Kuinka väsynyt olen sen kai huomasit jo kuusi viikkoa sitten,
kun aivan ohimennen tapasimme toisemme. Sillä kertaa olisi minun
pitänyt puhua ja selvitellä sinulle tautiani, niinkuin tapamme
on ollut. Niinpä voisin nyt kaikessa rauhassa polttaa vain
viimeisen sikarini, tarvitsematta enää liikuttaa kynääni omaksi
sekä sinun kiusaksesi. Mutta sillä kertaa olivat huuleni kuin
kiinniliimatut. Varmaan olisimme myöskin ruvenneet riitelemään
keskenämme, ja koska lopulta kumpikin olisi kuitenkin pitänyt
oman kantansa, niin olisihan ollut turhaa pilata toisiltamme
noita viimeisiä hetkiä. Sillä tunnen sinun periaatteesi ja
tiedän, että jos olisit täällä, tekisit kaiken voitavasi
saadaksesi minut, niinkuin on tapana sanoa, rakentamaan jälleen
sovintoa elämän kanssa. Mutta jos luulet minun syykseni sen, että
olen tullut elämän veriviholliseksi ja että minun on pakko siitä
erota, niin erehdyt kokonaan. Minä eläisin kernaasti, jos elämä
sallisi minun elää. En ole niin arka enkä niin pehmeäluontoinen,
että 'kohtalon kovat iskut' voisivat järkyttää tasapainoani
siinä määrin, että heti joutuisin aivan suunniltani, sanan
todellisessa merkityksessä. Kukapa samoin kuin nuo tutkimattomat
voimat viskaisi heti kaikki hiiteen, jollei jokin asia kävisi
aivan oman mielen mukaan? Nuo ikuiset voimat ovat kai sokeampia
ja oikullisempia kuin mitä me aavistamme, ja meidän, viisaampien
täytyy oppia antamaan myöten. Mutta siinäpä pulma onkin. En
usko, että kauan enää voisin näytellä järkevän osaa, jos
tällaista elämää jatkuisi. Epätoivoissani yritin pelastaa ainakin
terveen järkeni tässä sielunrauhani haaksirikossa, mutta se ei
onnistunut. Tarkastellessani vastikään vanhaa korkkia, joka
kattorännissä ikkunani edustalla hyppi edestakaisin naurettavan
avuttomana sateen käsissä, tuntui minusta, kuin olisin nähnyt
siinä omat aivoni, jotka olivat karanneet kuumasta pääkallostani
saadakseen virkistävän kylvyn. Jos ihminen tarvitsee kokonaisen
neljännestunnin ennenkuin hän voi irtaantua niin mielettömästä
ajatuksesta, niin täytyy sinun myöntää, ettei tarvita kovinkaan
paljon ennenkuin tuollaisen ajatusryhmän hauras säie voi kokonaan
katketa. Minulla voi olla kuinka kauniit ajatukset tahansa
ihmisen velvollisuuksista lähimäisiään kohtaan: mutta odottaa
kunnes valekuollut sielu sammuu elävässä ruumiissa, nähdä sen
hiipivän paikasta toiseen ja alentuvan kotieläintäkin kurjemmaksi
sekä itselleen että toisille kauhuksi -- siihen tarvitaan lampaan
tylsyyttä, joka voi odottaa teurastajaansa, vaikka se tuntee
madon kalvavan aivojaan ja tietää auttamattomasti sairastavansa
pyörätautia.
Mutta unohdan aivan, että kaikki tämä tuntuu sinusta varmaan
sekavalta lorulta, koska minun viime kokemuksistani tiedät vain
sen verran kuin kaikki muutkin: että kasvatussisareni vuosi
sitten -- tänään juuri on siitä vuosi umpeen mennyt! -- kuoli,
hänen isänsä muutamia päiviä myöhemmin ja hänen äitinsä tänä
keväänä. Tiedäthän, että nuo kolme ihmistä muodostivat koko
minun perheeni, että rakastin heitä hellästi, että he, sinua
lukuunottamatta, olivat ainoat ihmiset, jotka varsinaisesti
olivat lähellä minua. Heidän kuolemansa olisi joka tapauksessa
ollut minulle syvä suru. Mutta ehkäpä olisin lopulta sittenkin
voinut voittaa tuon surun ja elää edelleen, jollei salamanisku
_yhdellä_ kertaa olisi heitä kaikkia riistänyt minulta. Tottahan
se on: jokainen ihminen on korvaamaton, mutta ei kukaan ole
välttämätön. Tiede, työni, nuoruuteni olisivat voineet saada
haavan arpeutumaan. Mutta nyt se yhä on avoinna, eikä mikään
voi pysähdyttää verenjuoksua. Sillä nuo kolme rakasta ihmistä
eläisivät varmaan vielä nytkin, jollei minua olisi ollut! -- --
Minun täytyy palata kauaksi taaksepäin ajassa voidakseni selittää
tätä synkkää väitettäni.
Sinä tiedät, Karl, että tuskin tunsin omia vanhempiani, että
isäni kuoleman jälkeen olisin joutunut orpokotiin, jollei tuo
jalomielinen pariskunta olisi armahtanut köyhää kirurgin poikaa
ja ottanut hänet omaksi lapsekseen. Kasvatusisäni oli jo siihen
aikaan kaupunkimme rikkaimpia kauppiaita. Kahdeksan vuotta hän
oli elänyt avioliitossaan lapsettomana, ottaessaan minut taloon.
Hän toivoi, että tuottaisin iloa heidän hiljaiseen kotiinsa;
mutta pahaksi onneksi palkitsin huonosti näitä kelpo ihmisiä,
vaikka rakastinkin heitä hellästi. Olin suljettu, ärtyisä, jörö
lapsi, ja jo varhain taipuvainen mietiskelyyn. Vuoroin saatoin
päiväkausia olla aivan sanaton, vuoroin taas puhkesi iloisuuteni
intohimoisesti esille, ja vielä nytkin häpeän ajatellessani,
millä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kasvatusvanhempani
sietivät minua ja koettivat johtaa luonnettani osoittamatta
koskaan yhdellä ainoalla katseellakaan, etten täyttänyt heidän
toiveitansa.
Äkkiä kaikki muuttui. Olin ollut talossa lähes kaksi vuotta, kun
kasvatusvanhempieni hartain toivo täyttyi ja heille syntyi lapsi,
kaunein, lahjakkain ja suloisin olento, mitä koskaan olen nähnyt.
Yhdellä iskulla ilma talossa kirkastui, minäkin tulin järkeväksi
ja hyväntahtoiseksi pojaksi ja rakastuin tuohon pikku tyttöön
yhtä päättömästi kuin hänen hoitajansa. Tuntikausia kuljetin
häntä mukanani ulkona, opetin häntä kävelemään ja puhumaan ja
saatoin hänen tähtensä unohtaa kaikki parhaat ajanviettoni ja
koulutoverini. Vanhempiakin kohtelin nyt aivan toisin, ja hekin,
sen sijaan, että olisivat pitäneet minua tarpeettomana talossa,
kohtelivat minua entistä suuremmalla hyvyydellä ja pitivät meitä
aina kuin rakkaana siskoparina, joilla kummallakin oli yhtä suuri
oikeus heidän rakkauteensa.
Siten kului vuosia, ja veljellinen rakkauteni pikku Elleniä
kohtaan lisääntyi vain vuosi vuodelta; sitä suuremmassa määrässä,
kun luonteemme yhä enemmän muuttuivat toistensa kaltaisiksi.
Ei Ellenkään ollut noita pehmeitä, taipuvaisia ja helposti
johdettavia tyttöjä, jotka tuottavat äideilleen yhtä vähän huolta
kuin myöhemmin miehilleenkään. Vuoroin hänkin oli vallattoman
iloinen, vuoroin synkkämielinen -- sen verran kuin lapsen
synkkämielisyydestä voi puhua. Silloin hän aina hiipi pois
puutarhasta, missä hänen pienet toverinsa melusivat ja nauroivat,
ja tuli vakavana minun huoneeseeni, istahti minua vastapäätä
kirjoituspöydän ääreen ja alkoi lukea ensimäistä parasta kirjaa,
minkä hän pöydältäni sai käsiinsä. Jo kouluaikana olin innokas
luonnontutkija, enkä koskaan ajatellutkaan ruveta muuksi kuin
lääkäriksi, samoin kuin isäni oli ollut. Minä näytin Ellenille
kokoelmiani, selitin hänelle suuren apinan luurankoa, joka seisoi
vuoteeni pääpuolessa ja puhuin pienokaisen kanssa kaikkea muuta
kuin lapsellisista asioista. Sen sijaan hän toisella kertaa sai
minut innostumaan omiin lapsellisiin askareihinsa; minä keitin
hänen kanssaan nukeille soppaa, hoidin niitä, kun ne sairastivat
tulirokkoa, tai istutin hänen pieneen puutarhaansa kaikenlaisia
yrttejä, joita olin kerännyt. Me emme koskaan hyväilleet
toisiamme. Yhden ainoan kerran suutelin häntä suulle, silloin
kuin yhdeksäntoista-vuotiaana läksin yliopistoon. Vaikka minun
olikin kovin raskasta erota kotoa, arvelin sittenkin miehenarvoni
vaativan, etten sitä näyttäisi ja vaikka ääni tukehtui
minulta kurkkuun, kun äiti kulta kyynelsilmin syleili minua.
Pieni kahdeksan-vuotias Ellen seisoi kalpeana ja äänettömänä
vieressä. Minä käännyin leikkiä laskien hänen puoleensa, pyysin
häntä suorittamaan kaikenlaisia lystillisiä tehtäviä, sillä
olin uskonut täytetyt ja spriissä säilytetyt eläimeni hänen
hoitoonsa, ja syleilin sitten hellästi häntä jäähyväisiksi. Mutta
suudellessamme tunsin kauhukseni, että tyttö kiihkeästi hätkähti,
ikäänkuin käärme olisi pistänyt häntä ja sulki silmänsä,
ikäänkuin hän äkkiä olisi mennyt tainnoksiin. Hän tointui jälleen
aivan heti ja kirjoitti seuraavana päivänä minulle lapsellisen
ja leikillisen kirjeen. Mutta sen jälkeen en kosketellut hänen
huuliaan enää kuin yhden ainoan kerran -- ja silloin ne olivat
aivan kylmät ja sulkeutuneet ikipäiviksi.
Kirje venyisi liian pitkäksi jos kertoisin mitä kaikkea
tapahtui niiden kuuden vuoden kuluessa, jolloin opiskelin
eri yliopistokaupungeissa ja miten elämä meiltä kului minun
oleskellessani loma-aikoina kotona, ja turhaa olisikin siitä
pitemmältä puhua. Meidän sisarusten väliin tuli jotain vierasta,
ja minä kai osittain olin siihen syypää, sillä tieteelliset
harrastukseni veivät koko aikani. Tuo ihmeellinen lapsi tuli
vuosi vuodelta hiljaisemmaksi minun seurassani, ja vaan joskus
hänen kirjeissään tuntui entinen herttainen lapsuusaikuinen sävy;
mutta kirjeetkin harvenivat. Ulkonaisesti hän kehittyi aivan
niinkuin saattoi edellyttää. Jo neljäntoista-vuotiaana hän oli
aivan täysikasvuinen, hiukan laiha, mutta sittenkin täysi nuori
nainen. Se pieni kuva, jonka kerran näytin sinulle, ei ollut
oikein hänen näköisensä, sillä, jos niin saan sanoa, hän oli
kypsyneempi kuin mitä hänen piirteistään olisi voinut päättää,
ja tuo kypsyys ilmeni etupäässä hänen liikkeistänsä. Hän oli
olennoltaan hiljainen, tavallisesti luoksepääsemätön, ja osoitti
usein suurta väliäpitämättömyyttä sellaisia asioita kohtaan,
jotka tavallisesti sillä iällä tuntuvat hyvinkin houkuttelevilta.
Ja taaskin, kun hän tahtoi osoittaa ystävällisyyttä jollekin,
niin hänen hymyilynsä, hänen nöyrä ja arka antautumisensa oli
suorastaan sanoin selittämätöntä. Harvat tunsivat häntä, hänen
oikeaa, lahjomatonta olentoansa, pehmeää sydäntä karhean kuoren
alla. Ja näihin harvoihin ei kuulunut edes hänen oma veljensäkään.
Sillä minä olin niin kokonaan syventynyt töihini, fyysillisen
elämän arvoitusten tutkimiseen, etten yrittänytkään tunkeutua
nuoren sydämen salaisuuksien perille. Ja ihmeellistä, vaikka
olinkin luonteeltani aistillinen ja niinkuin tiedät, kaikkea
muuta kuin hyveen esikuva, ja vaikka kylläkin käsitin, että
kaikki siihenastiset rakastettuni olivat tämän ihmeellisen tytön
rinnalla kuin kamarineitsyeitä ruhtinattareen verrattuna, niin
en sittenkään edes unissani tullut ajatelleeksi, että voisin
rakastua häneen. Erossa ollessani tuskin ajattelinkaan häntä.
Kun kirjoitin kotiin, osoitin kirjeet aina äidille, ja hänen
täytyi huomauttaa minulle, mitä olin velkaa pienelle sisarelleni.
Hiljainen lapsi ei sanonut koskaan mitään, mutta se näytti
koskevan häneen kipeästi ja kerran hän oli itkenytkin kaiken
yötä, kun en ollut muistanut lähettää hänelle terveisiä.
Minä koetin heti hyvittää laiminlyöntiäni, kirjoitin puoleksi
leikillä, puoleksi tosissani hyvin katuvan kirjeen, jossa syytin
itseäni kaikkein pahimmista teoista pikku sisartani kohtaan ja
vakuutin hänelle, että hän oli aivan liian hyvä tuollaiselle
kivettyneelle ja itsekkäälle ihmiselle, jonka sydän luurankojen
ja preparaattien parissa kovettui kokonaan. En voi sanoakaan
miten herttaisesti hän siihen vastasi. Sen jälkeen oli -- tai
ainakin tuntui meidän suhteemme olevan aivan entisellään.
Hän oli silloin neljäntoista vuoden vanha. Minä suoritin
tohtoritutkintoni juuri hänen viidentenätoista syntymäpäivänänsä,
ja me vaihdoimme leikillisiä onnittelusähkösanomia. Sitten
olin vuoden sinun kanssasi matkoilla, ja niinkuin kai muistat,
tuottivat tiedot kotoa minulle hiukan huolta. Ellen, kirjoitti
äiti, ei ollut oikein terve. Hän ei valittanut, mutta sittenkin
saattoi selvästi nähdä, että hän oli sairas, ja vanha kotilääkäri
pudisteli päätänsä.
Minä tunsin tuon kelpo miehen. Hän oli vielä vanhan koulun
miehiä, jotka eivät luottaneet uudenaikuisiin kuulotorviin,
mutta muuten hänellä oli kokeneen diagnoosintekijän maine ja oli
tunnettu erittäin huolelliseksi ja varovaiseksi mieheksi. Se ei
kuitenkaan rauhoittanut minua, varsinkin kun vanhemmat, jotka
pitivät minua maailman suurimpana lääketieteellisenä nerona,
lausuivat sen toivomuksen, että tulisin niin pian kuin töiltäni
pääsisin neuvottelemaan vanhan lääkärin kanssa. Siksipä päätin,
niinkuin tiedät, keskeyttää opintoni Parisissa ja matkustin
kiireimmän kautta kotiin ottaakseni itse asiasta selkoa.
Saapuessani perille astui Ellen niin kukoistavana ja iloisena
vastaani, että tahtomattani laskin hiukan leikkiä ja kysyin
hänkö se ylhäinen sairas oli, jonka tähden nuori kuuluisa
lääkäri oli satojen peninkulmien päästä noudettu. Lapsi parka!
Nähdessään että hänen tähtensä olin heittänyt sikseen kaikki muut
toimet, iloitsi hän niin suuresti, että petollinen terveyden
puna kohosi hänen kasvoilleen. Pian huomasin kuitenkin,
ettei vanha lääkäri turhaan ollut päätään pudistanut. Minä
vastustin vain suurella varmuudella hänen mielipidettään, että
kysymyksessä voisi olla alkava keuhkotauti. Tarkasti tutkiessani
olin huomannut, että keuhkot olivat aivan terveet, mutta sen
sijaan tuntuivat sydämen tykytykset epäsäännöllisiltä, mikä
vain vahvisti sitä mielipidettäni, että huono verenkierto ja
rasittuneet hermot olivat syynä useimpiin tauteihin. Sen vuoksi
oli häntä mielestäni aivan väärin hoidettu; vanha lääkäri oli
määrännyt hänelle täydellistä lepoa ja kaikkien kiihoitusten
välttämistä, minä sitä vastoin pidin rautaa, viiniä ja voimakasta
ruokaa parhaana lääkkeenä kalvetustautia vastaan ja hylkäsin
suorastaan myrkkynä vanhuksen määräämän heran. Vanhemmat
asettuivat heti minun puolelleni, varsinkin kun ensi viikkoina,
niin kauan kuin olin kotona, minun diagnoosini näytti olevan
oikea. Ellen oli reippaampi ja terveempi kuin koskaan ennen,
hän nukkui ja söi taas hyvin, ja kokeneen vanhan lääkärin
vetäytyessä loukkaantuneena ja huolestuneena luotamme nautin minä
tyytyväisenä syntymäkaupungissani ensimäisen, varsin horjuvan
maineeni saavutuksista ja siitä ilosta, kun luulin pelastaneeni
omaiseni suuresta vaarasta.
En ollut kuitenkaan koskaan aikonut asettua tälle paikkakunnalle;
minulla mielestäni oli vielä paljon opittavaa ja tahdoin sen
vuoksi valita kaupungin, jossa olisi suurempia edellytyksiä
siihen. Senpä vuoksi puhuttelin kaupunkimme toista lääkäriä,
joka oli vaatimaton ja kaikkea muuta kuin itsenäinen mies, ja
joka empimättä omaksui itselleen laajalti matkustaneen, nuoren
virkaveljensä mielipiteen luvaten seurata ohjeitani ja aika
ajottain antaa minulle tietoja taudin kulusta. Vanhemmat olivat
pahoillaan lähdöstäni, mutta minun onneni ja tulevaisuuteni oli
heistä tärkeämmät kuin heidän omat toiveensa. Ellen itse kaikkein
innokkaimmin kehoitti minua lähtemään. Olin muka jo aivan liiaksi
hänen tähtensä töitäni laiminlyönyt, sitä paitsi oli hän jo
paljoa terveempi ja tiesi miten hoitaa itseään, eikä mikään mahti
maailmassa saisi häntä noudattamaan muita määräyksiä, kuin mitä
_minä_ olin hänelle antanut.
Näen vieläkin edessäni hänen hymyilevät kasvonsa kun hän vilkutti
minulle kättään jäähyväisiksi, voimatta kyyneliltä saada mitään
sanotuksi. Oi, Karl, viimeistä kertaa nuo uskolliset silmät
silloin hymyilivät minulle! --
Minä matkustin pois täydellisesti sokaistuna, ja lääkärintoimeni
M:ssä vei aluksi niin kokonaan aikani, etten omaisteni
kirjeissäkään huomannut muuta kuin hyviä uutisia. Varsinkin
Ellenin kirjeet, jotka olivat kirjoitetut jonkunmoiseen
päiväkirjan muotoon, tuudittivat minut niin täydellisen
varmuuden valtaan, jotta äidin kirjeiden välistä pilkistävä
huoli ja tuska tuntui minusta vain liioitellulta äidilliseltä
hemmoittelulta. Virkaveljeni koetti myöskin kunnioituksesta
suurta oppiani kohtaan selittää kaikki epäilyttävät enteet minun
taudinmäärittelyni hyväksi, ja niin minä elin ruusunhohteisessa
sumussa, kunnes täydellinen yö äkkiä yllätti minut.
Ellenin kirjeet, jotka viimeisinä viikkoina olivat käyneet yhä
harvasanaisemmiksi, lakkasivat äkkiä kokonaan tulemasta. Sen
sijaan kirjoitti lääkäri -- noin puoli vuotta kotoa lähtöni
jälkeen -- että hän suuresti haluaisi uudestaan neuvotella
kanssani. Viime päivinä oli tauti näet niin suuresti muuttunut,
ettei hän uskaltanut enää jatkaa entistä hoitotapaa. Vanhemmat
pyysivät myös hartaasti, että tulisin kotiin.
Ja sittenkin vielä saatoin viivytellä, tosin en minkään
kevytmielisen syyn johdosta, vaan siksi, että muutamat
sairaistani juuri niinä päivinä häilyivät elämän ja kuoleman
välillä. Vihdoin sähkösanoma sai minut säikähtymään. Ellen
oli saanut verensyöksyn; jollen heti paikalla saapuisi, niin
luultavasti en tapaisi häntä enää elossa, kirjoitti äiti.
Myöhään yöllä saavuin perille, itsekin puolikuolleena. Sillä
tuolla kauhealla matkalla olivat ikäänkuin suomukset pudonneet
silmiltäni, ja yhtä tarkasti kuin ennen olin koettanut pitää
kiinni hairahduksestani, etsin nyt kaikki mahdolliset vastasyyt
esille ja kiusasin itseäni sillä ajatuksella, että minä, yksin
minä olin edesvastuussa tyttösen elämästä. Horjuvin askelin
astuin tutun talon portaita ylös. Kun äiti ylimmällä portaalla
tuli kyynelettömin silmin, mutta aivan typertyneenä vastaani ja
sanoi: sinä tulet liian myöhään! -- tuntui tuo tieto minusta
melkein vapahdukselta. Olin pelännyt astua sisar parkani silmien
eteen, aivan kuin murhaaja pelkää uhrinsa katsetta.
Ja sittenkin tuntui melkein vieläkin kauheammalta katsella noita
levollisia kasvoja, jotka kirkkaina ja syyttämättä lepäsivät
tyynyllä. Ei kukaan muukaan syyttänyt minua. He uskoivat vielä
kaikki minuun ja syyttivät aivan muita asioita. Mutta minä olin
aivan murtua tuskani ja murheeni ja kiivaitten itsesyytösten
painon alla. Astuessani kuolinhuoneeseen vaipui isä, raskaasti
kuin kuollut ruumis syliini ja alkoi niin hillittömästi
nyyhkyttää, että ihmiset kadulla pysähtyivät kuuntelemaan, ja
vanhat palvelijat, jotka olivat jumaloineet lasta, ja äiti, joka
oli aivan muuttunut -- kun ajattelen nyt tuota kauheata hetkeä,
niin hiukseni nousevat pystyyn. Vanha rouva käski tuoda viiniä,
jotta voisimme juoda Ellenin maljan. "Niin sanottu rakas Jumala"
ei varmaankaan pane sitä pahaksensa, arveli hän. Mutta kun
palvelija toi lasin sisään, otti isä sen lautaselta ja heitti sen
vasten seinää sanoen: ollutta ja mennyttä, ollutta ja mennyttä;
-- ja sitten hän toisti nuo sanat ainakin sata kertaa, kunnes
hänen äänensä tukehtui itkuun. Silloin äiti kuljetti hänet ulos
ja minä jäin yksin vainajan kanssa.
Tästä yöstä en voi sen enempää kertoa. Siinä kyllin, että
ruumiinavauksessa sain täyden varmuuden siitä, minkä vanhan
lääkärin terävä silmä oli ennustanut. Olisikohan vaara ollut
vielä vältettävissä? Kukapa voi varmuudella sanoa, voiko saada
tulipaloa sammumaan, jollei tarkoin tunneta tuulen asemaa ja
tulenaran aineen määrää? Mutta minä olin molemmin käsin kaatanut
öljyä tuleen, joka poltti tämän viattoman elämän!
Voit ajatella, etten saanut unta silmiini. Kun aamulla istuin
kuumeisena ja tuskan raatelemana sisareni kylmän vuoteen ääressä,
avautui ovi ja äiti astui sisään. Hän oli jälleen entisellään,
lempeä ja jalosydäminen, ensimäisen tuskan katkeruuden hiukan
vaimennettua. Hän syleili minua purskahtaen haikeaan itkuun, ja
minunkin polttavat silmäni alkoivat samentua. Rakas poikani,
sanoi hän, minä tuon tässä sinulle pienen käärön, jonka löysin
Ellenin pöytälaatikosta. Sinun nimesi on siihen kirjoitettu.
Se sisälsi hänen päiväkirjansa, aina kahdennestatoista
ikävuodesta saakka viime aikoihin asti. Joka sivulla oli minun
nimeni, ja viimeisellä seuraavat sanat: "Minä kuolen, armaani,
sen tunnen. Mutta en valita. Olen tuntenut sinut ja saanut sinua
rakastaa -- mitäpä muuta elämä voisi minulle antaa? En toivo
enää mitään, kuin että saisit tietää, että olen elänyt kokonaan
_sinulle_ ja _sinusta_!" -- Ja tuon hän sanoi _murhaajalleen_!
-- Kaikki mikä tämän jälkeen tapahtui, niin haikeaa kuin se
olikin, isän kuolema, äiti paran surulliset leskiydenpäivät,
kunnes hänkin seurasi lapsen jäljessä -- kaikki tuo tuskin
enää liikutti minua. Kaikki minussa oli niin pimeää -- mitäpä
siitä, jos vieläkin pieni kipinä lisään sammui? Etten koskaan
tätä kaikkea voisi voittaa ja unohtaa, ja että kaikki toivo
oli mennyttä, jotta minusta vielä voisi tulla iloinen ihminen,
oli alusta alkaen aivan selvää minulle. Sadat kerrat sanoin
itselleni, että parhaassa tarkoituksessa olin erehtynyt, ettei
kukaan virkaveljistäni säästynyt sellaisilta kokemuksilta ja
ettei kukaan voinut olla edesvastuussa muusta kuin tahdostansa.
Mutta painoiko noiden kolmen ihmiselämän hukka silti vähemmän
sydäntäni, ja saatoinko silti vapautua edesvastuusta, vaikka
kaikki sekä taivaassa että maan päällä olisivat lausuneet minut
syyttömäksi? Hyväntekijöiltäni olin riistänyt heidän ainoan
elämänilonsa ja kuolettavasti pettänyt heidän luottamuksensa!
Miten saattaisin enää koskaan kehoittaa ihmisiä luottamaan
minuun, kun olin tuolla tavalla antanut sisareni elämän mennä
hukkaan!
Minä tiedän, Karl, mitä minulle vastaat. Olet usein sanonut
minulle, että olen liian pehmeä voidakseni olla lääkäri.
Jokainen, joka pyytää meidän neuvoamme ja apuamme, tietää, että
me olemme ihmisiä, eikä kaikkitietäviä, kaikkivoipia jumalia. Se
lääkärinä on etevin, joka parhaiten voi tukahduttaa tunteensa,
eikä vähennä työvoimaansa katumalla sitä, mitä on mahdoton
muuttaa. Minä myönnän kernaasti, että nuo periaatteet ovat varsin
terveitä. Mutta minä olen sairas, ystäväni, ja minä tunnen siksi
paljon tauteja, että määritellessäni omaani olen pakoitettu
sanomaan, että se on parantumaton.
Voitettuani ensimäisen epätoivoni sanoin itselleni, että minun
täytyi se kestää tavalla tai toisella, ja koettaa ainakin tehdä
jotakin hyödyllistä, vaikken voisikaan enää mitään mestaritekoa
saada aikaan. Minä tein tieteellistä työtä, keräsin aineksia,
leikkasin ja tein huomioita. Ehkäpä ilman kovia kokemuksiani
olisin voinut saada sitenkin jotain aikaan. Mutta nyt tunsin
vain inhoa, joka heräsi sielussani joka kerta, yrittäessäni
ottaa selkoa asioista, jotka kohdistuvat meidän tietoisuutemme
rajamaihin. Sotapäällikkö, joka on tullut voitetuksi taistelussa,
josta kokonaisen valtakunnan kohtalo riippuu, ei ole halukas
sodan kestäessä tutkimaan rauhallisessa kirjastossa sotataitoa.
Minä luulin, että aika voisi minut parantaa, tai ainakin herättää
jälleen elämänhalun minussa henkiin, vaikka olisinkin pakoitettu
edelleen elämään varjossa. Olen koettanut matkustaa ilman mitään
päämäärää ja opin vain sen, ettei paikanmuutos kykene muuttamaan
murhenäytelmää huvinäytelmäksi. Yhden ainoan kerran vain tuntui
siltä, kuin olisi haluni palata entiseen toimeeni jälleen
herännyt. Se oli eräällä laivalla, joka kulki Marseillesta
Genuaan. Olimme jo kaukana rannasta, kun kapteeni hädissään tuli
kannelle ja kysyi, olisiko matkustajien joukossa ketään lääkäriä.
Eräs nainen oli äkkiä sairastunut ja kärsi hirveitä tuskia
hytissänsä. Olin juuri heittäytynyt lepäämään ja aioin antaa
asian mennä menojansa, kun kuulimme niin tuskallista valitusta
ja voihkinaa, etten saanut rauhaa. Pyysin kapteenia saattamaan
minut alas, ja minun onnistuikin tehokkain lääkkein, joita oli
laivan apteekissa saatavana, tuottaa sairaalle lievitystä.
Sairas ei tahtonut laskea minua luotaan, vaan puhui lakkaamatta
kummallista ranskan ja espanjan sekoitusta ja vaatimalla vaati,
että viettäisin yöni pienellä sohvalla hänen hyttinsä vieressä.
Sen jälkeen sairas nukkui, ja minunkin silmäni painuivat umpeen,
jotka olivat väsyneet tähystämään kuutamoista merta. Äkkiä
tunsin ikäänkuin jääkylmän käden silmilläni. Hypähdin pystyyn,
sillä luulin, että ratasten kuohu oli pärskynyt ikkunasta
sisään. Silloin näin kauhukseni aivan edessäni Ellen vainajan,
aivan sellaisena kuin olin nähnyt hänet arkussa, hänen silmänsä
tähystelivät vain suurina ja liikkumattomina minuun ja sormensa
hän oli kohottanut huulilleen ikäänkuin hän olisi tahtonut
sanoa: Älä kerro kellekään, että olen hiipinyt tänne. Sitten hän
lähestyi sairaan naisen vuodetta, kohotti vihreää esirippua,
katseli hetken aikaa nukkuvaa ja nyökkäsi surullisena päätään,
vilkaisten minuun vakavasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut moittia
minua siitä, että olin auttanut vierasta ja antanut hänen kuolla;
sitten hän kumartui hetkeksi, ikäänkuin väsähtyneenä vuoteen
juureen, nyökkäsi minulle kolmasti jäähyväisiksi ja katosi sitten
ikkunasta ikäänkuin ohut, valkea sumuhattara.
Tuon yön jälkeen en ole enää kenenkään sairasvuoteen ääressä
istunut.
Sinä tiedät, Karl, etten ole mikään haaveilija ja että olen
yhtä varmasti vakuutettu kuin sinäkin siitä, että se oli vain
harhanäky, kiihoittuneitten hermojeni synnyttämä aave. Mutta mitä
se itse asiaa muuttaa? Kärsinkö sen vuoksi vähemmän, etten voinut
hillitä aistimiani? Se, joka sisällisesti on mennyt rikki, kuinka
hän voisi toivoa saavansa rauhaa.
Ja mitenkä se, joka ei voi enää toivoa, voisi elää?
Minä olen kuokkavieras elämän pöydässä. Siksi tahdon kaikessa
hiljaisuudessa vetäytyä pois seurasta ja vain kerran vielä
pusertaa sinun kättäsi. En ole kellekään välttämätön, en edes
koiralle. Ja vain terve ja iloinen egoisti jaksaa elää vain
itseänsä varten tuottamatta kellekään iloa. Anna minulle
anteeksi, ystäväni! Minä tiedän, että silloin-tällöin tulet
minua kaipaamaan, mutta sinulle on mieluisampaa, ettet koskaan
enää tapaa minua, kuin että jonkun ajan kuluttua näkisit minut
hulluinhuoneessa pitäen yksinpuheluja pakkopaidassa!
Tästä kirjeestä on tullut miltei kokonainen kirja, mutta koska se
on viimeinen kirjeeni, niin suot sen pituuden varmaan anteeksi.
Levollisena minä suljen kuoren, sillä tiedän tekeväni sen, mitä
en voi olla tekemättä, ja sitä paitsi on se myös viisainta
minulle. Täällä, yksinäisessä kalastajamökissä he luulevat,
että olen hullu englantilainen, joka soihdun valossa keskellä
yötä haluaa kalastaa. Mutta kun huomen-aamulla vene tyhjänä
ajelehtii järvellä, niin on narrimaisuuteni maksettu sillä, että
olen nukahtanut veneeseen ja vahingossa vierähtänyt laidan yli.
Jääkööt kaikki siihen luuloon, jotka tuntevat minua.