kukaan koko kaupungissa aavistanut heidän suhdettansa lukuunottamatta
imettäjää, Catalinaa, joka kuitenkin oli yhtä vaitelias kuin
viikunapuukin ikkunan alla. Sillä hän huolehti siihen määrään emäntänsä
onnesta ja kunniasta, ettei ankarimmillakaan kidutuskeinoilla olisi
voitu saada nuorukaisen nimeä hänen huuliensa yli. Yksi asia vain
huolestutti häntä, se että hänen emäntänsä pysyi horjumattomasti
päätöksessään; kaikki piti loppua niin pian kuin Attilio oli vaihtanut
sormuksia morsiamensa, Emilia Scarpan kanssa. Mitä te ajattelette?
sanoi imettäjä, luuletteko, että voitte levollisesti katsella,
miten toinen koristelee itseään kukalla, jota te olette rinnallanne
kantanut? Niin totta kuin te olette minulle rakkaampi kuin oma lapsi,
se vie teidät perikatoon; teidän sydämenne halkeaa kuin omena, jota
veitsellä leikataan kahtia. -- Imettäjäni, sanoi Gianna, voithan
olla oikeassa. Mutta mitä se merkitsee? Parempi, että minä, kuin se,
jota rakastan sekä tämä kaupunki, joka on meidän kummankin äitimme,
joutuu perikatoon. -- Mitä järjettömyyksiä te puhutte! vastasi vanhus.
Jos hän rakastaa teitä, niinkuin hän vakuuttaa, niin ei hänkään voi
eroa kestää, ja silloin teidän itsepäisyytenne johtaa kaksi ihmistä
kurjuuteen. Mitä itse kaupunkiin tulee, niin se voisi nyt, kun sillä
on tällainen sankari, vaatia miekkasille vaikka kolme Vicenzaa paljoa
mahtavampaa kaupunkia. -- Samaa sanoi Attiliokin ja sanoi sen vielä
paljoa kiihkeämmin mitä lähemmäksi se aika tuli, jolloin hänen täytyi
ikiajoiksi jättää jäähyväiset näille rakkaille silmille. Hän toivoi
yhä, niinkuin hän ensi päivästä alkain oli tehnyt, voittavansa Giannan
vastustuksen ja hän oli päättänyt uhrata kaikki hänen tähtensä. Gianna
sitä vastoin, jolle kuolemaa ja eroa katkerampi oli se ajatus, että
hänen rakastettunsa sydän voisi kylmetä ja hän kerran vielä katua
sitä, että hänen nuori elämänsä olisi sidottuna vanhempaan naiseen,
koetti, niin pian kuin nuorukainen yhä uudestaan toi esille pyyntönsä
ja rukouksensa, saada hänen kiihkonsa laimentumaan laskemalla leikkiä
omasta iästään ja miesten vaihtelevaisuudesta ja tekemällä parhaillaan
kuluvan hetken niin suloiseksi, että tämä unohti koko kolkon
tulevaisuuden.
Sillä välin valmistettiin suurella innolla häitä, sekä Buonfiglin
että Scarpan taloissa, ja yhtä suurella loistolla ottivat Trevison
asukkaat nyt morsiamen vastaan kuin sulhasen yhdeksän viikkoa
aikaisemmin. Mutta jos kohta katselijat tunsivat nyt vielä entistä
suurempaa iloa, kun kirjallinen ja sinetillä vahvistettu sopimus
oli tehty molempien naapurikaupunkien välillä ja nuori morsian
kallisarvoisissa koristeissansa sekä kuudentoista komeapukuisen
morsiusneidon saattamana saapui valkoisten ratsujen selässä
kaupunkiin, niin oli saatossa sittenkin kaksi henkilöä, joiden oli
vaikea peittää vihaansa ja suruansa; toinen heistä oli sulhanen
itse, joka mielemmin olisi kosketellut käärmettä kuin morsiantansa,
toinen herra Lorenzaccio, hänen tuleva lankonsa, joka salassa kiristi
hampaitaan ajatellessansa, että hänen täytyi näytellä nöyrän osaa
ja vielä lisäksi hymyilläkin nuoremman kilpailijan rinnalla, vaikka
hän paljoa mielemmin olisi iskenyt hampaansa lankoonsa ja koko hänen
joukkoonsa. Vielä kolmaskin sydän ei jaksanut ottaa osaa tämän päivän
juhla-iloon, sydän, joka sykki vaaleaverisen Giannan povessa; sillä
hän tiesi, että tätä päivää seuraava yö olisi hänen onnensa viimeinen.
Hän ei ollut myöskään, niinkuin edellisenä juhlapäivänä, hankkinut
itselleen paikkaa kaupungintalon edustalla olevalla lavalla, vaan
oli jäänyt kotiin, kun Attilio morsiamensa rinnalla ratsasti katuja
pitkin ja kukkia sateli nuoren parin ylitse. Mutta iltapuolella, kun
kansa tulvi kaupungin ulkopuolella olevalle niitylle, missä komeasti
koristetun aitauksen sisäpuolella miekkailun piti tapahtua, istui hän
kotona raskaine ajatuksineen ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään,
jottei hän voinut nähdä mitään. Oi, sydän raukkaani! huokasi hän,
nyt on aika tullut, jolloin sinun piti osoittaa olevasi kyllin
voimakas kieltäytymään ainoasta onnestasi, mutta oletkin niin heikko,
että tahtoisit vain sulaa kyyneleihin. Sinä olet ottanut tehtävän
hartioillesi, jota et voi suorittaa! Tosin et silloin vielä tiennyt,
että rakkaus on viini, joka kiihoittaa vain janoa, mitä enemmän sitä
juo. Nyt autuutesi pikari muuttuu myrkyksi, joka vähitellen riuduttaa
sinut, eikä mikään maailman lääkäri eikä kaikkien pyhimysten apu voi
pelastaa sinua: -- Samassa tuli Catalina huoneeseen ja kehoitti häntä
tulemaan ulos, jotta hän näkisi, olisiko hänen nyt todellakin pakko
erota ystävästänsä, ainakin hän voisi nähdä hänet vielä kerran koko
ritarillisen voimansa ja kauneutensa loistossa; mutta salassa hän
toivoi yhä, että ihme tapahtuisi ja hänen valtiattarensa muuttaisi
mielensä. Hän puki siis huolellisesti surevan tytön ylle, joka ei
välittänyt mistään, ja vei hänet mukanaan kentälle, jossa vilisi
ihmisiä ja missä hevoset hirnuivat ja torvet toitottivat. Keskellä
ihmisjoukkoa, ylhäällä lavalla istui morsian sulhasen isän ja sedän
välissä, ja ihmiset lausuivat äänekkäästi arvostelunsa hänestä;
toiset kehuivat häntä ylitse kaiken, toiset moittivat milloin mitäkin
hänessä. Vaaleaverinen Gianna ei sanonut sanaakaan, ja mitä hän tänä
hetkenä ajatteli, sitä ei kukaan koskaan saanut tietää. Kerran vain
puna kohosi hänen poskilleen, kun kaksi nuorukaista lausui toisilleen
kulkiessaan hänen ohitsensa: Kymmenen Emiliaa ei voi vetää vertoja
yhdelle ainoalle Gianna di Biondalle! -- johon toinen vastasi: Trevison
kaupunki vie naisista voiton samoin kuin aseitten käytössäkin! -- ja
samassa kiintyivät useiden silmät kauniiseen koruompelijattareen, jonka
kasvoilla puna äkkiä vaihtui kalman kalpeudeksi. Sitten ratsasti herra
Attilio aitauksen sisäpuolelle täysissä varustuksissaan, kaulaa yksin
ei peittänyt teräksinen haarniska, vaan sen sijalla oli nahkainen side,
joka oli kiinnitetty turnauskypärään. Kypärän silmikko oli avoinna,
ja kaikki saattoivat nähdä, miten kalpea hän oli ja kuinka vakavasti
hän katsoi ympärilleen; monet sitä ihmettelivät, sillä olihan hän
nuori sankari ja sulhanen vielä lisäksi. Attilio ratsasti lavan luo,
missä hänen morsiamensa istui, taivutti päätään hänen edessään, ja
antoi Emilian sitoa kypäräänsä nauhan merkiksi, että hän tahtoi olla
hänen ritarinsa. Torvet alkoivat soida ja toiselta puolen ratsasti
aitauksen sisäpuolelle herra Lorenzaccio silmikko kasvoillaan, mutta
kaikki tunsivat hänet sittenkin sotamerkeistä ja haarniskasta, ja
toivoivat kaikesta sydämestään, että langon voimakas käsi heittäisi
hänet maahan. Mutta kohtalo oli toisin määrännyt. Tuskin sanansaattajat
olivat sauvoillaan antaneet merkin ja torvet soittaneet fanfaarin, kun
ritarit hyökkäsivät ojennetuin keihäin toisiansa vastaan, ja heidän
ratsunsa nostattivat niin paksun tomupilven, etteivät katselijat tästä
ensimäisestä yhteentörmäyksestä voineet nähdä mitään. Kuului vain
teräksisten keihäitten kärkien kalsketta kilpiä ja haarniskoja vasten,
ja sitten seurasi äkillinen hiljaisuus. Mutta kun tomupilvi hajosi, oli
Attilio horjahtanut paikallaan seisovan ratsunsa selästä taaksepäin,
jalat olivat kiinni jalustimissa, mutta veri virtasi hänen kaulastaan;
tämä suojaton paikka oli ollut hänen vihollisensa salakavalalle
aseelle tervetullut maali. Voittaja seisoi Attiliota vastassa ja oli
nostanut silmikon ylös ikäänkuin nähdäksensä, oliko hänen kostontyönsä
onnistunut, ja mitattuaan vastustajaansa ilkeällä katseella, sulki hän
jälleen kypäränsä, kannusti ratsuansa ja ratsasti hitaasti, ketään
tervehtimättä aitauksen ulkopuolelle kauhusta kivettyneen kansan
keskitse, joka ei vielä voinut uskoa silmiänsä.
Sillä välin olivat Attilion knaapit ja turnausvartijat kiiruhtaneet
paikalle, ja he nostivat tuskissaan valittavan nuorukaisen satulasta
alas ja laskivat hänet peitteelle maahan. Ja kun ihmisjoukko ratkesi
äänekkääseen valitukseen, katosi kaikki järjestys; väki tunkeutui
aitauksen sisäpuolelle; lavalla istujat nousivat nopeasti paikoiltansa,
ja vain väkivallalla saattoivat sanansaattajat tehdä sen verran tilaa
kuolevan ympärille, että vanhemmat ja omaiset sekä morsian pääsivät
hänen lähelleen. Mutta hän makasi liikkumattomana, suljetuin silmin,
ja sillä välin kuin jotkut valittivat, toiset kirosivat Lorenzaccion
kavaluutta tai huusivat haavuria ja pappia, jotta kuoleva saisi
lohdutusta viimeiselle matkalleen, ei hänen huuliltaan kohonnut
ainoatakaan tuskan eikä valituksen ääntä, vaikka hänen näin nuorella
iällä täytyikin liittyä taivaallisiin sotajoukkoihin. Ehkäpä tämä
kova kohtalo tuntui hänestä tervetulleelta, kun hän täten saattoi
vapautua vihatuista siteistä, ja kuullessaan nimeänsä huudettavan ja
tuntiessaan morsiamensa äänen, yritti hän pudistaa päätään ikäänkuin
sanoaksensa, ettei hän tahtonut viimeistä hengenvetoaan valheella
hengähtää. Mutta äkkiä kansa, joka tiheänä joukkona ympäröi kuolevaa,
väistyi hämmästyneenä syrjään; sillä vaaleaverinen Gianna tunkeutui
joukon läpi kasvoiltaan kalpeana kuin aave, mutta käytökseltään
arvokkaana, ikäänkuin hänet vasta tuskan orjantappurakruunulla olisi
kruunattu kuningattareksi kaikkien naisten yli. Menkää pois, sanoi hän
ojentaen kätensä morsianta kohti; tämä kuoleva on minun, ja samoin
kuin elämässä kuuluin hänelle sieluineni ja ruumiineni, tahdon myös
kuolemassa olla hänen luonaan, eikä kukaan vieras saa riistää edes
hänen henkäystäänkään minulta! -- Sitten hän polvistui armaansa viereen
ja kohotti lempeästi hänen päänsä polvelleen, jotta hänen juhlapukunsa
tahrautui vereen. Attilio, sanoi hän, tunnetko minua? -- Attilio avasi
heti silmänsä ja huokasi: Oi, Giannani, kaikki on lopussa! Kuolema ei
sallinut minun vannoa toiselle uskollisuutta, mikä kuului vain sinulle.
Minä kuolen, vaimoni. Anna minulle viimeinen suudelma ja ota vastaan
sieluni syliisi.
Silloin Gianna kumartui Attilion ylitse, ja kun hän oli kosketellut
hänen huuliaan, sammui Attilion silmä ja hänen päänsä vaipui Giannan
syliin. Mutta kaikki, jotka seisoivat ympärillä, tunsivat niin
syvää sääliä tätä jaloa paria kohtaan, ettei kukaan uskaltanut,
ei edes kenkään Scarpan perheen jäsenistä, häiritä rakastavaisten
jäähyväisiä. Päinvastoin, kun nuoren sankarin ruumis oli nostettu
paarille kaupunkiin kannettavaksi, jakautui kansa kahtia, toiset
kulkivat kuolleen jäljessä, toiset seurasivat saattoa, joka kuljetti
hänen armastaan kotiin, sillä Gianna oli vaipunut tiedottomana
kuolleen ystävänsä rinnalle. Vain nuori Emilia palasi äitinsä kanssa
vielä samana yönä Vicenzaan. Hänen isänsä, herra Tullio Scarpa,
jäi Buonfiglien taloon ollakseen läsnä Attilion hautajaisissa,
kaksinkerroin surren tyttärensä onnettomuutta ja poikansa häpeää.
Mutta kun kolmantena päivänä rakas vainaja kannettiin hautaan, Madonna
degli Angelin kappeliin, niin astui heti arkun jäljessä, kaikkien
sukulaisten edellä Gianna leskenhunnussa ja syvässä surupuvussa.
Kohottaessaan huntuaan suudellaksensa vainajan otsaa, näki kaikki
kansa, mikä ihme oli tapahtunut. Sillä Giannan kultaiset hiukset, jotka
aina muulloin loistivat kauaksi, olivat muutamissa öissä muuttuneet
hopeanharmaiksi ja hänen kasvonsa kuihtuneet ja rypistyneet kuin vanhan
naisen.
Ja monet arvelivat, ettei hän kauan jaksaisi enää elää, vaan seuraisi
pian rakastettuansa hautaan. Kuitenkin eli hän vielä kolme vuotta, jona
aikana hän ei luopunut leskenpuvustaan eikä näyttäytynyt missään, missä
iloittiin tai juhlittiin. Mutta hiljaisuudessa hän valmisteli työtä,
jonka hän oli luvannut Madonna degli Angelin kappelille, suurta lippua,
jossa ylienkeli Mikael valkoisessa haarniskassa tappoi lohikäärmeen.
Enkelin panssarin hän ompeli omilla valkoisilla hiuksillaan. Tämä
lippu asetettiin toisen lipun viereen, joka koristi Attilion hautaa
kappelissa. Kun lippu oli valmis, ei kestänyt kovinkaan kauan,
ennenkuin koruompelijatarkin kannettiin viimeiseen lepoon ja laskettiin
hänen oman pyyntönsä mukaan Attilion rinnalle. Kauan jälkeenkinpäin
vielä saapui paikalle sekä muukalaisia että kaupungin omia asukkaita
ihailemaan molempia taidokkaasti ommeltuja lippuja ja he puhelivat
keskenään Gianna la Biondasta, joka antoi armaalleen mukana hautaan
kaikki mitä hän omisti, yksin kunniansakin, vaikka hän aivan helposti,
vain vaikenemalla, olisi voinut säilyttää sen koskemattomana.
* * * * *
Kun lukija oli lopettanut, vallitsi puutarhasalissa vielä hetken aikaa
äänettömyys, ja sade, jonka hiljainen tihkunta oli koko ajan säestänyt
kertomusta, pysyi yksin äänessä.
Vihdoin sanoi nuori tohtori shakkipöydän äärestä: Tuossa kertomuksessa
on hiukan venetsialaisen koulun kultaväritystä. Sitä eivät nykyiset
palettikeinot saa enää esille. Vaikka tuntuipa minusta, kuin
kopioitsijan oma sävy olisi paikka paikoin hyvinkin selvästi astunut
esille.
Kopijoitsijanko! huudahti se, joka loikoi sohvalla ja viskasi
sikarin luotaan. Kylläpä näkyy, ettet sinä tunne vielä hänen
korkea-arvoisuuttaan. Hän on vain pitänyt meitä pilkkanansa ja tahtonut
kerrankin asettaa täysivärisen kuvan meidän heikkojen sommittelujemme
rinnalle. Lyönpä vetoa, että tämä San Niccolon kronikka on paljoa
nuoremmalta ajalta kuin Macphersonin kuuluisa Ossian.
Hänen korkea-arvoisuutensa ei näyttynyt lainkaan kuuntelevan näitä
puheita. Ja mitä te arvelette tämän kertomuksen siveellisestä puolesta?
kysyi hän kääntyen Eugenie rouvan puoleen.
Puhuteltu tuumi hetken aikaa, sitten hän vastasi: En tiedä voiko olla
puhettakaan siitä, että näin omituinen tapaus voisi kelvata malliksi
tai esikuvaksi. Eikö myös eri aikakausilla ole omat tapansa ja eri
kansoilla omat luonnonlaatunsa? Minä myönnän, että intohimoinen
antautuminen, joka ei perustu ikuiseen uskollisuuteen, on tuntunut
minusta vastenmieliseltä, ja että tämän kertomuksen traagillinen loppu
vasta sovitti sen mieltävieroittavan alkupuolen. Ja sittenkin, jos tuo
vaaleaverinen Giovanna olisi ollut minun sisareni, niin hetkeäkään
epäröimättä olisin astunut käsikädessä hänen kanssaan saattojoukossa
Attilion arkun jäljessä.
Parempaa siveellisyystodistusta ette olisi voinut antaa, vastasi
kertoja. Sallikaa, että siitä hyvästä suutelen teidän kättänne.
Kuolleen järven rannalla.
Oli keskikesä, mutta ylhäällä vuoristossa puhalsi terävän kylmä tuuli,
joka uhkasi muuttaa rankan sateen lumeksi. Ilma oli niin pimeä, että
tuskin saattoi eroittaa sadan askeleen päästä taloa Kuolleen järven
rannalla, vaikka se olikin valkeaksi silattu ja päivä vasta oli
mailleen menossa. Sisällä paloi tuli takassa, emäntä seisoi keittiössä
ja paistoi kaloja samalla liikuttaen jalallaan kätkyttä, joka oli
siirretty lieden ääreen. Vierastuvassa loikoi isäntä uuninpenkillä
ja sätti kärpäsiä, jotka eivät sallineet hänen rauhassa nukkua;
paljasjalkainen palvelustyttö kehräsi nurkassa ja katsoi huoaten
silloin-tällöin himmeiden ikkunalasien läpi ulos surkeaan ilmaan;
kömpelö renki astui muristen sisään, ravisteli itseään kuin uitettu
koira, jotta raskaat vesipisarat pirskuivat vaatteista joka taholle,
ja heitti kasan märkiä verkkoja uuninnurkkaan. Ei kukaan sanonut
sanaakaan. Tuntuipa siltä kuin kukin olisi pelännyt, että pahantuulen
ja harmin pilvi, joka painosti taloa, olisi räjähtänyt riita- ja
kiistakuuraksi, jollei jokainen koettaisi hillitä mieltänsä.
Ulko-ovi kävi ja outoja askelia kajahti eteisestä. Isäntä ei
liikahtanut, palvelustyttö nousi vain paikaltaan ja avasi vierastuvan
oven.
Matkapukuinen mies seisoi kynnyksellä ja kysyi, oliko tämä Kuolleen
järven majatalo. Tytön myöntäessä lyhyesti hän astui sisään, viskasi
läpimärän vaipan pöydälle, matkalaukun sen viereen ja heittäytyi
uupuneena penkille ottamatta märkää hattua päästään tai laskematta
keppiä kädestään, ikäänkuin hän hiukan levättyänsä olisi aikonut taas
jatkaa matkaansa. Palvelustyttö oli jäänyt hänen eteensä seisomaan ja
odotti, mitä vieras mahdollisesti käskisi. Mutta hän näytti kokonaan
unohtaneen, että muitakin paitsi häntä itseään oli huoneessa, hän
nojasi vain päätään seinää vasten ja sulki silmänsä. Kaikki oli
hiljaista ummehtuneessa, kosteankuumassa huoneessa ja ainoastaan
kärpästen surina ja palvelustytön vaistomaiset huokaukset katkaisivat
silloin-tällöin äänettömyyttä.
Vihdoin toi emäntä ruokaa tupaan; pieni poika, joka katseli suurin
silmin vierasta, kantoi kynttilää jäljessä, ja isäntä nousi
vastahakoisesti uuninpenkiltä, haukotteli ja astui pöydän luo. Mutta
hän jätti vaimonsa tehtäväksi pyytää vierasta syömään, johon tämä
päätään pudistaen vastasi. Muuta lihaa, kuin paria kanaa ja hanhea, ei
talossa ollut saatavana, puolusteli emäntä itseään. Heille itselleen
sellainen ruoka oli liian kallista, eikä herrasvieraita usein enää
tullut taloon senjälkeen kuin kaksi vuotta sitten uusi maantie oli
rakennettu vuoren toiselle puolelle, ja posti, jota muinoin oli tätä
tietä tuotu, kulki nyt sieltä. Hyvällä ilmalla saapui tänne joskus joku
matkailija tai taiteilija, joka tahtoi maalata Kuollutta järveä, mutta
sellaisesta ei ollut suurtakaan tulolähdettä eikä kalastuksellakaan
voinut paljoa ansaita. Mutta jos herra tahtoi jäädä yöksi taloon, niin
vuoteet olivat kyllä hyvät ja viereinen huone vasta viikko sitten
valkaistu. Olutta sekä Tyrolin viiniä oli heillä myös jokunen pullo
kellarissa, ja itse he valmistivat viinaa, jota kaikki kehuivat.
Kaikkiin näihin tarjouksiin ei vieras vastannut muuta kuin että hän
aikoi jäädä tänne yöksi ja halusi saada lasillisen raitista vettä.
Sitten hän nousi ylös luomatta ainoatakaan silmäystä isäntäväkeen,
joka ääneti istahti illallista syömään, vaikka iloinen kymmenvuotias
poika oli tuttavallisesti lähestynyt häntä ja lakkaamatta tarkastanut
hänen kellonvitjojaan, jotka hämärässä loistivat. Palvelustyttö otti
toisen kynttilän uuninreunalta ja näytti vieraalle tietä viereiseen
huoneeseen, missä hän täytti vesiruukun ja jätti hänet yksin vieraan
hiljaisesti kiitettyä häntä.
Isäntä kirosi vieraan poistuttua. Kun kerrankin joku eksyi taloon, niin
oli hän tietenkin tuollainen maantienkuljeksija, joka ei tahtonut syödä
mitään, tuskinpa edes maksaisi yösijaansakaan, vaan päällepäätteeksi
veisi liinavaatteet mukanaan. -- Sellaiset junkkarit, sanoi emäntä,
antavat ensin kantaa eteensä kaikki herkut keittiöstä ja kellarista
ja imartelevat minkä ennättävät isäntäväkeä. Mutta tuo herra oli
varmaan sairas, tai häntä painosti syvä suru, koskei ruoka eikä juoma
maittanut. -- Samassa astui vieras jälleen sisään ja kysyi, voisiko hän
sateen tauottua saada veneen soudellaksensa järvellä ja pyytääksensä
soihdun valossa kaloja. Hän oli valmis suorittamaan runsaan maksun.
Emäntä työnsi salaa miestään kylkeen, ikäänkuin sanoakseen: mitä minä
sanoin! Hänen laitansa ei ole oikea. Älä vain vastustele häntä. --
Isäntä, jota ansio houkutteli, vastasi epäystävälliseen tapaansa, että
hänen puolestansa olivat vaikka molemmat veneet saatavissa; täällä ei
ollut tapana kalastaa öiseen aikaan, mutta jos häntä huvitti, niin
mikäpä häntä esti koettamasta. Renki saattoi heti paikalla näyttää
hänelle, missä veneet ja verkot olivat ja vuolla hänelle soihdunvarsia.
Isäntä antoi merkin rengille, joka yhä kalusi kaloja ja avasi sitten
itse kummalliselle vieraalle oven.
Satoi yhä, ja vesi rapisi vesiränneissä talon edustalla. Mutta
vieras ei näyttänyt välittävän mistään, vaan astui nopeasti rantaan
ja tarkasteli lyhdyn valossa, jota renki hänen jäljessään kantoi,
molempia veneitä, ikäänkuin valitaksensa varmemman niistä. Molemmat
seisoivat kodan suojassa, jonka katto-orsissa riippui kaikenlaisia
kalastuskojeita. Vieras lähetti jonkun tekosyyn nojalla rengin
sisään, etsi sitten rannalta pari raskasta kiveä, jotka hän kantoi
suurempaan veneeseen ja seisoi sitten hetken aikaa syvään hengittäen
ja tähystellen vettä, jonka pinnalle, niin pitkälle kuin lyhdyn valo
ulottui, sadepisarat kimpoilivat. Tuuli asettui hetkeksi, yö oli aivan
pimeä, mainingit kuohuivat ja pirskuivat veneitten kokkaa vasten
ja talosta kuului nyt yksitoikkoista laulua, jolla emäntä nukutti
rintalastaan. Sekin kuulosti epätoivoiselta, se ilmaisi pikemmin äidin
huolta kuin iloa ja lisäsi tämän synkän perukan toivotonta tunnelmaa.
Vieras aikoi juuri palata takaisin taloon, kun etelästäpäin johtavalta
maantieltä, samalta suunnalta, mistä hän itsekin oli tullut, kajahti
piiskanläimäyksiä ja kuului pyörien ratinaa, jotka vaivalloisesti
kulkivat kuoppaisella ja savisella tiellä. Heti sen jälkeen ilmestyivät
tienkäänteestä vaunut ja pysähtyivät majatalon oven eteen. Tulta
tuotiin eteiseen, naisen ääni kysyi yhtä ja toista, emäntä vastasi
kaikkein ystävällisimmällä äänellä, ja vaunuista nousi kaksi naista,
jotka kantoivat jotain huiveihin käärittyä. Renki kuljetti ajajan
kanssa hevoset suojaan, ja muutamien minuuttien kuluttua oli kaikki
jälleen hiljennyt.
Kaikki tuo oli kulkenut kuin varjokuva vieraan silmien ohitse
herättämättä hänen uteliaisuuttaan tai myötätuntoaan. Vielä kerran hän
silmäsi pilviin, tuumien eivätkö ne alkaisi hajota; sitten hän astui
taloa kohti juuri samassa kun vierastuvan vastaisessa kamarissa syttyi
tuli ja varjoja alkoi liikkua uudinten takana. Hän antoi lyhdyn jälleen
rengille, pyysi hänen hankkimaan onkia ja syöttejä ja palasi takaisin
huoneeseen.
Täällä hän sytytti kynttilän, joka seisoi väärässä tinajalassa
horjuvalla pöydällä. Sitten hän avasi ikkunan, päästääkseen raitista
ilmaa huoneeseen, ja katseli hetken aikaa, miten vesi tippui
kattoräystäästä maahan hypitellen edestakaisin vanhaa pullokorkkia.
Sen enempää ei hän pimeässä voinut eroittaa, mutta rotkossa, järven
rannalla vinkui tuuli kuin häkkiin kytketty eläin, ja puut talon
ympärillä ähkyivät rankkasateessa. Avonaisen ikkunan ääressä ei ollut
hyvä olla. Mutta vieras näytti vain nauttivan rajuilman synkästä
musiikista, ja vasta sitten, kun myrsky piiskasi sateen suoraan hänen
kasvoihinsa, peräytyi hän peremmälle ja astui autioiden seinien
sisäpuolella hitaasti edes ja takaisin, kädet selän takana ja
rauhallinen ilme kasvoilla ja silmissä, ikäänkuin hän olisi nähnyt
kaikki tai ei mitään ympärillään. Vihdoin hän otti matkalaukustaan
esille kynän ja paperia, kävi istumaan himmeän kynttilän ääreen ja
alkoi kirjoittaa seuraavaa: