uteliaisuudella nukkumista ja toivon sen kautta vielä jotain
oppivani. Ikävä vain, etten voi kertoa sinulle huomioitani,
niinkuin aina ennen olemme tottuneet tekemään. Yllättäköön
millaiset unet tahansa minua nukkuessani, sittenkin olen halukas
kokemaan jotakin uutta, jos kuollut yleensä voi kokea jotain.
-- Muuten ei mikään enää kiinnitä mieltäni. Testamenttini olen
jo puoli vuotta sitten jättänyt asianajajalleni. Sinut olen
määrännyt sen toimeenpanijaksi. -- -- Jää hyvästi, Karl! Kiitän
sinua hyvästä ja uskollisesta toveruudesta. Ja tämä olkoon nyt
viimeinen sanani.
Sinun Ebenhardisi."
Hän ei lukenut kirjettä läpi, vaan pisti sen kuoreen, sulki sen ja
kirjoitti osoitteen. Sitten hän tähysteli jälleen ulos, jossa rajuilma
vähitellen alkoi hellittää. Sitten hän sytytti sikarin ja alkoi taas
astua edes ja takaisin, katsellen pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka
juoksentelivat pitkin matalaa kattoa. Hän tarkkasi niitä hetken aikaa
puhallettuaan ne paksuun savupilveen. Sitten hän kyllästyi siihenkin,
ja katseli vain sen enempää ajattelematta huoneensa valkoisia seiniä.
Äkkiä kuului äänekästä puhetta viereisestä vieraskamarista. Hän kuuli
oven läpi, miten karhea miehen ääni, joka ei ollut isännän eikä
rengin, sätti liika suuria vaatimuksia. Naiset, jotka heti alkoivat
valittaa, kun kapalolapsella on hiukankin nuhaa, eivät sääli vähääkään
hevosraukkoja; vaikka kokonaista seitsemän tuntia on tässä herran
ilmassa ajettu ylämäkiä ja huonoja teitä, niin on heillä sittenkin
sydäntä riistää hevoset seimen äärestä ja uhuttaa ne jälleen viiden
tunnin ajoon keskellä yötä, yhdentekevää, jaksavatko ne huomenna edes
pärskyäkään. Mutta vaikkapa he tällä elävällä hetkellä laskisivat
hänen eteensä sata taalaria, niin mikään hevosrääkkääjä hän ei ollut,
hevoset olivat tuotavat kotiin hyvässä kunnossa ja yönsä hän tahtoi
myös rauhassa maata eikä taittaa jalkansa ja kätensä matkan varrella
tai hukkua johonkin vesilätäkköön.
Arka naisääni, joka silloin-tällöin oli koettanut lausua jonkun
rukoilevan sanan, vaikeni nyt, kun viimeisiä sanoja seurasi karhea
kirous sekä nyrkinisku pöytää vasten. Isäntä sekaantui asiaan
puolustaen ajomiestä ja käskien rengin tuoda olutta kellarista.
Ajomies sätti huonoja teitä, joilla hevoset ja vaunut turmeltuivat,
isäntä yhtyi siihen ja kysyi, miksi herrasväki lainkaan oli tahtonut
tälle tielle. Juuri kun ajomies sai sanotuksi, että maanvyöry oli
vuorokaudeksi saattanut maantien epäkuntoon, ja että herrasväki
ei ollut tahtonut odottaa, niinkuin muut matkustajat, vaan olivat
valinneet tämän vaarallisen tien lapsen vuoksi, joka koko ajan valitti
-- avautui ovi, ja miehet vaikenivat äkkiä. Sointuva naisen ääni kuului
huoneessa ja näyttipä siltä kuin sen sielukas sävy olisi saanut raa'at
miehetkin häpeämään. Ainakin vastasi ajomies melkein nöyrästi, kun
häntä jälleen pyydettiin valjastamaan hevoset, että se oli suorastaan
mahdotonta ja toi kiroilematta esiin syitään. Ne näyttivät vaikuttavan
naiseenkin. Hän oli hetken aikaa ääneti ja kysyi sitten, eikö voisi
lähettää ketään hyvää maksua vastaan lääkäriä hakemaan; muuten ei
lapsi ehkä eläisi tämän yön yli. Sanoessaan sen vapisi hänen äänensä
niin kovasti, että tahdoton kuuntelija viereisessä huoneessa tunsi
pistoksen sydämessään. Hän astui ikkunan ääreen, jotta hän sateen
rapinassa ei kuulisi noita sanoja. Mutta samassa hajosi paksu pilvi
järven yläpuolella ja äkillisessä hiljaisuudessa, kun kirkas kuunsirppi
pilkisti esiin, hänen täytyi tahtomattaankin seurata keskustelua
viereisessä huoneessa. Isäntä oli kutsunut rengin sisään ja kysynyt
tahtoisiko hän lähteä kolmen tunnin päässä sijaitsevaan laaksoon ja
hakea sieltä lääkärin. Huonosta tiestä hän ei suuresti välittäisi,
sanoi renki, jos rouva maksaisi hyvin, mutta siitä ei olisi suurtakaan
apua, sillä Hansel, metsästäjän apulainen oli juuri tänään kertonut
hänelle, että Sepp saisi odottaa vielä kokonaisen viikon, ennenkuin
hän pääsisi eroon kuulasta, joka oli lävistänyt hänen reitensä,
sillä lääkäri oli itse sairas; hän oli pudonnut hevosen selästä; ja
parturi, joka, niinkuin kaikki tiesivät, oli kova juomaan, ei osannut
sitä tehdä, sillä hänen kätensä vapisi liiaksi. -- Seurasi jälleen
hiljaisuus. Sitten kuului taaskin naisen alakuloisen-haikea ääni; hän
kysyi, eikö lasta voisi paareilla kuljettaa laaksoon, hän itse olisi
valmis auttamaan kun hän saisi vain lisäksi pari luotettavaa miestä
ja jonkun, joka lyhdyllä näyttäisi tietä. -- Se oli aivan mahdotonta,
vastasi jälleen isäntä. Paareja heillä ei ollut, joihin lapsi olisi
voitu mukavasti sijoittaa, ja mahdotonta oli heidän kaikkien myös
lähteä kotoa; mutta voisihan hän kuitenkin vielä puhua vaimonsa kanssa.
Vastenmielisesti isäntä nousi uuninpenkiltä ylös, kun emäntä samassa
hyökkäsi sisään, ja sanoi hätäisesti, että lapsenhoitajatar pyysi
rouvaa huoneeseen, lähdöstä ei voinut olla kysymystäkään, sillä
voisihan lapsi kuolla heidän käsiinsä.
Kuuntelija huoneessaan poistui ikkunan luota. Ikäänkuin vieraan voiman
ajamana hän astui pari askelta ovelle, sitten hän pysähtyi jälleen
ja pudisti huoaten päätään. Hän yritti jälleen astua edes-takaisin
kapeassa huoneessa, mutta joka askeleella hän pysähtyi, ja kuunteli.
Sikari oli häneltä sammunut. Koneellisesti hän meni kynttilän luo
sytyttääkseen sen uudelleen, mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, oli
hänen hengityksensä sammuttanut tuon heikon liekin. Nyt hän katseli
hetken aikaa pimeässä kynttilän hehkuvaa kipinää, ja kammottava tunne
valtasi hänet. Sitten pieni punainen pistekin katosi. Ehkäpä tuolla
toisessakin huoneessa kaikki riippui vain yhdestä henkäyksestä ja musta
yö nieli tuon pienen elämänkipinän, joka oli suuremman arvoinen kuin
tämä muutaman pennin kynttilä.
Nielköön vain! Mikä oikeus meillä on sekaantua sellaiseen asiaan?
Ehkäpä, yrittäessämme puhaltaa siihen uutta eloa, sammutammekin sen
vain sitä varmemmin hapuilevilla käsillämme. Ja mitä sekään merkitsee?
Pelastaisimme elämälle vain ihmisen, joka ehkä kerran toivoisi, ettei
hän koskaan olisi syntynyt, jolle ehkä se hetki koittaa, jolloin hän
ikuisesti nukkuakseen lausuu ainoalle ystävälleen hyvää yötä! -- --
Taaskin hän kuunteli ja pidätti hengitystään, jotta ei ainoakaan ääni
toisesta huoneesta häneltä menisi hukkaan. Äkkiä hän oli kuulevinaan
heikkoa valitusta, ja heti sen jälkeen lempeän naisen äänen, joka
koetti rauhoittaa, sitten kiihkeää itkua -- ja sen jälkeen vallitsi
jälleen syvä hiljaisuus. --
Sen kauemmin ei hän kestänyt pimeässä huoneessaan. Hän ei tahtonut
muuta kuin ottaa selkoa, miten lapsen laita oli; hän tunsi olevansa
oikea hirviö, kun hän yksin koko talossa piiloittelihe nurkassaan,
kun yksin nuo raa'at ihmisetkin osoittivat osaanottoa. Nopeasti hän
avasi oven ja astui hapuillen tyhjän vierastuvan läpi eteiseen.
Toisen huoneen ovi oli raollansa, valoa tunkeutui siitä ulos, hän
kuuli nyt selvästi lapsen voivotuksen ja äidin lohduttavan äänen.
Pitäisi keittää teetä, sanoi emäntä, jotta lapsi hikoilisi. Kunpa vain
sitä olisi talossa! -- Ehkäpä seljakukkasista olisi sama apu, sanoi
isäntä. -- Sitten taas kaikki oli hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin
palvelijattaren mutinaa ja huokausta nurkasta, missä hän polvillaan
rukoili toisen isämeidän toisensa jälkeen. -- Pankaa vielä toinen
höyhenpatja peitoksi, sanoi ajomies. Lapsi on vilustunut. Sitä
paleltaa. -- Renki kopisteli uunin luona ja kumartui juuri heittääkseen
suuren halon uuniin. Samassa hän tunsi lujan käden olkapäällään, joka
pidätti häntä. Katsoessaan taakseen seisoi vieras herra hänen takanaan.
Te ette heitä enää lastuakaan uuniin, käski vieras äänellä, joka
näytti tottuneen tottelevaisuuteen. Ja laittakaa itsenne ulos täältä,
te kaikki, jatkoi hän kääntyen toimettomien katselijoiden puoleen.
Ilma on täällä niin raskas, että tervekin ihminen voi siihen tukehtua.
Ymmärrättekö?
He katsahtivat toisiinsa, vain vieras nainen ja lapsenhoitajatar
eivät huomanneet mitään siitä, mitä huoneessa tapahtui. Äiti oli
polvillaan vuoteen ääressä ja oli kietonut käsivartensa voihkivan
lapsen ympärille, ikäänkuin hän olisi tahtonut varjella sitä
rosvoilta. Hoitajatar seisoi hänen vieressään ja seurasi neuvottomana
lemmikkinsä levottomasti ympärilleen vilkuilevaa katsetta ja kuumeesta
hytkähtelevää suuta, josta aika ajottain pääsi hiljainen valitus. Hän
pelästyi nyt, ikäänkuin hän olisi nähnyt kuoleman ilmielävänä edessään,
kun vieras astui vuoteen jalkapuoleen, laski kätensä polttavalle
otsalle ja ohimoille, tarttui pieneen käteen ja tunnusteli valtasuonta.
Kauhun huudahdus, joka vaistomaisesti pääsi hänen huuliltaan, herätti
äidin epätoivoisesta tilasta. Tämä katsoi ihmeissään vieraaseen ja
äkillinen toivonsäde välkähti hänen kasvoilleen.
Hyvä rouva, sanoi vieras, tahdotteko luottaa ventovieraaseen, joka
tosin ei uskalla luvata pelastavansa lapsenne, mutta kuitenkin
suunnilleen tietää, mitä tiede tällaisessa tapauksessa määrää
tehtäväksi?
Äiti ei voinut vieläkään vastata. Äkillinen, suurimmassa hädässä tullut
apu lamautti hänet kokonaan.
Ottakaa, sanoi vieras ojentaen lompakostaan korttinsa; itse nimi ei
ole teille tuttu, mutta sen edellä käyvä arvo vakuuttanee teille, että
toiset ovat luottaneet minuun. Ovatko he siinä tehneet oikein vai
väärin, ei kuulu tähän.
Nuori rouva pysyi entisessä asennossaan vuoteen ääressä, mutta ojensi
vieraalle toisen kätensä, joka ei tukenut lapsen päätä, ja sanoi: Minä
luulen, että jumala armossaan on lähettänyt teidät minun luokseni. Minä
luotan teihin.
Antakaa sitten heti tuoda kylmää kaivovettä ja puinen amme. Muusta
pidän itse huolta.
Hän avasi nopeasti molemmat matalat ikkunat, poisti raskaan
höyhenpatjan ja levitti suuren vaipan lapsen yli; sitten hän kutsui
rengin jälleen sisään, joka yhdessä toisten kanssa seisoi eteisessä ja
äreänä odotti, mihin tämä itsevaltainen sekaantuminen johtaisi. Vieras
kysyi, oliko lähitienoilla saatavissa jäätä tai lunta. -- Kyllähän sitä
on, vastasi renki äreästi, mutta rotkoon, jossa jää ei milloinkaan
sula, aurinko kun ei pääse sinne koskaan paistamaan, on puolen tunnin
matka metsän halki. Huomen-aamulla voisi yrittää lähteä sinne. --
Käsittäkää minut oikein, sanoi lääkäri; lasken tähän pöydälle kaksi
taalaria. Nyt on kello puoli kymmenen. Kuu on korkealla taivaalla, ilma
on tyyntynyt. Se, joka puoli-yhdeksitoista tuo minulle sylillisen lunta
tai jäätä, saa nämät kaksi taalaria palkakseen. Huomen-aamulla tuokoot
vaikka koko jäätikön talon edustalle, niin en maksa siitä ropoakaan.
Hyvä on, sanoi renki naurahtaen lyhyesti ja vetäytyi ovesta ulos.
Samassa toi hoitajatar vettä ja tyhjän astian. Muitta mutkitta vieras
nosti lapsen vuoteesta, riisui nopeasti vaatteet sen yltä ja antoi sen
äidin pideltäväksi siksi aikaa kun hän pesi sen ruumista jääkylmällä
vedellä. Sitten hän kuivasi sen yhtä nopeasti, kantoi sen jälleen
vuoteeseen ja kääri kostean liinan hehkuvan pään ympärille. Lapsi, joka
äsken vielä oli huutanut hänen käsissään, näytti olevan kiitollinen
tästä virkistyksestä. Sen silmät eivät harhailleet enää levottomina
ympäri huonetta, kerran vain se katsoi hiljaa ja ihmeissään äitiin ja
ikäänkuin syvään huoaten painoi silmäluomensa kiinni.
Se kuolee! huusi hoitajatar ja purskahti katkeraan itkuun. Arvasinhan
sen, kylmää vettä ja vielä lisäksi avonaisen ikkunan ääressä -- oi,
rouva, miten te sellaista sallitte?
Vaiti, käski vieras tai poistukaa huoneesta! Minä toivon, hyvä
rouva, jatkoi hän lempeämmällä äänellä, ettette odota mitään ihmettä
minulta. Taistelu, jota meidän on käytävä, ei voi yhdessä yössä tulla
voitetuksi. Lapsi sairastaa kovaa hermokuumetta, ja meidän tulee vain
varoa, ettei se tunkeudu aivoihin. Mutta älkää antako myöskään jokaisen
uuden taudinenteen saattaa teitä epätoivoon. Sen verran kuin minä voin
arvostella asiaa, ei mitään raskauttavia asianhaaroja ole olemassa.
Katsokaahan, lapsi avaa jälleen silmänsä. Luonto tuntee, että sitä
tahdotaan auttaa. Vanhako pienokainen on?
Hiukan kahdeksannella.
Kaunis lapsi! Ja niin voimakas! Kuinka äärettömästi te lienette
kärsinyt!
Kyyneleet nousivat äidin silmiin. Hän painoi kasvonsa pientä, kuumaa
kättä vastaan, joka lepäsi tummalla vaipalla, ja viimeisten, raskaitten
tuntien koko tuska suli kiihkeään itkuun.
Vihdoin hän nousi ylös ja katsoen kiitollisena vieraaseen kävi tuolille
istumaan, jonka tämä oli nostanut hänelle vuoteen ääreen. Vieraskin
otti tuolin ja kävi jalkapuoleen istumaan, kiinnittäen levolliset ja
vakavat silmänsä pieneen tyttöön. He olivat vaiti, ja hoitajatar, joka
häpesi nyt ajattelematonta kiivauttaan, muutti joka viides minuutti
kosteaa käärettä. Ulkona oli kaikki hiljennyt, viimeiset pilvetkin
olivat kadonneet taivaalta, kuu loisti ikkunasta sisään ja valaisi
äidin kapeaa, valkoista kättä, joka siveli yhtämittaa lasta. Ulkoa
kuului sateen synnyttämien pienten purojen lorinaa, sekä yksitoikkoista
veden tipahtelua kattoräystäästä, ja tallissa ajomies vihelteli
hoitaessaan hevosia.
Äkkiä lapsi kohosi ylös tyynyltään, katsoi vieraaseen mieheen suurin
silmin ja sanoi: Onko isä täällä? Eikö hän ole kuollut? Minä tahtoisin
suudella häntä, äiti. Onkohan hän tuonut jotakin hyvää minulle? -- Isän
syliin -- missä on Sefi! -- Voi, pää parkaani! Isä, pitele päätäni --
vettä!
Eberhard nousi ja kohotti vesilasin lapsen polttaville huulille.
Kiitos, isä! sanoi lapsi. -- Sitten hän oli taas levollisempi, ja
ainoastaan puoleksi suljettujen huulien vavahtelusta saattoi nähdä,
että hän kärsi.
Minun täytyy selittää teille, sanoi nainen kääntyen hiljaisen
lääkärin puoleen, joka jälleen oli käynyt paikalleen istumaan, miten
lapseni tuollaista kuvittelee. Oi, minä saan syyttää vain itseäni
tästä äärettömästä mielenliikutuksesta. Rakkaan lapseni isä oli
itävaltalainen upseeri. Muutamia kuukausia häittemme jälkeen täytyi
hänen lähteä sotaan Italiaan. Sitten saapui Solferinosta sanoma, että
hän oli kaatunut tämän verisen päivän ensimäisten uhrien mukana. Sen
jälkeen olen aina hartaasti halunnut Italiaan, ja vaikkei pieninkään
kumpu merkitse sitä paikkaa, jossa rakas mieheni lyhyen elämänsä
päätyttyä lepää, niin tahdoin ainakin kerran saada hengittää sitä
ilmaa, jossa hänen sydämensä lakkasi sykkimästä. Myöskin pienokainen
halusi päästä sinne, mitä vanhemmaksi hän tuli ja mitä paremmin hän
alkoi ymmärtää sitä, mitä hänelle hänen isänsä kuolemasta kerroin.
Monet asiat estivät minua kuitenkin lähtemästä; pelkäsin myöskin,
että lapsi, jolla oli kovin herkkä mielikuvitus ja hellä sydän, voisi
liiaksi rasittua tällä matkalla. Ja nyt saan näin suuresti katua sitä,
että seurasin mielihaluani. Jospa olisitte nähnyt, herra tohtori, miten
hän suuren muistomerkin juurella taistelukentällä kuunteli jokaista
vanhan raajarikkoisen sotilaan sanaa, jotka hänelle käänsin, miten
hän kyseli minulta kaikkea punoittavin poskin ja loistavin silmin
-- ikäänkuin hän olisi ollut jo paljoa vanhempi. Hänellä oli vilun
väreitä tullessamme kotiin, ja yöllä hän valitti päänsärkyä eikä
nukkunut hetkeäkään. Mutta isästä hän ei puhunut enää ennenkuin nyt,
kun hän luuli hänen istuvan tässä vuoteen ääressä. Olisi ehkä ollut
parempi jäädä sinne, missä olimme. Mutta minä pelkäsin italialaisia
lääkäreitä enkä uskonut vaaraa myöskään niin suureksi ja uhkaavaksi.
Vaunuissa,arvelin -- sillä heti asemalta otin ylimääräisen kyydin --
voisimme saada melkein yhtä mukavan sijan lapselle kuin vuoteessakin,
varsinkin kun ilma oli leuto ja hän itse hartaasti halusi päästä
kotiin. Sitten rajuilma yllätti meidät kaikkein pahimmalla taipaleella,
ja me kiitimme luojaa, kun saavuimme tänne. Mutta mitäpä meistä täällä
olisi tullut ilman teidän apuanne!
Nainen kääntyi poispäin lääkäristä, joka istui ääneti ja synkkänä,
ja pyyhki kyyneleet silmistään. Sitten he istuivat jälleen ääneti
vastatusten. Eberhardin olisi tehnyt mieli pyytää naista puhumaan
lakkaamatta. Hänen äänessään oli jotakin, joka teki hänelle
sanomattoman hyvää, ikäänkuin hellä, vilpoinen käsi olisi laskeutunut
hänen kuumeiselle sielulleen. Mutta hän huomasi, miten naisen huomio
jälleen kiintyi kokonaan lapseen, eikä hänellä itsellään ollut mitään
hänelle sanottavaa. Hän tarkasteli vain häntä heikossa kynttilän ja
kuun valossa, ja hänen otsansa sekä silmänsä, jotka muodoltaan olivat
erittäin hienot, ja ilmeeltään surunvoittoiset ja lempeät, muistuttivat
suuresti hänen kasvatusäitiänsä, joka usein hellästi ja huolestuneena
oli katsellut häntä. Nainen oli vartaloltaan täyteläinen ja notkea, ja
jokainen hänen päänsä liike viehkeä. Tuuhea ruskahtava tukka riippui
epäjärjestyksessä niskassa; kaikki hänessä ilmaisi rikkaan, sivistyksen
ja hyvän aistin jalostaman elämän tottumuksia, vaikka kaikki olikin
muuttunut hänelle aivan arvottomaksi, kun hänen kalleinta aarrettansa
nyt uhkasi vaara.
Ovi avautui varovaisesti ja renki kantoi sisään suuressa astiassa
jäätä, pyyhkäisten hien otsaltaan. Hän näytti riemuiten taskukelloaan,
joka puuttui vielä kymmentä minuuttia määrä-ajasta, ja pistettyään
hyvin ansaitun palkkionsa nahkakukkaroonsa hän kysyi avuliaasti,
tarvittaisiinko hänen apuaan vielä. -- Hän saattoi mennä rauhassa
nukkumaan, vastasi lääkäri. Sitten tämä valmisti itse jäätä varten
pussin vahakankaasta, jonka hän repi irti matkalaukkunsa vuorista,
ja neuvoi hoitajattarelle, miten se oli asetettava otsalle. Ei,
sanoi nuori nainen, sinä menet nukkumaan, Josefina, puoleentoista
vuorokauteen et ole silmää ummistanut. -- Onko rouva muka sitten
nukkunut? vastusteli palvelijatar. Minulle uni ei ole yhtä kipeään
tarpeeseen kuin rouvalle. Olenhan ainakin syönyt. -- Tee mitä
sanon, vastasi äiti. Minä tiedän, ettei siitä mitään apua ole,
vaikka yrittäisinkin nukkua. Huomen-aamulla ehkä, jos yö on ollut
rauhallisempi.
Sallikaa minun koettaa teidän valtasuontanne! sanoi nyt tohtori. --
Heti sen jälkeen hän läksi pois huoneesta sanaakaan sanomatta. Molemmat
naiset katsoivat ihmeissään hänen jälkeensä ja palvelijatar, joka oli
jo vanhemmanpuoleinen, lihava nainen rokonarpisine, pyöreine kasvoineen
ja hyväntahtoisine tummine silmineen, käytti hyväkseen lomahetkeä
kehuakseen tuntematonta auttajaa nyt yhtä suurella innolla kuin hän
äsken oli moittinut häntä. Hänessä on jotakin erikoista, sanoi hän,
voisipa luulla, ettei hän itse ole aivan terve, mutta hänen silmissään
on hyvä ilme, ja kuinka taitavasti hän kaikkeen tarttuu kiinni ja tukee
pienokaisen päätä ikäänkuin hän koko elin-ikänsä olisi hoitanut lapsia,
ja samalla hän on niin kaunis ja nuori, mutta sittenkin joskus, kun
hän istuu noin synkkänä paikallansa, voisi luulla, ettei hän ikänä ole
nauranut ja hän sulkee silmänsä aivan kuin hänellä, olisi pistoksia
rinnassa, vaikka hän koettaakin salata kipua toisilta.
Samassa tuli keskustelun-alainen takaisin kädessään suuri lasi maitoa,
jonka hän ojensi naiselle aivan kuin lääkettä lapselle. Juokaa, hyvä
rouva, sanoi hän, se on vasta lypsettyä ja tekee teille hyvää. Sillä
te tarvitsette välttämättä vahvistusta, eikä meillä ole täällä mitään
parempaa saatavana. Olisi hyvä, jos pienokainenkin koettaisi juoda,
vaikka kuinkakin vähäisen. Ojentakaa hänelle lasi ja kehoittakaa häntä
juomaan. Katsokaa, se käypi. Meidän täytyy kaikella tavalla koettaa
vahvistaa lapsen voimia, jotta hän jaksaa kestää kaikki uudetkin
myrskyt. Ja totelkaa nyt minua ja käykää nukkumaan tuohon vuoteelle.
Minä valvon, ja hoitajatar voi myöskin vielä olla pari tuntia hereillä.
Keskiyön jälkeen herätän teidät; sitten saa palvelijatar maata. Ei,
sanoi hän miltei kiivaasti, kun nainen yritti estellä, te tottelette
minua nyt, tai minun täytyy uskoa, ettette luota minuun täydellisesti.
Nainen astui vielä kerran vuoteen ääreen, jossa lapsi, jääkääreestä
rauhoittuneena näytti nyt nukkuvan. Hän kumartui hentojen kasvojen
puoleen ja suuteli silmiä, jotka olivat rauhallisesti suljetut.
Minä tottelen teitä, sanoi hän sitten, ja vieno hymy karehti hänen
huulillaan. Lupaattehan herättää minut, jos lapsen tila huononee.
Lääkäri puristi hänen kättään ja kävi hänen paikalleen vuoteen ääreen
istumaan, jolla välin palvelijatar auttoi nuoren rouvan toiselle
vuoteelle lepäämään, poistettuaan siitä ensin kokonaisen vuoren
höyhentyynyjä.
Neljännestunnin kuluttua hiipi uskollinen palvelijatar varpaillaan
vuoteen ääreen, kumartui lääkärin puoleen ja tarttui, ennenkuin tämä
ehti sitä estää, hänen toiseen käteensä painaen sitä vasten huulensa
ja kuiskasi: Jumalan kiitos, hän nukkuu! Oi, herra tohtori, te
saatte ihmeitä aikaan! Neljään yöhön rouva ensi kertaa nyt ummistaa
silmänsä. Ensinnäkin suru ja liikutus, ennenkuin saavuimme onnettomalle
taistelutantereelle ja sitten lapsi --! Jos kertoisin teille, herra
tohtori, minkälaisia enkeleitä minun isäntäväkeni ovat. --
Toisen kerran! keskeytti lääkäri hänen sanatulvaansa. Nyt teillä ei ole
muuta tehtävänä, kuin myöskin panna maata eikä nousta ylös ennenkuin
minä käsken. Teitä ei täällä yhtään tarvita ja huomenna teidän pitää
olla taas työssä. Tuolla on yllin kyllin tyynyjä ja peitteitä.
Laittakaa itsellenne vuode uunin viereen ja hyvää yötä sitten. Ei
mitään vastustelemisia, kuuletteko? Tahdotteko herättää emäntänne
turhilla keskusteluilla?
Kelpo palvelijatar katseli häntä arasti ja nöyrästi, ja kantoi sitten
höyhenpatjan huoneen nurkkaan; muutamien minuuttien kuluttua saattoi
hänen syvästä hengityksestään päättää, että hänkin oli rauhallisesti
nukahtanut viime päivien rasituksen jälkeen.
Pian sen jälkeen peittyi kuu pilveen ja vain tähtitaivaalta laskeutui
heikko kajastus järvelle, jonka yksinäinen vartija sairasvuoteen
ääressä saattoi nähdä ikkunasta. Nyt vasta hän tunsi nälkää ja janoa
ja hän joi loput maidosta, jota oli lasissa pöydällä. Kun hän laski
lasin paikalleen, luuli hän näkevänsä nuoren rouvan liikuttavan
itseään kouristuksen tapaisesti vuoteellaan, ja hän lähestyi häntä
varpaillaan. Nainen hieroi tuskallisen unen vallassa käsillään silmiään
ikäänkuin koettaen pyyhkiä pois kyyneleitä, mutta nukkui edelleen
ja kädetkin vaipuivat väsyneinä taas alas. Eberhard katseli kauan
näitä kauniita kasvoja, joilla hänen unensa kuvastuivat ikäänkuin
pilvenvarjot tyynellä veden pinnalla, tuskaa -- pelkoa -- toivoa!
Nyt hän hymyili, ja hienopiirteisten huulien hiljaa liikahdellessa
tulivat kaikkein valkoisimmat hampaat esille. Heti sen jälkeen synkkeni
otsa, kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn, hän kohotti molemmat kätensä,
liittääkseen ne ristiin; silloin Ebenhard näki hänen nimettömässä
sormessaan kaksi vihkisormusta ja hän tuumi mielessään, olikohan
tuo toinen ollut lapsen isän vai kellähän nyt oli oikeus tuohon
käteen. Mutta valitus lapsen huulilta keskeytti hänen ajatuksensa.
Hän asetti vain peitteen paikoilleen, joka oli valunut alas ja kääri
vieraan naisen jalat, josta eivät kengät olleet edes poistetut,
lujemmin peitteen sisään; sitten hän palasi jälleen toimeensa, uudisti
jääkääreen, joka neljännestunnin kuluttua oli jälleen sulanut ja
kostutteli sillointällöin parilla vesipisaralla lapsen kuumaa suuta.