
järvelle soutelemaan.
Hän meni ja jätti nuoren rouvan kiihkeiden tunteiden valtaamana
huoneeseen, ikäänkuin arvoituksen eteen, jota hän ei uskaltanut ruveta
ratkaisemaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun he aamulla tervehtivät toisiaan, onnistui
heidän heti päästä luonnolliseen ja iloiseen sävyyn. Lapsi oli myös
hyvänä apuna; hänen unensa oli ollut sikeää ja virkistävää; kylpy,
jonka valmistuspuuhassa Eberhard itse oli mukana, teki hänelle hyvää,
ja hän vaipui uudelleen uneen. Iltapuolella toi tohtori kävelyretkeltä
mukanaan kaikenlaisia sananjalkoja, kukkia ja kiviä, joita hän vuoren
rinteeltä oli kerännyt. Hän istui kauan Fränzchenin vuoteen reunalla
ja kertoi lapselle linnuista sekä muista eläimistä, jotka asuskelivat
vuoristossa ja iloitsi, kun lapsi istuen tyynyjen varassa ja katsellen
aarteitaan teki kaikenlaisia viisaita kysymyksiä. Äiti istui vieressä
tehden käsitöitä, tuvassa räiskyi tuli uunissa, liedellä kiehui
iltaruoka ja yö teki jo tuloaan. Tällä kertaa ei Eberhard luovuttanut
valvomisvuoroaan toisille. Mutta lukemisesta ei ollut myöskään enää
puhetta.
Eikä liioin seuraavinakaan öinä; ei senkään vuoksi että valvominen ei
enää ollut yhtä välttämätöntä, ja siksi tohtori saattoikin jo aivan
levollisena oleskella enemmän omassa huoneessaan. Päivisinkin, kun
lapsi istui pari tuntia ylhäällä, ei hän enää usein tullut näkyville,
vaan läksi järvelle muka kalastamaan, ja monasti hän palasi vasta
pimeässä takaisin, tai kiipesi vuorilla aina jäätiköille asti. Renki,
joka kerran nuoren rouvan pyynnöstä haki sieltä kesän viimeisiä
mansikoita, kertoi, että tohtori oli istunut kivellä, aivan kuin hän
olisi nukkunut silmät auki. Kun hän oli tervehtinyt häntä, oli hän
säikähtänyt aika tavalla ja nyökättyään vain päätään oli kiivennyt
vieläkin korkeammalle. Hänen laitansa ei ollut oikein, sen renki oli
huomannut jo ensimäisenä iltana, kun hän istui mietteisiinsä vajonneena
penkillä eikä halunnut ruokaa eikä juomaa.
Siten asiat olivat useampia päiviä. Mitä nopeammin lapsen toipuminen
edistyi, sitä syvemmälle näytti lääkäri vajoavan siihen tautiin, josta
äkillinen velvollisuus oli hänet riistänyt. Ne olivat tuskaisia päiviä,
ja hän tunsi, että niistä täytyi tulla loppu.
Eräänä aamupäivänä, kun hän ei voinut enää kestää Lucilien tutkivaa
katsetta, hän läksi odottamatta aamullistakaan, jyrkkään vuorensolaan
tehdäkseen lopullisen päätöksensä. Hän keksi uuden tien, joka
kulki suoraan vuoriselänteen yli etelää kohti ja astui pari tuntia
sitä myöten, vaikka helle olikin rasittava. Jos hän kulkisi täten
edelleen, saapuisi hän illan suussa italialaiseen kylään, jonka
ylipääsemättömät jäätiköt eroittivat kuolleesta järvestä. Silloin se,
mikä hänestä tuntui nyt aivan mahdottomalta, olisi tehty, hän säästyisi
jäähyväisiltä ja katoaisi tuon naisen näkyviltä, jonka elämässä hän ei
merkinnyt enää mitään. Hetken aikaa tämä keino tuntui hänestä parhaalta
ja hän luuli jaksavansa saattaa sen täytäntöön. Mutta kun järvi peittyi
kallioiden taakse ja autio erämaa ympäröitsi häntä joka puolelta,
valtasi hänet niin syvä yksinäisyydentunne, ettei hän voinut edemmäksi
astua, vaan heittäytyi kanervikkoon korkean kallionseinän varjoon.
Hän koetti keksiä jotain syytä, joka pakoittaisi hänet palaamaan
takaisin, hän ajatteli papereitaan ja päiväkirjojaan, jotka olivat
jääneet häneltä majataloon, tuskaa, jota hän tuottaisi Lucilielle
ja velvollisuuttaan pitää ainakin huolta siitä, että hän pääsisi
onnellisesti läheisimpään kaupunkiin. Tänään sen täytyi vielä tapahtua.
Hän päätti lähettää rengin alas laaksoon hankkimaan vaunuja. Yhdessä
vuorokaudessa piti kaiken tapahtua, ero pantava peräyttämättömästi
toimeen, sen jälkeen saisi sitten käydä miten hyvänsä.
Kun hän oli itselleen selvittänyt tämän asian, tuntui hänestä
helpommalta ja hän nousi ylös lähteäkseen heti paluumatkalle. Hän
päätti olla iloinen ja nauttia nämät viimeiset, jäljellä olevat hetket
Lucilien kanssa, aivan kuin ei mitään muutosta olisikaan edessä. Miksi
hän oli jo katkeroittanut niin monta päivää ajattelemalla sitä, mikä
tämän jälkeen tapahtuisi?
Hän poimi kimpun tuoksuttomia vuorikukkia ja sammaleita. Ne Fränzchen
saisi huomenna mukanaan matkalle. Siten häneltä kului suuri osa
matkaa ja hän astui solasta ulos pahimman helteen jo kadottua. Hänen
alapuolellaan lepäsi järvi peilikirkkaana ja sen pintaan kuvastui
kirjava niitty toiselta rannalta, mäntypuut jyrkältä kallion kupeelta,
ja ylimpänä paljaat harmaat vuorenhuiput. Hän antoi katseensa
kulkea kalastajamökkiä kohti ja hänen tarkka silmänsä eroitti
jokaisen laudanpalan talon katolla, valkeanharmaat kananpojat, jotka
sipsuttelivat kanan perässä pihamaalla, vaatteet, jotka olivat
ripustetut nuoralle kuivamaan. Ihmisiä ei näkynyt kuitenkaan missään;
sillä tähän aikaan istui kukin nurkassaan puoleksi torkkuen työnsä
ääressä. Sitä enemmän Eberhard hämmästyi, kun talon ovi äkkiä avautui
ja hänelle aivan oudot kasvot ilmestyivät auringonpaisteeseen. Siinä
oli nuori, pitkä mies vaaleissa kesävaatteissa, kasvot leveän olkihatun
alla olivat niin piilossa, että vain sotilaalliseen maihin leikattu
vaalea parta pisti esiin. Vieras seisoi hetken aikaa ikäänkuin
tunnustellen ilmaa ja aurinkoa ja puhui sitten innokkaasti avonaisesta
ovesta sisälle. Hetken kuluttua astui Lucilie ulos, hatutta, vain
suuri päivänvarjo kädessä, joka varjosti hänen vienosti punoittavia
kasvojansa. Hän seurasi vierasta rantaan, ja hetken kuluttua Eberhard
näki, miten he soutivat kapeassa veneessä tyyntä järven pintaa myöten
saareen. Vieras souti niin voimakkaasti, että he saapuivat nopeasti
perille, jolloin hän hyppäsi maihin, tarjosi kätensä Lucilielle ja
läksi hänen kanssaan käsikoukussa kävelemään pitkin rantaa koivujen ja
korkean kaislikon lomitse, epäilemättä aikeessa kiertää pienen saaren
ympäri.
Eberhardin sydän sykki niin rajusti, että hänen täytyi nojautua männyn
runkoa vasten, jotta pyörrytyskohtaus menisi ohitse. Ken oli tuo
vieras, joka kohteli Lucilietä noin tuttavallisesti, ja jonka mieliksi
hän oli lähtenyt järvelle soutelemaan, vaikka joka kerta, kun hän näinä
päivinä oli pyytänyt häntä sinne, hän aina oli vastannut kieltävästi?
Kuka tuo vieras oli, jonka kanssa hän saattoi kulkea käsikoukussa
ja jutella niin iloisesti, siltä ainakin hänestä näytti, unohtaa
huolensa lapsen tähden ja heittää hänet kokonaiseksi tunniksi vain
hoitajattaren huostaan? Olkoon hän kuka hyvänsä, niin hävitti hän nyt
ainakin oikealla hetkellä sen unelman, jonka valtaan he kaikki täällä
hiljaisessa sopukassa olivat kietoutuneet. Varmaankin hän, vanhana
ystävänä, herätti Lucilien mielessä kaiken sen, mikä lapsen hengen
ollessa vaarassa oli häneltä unohtunut, hänen suhteensa maailmaan,
hänen ystävänsä ja ihailijansa, Eberhardille aivan oudot muistot, jotka
kutsuivat häntä takaisin entiseen elämään, tuohon elämään, jonka kanssa
Eberhard ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä. Sitä parempi! Niinpä
hänen päätöksensä vain tulee sitä lujemmaksi, välttämättömyys helpommin
suoritetuksi. Sillä hän tunsi liiankin hyvin, ettei hän voinut jakaa
hänen läsnäoloaan kolmannen kanssa.
Pitkin harppauksin Eberhard kiiruhti jyrkkää tietä alas ja saapui
uupuneena ja vapisevin polvin majatalolle. Kääntyessään nurkkauksesta
näki hän matkavaunut vajan edustalla, ja tallissa, jossa talvisin lehmä
asusti, pureskeli kaksi hevosta seimen ääressä. Välittämättä emännästä,
joka näytti palavan halusta saada kertoa hänelle uutisia, meni hän
lapsen huoneeseen, jossa pienokainen istui pöydän ääressä ja leikki
uudella nukella. Max setä on täällä! huusi hän ilosta loistavin kasvoin
häntä vastaan. Hän toi minulle nuken, joka osaa liikuttaa silmiään,
ja sitten hän söi yhdessä äidin kanssa päivällistä ja nyt he soutivat
saareen. Mutta he tulevat aivan heti takaisin, ja Max setä tahtoisi
viedä meidät vaunuissaan pois täältä, mutta äiti sanoo, ettei hän tee
mitään sinun luvattasi.
Fränzchen, vastasi Eberhard ja tarttui molemmin käsin lapsen
kiharapäähän, pidätkö sinä minustakin vähäisen, vaikken voikaan
lahjoittaa sinulle noin kaunista nukkea, vaan ainoastaan alppikukkia?
Lapsi katsoi häneen suurin silmin. Äiti on sanonut, että minun pitää
rakastaa sinua lähinnä jumalaa, koska sinä pelastit minun henkeni. Minä
rakastankin sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä, äitiä minä vain
rakastan vielä enemmän ja jumalaa.
Eberhard kumartui suloisten kasvojen puoleen ja suuteli molempia
kirkkaita silmiä sekä kalpeita huulia. Siinä teet oikein, Fräzchen,
sanoi hän vaivalla, sen sinun äitisi ansaitseekin. Ja tässä ovat
kukkaset ja sano terveisiä äidillesi.
Eberhard kääntyi pois ja astui ovelle.
Etkö jää tänne? huusi lapsi hänen jälkeensä. Etkö kerro minulle jälleen
kaikellaista?
Perästäpäin! Perästäpäin! muuta hän ei saanut sanotuksi. Hoitajatar,
joka samassa tuli sisään, koetti pidättää häntä ja ihmetteli hänen
tuskallista ilmettään. Mutta hän tunkeutui vain hänen ohitsensa,
kiiruhti huoneeseensa ja pani oven salpaan.
Jäätyään yksin valtasi tuska hetkeksi niin kokonaan hänet, että hän
vaipui tuolille voimatta hillitä nyyhkytyksiään, jotka kouristusten
tavoin vapisuttivat hänen rintaansa. Sitte hän päättävästi hypähti
pystyyn, painoi nyrkkinsä sydäntä vasten, ikäänkuin pakoittaen sen
rauhoittumaan ja alkoi koota vähäisiä tavaroitaan käsilaukkuunsa. Vain
pienen kirjesalkkunsa hän jätti vielä pöydälle ja otti koneellisesti
ystävälleen kirjoittamansa kirjeen käteensä, ikäänkuin hän olisi
tahtonut liittää siihen vieläkin jälkikirjoituksen. Mutta hän ei
voinut löytää oikeita sanoja, laski sen viereensä ja kirjoitti sen
sijaan tyhjälle paperille lyhyen sairaskertomuksen, jonka hän aikoi
jättää jälkeensä siltä varalta, että lääkäriä vielä tarvittaisiin.
Kirjoittaessaan hän tunsi jonkummoista tyydytystä sen johdosta, että
hän kykeni ilmaisemaan ajatuksensa aivan selvästi ja että käsialakin
oli selvää ja lujaa. Järkeäni en ainakaan ole menettänyt! sanoi hän
ääneen itseksensä.
Hän oli juuri saanut kirjoituksensa valmiiksi, kun hän kuuli
viereisestä huoneesta nopeita miehen askelia ja heti sen jälkeen
kolkutusta ovelta. Vastenmielinen tunne valtasi hänet. Hänen oli
mahdoton piiloutua tänne ja kuinka mielellään hän olisi kuitenkin
tahtonut päästä tästä kohtauksesta. Hän avasi siis oven kasvoillaan
ilme, joka oli omansa karkoittamaan sisäänpyrkijän. Mutta
vaaleapartainen vieras, joka iloisesti astui huoneeseen, näytti olevan
jo valmistunut kaikkea muuta kuin ystävälliseen vastaanottoon, eikä
antanut sen vähintäkään pelästyttää itseänsä.