tarttuen Eberhardin käteen ja pudistaen sitä kiihkeästi, suokaa minulle
anteeksi, jos häiritsen teitä. Lucilie sanoi minulle, että suututan
vain teitä, jos yritän teitä kiittää. Mutta nyt ei mikään auta, minä en
säikähdy, sillä olen sotilas ja kunniani ei salli minun pelätä ketään,
ei edes hyväntekijäänikään. Siksipä sanon teille, vaikka se johtaisi
kaksintaisteluunkin, että olen ikuisesti teille kiitoksen velassa ja
että voitte aina luottaa minuun, niinkuin parhaimpaan ystäväänne. Te
olette saanut ihmeitä aikaan, rakas tohtori, te ette ole parantanut
vain pikku tyttöä, johon olen kiintynyt kuin omaan lapseen, vaan
ennen kaikkea hänen äitinsä. Minä tuskin tunsin hänet, voin vakuuttaa
teille. Sillä siitä saakka kuin hänen miehensä, veliraukkani kaatui
taistelutantereella, ei mikään ole voinut lievittää hänen suruansa.
Kuinka hänen ystävänsä ovat koettaneetkaan kaikella tavalla saada
hänen elämäniloaan palaamaan! Seitsemän vuotta! Eiköhän niin pitkä
aika riittäisi jo suruajaksi, ja meidän kesken sanoen, niin hellästi
kuin olinkin kiintynyt veljeeni, niin ovat nämä vuodet tuntuneet
minusta hiukan pitkiltä. Lucilie oli myös _minun_ ihastukseni, mutta
minä olin nuorempi ja oikea heittiö sotilastoverieni parissa, ja siksi
minun täytyi väistyä Viktorin tieltä. Nyt minulla mielestäni olisi
täysi oikeus vedota virkavuosiini; ettekö tekin ole sitä mieltä, herra
tohtori? Ja kuitenkin, kaikkina näinä vuosina ei minulla ole ollut
vähintäkään toivon kipinää. Olisin tahtonut nyt seurata hänen mukanaan
taistelutantereelle, sillä koskihan tuo matka varsin läheisesti
minuakin; mutta mitä vielä! Jyrkkä kielto! Kunhan hän palaa sieltä
takaisin, tuumin mielessäni. Ehkäpä juuri tämä käynti haudalla saa
käänteen aikaan. Ja minä odotin hänen takaisin tuloansa, tai ainakin
kirjettä, ja kun kaksi, jopa kolmekin viikkoa kului, alkoi minua
pelottaa, että jotakin ehkä oli tapahtunut, ja siksi pyysin lomaa
rykmentistäni ja seurasin hänen jälkiänsä, kunnes ne johtivat minut
vihdoin tänne kuolleen järven rannalle. Niinpä löysinkin täältä
aivan toisen naisen, vähemmän luotaan torjuvan, vähemmän kylmän ja
luoksepääsemättömän. Lapsen parantuminen näyttää tehneen hänen mielensä
sovinnollisemmaksi yleensä maailmaa kohtaan, ja jos asiat kehittyvät
niin pitkälle, että saan nimittää häntä läheisemmälläkin kuin vain
"kälyn" nimellä, niin siitä olen teille, tohtori, kiitoksen velassa.
Te olette murtanut jään, ja hänkin sen tuntee; hän puhuu teistä niin
suurella ihastuksella, jotta voisi melkein tulla mustasukkaiseksi,
jollei tietäisi, että kiitollinen äidin sydän mielellään kaikkea
liioittelee.
Tätä naiivia tunnustusta seurasi hetken äänettömyys, jona aikana nuori
upseeri astui edes-takaisin huoneessa, pysähtyi ikkunan ääreen ja
koputti kädellään matalaan kattoon. Ja tässä barbarisessa loukossa te
olette näin kauan tullut toimeen? alkoi hän jälleen hyväntahtoisesti
naurahtaen. Totta tosiaan, tällainen lääkäri on vieläkin vähemmän
hemmoiteltu kuin sotilas! No, kyllä me koetamme tehdä kaikki voitavamme
ja hankkia teille enemmän mukavuutta. Sillä että te seuraatte meidän
mukanamme, on itsestään selvää. Lucilie ei millään ehdolla suostuisi
niin pian luopumaan henkilääkäristään.
Olen pahoillani, vastasi Eberhard levollisella äänellä, että
kälynne odottaa liikoja minulta. Minun velvollisuuteni on täällä
täytetty, pienokainen voi vaaratta lähteä täältä, vieläpä on se aivan
välttämätöntäkin, jotta hän pääsisi paremmalle ruualle, kuin mitä
täällä on tarjona. Olin juuri aikonut tilata vaunut huomiseksi, kun
näin teidän omanne täällä. Ja koska, en voisi jättää potilaitani sen
parempaan huostaan kuin teidän, niin teidän ei pidä panna pahaksenne,
vaikka jo tänään sanon jäähyväiset.
Mahdotonta! huudahti nuori upseeri vilpittömällä hämmästyksellä. Minäpä
sanon teille, siitä nousisi vasta hirveä melu, jos te noin äkkiä
jättäisitte meidät. Lucilie ja Fränzchen ja vieläpä hoitajatarkin
takertuisivat kiinni teidän takinliepeihinne, ja minun olisi pakko
vetää tikarini esille ennenkuin te pääsisitte lähtemään.
Voihan se olla, että minulle koetettaisiin tehdä kovin vaikeaksi se,
mikä ei ole vältettävissä, vastasi lääkäri vakavasti. Siksi on parasta,
että te ette puhu mitään päätöksestäni, ja niin pian kuin tulee pimeä,
lähden jäähyväisittä pois. Tähän olen kirjoittanut sairaskertomukseni;
pankaa paperi talteen; toivottavasti ette kuitenkaan tule sitä
tarvitsemaan. Sillä jos te matkustatte mukavasti pienen erän
kerrallaan, niin matka tänä kauniina vuodenaikana tekee pikemmin
lapselle vain hyvää. Ja antakaa minun nyt sanoa teille hyvästi ja
pyytää teitä viemään viimeiset, sydämelliset tervehdykseni kälyllenne.
Herra tohtori, sanoi toinen, se ei voi olla teidän viimeinen sananne.
Toivottavasti te päätätte vielä toisin. Minä otan nyt kuitenkin
tämän paperin ja jätän teidät yksin, sillä näen että häiritsen teitä
työssänne. Näkemiin asti!
Älkää antako minua ilmi, huusi Eberhard hänen jälkeensä. Nuori upseeri
painoi sormen suulleen, tervehti sotilaallisesti ja kiiruhti, iloista
säveltä hyräillen, vierastuvan läpi.
* * * * *
Tuskin kymmenen minuuttia oli Eberhard ollut yksin, astuen huoneessaan
edes-takaisin aivan kuin vanki, joka on päättänyt karata, kun hän
kuuli vierastuvan oven jälleen avautuvan ja askelten lähestyvän, jotka
saivat kaiken veren hyökkäämään hänen sydämeensä. Vieläkö sekin! sanoi
hän itsekseen. Samassa nuori rouva seisoi jo ovella ja loi Eberhardiin
katseen, joka pakoitti hänet hämillään luomaan silmänsä maahan.
Ystäväni, sanoi nuori rouva liikutetulla äänellä, antakaa minulle
anteeksi, että tunkeudun vielä kerran luoksenne, vaikka koetattekin
väistää minua. Te aiotte lähteä poiskin sanomatta meille edes hyvästi.
Minä huomasin sen lankoni puheesta, kun hän tuli luotanne, vaikka hän
koettikin sitä kieltää, ja koska jo kauan aikaa olen jotain sellaista
aavistanut, niin ei se minua hämmästytä, niin suuresti kuin olenkin
siitä pahoillani. Olen teille niin suuressa kiitollisuudenvelassa,
että itse asiassa on aivan yhdentekevää, sanonko sen teille vielä
kerran hyvästijättäessä vai en. Mutta te olette epäjalomielinen,
kun ette salli minun tehdä teille kerrassaan mitään. Ja minä tunnen
sittenkin niin selvään, etten olisi aivan kykenemätön tuottamaan
teille iloa ystävyydelläni, jos teillä vain olisi hiukankin sitä
luottamusta minuun, jota minulla alusta aikain on ollut teitä kohtaan.
Teillä on salainen suru. Mitäpä antaisin, jos voisin ottaa hartioille
edes kymmenennen osan siitä taakasta, joka painostaa teitä! Mitenkä
hennon erota teistä, ehkä ikiajoiksi ja ajatella: se mies, joka on
kohdellut sinua kuin kaikkein uhrautuvaisin ystävä, kärsii, etkä tiedä
syytä siihen, et ole edes yrittänytkään häntä auttaa vain siksi,
että pelkäsit näyttäväsi tunkeilevalta ja uteliaalta! Ei! jatkoi hän
vilkkaammin, ja hänen poskensa alkoivat punoittaa, minä tiedän, että
ette ole niin itsekäs, että sälyttäisitte näin sietämättömän taakan
hartioilleni vain siksi, että olisitte liian ylpeä tunnustamaan
naiselle tuskaanne.
Eberhard oli antanut hänen rauhassa puhua loppuun kohottamatta edes
katsettaan maasta, ja vaikka Lucilie nyt vaikenikin,niin ei hän
sittenkään katsonut häneen,sillä hänen täytyi koota koko voimansa
voidakseen vastata hänelle.
Minä kiitän teitä, sanoi Eberhard niin huolettomasti kuin hän saattoi.
Minä tiedän että te kysytte parhaassa tarkoituksessa. Ja minä vakuutan
teille, että jos joku ihminen voisi vapauttaa minut painostavasta
taakastani, niin en olisi liian ylpeä kääntyäkseni teidän puoleenne
apua pyytäen. Minä olen voinut auttaa teitä; miksi kieltäytyisin
vastaanottamasta teidän apuanne? Mutta on olemassa sellaisia asioita,
joita ei mikään voi muuttaa; ja minusta olisi se mieletöntä heikkoutta,
jos valittaisin tai vaivaisin suruillani ystäviäni. Erotkaamme, hyvä
rouva. Kun te näette lapsenne jälleen kukoistavana ja terveenä, niin
haihtuvat mielestänne kaikki ne haikeat muistot, jotka liittyvät
kuolleeseen järveen ja niiden mukana sen ihmisenkin kuva, joka --
Eberhard keskeytti puheensa, sillä hän tunsi, että hän oli kadottaa
mielenmalttinsa ja hän astui ikkunan luo kootakseen itsensä. Kun hän
kääntyi jälleen nuoren rouvan puoleen, näki hän hänen nojautuvan oven
pieleen kalman kalpeana, kasvoillaan sama tuskallinen ilme, jonka hän
tunsi heidän ensi illastaan täällä.
Hyvä jumala, sanoi Eberhard, mikä teidän on, rouva Lucilie? Miksikä
te kiihdytte noin, kun sanon, ettette voi minua auttaa? Jos te ette
voi sietää sitä tunnetta, että olette minulle kiitollisuudenvelassa,
niinkuin te sanotte, niin tietäkää, että olemme aivan kuitit. Jos minä
olen jossakin määrin voinut auttaa teidän lapsenne hengen pelastumista,
niin olette te sen sijaan pelastanut minun henkeni.
Lucilie katsoi hämmästyneenä tohtoriin.
Aivan niin, jatkoi hän, tuon pöydän ääressä minä kirjoitin sinä
yönä, jolloin tutustuin teihin, erokirjeen elämälle. Tuossa se on
vieläkin, ja minä, niinkuin näette, olen päättänyt toisin. Onko minulla
syytä olla siitä teille kiitollinen, on toinen kysymys. Olemassa
olemattomuudellakin voi olla varjopuolensa. Mutta olo, joka ei ole
elämää eikä kuolemaa, tuollainen surkea välimuoto -- no, se sikseen!
Minkä te sille voitte, että se elämä, jonka te pelastitte, ei ollut
_enää_ pelastamisen arvoinen? Älkäämme pitkittäkö tätä vaikeaa eroa.
Meidän tiemme kulkevat erilleen. Te palaatte kotiseudullenne, minä
-- sinne minne kohtalo johdattaneekaan, sillä se ajaa minua sokeasti
eteenpäin aivan kuin poika, joka potkii kiveä jalallaan tietä pitkin.
Minä kiitän teitä, rouva Lucilie, näistä ihanista päivistä. Pitkästä
aikaa ne ovat olleet ainoat, jolloin luulin jälleen eläväni. Sääli,
että niiden täytyy loppua, niinkuin kaiken maallisen.
Ja miksi niiden _täytyy_ loppua? kysyi Lucilie ja katsoi Eberhardia
arasti, miltei rukoilevasti silmiin. Miksi te ette seuraa meidän
mukanamme?
Siksi, että -- Hän vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä harhailivat ympäri
huonetta ja osuivat kirjeeseen, joka oli käsilaukun vieressä pöydällä.
Ajatus iski hänen päähänsä.
Te haluatte todistusta siitä, sanoi hän, että osaan panna arvoa teidän
ystävyydellenne, että en olisi liian ylpeä ottamaan vastaan teidän
apuanne, jos yleensä olisin autettavissa? Ottakaa tämä kirje, rouva
Lucilie, mutta luvatkaa minulle, että luette sen vasta huomenna.
Tahdotteko niin tehdä?
Hän nyökkäsi päätään katsomatta Eberhardiin.
Tuo kirje sanoo teille kaiken sen, mitä en suullisesti uskaltaisi
puhua, sanoi hän. Kun olette sen lukenut, niin ymmärrätte, että minun
on pakko lähteä, ja että te ette saa pidättää minua. Ja antakaa minulle
nyt vielä kerta kätenne. Antakaa minun kiittää teitä siitä, että olette
olemassa. -- Eberhard painoi syvästi liikutettuna käden huulilleen.
-- Suudelkaa lastanne, kun te huomenna olette lukenut kirjeen, ja
sitten -- eihän minun tarvinne pyytää, että te kaikesta huolimatta
ajattelisitte ystävällisesti minua. Miten voisittekaan muuta, te, jolla
on oikea enkelin sielu! Minä -- en _koskaan_ -- en _koskaan_ unohda
teitä.
Eberhard hyökkäsi ulos huoneesta ja tyhjän eteisen läpi. Hän kuuli
Fränzchenin äänen sisältä; lapsi jutteli hoitajattaren kanssa ja
mainitsi Eberhardin nimeä. Hän kiiruhti askeleitaan. Siksi paljon
mielenmalttia oli hänellä vielä kuitenkin, että hän ojensi kourallisen
rahaa emännälle, joka tuli ulkona häntä vastaan ja sanoi hänelle
hyvästi. Sitten hän alkoi nopeasti kulkea laaksoon johtavaa ajotietä
myöten ja katosi tienkäänteestä kertaakaan katsahtamatta taakseen.
Vasta kuljettuansa neljännestunnin verran aivan tunnottomana, vain
sen epäselvän ajatuksen ajamana, että voimat uupuisivat häneltä, jos
hän katsoisi taaksensa, huomasi hän, että vaikka hän ei ollut aikonut
matkustaa Saksaan päin, vaan italialaisille järville, niin oli hän
kuitenkin nyt menossa pohjoista kohti. Yhden tekevää! tuumi hän,
kaikki on minulle kuitenkin yhtä vierasta. -- Hän laskeutui puron
reunalle, joka kulki maantien vieressä; hän lepäsi siinä hetken aikaa,
kostutti vedellä kuumaa otsaansa ja kuunteli. Veden lorina kiviä vasten
muistutti hänelle Fränzchenin ääntä, hänen ensi kertaa naurahtaessaan.
Tuo muisto teki häneen niin tuskallisen vaikutuksen, että hän
purskahti itkuun ja päästi tuskansa hetkeksi aivan valloilleen. Eräs
ajomies, joka nousi mäkeä ylös, herätti hänet jälleen täydellisestä
typerryksestä. Hän tuumi, että mies hetken kuluttua pysähtyisi
majatalon edustalle kuolleen järven rannalla, ja näkisi Lucilien ja
lapsen; eikä se onni koskaan enää _hänelle_ itselleen koittaisi! Mutta
hän ei epäröinyt sittenkään, vaan astui edelleen, kunnes hän horjuvista
polvistaan huomasi, miten syvästi nämä viime tunnit olivat häneen
vaikuttaneet. Ja saavuttuaan hiukan aukeammalle paikalle hän heittäytyi
maahan pienen majan viereen, jonka kivityömiehet kerran olivat sinne
rakentaneet ja vaipui leuka rintaa vasten painuneena puolihorrokseen.
Noin tunnin vertaa ehkä hän istui puoleksi tunnottomana, tuntematta
tai toivomatta mitään, kuunnellen vain veden kohinaa ja katsellen
kiviä ja kukkia jalkojensa juuressa, kun hän äkkiä heräsi hevosten
kavioiden kopinaan ja ankarasti jarrutettujen pyörien ratinaan, jotka
hiljalleen vierivät jyrkkää maantietä alas. Hän katsahti pelästyneenä
ja äkillisen aavistuksen valtaamana ylös ja tunsikin heti nuoren
upseerin matkavaunut sekä kuskipukilla, ajurin vieressä hoitajattaren
rehelliset, pyöreät kasvot, joita suuri olkihattu ja sininen harso
suojeli ilta-auringon viimeisiltä säteiltä. Ensi hetkessä Eberhard
aikoi nousta ylös ja koettaa jalkasin päästä heitä pakoon. Mutta vaikka
he jyrkällä tiellä jäisivätkin hänestä jälkeen, niin tasaisella maalla
he helposti saisivat hänet kiinni. Hän nousi siis varovaisesti ylös ja
hiipi majan ovelle. He eivät ole vielä huomanneet minua, tuumi hän.
He ajavat ohitse, ja sitten on kaikki voitettu. Mutta miksikä hän ei
voinut minua tästä säästää?
Hän astui majaan, puoleksi häpeissään, kun hänen täytyi piiloutua aivan
kuin hän olisi ollut pannaan julistettu. Ei kertaakaan näinä sisällisen
taistelun päivinä ollut elämä tuntunut hänestä niin raskaalta ja
vaikealta kuin tänä hetkenä, kun hänen viimeisetkin voimansa olivat
lopussa ja hänen piti vielä nähdä, miten toinen, jolle hän sitä onnea
ei suonut, kuljetti riemulla hänen ohitsensa sen, josta hänen itsensä
oli täytynyt luopua. Mutta sittenkään hän ei malttanut, nojautuneena
lautaseinää vasten, olla kurkistamatta ulos tyhjästä ikkuna-aukosta
nähdäkseen vielä viimeisen kerran nuo rakkaat kasvot.
Nyt vaunut olivat jo niin lähellä, että hän saattoi nähdä niiden
sisään. Nurkassaan, peitteisiin ja huiveihin käärittynä näytti lapsi
siellä nukkuvan. Lucilie istui hänen vieressään pidellen häntä kädestä,
mutta hänen silmänsä etsien harhailivat maantielle. Mutta minne hänen
nuori saattajansa oli jäänyt? Hän tulee kai jalkasin jäljessä, tuumi
Eberhard. Jumalan kiitos, he ajavat ohi! Nyt on kaikki lopussa!
Äkkiä hän kuuli, että vaunut pysähtyivät. Ajuri hyppäsi alas ja avasi
vaununoven. Lucilie astui nopeasti ulos ja lähestyi majaa. Seuraavassa
hetkessä seisoi hän punoittavin poskin hämmästyneen Eberhardin edessä.
Ei siinä mikään auta, rakas ystävä, sanoi Lucilie vapisevalla äänellä,
te koetatte paeta meitä, mutta me kiiruhdamme teidän jäljissänne,
me tunkeudumme teidän piilopaikkaanne ja otamme teidät kiinni, niin
kovasti kuin te räpyttelettekin vastaan. Sillä me tarvitsemme teitä, me
emme tule toimeen ilman teitä, teidän täytyy --
Jumalan tähden, huudahti Eberhard aivan kauhistuneena, mitä on
tapahtunut? Onko lapsi äkkiä jälleen --
Meidän lapsemme nukkuu, sanoi kaunis rouva vieläkin hiljemmin. Mutta me
tarvitsemme teitä _sittenkin_, rakas ystävä, ja tällä kertaa -- tällä
kertaa _äiti_ laskee elämänsä teidän käsiinne!
Lucilie! huusi Eberhard aivan suunniltaan ja tarttui hänen
ojennettuihin käsiinsä riistäen hänet majaan -- mitä -- mitä minun
pitää uskoa? -- Tahdotteko te -- voisitteko te --
Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, vastasi Lucilie ja hänen kasvonsa
peittyivät tummaan punaan. En voinut odottaa huomiseen asti, vaan luin
heti, kun te olitte lähtenyt, kaikki mitä kirjeessä seisoi. Sitten
-- jotta sekin tulisi tunnustetuksi -- alkoi minussa kova taistelu.
Mutta äkkiä tunsin, etten voisi hyvällä omallatunnolla antaa teidän
lähteä. Te olette rikkonut lupauksenne minun tähteni ja minun tähteni
päättänyt elää edelleen. Minä voin sen palkita teille vain siten,
että annan teille kaiken sen mitä olen ja omistan. Hän, jolle vannoin
uskollisuutta, ei toivonut mitään muuta eläissään kuin nähdä minut
onnellisena. Minä tiedän, että jos voisin nyt hänelle kertoa kaikki,
niin hän vapauttaisi minut lupauksestani. Kun tuo kaikki selvisi minun
sielussani, en saanut enää rauhaa. Olen uskonut kaikki langolleni;
hän jäi majataloon raskain sydämin. Mutta tämän kädenpuristuksen hän
lähetti teille. Jos hän tekee sinut onnelliseksi, niin kuuluivat hänen
viimeiset sanansa, niin koetan olla häntä vihaamatta. Onko teillä
rohkeutta yrittää, ystäväni?
Eberhard, joka ei jaksanut sen kauemmin pysyä pystyssä, laskeutui
polvilleen takertuen kiinni Lucilien käsiin ja painaen kasvonsa hänen
vaatteittensa poimuihin. Hän ei saanut sanaakaan huuliltaan, vain
silloin-tällöin hän lausui hänen nimensä.
Mitä te teette? kuiskasi Lucilie kumartuen hänen ylitsensä. Tulkaa,
olkaa mies; teidän pitää olla minun tukeni, minun täytyy katsoa ylös
_teihin_ -- enkö ole sitä kaikkina näinä päivinä jo tehnyt?
Eberhard kohosi vaivalla pystyyn. Suo anteeksi, sanoi hän puristettuaan
ääneti kauan aikaa Lucilietä rintaansa vasten ja vahvistaen suudelmalla
sanattoman lupauksen; minun polveni vain eivät tahdo minua enää
kannattaa. Yhdeksi päiväksi on tässä ollut hiukan liikaa, sekä suru
että onni liian voimakasta. Mutta minun sydämeni on vahva, niin vahva,
että se jaksaa jälleen sekä iloita että toivoa. Menkäämme vaunuihin.
Minä ikävöin kiihkeästi saada suudella meidän lastamme!