puistutti kylmästä, sillä ikkunat olivat yhä auki. Hän tarttui lähinnä
olevaan vaatekappaleeseen, jonka hän näki matkatavaroiden joukossa, ja
kääri sen ympärilleen. Se oli naisen pitkä, pehmeä, silkillä sisustettu
kaapu, jonka päähineen hän veti päänsä yli. Erikoinen orvokinhaju
ympäröitsi häntä, silkki siveli vienosti hänen poskiaan, hänen oli
ihmeellisen hyvä olla tässä valepuvussa. Mutta vaikka hän usein sulki
silmänsä viideksi minuutiksi ja kaikenlaiset harhakuvat kulkivat hänen
sielunsa silmän ohitse, niin ei häntä sittenkään nukuttanut.
Äkkiä hän avasi silmät selkosen selälleen, kohosi tuolilta pystyyn
ja tähysteli ulos ikkunasta järvelle vapisten koko ruumiissaan.
Keskeltä pimeyttä liiteli jotain valkoista häntä kohti, ikäänkuin
hitaasti astuva, vaippoihin kääritty olento, joka kulki suoraan taloa
kohti. Kuu oli jälleen tullut esille ja valaisi sumupilveä, joka
oli irtaantunut vuorilta ja leijaili nyt järven yläpuolella. Kun se
joutui keskelle tuulenhenkeä, joka puhalsi terävästi rotkosta, hajosi
se järven pinnalta. Mutta yhä vieläkin seisoi Eberhard, joka oli
silmillään seurannut ilmavaa kummitusta ja tähysteli siihen suuntaan,
jonne se oli kadonnut. Hiki oli kohonnut hänen otsalleen, hengitystä
ahdisti, silmät, jotka olivat kohonneet kuopistansa, olivat ikäänkuin
kiinninaulitut yhteen ja samaan paikkaan, niinkuin tuo näky milloin
hyvänsä olisi voinut uudistua. Samassa tarttui pieni, kuuma käsi
kauhusta jähmettyneen miehen jääkylmään käteen. Oletko minun luonani,
isä? huusi pienokainen ja nousi vuoteessa istualleen. Laihat käsivarret
tavoittelivat häntä, ja ennenkuin Eberhard oli ennättänyt mitään tehdä,
oli lapsi tarttunut hänen kaulaansa ja painanut kuumoittavat kasvonsa
hänen olkapäätään vasten. Isä, huusi hän, älä mene pois, muuten äiti
itkee jälleen ja minun täytyy kuolla!
Samassa Eberhard pääsi vapaaksi kauhun painajaisesta. Hän painoi
solakan, pienen olennon lujasti rintaansa vasten, ikäänkuin se olisi
voinut suojella häntä vihamielisiltä voimilta. Hän piteli sitä hetken
aikaa sylissään ja tunsi, lapsen hyväillessä häntä, miten hänen verensä
alkoi jälleen säännöllisesti kulkea. Hän suuteli lapsen kasvoja ja
sanoi, silitellen hänen kosteita kihariaan: Mikä on sinun nimesi,
lapsukainen?
Lapsi katsoi ihmeissään häneen.
Oletko sinä minun isäni, sanoi hän, etkä tiedä, että olen sinun rakas
Fränzehenisi? Oi, tiedänhän minä, että he ampuivat sinut kuoliaaksi, ja
siksi olet kokonaan unohtanut minut. Koskiko sinuun hyvin kipeästi?
Huomenna minä kerron sen sinulle, sanoi Eberhard ja laski lapsen
hellällä väkivallalla jälleen vuoteeseen. Nyt meidän täytyy olla
hiljaa, jottei äiti herää.
Lapsi painautui tottelevaisesti vuoteelleen ja sulki silmänsä, mutta
piteli koko ajan uskollisen hoitajansa kädestä kiinni ja katseli häntä
aika ajoittain hämmästynein, mutta täysin hereillä olevin katsein.
Eberhardin silmät olivat myös koko ajan kiintyneinä pieniin viattomiin
kasvoihin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että kauhunkuvat kohoaisivat
jälleen hänen eteensä, jos hän katsoisi ympärilleen.
Siten hän valvoi aamuun asti. Kun paljaat vuorenhuiput järven toisella
puolen alkoivat punoittaa ensimäisen aamusarastuksen valossa, tuli
taloon liikettä. Renki hiipi avojaloin eteiseen ja pisti varovaisesti
päänsä ovesta sisään, viitaten kädellään melkein tyhjään astiaan ja
kysyen tarvittaisiinko lisää jäitä. Lääkärin ääneti nyökättyä päätä hän
katosi jälleen. Sitten näyttäytyi emäntä yhtä varovaisesti tarjoten
apuaan, minkä Eberhard kuitenkin kielsi. Vieraan avuliaisuus oli yön
kuluessa vaikuttanut edullisesti kaikkiin talon asukkaihin. Vain
ajomies, joka ei vielä ollut vapautunut kokonaan eilisestä humalastaan,
kopisteli raskaissa, raudoitetuissa jalkineissaan ääneensä muristen
ja kiroillen eteisessä, jotta nuori rouva unissaan liikkui ja kysyi,
olisiko jo aika lähteä matkaan. Ei vielä! vastasi Eberhard. Nukkukaa
vielä tunnin aikaa. Hän kiiruhti sitten melua pitävän miehen luo
estääkseen häntä tunkeutumasta sairashuoneeseen.
Kun hän hetken kuluttua palasi jälleen sisään, näki hän äidin istuvan
lapsen vuoteen ääressä. Miksi te nyt jo nousitte? kysyi hän moittien.
Joko? vastasi nuori rouva. Te tahdotte saattaa minut vieläkin enemmän
häpeämään. Ikävä kyllä on teidän onnistunut pettää minut ja kaiken yötä
istua minun paikallani. Miksi ette ainakin antanut minun vuorotella
kanssanne?
Siksi, että saatoin olla nukkumatta, mikä teille oli kovin tarpeen.
Eikä tässä ollut mitään sellaista tehtävänä, mitä en yksin olisi voinut
suorittaa. Olkaa rohkealla mielellä, hyvä rouva. Meillä on täysi syy
olla tähän yöhön tyytyväisiä.
Olisiko vaara siis ohitse?
En uskalla sitä vakuuttaa, jatkoi lääkäri. Sillä te olette luvannut
luottaa minuun, ja sen te voitte vain tehdä, jos en salaa teiltä
totuutta. Mutta uskokaa minua, kaikki on niin hyvin, kuin tällä
sairauden asteella suinkin voi olla. Ja isäntäväki on valmis meitä
auttamaan kaikessa, minkä voivat.
Iloinen ilme levisi nuoren rouvan kalpeille kasvoille. Mitä te sanotte?
_Meitä_ auttamaan? Oi ystäväni --
Hän ojensi kätensä lääkärille ja hänen silmänsä kiilsivät kosteina.
Eberhard kumartui hänen kätensä yli suudellakseen sitä, mutta
oikeastaan hän teki sen peittääkseen omaa liikutustaan. Luulitteko,
että voisin jättää teidät ennenkuin vaara olisi ohitse? Säästäkää
kiitoksenne, älkääkä pelätkö, että vaatisitte minulta mitään uhrausta.
Vaikeimman uhrauksen olen jo teidän tähtenne tehnyt. Kaikki mikä nyt
seuraa, on vain helpoitusta.
Nuori rouva katsoi häneen kysyen. Teillä on velvollisuuksia myöskin
muita kohtaan, sanoi hän, joista minä teitä estän.
Ei, vastasi Eberhard kumealla äänellä. Kokonaiseen vuoteen en ole
tehnyt mitään työtä. Erään syyn johdosta, joka voi olla teille aivan
yhdentekevä, olen päättänyt, etten koskaan enää toimi käytännöllisenä
lääkärinä. Teidän tähtenne eilen illalla rikoin tämän päätökseni.
Jos te edelleen tahdotte sietää minua täällä, niin estätte te minua
katumasta tekoani, ja siten me voimme olla toisillemme hyödyksi.
Hetken kuluttua, koeteltuaan lapsen valtasuonta, hän jatkoi: Hän
nukkuu nyt hiukan. Jos tahdotte ehkä kirjoittaa kirjeen ja antaa
tietoja omaisillenne, niin voisitte sen nyt kaikessa rauhassa tehdä.
Ajomies, joka parastaikaa valjastaa, voisi toimittaa kirjeen lähimmälle
postiasemalle.
Minulla ei ole ketään, joka voisi minun viipymiseni johdosta tulla
levottomaksi, sanoi nuori nainen punastuen hiukan. Me elämme niin
itseksemme --
Eikö ketään? toisti Eberhard oudoksuen, ja hänen silmänsä kiintyivät
vaistomaisesti käteen, jota koristi kaksi vihkisormusta.
Nainen huomasi sen ja ymmärsi hänet heti. Tämä toinen sormus, sanoi
hän ilman vähintäkään hämmästystä, ei merkitse toista avioliittoa. Se
on mieheni sormus, jonka hän, tuntiessaan kuoleman lähestyvän, veti
sormestaan ja antoi eräälle toverilleen pyytäen hänen toimittamaan sen
minulle takaisin. Sen jälkeen olen kieltäytynyt kaikesta, mikä olisi
voinut johtaa muutokseen elämässäni, vieläpä olen pysytellyt erilläni
mies vainajani perheestäkin, kun eräs hänen läheisistä sukulaisistaan
luuli omistavansa oikeuksia minun käteeni. Olen päättänyt elää
yksinomaan muistoilleni ja lapselleni, ja tämä päätös on minulle pyhä.
Hoitajatar heräsi nyt, kohosi vaivalla pystyyn, mutta virkistyi heti
nähdessään emäntänsä ja lääkärin, ja vakuutettuaan moneen kertaan,
että tohtori oli ankarasti kieltänyt häntä valvomasta hän kiiruhti
nyt sitä suuremmalla innolla työhönsä. Peskää lapsi, sanoi Eberhard,
samoin kuin me eilen illalla pesimme hänet, ja antakaa hänelle jälleen
lämmintä maitoa. Minä jätän teidät nyt puoleksi tunniksi. Katsokaas,
tuolta tulee myös jäävarasto. Ei missään maailmassa meidän olisi sen
edullisempi olla kuin tässä erämaassa, sillä tauti on sen laatuinen,
ettei se minkäänlaisia lääkkeitä kaipaa. Näkemiin asti, hyvä rouva!
Hän kumarsi kevyesti ja läksi huoneesta. Sitten hän astui järven
rantaan, irroitti veneen, ja työnsi voimakkaasti sen vesille.
Aurinko ei ulottunut vielä tummien havupuiden peittämien kukkuloiden
huipulle, mutta tyyni ilma lepäsi raskaana ja helteisenä järvellä ja
ahdisti koko yön valvoneen miehen rintaa. Hän katseli veneen laidan yli
syvyyteen, ja hänestä tuntui kammottavalta huomatessansa, että vesi
veneen vieressä oli kristallinkirkasta ja aivan valkeaa, ja sittenkin
näytti järvi, vaikka taivas oli aivan kirkas, mustalta kuin pohjaton
kuilu. Hänen mieleensä muistui jälleen, mitä eräs puunhakkaaja matkalla
oli kertonut hänelle: järven sanottiin olevan pohjattoman, ja se
ulottui ikäänkuin suunnaton kaivo aina helvetin kuiluun saakka, josta
paholaiset tulivat uimaan, kun kuumuus alkoi käydä liian rasittavaksi.
Hän nosti airot veneeseen ja katseli ympäröiviä rantoja, joita synkkä
havumetsä pimensi. Alastomilta kallioilta, jotka kohosivat korkeimpien
mäntyjen huippujen yläpuolella, oli punertava hohde kadonnut ja
sijalle tullut kaamea harmuus. Sillä nyt tunkeutui aurinko täydellä
voimalla esiin ja koetti kullata mustaa kattilaa, joka oli ikäänkuin
raudasta valettu. Mutta vain häikäisevä valkea valo uiskenteli järven
pinnalla. Ympäröivät tiheät metsät imivät itseensä valonsäteet, eikä
missään näkynyt vienompaa valoa. Vain pieni niittypalsta majatalon
läheisyydessä, missä punatäpläinen lehmä oli laitumella, ja sininen
savu, joka kohosi piipusta, toivat mieleen sen lohdullisen tiedon, että
tässäkin autiossa seudussa asusti ihmisiä.
Pieni saari, jolla kasvoi muutamia koivuja, oli järven toisen rannan
puolella; sinne hän ohjasi veneen, sitoi sen paaluun kiinni ja riisui
vaatteensa heittäytyäkseen uimaan. Muistaessaan äkkiä, minkä päätöksen
hän edellisenä yönä oli tehnyt, tunsi hän sisällistä väristystä.
Hänestä tuntui, että se, mitä hän ei nyt enää halunnut, tapahtuisi
sittenkin, ikäänkuin hän olisi kihlautunut syvyyden kanssa ja se
vaatisi häneltä oikeuttaan. Silmänräpäyksen ajan hän aikoi pukea
vaatteet jälleen ylleen ja soutaa nopeasti takaisin; mutta sitten,
häveten heikkouttaan, hän pudisti yltään kaiken pelon ja hyppäsi veteen.
Aivan kuin jää, joka juuri äsken on auringossa sulanut, jähdytti
häntä kova vuoristovesi. Hänen täytyi turvautua koko uimataitoonsa
pysyttääkseen alituisella kiivaalla liikunnolla verta sulana. Mutta kun
hän sitten nousi rantaan ja nojautuneena nuoreen koivuun, jalat syvälle
sammaleihin peittyneinä kuivasi ruumistaan, hengitti hän kevyemmin ja
riemuisammin kuin vuosikausiin. Hän katsahti taloon toiselle rannalle.
Se oli liian kaukana, jotta hän olisi voinut eroittaa vartalon
ääriviivoja tai kasvojen piirteitä. Mutta hänestä tuntui hyvältä
ajatella, että tuon katon alla hengitti ihmisiä, jotka tarvitsivat
häntä ja luottivat häneen.
Pian sen jälkeen kohosi lapsi matalassa sairashuoneessa vuoteeltaan,
katseli etsivin silmin ympärilleen ja sanoi: isä on mennyt pois.
Onko hän jälleen kuollut! Hänen pitää istua minun vieressäni. --
Äiti suuteli pienokaista otsalle ja pyysi häntä rauhoittumaan. Tuo
kiltti herra ei ole sinun isäsi, sanoi hän; sinun ei pidä sanoa
häntä siksi. Hän on lääkäri, joka tekee sinut jälleen terveeksi,
jos tottelet kauniisti mitä hän käskee. -- Eikö hän ole isä? toisti
lapsi miettivästi. Hänen näytti olevan vaikea riistäytyä irti tuosta
ajatuksesta. Mutta mikä hänen nimensä on sitten? kysyi hän. Eihän hän
vain lähde pois?
Hän tulee juuri takaisin, kultaseni, sanoi lihava hoitajatar, jonka
silmiin nousi kyyneleitä, kun hän kuuli lemmikkinsä jälleen puhuvan
järkevästi. Katsokaa vain, hyvä rouva, kuinka nopeasti hän soutaa,
ikäänkuin hänellä olisi kova kiire lapsen luo. Kas, sepä vasta on
lääkäri! Ja tänään hän näyttää minusta vielä paljoa kauniimmalta kuin
eilen. Miten kaunis on tuo musta parta ja valkea iho, silmät vain ovat
niin synkät, että täytyisi pelätä häntä, jollei hän olisi niin hyvä.
He näkivät hänen hyppäävän rantaan, mutta hän ei katsonut heihin,
menipä vielä ovenkin ohi tulematta sisään, ja he kuulivat hänen
puhuvan ulkona emännän kanssa. Mutta pian sen jälkeen hän tuli
huoneeseen, astui heti lapsen luo ja jutteli ystävällisesti hänen
kanssaan. Hänen läsnäolonsa näytti vaikuttavan kuin taika lapseen.
Hänen kehoituksestaan tämä sulki silmänsä ja hengitti levollisemmin.
Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kalojen loiskutuksen
järvestä. Hetken kuluttua lääkäri nousi ja sanoi hiljaa: Hän nukkuu ja
kuume on hiukan helpoittanut. Toivottavasti seuraa pari rauhallista
tuntia, ja minä pidän kyllä huolen siitä, että kaikki talossa on
hiljaista. Käyn hetkeksi lepäämään, kunnes kanaliemi on valmista, jota
olen tilannut pienelle potilaallemme.
Mitenkä voisin kiittää teitä kaikesta huolenpidostanne ja
hyvyydestänne? sanoi äiti katsoen häneen lämpimästi.
Siten, ettette koskaan kiitä, vastasi lääkäri äkkiä jyrkällä äänellä;
sitten hän poistui nopeasti huoneesta.
Hänen huoneessaan oli entisellä paikallaan kirje, jonka hän yöllä oli
kirjoittanut; suuri punainen sinetti loisti vastenmielisenä hänen
silmiinsä. Sittenkään hän ei voinut sitä hävittää, vaan pisti sen
kirjelaukkuunsa talteen. Sitten hän heittäytyi vuoteelle ja koetti
nukkua. Mutta ajatukset hyörivät hänen päässään, vähä väliä hän luuli
kuulevansa lapsen ja suloisen naisen äänen toisesta huoneesta ja hän
kohosi pystyyn kuuntelemaan ja vaipui vasta kauan tuumittuaan ja
haudottuaan ajatuksiaan levottomaan uneen.
Päivällisen aikana tuli emäntä sisään, ja nähdessään, että hän nukkui,
aikoi hän jälleen hiipiä varpaillaan pois. Mutta samassa hän olikin
jo pystyssä, kysyi, oliko kaikki valmista ja seurasi hänen mukanaan
keittiöön. Missä on liemi? kysyi hän ja astui lieden ääreen, josta
tulvi häntä vastaan mieluisa tuoksu monista padoista ja pannuista.
Kömpelö palvelustyttö, joka sekoitti jotain keittoa, pudotti
hämmästyneenä kauhan lattiaan ja katseli suu selällään, miten vieras
kohotti erään padan kantta ja vakavana maisteli keittoa. Sitten hän
käski tuoda lautasen, kaatoi sille kanalientä ja eroitti huolellisesti
pois juurikkaat, jotka uivat liemen pohjalla.
Kääntyessään taakseen ja aikoessaan viedä keitosta lapselle, näki hän
kauniin rouvan kynnyksellä. Onko tuo nyt laitaa? sanoi tämä suloisesti
hymyillen. Sen sijaan että nukkuisitte, hääritte te kokkina!
Minä keitän vain sairaalle, vastasi Eberhard. Terveet jätän emäntämme
huostaan, joka suoriutuu kyllä kunnialla työstään minun sekaantumatta
hänen toimiinsa. Nukkuuko pikku potilas?
Hän heräsi juuri. Hän kysyi jälleen teitä.
Kun he astuivat huoneeseen, istui lapsi pystyssä ja hymyili lääkärille.
Sitten hän otti vastustelematta muutamia lusikallisia lihalientä, jota
tohtori hänelle tarjosi. Hänellä ei näyttänyt olevan nälkä, mutta hän
söi sittenkin siksi, että Eberhard pyysi häntä syömään. Samalla hän
kuunteli tarkasti kaikkea, mitä tämä hänelle kertoi, miten hän tänään
oli nähnyt kalojen tanssivan järvessä ja miten he yhdessä lähtisivät
kalastamaan niinpian kuin lapsi saisi nousta ylös. Sitten hänen
ajatuksensa taaskin hämmentyivät. Siniset silmät painuivat puoleksi
kiinni ja pää vaipui alas tyynylle.
Olkaa rohkealla mielellä, sanoi lääkäri. Me edistymme vähä kerrassaan,
mutta sittenkin me pääsemme eteenpäin. Josefina saa ahkerasti muuttaa
jääkääreitä. Sillävälin te seuraatte minun mukanani ulos. Päivällinen
odottaa.
Antakaa minun olla täällä lapseni luona, pyysi nuori rouva hiljaa.
Ei, vastasi Eberhard lyhyesti. Teidän täytyy tulla tunniksi ulos.
Toista potilasta täällä me emme tarvitse, ja teidän valtasuonenne on
varsin kiihoittunut. Kun me olemme syöneet, käymme me hoitajattaren
sijalle.
Eberhard astui ilman muuta edeltä, eikä nuori rouva uskaltanut
vastustella. Ulkona, varjossa, sen huoneen ikkunan alla, jossa lapsi
makasi, oli pöytä katettu kahdelle. Emäntä toi juuri vadillisen
kalakeittoa, ja sen jälkeen paistettua kananpaistia. Syödessänsä he
vaihtoivat tuskin ainoatakaan sanaa. Molemmat olivat vajonneet omiin
ajatuksiinsa. Vain silloin-tällöin Eberhard pakoitti nuorta rouvaa
panemaan myöskin suuhunsa ne muutamat palat, jotka hän lautaselleen oli
leikannut. Minä panen pahakseni, jollette te syö, sanoi hän iloisesti;
minä olen itse määrännyt ruokalistan. Lääkärit, niinkuin tiedätte,
ovat herkuttelijoita, ja toivoakseni en ole saattanut tätä mainettamme
häpeään. Te kuuntelette taaskin ääntä sisältä. Voin vakuuttaa teille,
että neitosemme on päivällislevolla.
Nuori rouva katseli Eberhardia kiitollisesti hymyillen, mutta
hymy peittyi heti taas kyynelten taakse. Suokaa anteeksi tuskan
järkyttämälle sydämelleni, sanoi hän, etten heti voi tottua jälleen
valoon. Sain kestää liian kovaa myrskyä, ja maa horjuu yhä vielä
jalkojeni alla. Huomenna käyttäydyn jo paremmin.
Sitten he vaikenivat taas molemmat ja katselivat järvelle, jonka pintaa
kova helle painosti. Sirkka siritti puutarhassa talon takana, sisältä
kuului uuninpenkiltä isännän kuorsausta, rannassa loiskivat aallot
hiljalleen keinuttaen veneitä ja sairashuoneessa lauloi hoitajatar
puoliääneen lapselle samaa kehtolaulua, jota hän jo vuosikausia oli
hänelle laulanut.
* * * * *
Rauhallista päivää seurasi levoton yö. Kuume kiihtyi taaskin, lapsi
valitti lakkaamatta ja vain vaivoin saatiin hänet pysymään vuoteessa.
Vasta keskiyön jälkeen hän rauhottui.
Lääkäri ei ollut loitonnut kymmentäkään askelta talosta. Vain
illalla hän oli lähtenyt ulkoilmaan polttamaan sikariaan. Hän kiersi
silloin talon ympäri, ja joka kerta, kun hän joutui sairashuoneen
avonaisen ikkunan ulkopuolelle, pysähtyi hän hetkeksi ja lausui jonkun
rohkaisevan sanan äidille, joka ei liikahtanut vuoteen äärestä. Kun hän
yöllä istui nuoren rouvan vieressä -- hoitajattaren he olivat siksi
aikaa lähettäneet nukkumaan -- sanoi Eberhard äkkiä: ihmeellistä miten
lapsi on teidän näköisenne. Vastikään, kun te hämärässä kumarruitte
hänen ylitsensä ja pienokainen, taudin tuottama, harvinaisen kypsä,
sielukas ilme kasvoillaan, katsoi teihin, olisin voinut luulla näkeväni
edessäni kaksi sisarta. Kymmenen vuoden kuluttua tulee lapsesta teidän
nuortunut kuvanne.
Ehkäpä olette oikeassa, vastasi kaunis rouva. Mutta hän on vain
ulkonaisesti minun näköiseni. Kaikki henkiset ominaisuutensa hän on
perinyt isältään, ja usein minun täytyy ihmetellä, että tuollainen
yhtäläisyys voi ilmetä jo niin nuorella iällä ja vielä lisäksi tytössä.
Hänen rehellisyytensä, epäitsekkäisyytensä, rohkeutensa -- minusta
tuntuu useasti, kuin mies vainajani olisi uudestaan syntynyt tässä
lapsessa.
Te mainitsette ominaisuuksia, joita tänä lyhyenä tuttavuutemme aikana
olen huomannut teissä itsessännekin runsaassa määrässä.
Nuori rouva pudisti päätään. Jos näytän rohkeammalta kuin mitä
todellisuudessa olen, niin riippuu se kokonaan synnynnäisestä
arkuudestani. Olin aivan toivoton ja murtunut tuskasta ja pelosta, kun
te tulitte luoksemme. Mutta minä en uskaltanut sitä näyttää; sillä
silloin olisi minun omien sanojeni kaiku murtanut minut ruumiillisesti
kokonaan. Mieheni saattoi rohkeasti katsoa kaikkea silmiin, vieläpä
kaikkein hirveintäkin, ja samoin on lapsenkin laita; hän saattoi uhrata
mitä tahansa, itseään lainkaan ajattelematta.
Entäs te? Enpä usko, että te näinä koettelemuksen päivinä olette
säästänyt itseänne.
Onko äidille mikään uhraus? vastasi nuori rouva. Mutta ennenkuin tulin
äidiksi, täytyi minun useinkin ponnistaa kaikki voimani voidakseni
tehdä toisille jotain, mikä ei ollut minulle itselleni mieleistä.
Lapsen laita on aivan toinen, vaikka nuoret tavallisesti ovat ja
saavatkin olla itsekkäitä. Voisin kertoa teille lukemattomia pieniä
piirteitä, jotka usein miltei ovat pelottaneet minua; sillä niin
varhainen sydämen kypsyys ei ennusta pitkää ikää. Ja kukapa tietää,
vaikka aavistukseni vielä toteutuisikin!
Eberhard katsoi ulos järvelle eikä ollut kuulevinaan noita viimeisiä
sanoja. Äkkiä hän sanoi: Varmaankin teillä on mukananne miehenne kuva.
Tahtoisittekohan te näyttää sitä minulle?
Nuori rouva irroitti kaulastaan hienon venetsialaisen ketjun,
avasi siinä riippuvan medaljongin ja ojensi sen lääkärille. Tämä
tarkasteli kuvaa runsaasti viisi minuuttia ja antoi sen sitten ääneti
hänelle takaisin. Vasta pitkän vaitiolon jälkeen hän sanoi: Oliko se
nuoruudenrakkaus?
Ei oikeastaan sanan tavallisessa merkityksessä. Olinhan tosin hyvin
nuori tutustuessani häneen, ja ennen häntä ei kukaan mies ollut
vielä tehnyt syvempää vaikutusta minuun; mutta jo kahdeksan viikon
kuluttua vietettiin häät minun oikeastaan tietämättä, kuinka kallis
hän oli minulle, Hänen todellisen arvonsa opin tuntemaan vasta lyhyenä
avioliittoaikanamme, ja rakkaus kehittyi intohimoksi vasta sitten, kun
olin kadottanut hänet. Jos te olisitte tuntenut hänet, niin teistä
olisi varmaan tullut ystäviä; hänellä ei ollut ainoataan vihollista.
Eberhard oli noussut paikaltaan ja astui hiljaa huoneessa
edes-takaisin. Nyt hän seisahtui pöydän ääreen ja otti käteensä kirjan,
joka pilkisti esiin käsilaukusta. Etusivulle oli nimi "Lucilie"
kirjoitettu. Ne olivat Lenau'n runoja.
Pidättekö te tästä runoilijasta? kysyi lääkäri äkkiä.
En tiedä itsekään, viehättääkö hän minua vai työntääkö hän minut
luotaan. Vaikka minulla muuten onkin varsin tarkka aisti sellaisissa
asioissa, niin juuri hänen runoistaan en pääse selville mikä on
todellista tunnetta, mikä teeskentelyä. Hän on kärsinyt paljon. Ja
sittenkin minusta tuntuu usein, ikäänkuin hän tahallaan pitäisi
haavansa avoinna kaikenlaisilla kiihoituskeinoilla. Miksi tuon kirjan
otin mukanani matkalle, en todellakaan tiedä. Ehkäpä lohduttaakseni
itseäni.
Tämän maailmaan kyllästyneenkö runoilijan runoilla?
Miksikä ei? Hän kuoli mielenvikaisena. Joka kerta kun sitä ajattelen,
on minun helpompi kestää sitä surua, jonka mieheni kuolema minulle
tuottaa. Kuinka ihana oli hänen kuolemansa, saada kuolla nuorena,
kaikkien rakastamana, sankarina uhrata henkensä isänmaansa puolesta! Ja
hänen kuvansa on muuttumattomana säilynyt sydämessäni, ei sairaus eikä
kuolemankamppaus ole sitä vääristänyt eikä mielenhäiriö tehnyt minulle
vieraaksi. Ei mikään mahda olla sen kauheampaa, kuin nähdä jonkun
rakkaan omaisen kadottavan järkensä. Eikö se teistäkin olisi kaikkein
hirveintä?
Eberhard ei vastannut heti ja sittenkin vain lyhyellä kysymyksellä.
Te olisitte siis itsekin toivonut miehenne kuolemaa, jos hän olisi
joutunut mielenhäiriöön?
Älkää vaatiko minua vastaamaan. Jos rehellisesti vastaisin, niin
koskisi tuo vastaus minuun, ja valehdella en voi.
Sitä parempi, sanoi tohtori. -- Nuori rouva ei ymmärtänyt mitä hän
tarkoitti. Hetken kuluttua hän läksi huoneesta.
Keskiyön jälkeen hän palasi jälleen antaakseen äidin levätä.
Nuori rouva ei voinut vastustaa hänen jyrkkää vaatimustaan, ja pyysi
vain, että hän sallisi heidän kaikkien kolmen vuorotella; sen hän
lupasi ja piti myös sanansa. Sillä aamulla, kun rouva Lucilie heräsi,
istui hoitajatar lapsen vuoteen ääressä, ja tohtori makasi olkipatjalla
vierastuvassa, ollakseen lähempänä, jos apua tarvittaisiin.
* * * * *
Viikkoa näiden tapahtumien jälkeen istui Eberhard jälleen huoneessaan
horjuvan pöytänsä ääressä, kynttilä paloi jälleen himmeästi ja
lepatellen, mutta kuu paistoi niin kirkkaana sisään, että senkin
valossa yksin olisi voinut tehdä mitä työtä hyvänsä. Hän oli silmäillyt
myrsky-yönä kirjoittamaansa kirjettä ja lisäsi nyt tyhjälle sivulle
seuraavan jälkikirjoituksen: