TREVISON KORU-OMPELIJATAR
Kirj.
PAUL HEYSE
Saksankielestä Suomentanut
Helmi Krohn
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.
SISÄLLYS:
Trevison koru-ompelijatar.
Kuolleen järven rannalla.
Trevison koru-ompelijatar.
Satoi jo kolmatta päivää ja puutarhatiet ja metsäpolut maakartanon
ympärillä olivat muuttuneet puroiksi. Ensimäisenä ja toisena päivänä
oli siellä oleva seura koettanut parhaansa mukaan ylläpitää hyvää
tuultaan, ja suuressa viisi-ikkunaisessa salissa, jonka edustalla
oleanderit kukoistivat, kimpoili pilapuheita, kohisi naurua ja
sateli sukkelia viittauksia yhtä lakkaamatta kuin sadepisarat
ulkona tipahtelivat alas penkereelle. Mutta tänä kolmantena päivänä
valtasi arkin arimpien asukkaiden mielet epäselvä aavistus siitä,
että vedenpaisumus voisi kestää kauemmin kuin heidän hyvä tuulensa.
Tosin ei kukaan uskaltanut rikkoa toispäiväistä yhteistä sopimusta,
sitä nimittäin, että kaikki yhdessä kestäisivät tämän koettelemuksen
eivätkä pakenisi huoneisiinsa antaakseen siellä täyden vallan
pahalle tuulelleen. Mutta yleinen keskustelu, leikit, arvoittelut
ja sukkeluudet olivat kaikki katkenneet kesken, kun professori,
erinomainen ilmanennustaja, oli kertonut elohopean laskeutuneen vielä
entistään alemmaksi ja sanonut, ettei ilmanmuutoksesta siis ollut
vähintäkään tietoa. Hän oli hankkinut itselleen uuden ilmapuntarin ja
tutki nyt vakavasti syytä siihen, miksi nuo molemmat profeetat eivät
pitäneet aivan yhtä. Hänen rouvansa maalasi äänettömänä jo kuudetta
lumpeenkukkaa harmaalle paperille; toisen pöydän ääressä asetti Helena
rouva shakkinappulat pystyyn jo seitsemättä revanshi-peliä varten,
huoneen nurkassa istui Anna rouva rintalapsensa kätkyen ääressä,
huitoen viuhkallaan pois kärpäsiä ja samalla koettaen ratkaista
arvoituksia ja charaadeja vanhasta kalenterista, joka oli hänen
polvellaan. Nuori tohtori, joka pelasi Helena rouvan kanssa, tahtoi
käyttää hyväkseen lomahetkeä kertoakseen erään alasaksalaisen kaskun,
mutta hän keskeytti äkkiä puheensa muistaessaan, että hän jo eilen
oli sen kertonut. Anna rouvan mies, seuraten vanhan Shandyn viisasta
väitöstä, että on helpointa kestää sielun tuskia ja vaivoja ruumiin
ollessa vaakasuorassa asennossa, oli heittäytynyt pitkin pituuttaan
vanhalle nahkasohvalle ja puhalteli kosteaksi tulleesta sikarista
sinisiä savurenkaita salin matalaa kattoa kohti.
Näiden enemmän tai vähemmän surkeitten välttämättömään kohtaloon
alistumisyritysten kestäessä herätti pakostakin keski-ikäisen miehen
huolettoman iloinen kasvojenilme huomiota, miehen, joka kädet selän
takana jo puolisen tuntia oli hitaasti kulkenut edes-takaisin
lattialla. Väliin hän pysähtyi hetkeksi shakkipöydän ääreen tai
kurkisteli maalaajattaren olan yli tai siveli ohi astuessansa nukkuvaa
lasta keveästi otsalle, mutta näytti kuitenkin tekevän tuon kaiken
aivan koneellisesti, vajonneena ajatuksiinsa, jotka kulkivat kaukana
sateisesta nykyhetkestä viivähtäen jossain aurinkoisessa muistossa tai
vastaisessa toiveessa.
Mikä teidän on, teidän korkea-arvoisuutenne? kysyi Eugenie rouva, joka
palasi juuri saliin tehtyään pienen taloudellisen retken keittiöön ja
ruokahuoneeseen. Me kaikki muut olemme yhtä happaman näköisiä kuin tämä
inhottava päiväkin; mutta teidän kasvoillanne loistaa kaunis ilma,
suorastaan aurinko, ikäänkuin olisitte salakihloissa tai kuin olisitte
äsken saaneet teoksen valmiiksi tai päässeet vapaaksi hampaasta, joka
teitä koko vuorokauden on kiusannut. Tunnustakaa heti paikalla mitä
se on, tai me epäilemme, että te tunnette jumalatonta vahingoniloa
sen johdosta, ettemme me muut, niinkuin te, lähde maalle, jossa vasta
oikein saatte istua kahlehdittuna kirjojenne ääressä.
Voin rauhoittaa teitä, rakas ystävä, naureskeli puhuteltu. Tällä kertaa
ei ole mikään paha pelissä, vaikka olenkin hyvällä mielellä, ja teidän
otaksumanne ovat, jumalan kiitos, kaikki yhtä perättömiä, yksi niistä
suorastaan mahdotonkin, sillä tuskinpa olisin hyvilläni, jos minun,
näin kauan käytyäni vapaana, pitäisi ruveta tohvelisankariksi, vaikka
kaikille läsnäoleville pienille tohveleille olenkin jo aikoja sitten
antanut anteeksi. Mikä minua kaikista olosuhteistamme huolimatta pitää
tasapainossa, ei ole mikään muu kuin eräs kaunis kertomus, jonka tänä
aamuna varhain, tarkastaessani vanhoja papereitani, sattumalta sain
käsiini ja joka nyt seuraa minua aivan kuin viehkeä sävel joskus voi
lakkaamatta kaikua korvissamme.
Kertomusko? ja vielä lisäksikö kaunis? sanoi taiteilija. Se teidän on
heti meille kerrottava, sehän on aivan luonnollista. Emmekö me ole
tämän sateen aikana jakaneet sekä hyvät että pahat keskenämme, ja nytkö
te aikoisitte pitää sen omananne? Sepä vasta olisi kaunista!
Mutta ehkä se ei miellytä teitä lainkaan, sanoi hänen
korkea-arvoisuutensa pysähtyen hänen eteensä ja jutellessansa edelleen
sitoen lumpeenkukan pitkän varren solmuun. Minua ainakin miellyttävät
niin harvat niistä kertomuksista, jotka nykyään ovat suosittuja, että
jo kauan sitten olen sanonut itselleni: sinulla on vanhanaikuinen
aisti, sinä et ole seurannut aikaasi. Historioitsijana voin ehkä
lohduttaa itseäni. Sillä emmehän me ole riippuvaisia ainoastaan siitä,
mikä on uusinta. Ja voihan myös olla, että tutkiessani historiaa olen
kyllästynyt sellaisiin _historioihin_, joita nykyään kirjoitetaan
ja suositaan. Eroitus puunveistosmaisen, vanhan kaupunkikronikan ja
uudenaikaisen, valokuvantarkan, stereoskooppimaisen, sirotekoisen
ja laajan novellin välillä onkin tavattoman suuri. Toinen on vain
raaka-ainetta, vuolemattomista hirsistä kyhätty, sen liitteet
ovat ratkenneet, sen ainekset sikin sokin, jotta vain tuntija tai
asianharrastaja voi siitä omansa löytää. Mutta meidän taidehikkaassa
nykyajassamme on kaikki niin siloiteltua ja kiiltävää, niin
itsetietoista ja harkittua, niin yksinomaan tyyliä ja muotoa, että
itse asia useinkin katoaa, tarkoitus unohtuu muodon vuoksi ja me
tuskin enää kertojan psykoloogisten hienousten tähden välitämme
itse ihmisistä, joiden kuvaamiseen hän käyttää monia konstejansa.
Minä sitä vastoin seison yhä vielä vanhalla kannalla, minulle itse
kertomus _kertomuksena_ on pääasia. Onko se hiukan paremmin tai
huonommin kerrottu, ei merkitse minulle mitään. Jos se mitä on
tapahtunut tai minkä mielikuvitus on keksinyt, jo vanhan kronikan
muokkaamattomassa, karkeassa muodossa vaikuttaa minuun, niin olen
mieluimmin kaikkia tyylillisiä koristeluja vailla ja annan vain oman
mielikuvitukseni täydentää puutteet. Mutta te uudenaikaiset ihmiset
-- ja niin sanoessaan hän heitti ivallisen silmäyksen näyttelijään ja
tupakoitsijaan -- te ette ole tyytyväisiä, ennenkuin olette saaneet
koristaa kertomuksen kaikilla mahdollisilla koruilla ja laitteilla,
vaikka se alastomana, jumalan luomana olisikin ollut kaikkein kaunein.
Joka ajalla on oma muotinsa, ja sen mukaan on pakostakin mukauduttava,
sanoi sohvalla loikoja antamatta häiritä rauhaansa.
Ja kukin aika kokee ja kertoo _omat_ tarinansa, sanoi näyttelijä.
Niinkauan kuin nyrkkioikeus oli voimassa, olivat kertomukset tosin
kouraantuntuvampia, Achilleuksesta alkaen aina jaloon Manchan ritariin
saakka. Sen jälkeen on elämään tullut hiukan enemmän _sielua_, ja kun
tapahtumat ovat sisällisiä, niin ei niitä voi myöskään ulkonaisesti
piirtää yhtä karkeilla vedoilla kuin keski-aikuisia ritari- ja
kalpakertomuksia. Vain ulkopiirteet ja hiukan valoa ja varjoa ei
riitä enää; me tahdomme nähdä koko värikisailun, herkimmät vivahteet,
vieläpä hämärän koko hempeyden, ja koska me itse olemme muuttuneet
tunnelma-ihmisiksi, niin ei meillekään ole enää yhdentekevää, mihin
määrin kertoja ottaa osaa henkilöittensä tunnemaailmaan.
Kyllä ymmärrän, ivasi hänen korkea-arvoisuutensa, "vähän lihaa, paljon
tunnetta", se on nykyajan tunnus, eikä minulla ole mitään sitä vastaan.
Mutta minä olen ikävän keski-ajan miehiä, joskaan en romantiikan
käsityskannan mukaan, ja siksi pidän kertomukseni kernaammin omana
tietonani, se kun ei mukaudu vähimmässäkään määrässä nykyajan muotiin,
sillä samalla kuin tässä olevat runoilijat nyrpistävät nenäänsä sen
vaatimattomalle, esi-isien aikaiselle muodolle, loukkaa sen sisällys
varmaan naisia, jos kohta se minun mielestäni onkin täysin siveellinen.
Koska te itse olette meille kyllin siveellinen, sanoi Eugenie
rouva, niin voimme empimättä tuon vakuutuksenne jälkeen kuunnella
kertomustanne.
Varsinkaan kun ei ole läsnä ainoatakaan ripillä käymätöntä nuorta
neitiä, täydensi Helena rouva.
Lukuunottamatta tätä pientä viatonta olentoa kätkyessä, sanoi Anna
rouva, mutta hän ei varmaankaan ota sitä kuuleviin korviinsa.
Voisihan sitä siis yrittää, sanoi hänen korkea-arvoisuutensa. Mutta
nyt äkkiä alkaa minua peloittaa, että lemmikki, joka miellytti
minua niin suuresti meidän ollessa kahden kesken, voisi näyttää
epäedulliselta ja kierolta näin hemmoitellussa seurassa. Monen salassa
ihaillun aarteen ei ole käynyt sen paremmin. Ja vanha kronikoitsijani,
jonka kirjoittaman kertomuksen aivan vaatimattomasti kopioin omaksi
huvikseni, ei tietenkään ollut runoilijana mikään Boccaccio tai joku
muu hänen kaltaisistansa, vaikka hän tämän kertomuksen nojalla vähällä
olisikin voinut tulla siksi.
Älkäämme viivähtäkö johdannossa sen kauemmin, sanoi nyt professori.
Pahinta, mitä teidän kertomuksellenne voi tapahtua, on se, että
runoilijamme julistavat sen vain hyväksi _aiheeksi_, ja jos sadetta
kestää vielä pari viikkoa, niin he sepittävät siitä murhe- tai
huvinäytelmän, josta näyttämöt eivät suuresti tule kostumaan.
Jumalan nimeen sitten, huokasi hänen korkea-arvoisuutensa, jota siten
jota taholta ahdistettiin, ja läksi käsikirjoitustaan hakemaan.
Pian hän palasi takaisin laukku kainalossa, josta hän veti esille
käsinkirjoitetun vihon. Kirjoitus on kahdenkymmenen vuoden vanha, sanoi
hän istahtaen ikkunan ääreen ja avaten vihon, jonka hän oli laskenut
polvilleen. Minä tutkin siihen aikaan lombardialaisten kaupunkien
historiaa ja olin joutunut myöskin Trevisoon, jossa toivoin kaupungin
arkistosta ja luostarikirjastosta saavani arvokkaita tietoja. Toiveeni
ei kuitenkaan täyttynyt, löysin vain dominikani luostarista S.
Niccolossa, 14:nneltä vuosisadalta polveutuvan merkillisen kronikan,
josta mielelläni olisin luostari-isille maksanut kauniit rahat. Mutta
minun ei sallittu muuta kuin viileässä ruokasalissa, veli Antonion
valvonnan alaisena, merkitä muistiin mikä minulle saattoi olla tärkeää.
Tässä vihossa näkyy vieläkin suitsutukselta tuoksuvan, tummanpunaisen
luostariviinin jälkiä, jolla koetin silloin tällöin huuhdella alas
kronikkatomua, kunnes monien kuivien muistiinpanojen parista sattui
käsiini.
Vaaleaverisen Giovannan kertomus.
Vaaleaverisen Giovannan kertomus, joka virkisti minua äkkiä kuin lähde
kuivalla ylängöllä, monta vertaa enemmän kuin mikään viini.
Siihen aikaan näet -- kysymyksessä on nimittäin 14:nnen vuosisadan
ensimäinen neljännes -- syttyi Trevison ja läheisen Vicenzan kaupungin
välillä aivan vähäpätöisistä seikoista kiivas taistelu, jonka salainen
naapurikateus kohotti ilmiliekkiin samoin kuin vähäinen tuulenhenki voi
saattaa hiljaisen tulipalon loimuamaan korkealle. Vicenzan asukkaat
kutsuivat venetsialaiset apuun ja yhdessä heidän kanssaan he kiivaassa
käsikahakassa valloittivat ensin San Salvatore di Collalton linnan,
sittemmin itse Trevison kaupungin ja vasta häpeällisten nöyryytysten ja
veroraskautusten jälkeen he poistuivat panttivankeineen ja saaliinensa.
Kun nämä seikat tulivat tunnetuiksi ja tieto siitä levisi aina Milanoon
asti, ei kukaan enemmän siitä harmistunut kuin eräs jalo nuorukainen,
Attilio Buonfigli nimeltään, erään arvossa pidetyn porvarin poika,
joka oli kotoisin meidän kovasti koetellusta kaupungistamme ja joka
nuoresta pojasta saakka oli oleskellut Milanossa hoviknaappina herra
Matteo Viscontin talossa; hän oli siihen aikaan viidenkolmatta vuotias
ja taitava kaikissa ritarillisissa toimissa. Heti kun hän sai kuulla
rakkaan kotikaupunkinsa onnettomuudesta, päätti hän, ettei hän nukkuisi
ainoatakaan yötä panssaritta ennenkuin hän olisi saanut tilaisuuden
kostaa tätä häpeää, ja hän pyysi sen vuoksi herraltaan vapautta
toimestaan ja ratsasti muutamien aseellisten ja taisteluhaluisten
ystäviensä kanssa Milanon portista ulos. Ja koska hän, niin nuori
kuin hän olikin, oli Viscontin palveluksessa saavuttanut kunniakkaan
nimen, niin tulvi hänen luokseen, heti kun hänen aikeensa tuli
tunnetuksi, joka taholta reippaita ja seikkailuhaluisia nuorukaisia,
jotka vannoivat johtajalleen uskollisuutta ja lupasivat seurata häntä
taisteluun mitä vihollista vastaan tahansa. Kun hänellä oli niin paljon
miehiä koossa, että hän olisi voinut hyökätä vaikka itse Venetsiankin
kimppuun, lähetti hän salalähetin Trevisoon ja ilmoitti isälleen ja
sedälleen minä päivänä hän aikoi saapua Vicenzan portille ja vaatia
korvausta kärsitystä vääryydestä. Hän toivoi, että hekin olisivat
valmiit yhtymään hänen joukkoonsa, jotta he jumalan avulla voisivat
tallata vihollisen jalkojensa alle.
Ja niinpä tapahtuikin ja aie pantiin niin viisaasti ja nopeasti
toimeen, että trevisolaisten onnistui anastaa saalis ja panttivangit
vihollisiltaan juuri kun he olivat paluumatkalla Venetsiaan, ja samana
päivänä nuori Attilio osoitti vicenzalaisille kuumassa tappelussa
Bacchilione-joen rannalla, kuka heistä oli herra. Siten lehti oli
kääntynyt ja Trevisossa vallitsi nyt yhtä suuri riemu, kuin aikaisemmin
Vicenzassa. Yksi ainoa asia samensi kaupunkimme iloa. Nuori voittaja
oli saanut syvän haavan kaulaansa, jonka erään vicenzalaisen miekka
oli häneen iskenyt, ja monena päivänä riippui hänen elämänsä vain
hiuskarvasta. Hänen oma isänsä sekä hänen jalo äitinsä hoitivat häntä
voitetun kaupungin parhaimmassa talossa, jonka eräs arvossapidetty
porvari, herra Tullio Scarpa omisti, ja jonka vanhin poika, Lorenzaccio
oli aina kuulunut trevisolaisten pahimpiin vihollisiin eikä nytkään
koko sinä aikana, jolloin haavoittunutta voittajaa hoidettiin
hänen vanhempiensa talossa, astunut jalallaan sen kynnyksen yli.
Sitä ystävällisemmin silmäili Attilioa, vaikka hän olikin Vicenzan
vihollinen, Lorenzaccion ainoa sisar, nuori Emilia, jotta kumpaistenkin
vanhemmat sen huomasivat ja alkoivat toivoa, että vuosikausia kestänyt
viha näiden kaupunkien välillä voisi kadota ja mustasukkaisuus muuttua
hyväksi naapuruudeksi, jos saataisiin aikaan liitto näiden molempien
perheiden välillä, jotka edustivat niin arvokkaalla tavalla kumpikin
kotikaupunkiansa. Tämän toiveen esitti Attiliolle hänen rakas äitinsä,
kun haava alkoi parantua, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan
sanottavanakaan, sillä hänen sydämensä oli vielä aivan vapaa, ja nuori
Emilia oli suloinen nuori neito. Mutta sydämessään tuntui hänestä
vastenmieliseltä valita itselleen puoliso tästä kaupungista ja siksi
hän kihlauksen jälkeen pysytteli varsin loitolla nuoresta tytöstä ja
olisi kernaimmin rikkonut jälleen kaupat, jollei hän olisi pelännyt sen
kautta kylvävänsä uudestaan vihaa keskelle itävää satoa.
Siten kului neljä tai kuusi viikkoa ja haavuri selitti, että
nuorukainen voisi jo vaaratta nousta ratsun selkään ja käyttää kilpeä
ja keihästä, joskaan haava ei vielä sietäisi teräksisen kaulavanteen
painoa. Päätettiin siis lähteä Trevisoon, jonne morsiamen oli määrä
muutamia viikkoja myöhemmin seurata vanhempinensa, sillä pelastettu
kaupunki tahtoi kaikella komeudella viettää jalon poikansa ja
vapauttajansa häitä. Eivätkä kelpo porvarit olleet antaneet ajan
kulua hukkaan nuorukaisen maatessa sairasvuoteellaan, sillä he olivat
valmistaneet rakkaalle, nuorelle sankarilleen sellaisen vastaanoton,
ettei moista minkään ruhtinaankaan osaksi vielä ollut tullut.
Kunnialahjojen joukossa, joita kaupunki tahtoi hänelle lahjoittaa, oli
lippu, joka sekä aineen että tekonsa puolesta oli oikea ihmekapine,
ja sen oli hänen setänsä määrä ojentaa hänelle koko raadin puolesta.
Kymmenen jalan korkuinen, hienosta tammipuusta veistetty salko
oli ylt'yleensä koristettu hopeisilla heloilla, kädensijaan oli
rubiini upotettu ja kärki oli kullattu, jotta silmiä häikäisi, kun
se auringossa kimalteli. Tähän salkoon oli kiinnitettynä raskas
silkkibrokaadinen lippu, johon oli kirjaeltuna kultainen kruunupäinen
kondorikotka, Buonfiglin suvun vaakunalintu, joka taisteli punaisen
käärmeen kanssa, ja käärmeen kultasuomukset olivat niin luonnollisia,
että olisi voinut luulla elävän madon kiemurtelevan edessään. Kuvan
yläpuolelle oli liekkikirjaimin kirjaeltu latinankielellä sanat: "Älä
pelkää, sillä minä pelastan sinut."
Tämän taiteellisen koruompelutyön oli niiden kuuden viikon kuluessa,
jolloin Attilio makasi sairasvuoteella, valmistanut eräs nuori neito,
joka osasi erinomaisen taidokkaasti ommella tällaisia korutöitä
kulta-, hopea- ja silkkilangoilla. Häntä nimitettiin Giannaksi
eli Giovannaksi, keltakutriksi, sillä hänen hiuksensa olivat kuin
kehrättyä raakaa kultalankaa, ja omilla hiuksillaan hän oli kerran
ommellutkin kirkkolipun San Sebastianon kaikkein pyhimmälle neitsyelle.
Mutta hiuksensa hän oli suuressa surussaan leikannut poikki, kun
hänen sulhasensa, Sebastian niminen kaunis ja reipas nuorukainen
oli muutamia viikkoja ennen häitä kuollut isoonrokkoon. Giovanna
oli silloin kahdeksantoista vuoden vanha, ja niin monet kaupungin
nuorukaiset toivoivat salassa häntä omakseen tai julkisestikin kosivat
häntä, että hän vähä väliä sai kuulla sen ennustuksen, että hänen
sulhasensa saisi seuraajan ennenkuin hänen hiuksensa olivat ennättäneet
kasvaa jälleen, sillä sanoihan sananlaskukin: "Pitkät hiukset,
lyhyt mieli." Tällaisiin puheisiin ei hänellä ollut tapana vastata
mitään, yhtä vähän myöntävästi kuin kieltävästikään, vaan hän katsoi
vain levollisesti työhönsä, niinkuin ihminen ainakin, jonka kasvot
ja mieli ei ole ihmisten turhille puheille avoinna. Ja tosiaankin
hän saattoi kaikki ennustukset häpeään, ikäänkuin hän uhraamalla
hiuksensa Madonnalle olisi antanut ikuisen neitsytlupauksen, niin ettei
miehen käsi koskaan saisi hellästi hyväillen päästää hajalleen hänen
päänsä ympärille kiedottuja palmikkoja eikä antaa noiden hienojen
kultasäikeiden valua sormiensa lomitse. Monet luulivat, että hän menisi
luostariin, varsinkin kun hän kernaimmin ompeli vain kirkkovaatteita
ja alttariliinoja ja pysytteli erillään julkisista huveista. Mutta
tämäkin luulo petti, ja vähitellen hän muuttui jälleen iloisemmaksi,
jos kohta hän mielemmin kuunteli muita kuin itse puhui. Vanhempiensa
kuoltua hän muutti asumaan pieneen taloon, joka oli kaupungin muurin
juurelle rakennettu, sen tornista avautui kaunis näköala viljavien
peltojen yli, joiden läpi Piavesella ja Rotteniga purot virtasivat.
Siellä hän asui rauhassa toistakymmentä vuotta, yhdessä vanhan,
kuuron palvelijattaren, entisen imettäjänsä kanssa, eikä kukaan
käynyt hänen luonaan, joskus vain joku naapurinaisista tai ylhäinen
kaupunkilaisrouva, joka tuli hänen luokseen koruompeluja tilaamaan.
Vähin myös joku kaupungin hengellisistä isistä tarttui hänen ovensa
kolkuttimeen. Silloin hän kutsui aina imettäjänsä huoneeseen, missä hän
vieraansa kanssa istui, jotta ei kellään olisi syytä levittää pahoja
huhuja hänestä. Mutta vaikkei hän antanut neulan muulloin kuin pyhäisin
levätä eikä muutenkaan hoitanut itseään millään tavalla, säilyi hänen
kauneutensa sittenkin niin hyvin, että kun hän sunnuntaisin käyskenteli
iltaviileydessä vanhan imettäjänsä kanssa kaupungin valleilla tai
läheisessä metsässä, niin jokainen, joka vain vilahdukseltakin näki
hänen suuret tummat silmänsä vaaleiden ripsien alta pilkistävän
esiin, jäi kuin loihdittuna seisomaan ja hänen jälkeensä katsomaan,
ja yksinpä ventovieraatkin ja ylhäiset herrat, jotka eivät tunteneet
hänen mielenlaatuansa, eivätkä voineet uskoa todeksi, mitä hänestä
kerrottiin, tarjosivat hänelle kätensä ja koettivat saada hänet
omaksensa. Mutta hänen vastauksensa oli sama kaikille: hän oli siihen
määrään kiintynyt ja tottunut nykyiseen elämäänsä, ettei hän halunnut
vaihtaa sitä muuhun.
Siten hän oli tullut yhdenneljättä vuoden vanhaksi, kun riita
naapurikaupunkien välillä syttyi, ja koska hän oli hellästi kiintynyt
syntymäkaupunkiinsa, niin tunsi hän katkeraa surua kaiken sen
onnettomuuden ja tuskan johdosta, joka kohtasi kaupunkia; sitä suurempi
oli hänen ilonsa, kun pelastus saapui, ja hänen nuori maanmiehensä,
jota hän ei koskaan ollut nähnyt, oli hänen mielestään ikäänkuin
taivaallinen lähetti, tulimiekkaa kantava enkeli. Ei koskaan hän
ollut suuremmalla ilolla ryhtynyt mihinkään työhön eikä suorittanut
sitä sen nopeammin eikä taidokkaammin kuin sen lipun ompelua, jonka
kaupunki tahtoi ojentaa voitokkaalle pojalleen hänen saapuessaan
sen muurien sisäpuolelle; ja kun juhlapäivä koitti ja kun kaikki
trevisolaiset, jotka eivät vain olleet sidotut sairasvuoteeseen,
kiiruhtivat toreille, kaduille, kaupungin portille, ikkunoihin, vieläpä
ylös katoillekin voidakseen kukilla ja riemuhuudoilla tervehtiä
Attiliota, niin ei vaaleaverinen Giannakaan malttanut pysyä kotona,
vaikka hän torni-ikkunasta olisikin voinut nähdä Vicenzasta saapuvan
kulkueen. Hän hankki itselleen paikan matoilla peitetyllä lavalla,
jotta hän saisi nähdä sankarin aivan läheltä, ja puki parhaansa
ylleen, sinisellä sametilla reunustetut, hopeakankaasta tehdyt
liivit ja vaaleansinisen villahameen, sekä palmikoitsi hiuksiinsa
silkkinauhoja, jotta jo tuntia ennen juhlasaaton tuloa kadulla nousi
hälinää ja kuului hämmästyksen huudahduksia, kun hän näin koreana
saapui lavalle erään naapurinsa seurassa. Mutta pian joukon silmät
kääntyivät pois hänestä ja tähystelivät kärsimättömästi katua alas,
josta sankarin oli määrä ratsain saapua. Osa neuvoskuntaa oli lähtenyt
ainakin puolen peninkulman päähän kaupungin portista häntä ja hänen
vanhempiansa juhlallisesti vastaanottamaan. Hänen setänsä odotti muiden
raatiherrojen kanssa häntä kaupungintalon portailla, ja kallisarvoinen
punainen verka, joka peitti portaita, ulettui leveänä raitana yli koko
kauppatorin aina tuomiokirkon ovelle saakka, jollainen kunnioitus
tavallisesti tuli vain voideltujen ja vihittyjen henkilöiden osaksi.
Mutta kukapa voi kuvailla sitä ihmeellistä ja juhlallista näkyä, kun
Attilio vihdoin koko saattojoukkonsa etunenässä lähestyi ratsastaen
ruskealla, helasuitsisella sotaratsullaan; itse hän oli aivan
yksinkertaisessa puvussa, hienoista teräsrenkaista tehty pantsari
peitti hänen vartaloaan, miekka riippui hänen vyötäisillään ja päätä
koristi vain hänen ruskea, kihara tukkansa. Poskia ja leukaa varjosti
parta ja sen lomista loisti kaulan vasemmalla puolella tulipunaisena
leveä arpi. Kalpeus hänen poskiltaan ei ollut vielä kokonaan kadonnut
hänen ohjatessaan voimakasta hevostaan, ja vain silloin tällöin levisi
vähäinen puna hänen kasvoilleen, kun hän katsoessaan ympärilleen ja
tervehtiessään joka puolelle huomasi valkeahapsisia päitä, jotka
kunnioittavasti kumarsivat voitokkaalle nuorukaiselle, tai äitejä,
jotka nostivat lapsensa korkealle, jotta nämät voisivat paremmin
nähdä kaupungin vapauttajan. Mutta juhlallisinta oli sittenkin, kun
kaikista ikkunoista ja katoilta alkoi sadella kukkia sankarin yli,
jotta hänen vartalonsa aika ajoin kokonaan katosi ikäänkuin monivärisen
harson peittoon ja hänen hyvä hevosensa, joka sodassa oli tottunut
toisellaisiin kuuliin, alkoi heristää korviaan ja värähyttää sieramiaan
ja kesken riemuhuutoja ja kellon soittoa hirnahti äänekkäästi.
Kun saattojoukko oli saapunut kaupungintalon edustalle, hyppäsi
Attilio alas satulasta, kiiruhti portaita ylös ja polvistui setänsä
eteen, ottaakseen häneltä vastaan lipun ja suudellakseen tätä
kättä, joka jakeli hänelle niin runsaita kunnianosoituksia. Mutta
kun hän kohosi jälleen polviltaan ja alkoi laskeutua alas portaita
lähteäksensä kirkkoon, hätkähti hän, ikäänkuin hän äkkiä olisi saanut
halvauksen, ja kesti pari kolme minuuttia, ennenkuin hän jälleen
muisti, missä hän oli ja kuinka monta tuhatta silmäparia oli häneen
kiintyneenä. Hän oli näet oikeanpuolisella lavalla huomannut kasvot,
jotka taivaallisen ilmestyksen tavoin riistivät hänet irti kaikesta
maallisesta, ja kun nuo suuret tummat, vaaleiden ripsien varjostamat
silmät, jotka ilmaisivat sanoin selittämätöntä lempeyttä, mutta samalla
myös alakuloisuutta, kiintyivät häneen, syöksyi kaikki veri hänen
sydämeensä ja hän punastui, ikäänkuin nuoli olisi iskenyt suoraan hänen
rintaansa, ja jollei hänellä olisi ollut lippua kädessään, johon hän
saattoi nojautua, niin olisi hänen täytynyt toistamiseen, ja tällä
kertaa vastoin tahtoansa, polvistua maahan. Ne, jotka seisoivat häntä
lähinnä ja huomasivat hänen horjahtavan, luulivat sitä haavasta ja
pitkästä ratsastusmatkasta päivän helteessä johtuvaksi heikkoudeksi,
eikä kukaan aavistanut oikeaa syytä, varsinkin kun Attilio heti taas
tointui, irroitti väkivallalla katseensa noista suloisista kasvoista ja
kääntämättäkään enää päätään naisten puoleen läksi katedraaliin.
Hänen jälkeensä tulvi kaikki kansa ja lavat tyhjenivät nopeasti.
Viimeinen, joka nousi paikaltansa ja vasta naapurinsa kehoituksesta,
oli vaaleaverinen Gianna, joka kuin unessa tai tähdenlentoa katsellen
seurasi silmillään nuorukaista, kunnes hänen kookas vartalonsa
katosi kirkon oven pimeään kuiluun. Hänen naapurinsa seurasi toisten
mukana saadakseen olla jumalanpalveluksessa läsnä. Mutta Gianna
syytti pahoinvointia, kun hänen niinkauan oli ollut pakko istua
auringonpaahteessa ja astui silmät maahan luotuina yksin kaupungin
halki kotiinsa. Hän nosti kukan maasta, joita katu oli täynnänsä,
viedäkseen sen muistoksi kotiin, punaisen neilikan, jota ratsun
kaviot olivat tallanneet. Kotona hän asetti sen vesilasiin ja tuumi
mielessään, mitähän se merkitsisi, jos kukka virkoaisi. Hänen vanha
palvelijattarensa, joka kaupunginportin ampumareiästä oli nähnyt
juhlasaaton, ei voinut laata kehumasta Attiliota ja ihmettelemästä
hänen vaatimatonta käytöstään, vaikka hän näin nuorella iällä oli
saavuttanut jo sankarin nimen, ja puhui edelleen kaikesta siitä
kunniasta ja maineesta, jota hän vielä voisi voittaa kohottaen siten
syntymäkaupunkinsa kaikkia muita, ehkäpä itse Firenzeä ja Roomaakin
suuremmaksi. Hän kertoi myös Attilion morsiamesta, jota kaikkien
naisten täytyi kadehtia, ihmetellen olisiko hän myös sulhasensa
arvoinen, vai pikemmin veljensä herra Lorenzaccion kaltainen, jota
trevisolaiset ja kaikkein vähimmin naiset eivät ilolla muistelleet.
Kaikkiin näihin puheisiin ei Gianna vastannut mitään tai korkeintain
pari sanaa, ja kävi vanhuksen suureksi ihmeeksi ompelukehänsä ääreen
istumaan aivan kuin olisi ollut tavallinen työpäivä, ja kohotti vain
silloin tällöin katseensa vesilasissa olevaan kukkaan. Iltapuolellakin,
jolloin kaikki huvit alkoivat, karusellit ja hypyt ja taiteelliset
ilotulitukset, jäi hän paikalleen istumaan vanhuksen lähdettyä ulos
ja yhdyttyä yleiseen iloon. Vasta myöhään illalla palasi uskollinen
palvelija kotiin puolikuolleena väsymyksestä ja tomuisena, mutta
sittenkään ei hän voinut kyllikseen kertoa ja valittaa, että hänen
emäntänsä päänsäryn vuoksi oli ollut pakoitettu pysymään kotosalla.
Vaaleaverinen Giovanna kuunteli kaikkea hiljaisena, osoittamatta
yhtä vähän iloa kuin surua, ikäänkuin kaikki tuo ei lainkaan olisi
liikuttanut häntä. Hän oli sillä välin ommellut ahkerasti työtään eikä
liikahtanut paikaltansa. Mutta neilikka vesilasissa oli täydellisesti
vironnut. -- Ilta pimeni, ja kun naiset olivat ääneti nauttineet
illallisensa, läksi vanha Catalina, jonka kuusikymmenvuotiset jäsenet
olivat kylliksi vaivaantuneet, keittiöön nukkumaan. Hänen emäntänsä jäi
vielä valvomaan ja katseli miten kuu kohosi lakeuden takaa ja hopeoitti
Rotteniga puron laineita, ja sitä myöten kuin kaupungin juhlahumina
hiljeni, alkoi satakieli, joka piti pesäänsä pensaikossa ikkunan alla,
niin suloisesti ja kaihoavasti laulaa, että kauniin tytön silmiin
kohosi kyyneleitä hänen kuunnellessaan laulua. Hänen rintaansa ahdisti
ja poltti siihen määrään, että hänen täytyi nousta ylös, sammuttaa
tuli ja heittää tumma vaippa arkipukunsa yli. Sitten hän laskeutui
kapeita ja kuluneita portaita alas, avasi talon oven ja astui autiolle
kadulle kulkeakseen hetken aikaa viileässä yöilmassa ja tyynnyttääkseen
kiihoittunutta vertaan. Mutta ajatuksiinsa vaipuneena hän unohti vetää
vaipan päänsä yli, joten jokainen ohikulkija saattoi helposti tuntea
hänet, vaikkei kuu tunkeutunutkaan kapealle kadulle. Ja nyt määräsi
kohtalo, joka, samoin kuin kaikki maallinen, seuraa korkeampaa johtoa,
että tälle tielle eksyi juuri hän, joka koko päivän oli kiertänyt tytön
ajatuksissa kuin koiperhonen tuliliekin ympärillä.
Attilio näet, joka oli väsynyt kaikista kunnianosoituksista ja juhlan
hälinästä enemmän kuin sodan melskeestä, oli haavaansa syyttäen
hiipinyt tanssiaisista pois saadakseen yksin ja tuntemattomana kulkea
niillä vanhoilla paikoilla, missä hän poikana oli leikitellyt. Mutta
vieläkin enemmän oli häntä kiihoittanut se toive, että hän näkisi
jälleen sen katseen, joka yhä vielä paloi hänen sydämessään. Eräältä
porvarilta oli hän taitavasti tiedustelemalla saanut kuulla, että
vaaleaverinen kaunotar oli juuri sama taiteilijatar, joka oli ommellut
lipun, ja hän oli päättänyt seuraavana päivänä muitta mutkitta
käydä hänen kotonaan saadakseen muka kiittää häntä tästä työstä.
Vajouneena alakuloisiin ajatuksiinsa ja miettien kaikkea sitä mitä oli
tapahtunut ja mahdollisesti tulisi vielä tämän jälkeen tapahtumaan, hän
kohtasi nyt puoleksi verhotun olennon, joka ikäänkuin odotti häntä.
Ei kumpainenkaan, kun he nyt äkkiä seisoivat vastatusten, saanut
sanaakaan suustaan. Mutta Attilio tointui ensin. Minä tunnen teidät,
madonna, sanoi hän lähestyen kohteliaasti kumartaen. Te olette Gianna
la Bionda [vaaleaverinen Gianna] -- keltakutri. -- Ja minä tunnen
myös teidät, Attilio Buonfigli, vastasi kaunotar. Kukapa Trevisossa
ei _teitä_ tuntisi! -- Sitten he vaikenivat molemmat, ja kumpikin
käytti hyväkseen katuhämärää tarkastaaksensa mielin määrin toisiansa,
ja nuorukaisen mielestä oli Gianna tässä hämärässä valossa vielä
monta vertaa kauniimpi kuin päivällä, ja Giannasta tuntui, ikäänkuin
nuorukaisen silmät olisivat loistaneet vielä paljoa kirkkaammin
hänen puhutellessaan häntä, kuin aamulla, jolloin hän ääneti oli
vain kaukaa katsellut häntä. -- Suokaa anteeksi, madonna, jatkoi
nuorukainen jälleen, että astun keskellä yötä ja kadulla kuin rosvo
teidän luoksenne. Aikomukseni oli huomenna tulla teitä tervehtimään ja
kiittämään siitä suuresta työstä ja ihmeellisestä taidosta, jota minun
lippuni valmistaminen on teiltä vaatinut. Jollette pane pahaksenne,
niin sallikaa minun saattaa teitä kotiin, koska ollette yksinänne.
Totta tosiaan, tahtoisinpa suorittaa paljoa vaikeamman ja vaativamman
ritarityön voidakseni osoittaa teille suurta kiitollisuuttani. -- Tähän
kaunotar, vaikka hän muuten osasi erittäin hyvin asettaa sanansa, ei
tiennyt muuta vastata kuin: Asuntoni on vain kuuden askeleen päässä
ja se on aivan liian vaatimaton voidakseni pyytää teitä sisään.
-- Älkää puhuko niin, sanoi Attilio. Paljoa suuremman suosion te
osoitatte minulle, jos te sallitte minun astua taloonne ja viivähtää
siellä neljännestunnin, kuin jos te olisitte ruhtinatar, jolta minun
pitäisi pyytää jotain armoa; sillä minä olen kävelystä hiukan väsynyt
ja lasillinen vettä virkistäisi minua. -- Siihen vastasi kaunis
Gianna, joskin hiukan epäröiden ja punastuen: Kukapa voisi kieltää
Bacchilionen voittajalta hänen juhlapäivänänsä lasillista vettä, jota
hän niin kohteliaasti anoo? Astukaa sisään, herra Attilio. Minun
kehno taloni ja mitä siinä on, on teidän käytettävänänne. -- Näin
sanoen hän avasi pienen portin, antoi nuorukaisen astua sisään, ja
työnnettyään jälleen salvan oven eteen, koska juhlapäivinä oli paljon
roistoväkeä liikkeellä, jotka kalastivat sameassa vedessä, hän ohjasi
vieraansa, tarttuen häntä ystävällisesti käteen kiinni, pimeitä
kiertoportaita ylös, jotta tämä jäi aivan sokaistuna seisomaan, kun
huoneen ovi avautui ja kirkas kuutamo loisti heitä vastaan. -- Istukaa,
sanoi tyttö, kunnes tuon teille vettä. Tai ettekö pitäisi hyvänänne
pikarillista viiniä, jota me itsekin juomme. -- Mutta Attilio, jonka
sydän sykki valtavasti, pudisti vain äänettömänä päätään ja astui
ikkunan luona olevan tuolin ääreen, missä Giannan ompelu oli ja
tarkasteli sitä, ikäänkuin hän olisi tahtonut kopioida mallin. Silloin
Gianna jätti hänet yksin ja meni keittiöön, missä imettäjä nukkui
sikeässä unessa kylmän varalta kivilattialle levitetyllä peitteellä. Oi
imettäjäni, sanoi hän kuiskaten, jospa tietäisit, kuka tänne on tullut!
Kaadettuaan suuresta kiviruukusta lieden ääressä vettä pikariin, jäi
hän hetkeksi paikoilleen seisomaan, painoi kylmät kätensä polttavia
poskiansa vasten ja puhui itseksensä: Herramme pyhä äiti, varjele
sydäntäni toivottomilta toiveilta! -- Sitten hänen oli taas helpompi
olla ja laskettuaan leipäpalasen tinalautaselle, vei hän sen sekä
vesipikarin herra Attiliolle, joka sillä välin oli istahtanut tuoliin
katsellen ulos ikkunasta. Minä häpeän, sanoi Gianna, tuodessani teille
vanginruokaa, vettä ja leipää. Mutta jos ojennatte vain kätenne ulos,
niin kasvaa vanha viikunapuu muurin ja vallihaudan välissä, jonka
hedelmien painostava latva ulottuu ikkunaani saakka. -- Gianna, vastasi
nuorukainen, ja otti pikarin hänen kädestänsä, en haluaisi koskaan
muuta juomaa, jos ikuisesti saisin olla teidän vankinanne. -- Gianna
vastasi koettaen hymyillä: Te ikävystyisitte hyvin pian, sillä ulkona
maailmassa ja nuoren morsiamenne rinnalla odottavat teitä tuhannet
ilot, onni ja kunnia. -- Mihin kiihoitat minua! huudahti nuorukainen ja
synkkä pilvi kohosi hänen otsallensa. Tiedä, tuo kihlaus, jonka sinä
luulet tuottavan minulle autuutta, merkitsee minulle helvettiä. Kun
voimani haavakuumeen jälkeen olivat vielä heikot enkä ollut vielä oma
herrani, annoin viekoitella itseni tuohon vihattuun verkkoon, jossa nyt
vääntelen itseäni kuin kala kuumalla rannalla. Voi nuoruuttani! Miksi
silmäni nyt vasta ovat auenneet, kun kaikki on myöhäistä! Miksi minä
nyt vasta opin tuntemaan itseni sen jälkeen kuin mielettömyydessäni
olin luvannut täyttää tuon onnettoman velvollisuuden! -- Näin sanoen
hän hypähti pystyyn ja kiersi kaikuvin askelin kuun valaisemaa
huonetta aivan kuin nuori pantteri, joka on saatu ansaan ja suljettu
rautahäkkiin. -- Mutta vaaleaverinen Gianna, jota hänen oudon
vieraansa raju tunnustus säikähdytti, ei tehnyt samoin, vaan silittäen
valkoisilla sormillaan punaista neilikkaa hän sanoi: Te hämmästytätte
minua, herra Attilio! Eikö teidän morsiamenne ole nuori ja kaunis
ja siveä mieleltänsä, koska avioliitto hänen kanssaan tuntuu teistä
kiroukselta? -- Ja vaikkapa hän olisi enkeli Jumalan valtaistuimelta,
huudahti nuorukainen ja pysähtyi äkkiä tytön eteen, niin tuo kukka,
jota sinun kätesi on kosketellut, olisi minulle kallisarvoisempi lahja
kuin koko hänen olentonsa kaikkine kykyineen ja hyveineen! Oi, miksi
sinä minulle tämän teit, Gianna? Ken ei koskaan aurinkoa ole nähnyt,
hän voi elää hämärässä ja tyytyä siihen. Mutta senjälkeen kuin silmäni
tänä aamuna näki sinut, tiedän, että maailmassa on olemassa yksi ainoa
nainen, jonka rakkauden ja suosion tähden voisin uskaltaa mitä hyvänsä
ja panna alttiiksi sekä ruumiini että sieluni, ja se nainen olet sinä,
Gianna la Bionda; jospa ikuinen yö nielisi minut, jotta minun ei
tarvitsisi hiipiä jälleen hämärään ja kylmästä värjöttäen ja kurjana
uneksia auringostani!
Nuorukainen oli tarttunut tytön molempiin käsiin, ikäänkuin hän
olisi tahtonut takertua niihin kiinni, jotta hän ei syöksyisi alas
kuiluun, mutta heitti ne jälleen irti, kun Giannan kasvot pysyivät
liikkumattomina, ja astui avonaisen ikkunan ääreen. Hetken aikaa
oli huoneessa aivan hiljaista ja vain satakieli alhaalla pensaassa
viserteli edelleen. Mutta äkkiä, ikäänkuin nopean päätöksen johdosta,
kääntyi nuorukainen taas huoneeseen päin ja sanoi: Ja vaikka minä ja
kaikki muutkin joutuisivat perikatoon, niin en tee sitä sittenkään, en
siedä näitä kahleita ja siteitä! Huomenna varhain kirjoitan Vicenzaan
ja vaadin lupaukseni takaisin ja sitten astun kummankin kaupungin
eteen ja vaadin jokaisen miekkasille, joka uskaltaa väittää, ettei
Gianna la Bionda ole kuningatar kaikkien naisten parissa! -- Sitä te
ette tee, Attilio, sanoi nyt kaunotar ja katsoi rauhallisesti hänen
ohitsensa yöllistä taivasta kohti. Että te niin äkkiä olette kiintynyt
minuun ja tahdotte antaa minulle sydämenne, on minulle ylen suuri
lahja, josta minä koko elämäni ajan olen teille kiitollinen, joskaan
en tunne ansaitsevani sitä vähimmälläkään tavalla. Mutta minä en voi
ottaa sitä vastaan syöksemättä meitä molempia kadotukseen. Ajatelkaa,
ystäväni, miten voimakkaana vasta tukahdettu viha molempien kaupunkien
välillä on jälleen leimahtava, jos te Scarpan perhettä ja samalla
koko kaupunkia häpäisisitte hylkäämällä morsiamenne, jota te ette
kuitenkaan voi syyttää mistään viasta tai rikoksesta, yksinomaan vain
siksi, että toiset kasvot ovat teitä enemmän miellyttäneet. Ja kukapa
tiesi, vaikka nämät kasvot, jos kohta ne tänään vielä voisivatkin
ansaita teidän ihastuksenne ja intohimonne, jo vuoden perästä olisivat
niin kuihtuneet, että te ihmetellen kysyisitte itseltänne, miten te
niin kiihkeästi saatoitte ihastua niihin? Eikö usein kesän lopulla
voi yhtenä ainoana yönä syksy tulla, jotta puu, jonka oksat vielä
eilen olivat täydessä vihannuudessaan, äkkiä kellastuu ja rumentuu?
Minä olen jo täyttänyt kolmekymmentäyksi vuotta, te, ystäväni, olette
nuoruuden parhaassa kukoistuksessa ja astutte vielä vuoren rinnettä
ylös, jonka kukkulalle minä jo olen ehtinyt. Antakaa minun, vanhempana
olla myös viisaampi ja käyttää järkeäni meidän kummankin puolesta.
Ja siksi on minun luja päätökseni: vaikka huomaisinkin joskus, että
teidän tunteenne on muuta kuin vain ohimenevää oikkua, ja vaikka kaikki
olosuhteet ihmeen kautta muuttuisivatkin teidän toiveittenne mukaan, --
en sittenkään suostuisi _koskaan teidän puolisoksenne_, vaikkapa itse
vanhempanne tulisivat luokseni ja puhuisivat teidän puolestanne!
Vasta sitten kun Gianna oli vaiennut, käänsi hän katseensa jälleen
nuorukaiseen, ja kun hän näki miten kalpea tämä oli ja miten hänen
kauniit silmänsä harhailivat epätoivoisesti ympäri huonetta, olisi
hän hinnasta mistä hyvänsä rakkautensa ja säälintunteensa valtaamana
tahtonut ottaa kaikki ne sanat takaisin, jotka hän juuri suurimmalla
itsehillitsemisellä oli saanut sanotuksi. Hyvää yötä, madonna, sanoi
nuorukainen surullisena ja näytti aikovan lähteä, mutta seisahtui
jälleen ja katsoi maahan. -- Te olette minulle pahoillanne, Attilio,
sanoi Gianna. -- Hän vastasi: En, Jumalan nimessä, Gianna! Mutta
sallikaa minun mennä; sillä totta tosiaan minä olen viipynyt liian
kauan ja olen puhunut kuin mieletön ajattelematta että se, mitä olen
tarjonnut, ei teille ole edes sen arvoista, että te ojentaisitte
kätenne ottaaksenne sen vastaan, puhumattakaan siitä, että sen vuoksi
_taistelisitte tai kärsisitte_ jotain. Siksi lähdenkin nyt häpeissäni
ja minä yksin olen syypää siihen, että kunniapäiväni, joka alkoi niin
juhlallisesti, loppuu näin surkeasti. Voikaa hyvin, Gianna! Teidän
ompelemanne lipun, joka tänä aamuna oli kallein aarteeni, lahjoitan nyt
johonkin kirkkoon, jotta se ei muistuttaisi minulle sitä kättä, joka
niin kylmästi kieltäytyi minulta.
Nuorukainen kumarsi ja lähestyi jo kynnystä, kun hän vielä kerran kuuli
nimeään mainittavan. Giannan sydän, joka jo hyvän aikaa oli riehunut
kahleissansa, mursi ne äkkiä ja kohosi hänen huulillensa. Attilio,
sanoi hän punastuen, voimatta enää hillitä itseään, en voi antaa teidän
tuolla tavalla lähteä luotani, jos tämän jälkeen olen pakoitettu
vielä elämään. Sen minkä sanoin teille, pysyy entisellään, ettekä
te sitä voi hituistakaan muuttaa, sillä se on teidän parhaaksenne,
ja teidän onnenne on minulle kalliimpi kuin omani. Mutta en sanonut
teille vielä kaikkea. Tietäkää siis, että siitä saakka kun sulhaseni
kuoli, ja siitä on nyt kaksitoista vuotta, en ole koskaan ajatellut
enkä toivonut saavani omistaa ketään miestä, mutta puhtauteni ja
kunniani säilyttäminen ei ole myöskään vaatinut minulta taistelua
eikä tuskaa. Sillä minulla ei ole niinkään vähäiset ajatukset
itsestäni, ei kuitenkaan katoavan kauneuteni vuoksi, vaan siksi, että
tiedän omistavani vapaan ja voimakkaan sielun, jota en ole halukas
antamaan huonomman enkä heikomman valtaan, niinkuin kuitenkin naisen
avioliitossa on tehtävä. Ja vaikka monet ovatkin kosineet minua,
niin en koskaan ole tavannut ketään, jonka palveleminen ei olisi
tuntunut minusta orjuudelta ja alennukselta. Vasta tänään, kun näin
teidän ratsastavan meidän kaupunkiimme, jonka te olitte vapauttanut
ja kunniaan kohottanut, kun näin miten jalosti ja vaatimattomasti
te nuoruudestanne huolimatta otitte vastaan niin suuren onnen,
osoittamatta vähintäkään ylpeyttä tai uhkarohkeutta, vaan ikäänkuin
Jumalan lähettiläs kuuntelitte vapautetun kaupungin kiitosta, niin
silloin minä tuumin mielessäni: miksi en ole enää nuori voidakseni
ansaita tuon nuorukaisen rakkautta? Ja kun näin kaulassanne punoittavan
arven, ajattelin minä: avojaloin aina pyhälle haudalle saakka tahtoisin
pyhiinvaeltaa, jos se onni tulisi osakseni, että yhden ainoankin kerran
saisin painaa huuleni tuota pyhää haavaa vasten. Ja kun sitten palasin
kotiin selvästi käsittäen mitä minulle oli tapahtunut, nostin kadulta
kukan, juuri _tämän_, vain siksi, että teidän hevosenne kaviot olivat
sen murskanneet, jotta se pantaisiin päänalukseni alle, kun minut
kerran kannettaisiin viimeiseen lepoon. Ja nyt, kun olen sanonut tämän
kaiken sinulle, Attilio, toista uudelleen kovat sanasi, jos sinulla on
siihen sydäntä, sano, että tämä käsi on kylmästi kieltäytynyt sinulta!
Silloin levitti Gianna kätensä nuorukaista kohti, joka seisoi
tajuttomana ja mykkänä hänen edessään kuin kuolemaan tuomittu,
joka mestauspaikalla saa armon julistuksen, ja hän kumartui hänen
kaulaansa suudellakseen arpea, jota hänen huulensa olivat himoinneet.
Mutta Gianna ojentautui jälleen ja sanoi: Sen minkä teen, ystäväni,
teen täysin itsetietoisesti enkä koskaan tule sitä katumaan, vaikka
tiedänkin, että monet moittisivat ja tuomitsisivat käytöstäni, jos
se tulisi tiedoksi. Minä lahjoitan teille ainoan aarteeni, sen, mitä
tähän asti olen varjellut kuin silmäterääni. Sillä nähkääs, tällä
samalla paikalla, missä te nyt seisotte, seisoi teidän tuleva lankonne,
herra Lorenzaccio ja kiusasi minua rukouksillaan ja lupauksillaan
omaksensa ja tahtoi viedä minut puolisonansa Vicenzaan. Se mitä minä
kielsin häneltä, kaupunkini _viholliselta_ ja sortajalta -- ja tällä
tikarilla minun täytyi uhata häntä, ennenkuin hän luopui hurjasta
kosimisestaan, yhä vieläkin on hänellä tikarin haavan arpi oikeassa
kädessään --: sen _lahjoitan_ minä teille, kaupunkini _pelastajalle_
voiton merkkinä, enkä vaadi muuta palkkaa, kuin että te unohdatte minut
jälleen, astuessanne alttarin eteen ja vannoessanne uskollisuutta
toiselle. Älkääkä huolehtiko siitä, miten minun sitten käypi. Minun
kohtaloni on autuas kaikessa kieltäytymisessään ja kadehdittava
kaikessa surkeudessaan, koska olen voinut vapaasti lahjoittaa kunniani
parhaimmalle miehelle, minkä koskaan olen tavannut, ja koska minun
osakseni on tullut ihanampi kevät, kuin mitä koskaan olen voinut
uneksiakaan ennenkuin vuosien talvi oli lumensa alle peittänyt tämän
vaalean päälaen. Nämät silmät ja huulet ovat sinun, Attilio, ja tämä
koskematon ruumis on sinun, ja sinun omasi on tämä sydän, joka, kun
sinä kerran olet eronnut minusta, ei pyydä enää mitään tämän maailman
iloista, vaan ikäänkuin lesken sydän on elävä entisestä onnesta, kunnes
se lakkaa sykkimästä.
Hän talutti nuorukaisen ikkunan ääressä olevan tuolin luo ja polvistui
hänen eteensä, ja nuorukainen otti tytön pään käsiinsä eikä voinut
kyllikseen häntä katsella eikä suudella hänen suutaan, otsaansa
ja poskiaan, ja kuu oli jo aikoja sitten laskenut, kun he vielä
nauttivat tuhansin iloin toisistansa. Mutta kun kaukana vainiolla
ensimäinen kukko kiekahti, pyysi tyttö itse nuorukaista irtautumaan
hänen sylistään, jotta vanhemmat kotona eivät kaipaisi häntä. He
päättivät, että nuorukainen palaisi jälleen seuraavana yönä ja
kaikkina sitä seuraavinakin ja he sopivat merkeistä, jotta tyttö
tietäisi avata hänelle ovensa; sitten nuorukainen heitti hyvästit
kuin juopunut kemuille ja onnensa uhkarohkeudessa hän ei malttanut
laskeutua kiertoportaita alas, vaikka katu oli aivan tyhjä, vaan
hypähti ikkunalle ja kiipesi muuria alas viikunapuun oksien varassa ja
viivähti vielä alhaalla ikkunan edustalla lausuen Giannalle tuhansia
lempisanoja ja heittäen hänelle kukkia, jotka hän poimi vallihaudan
reunalta ja sitoi kimpuksi, kunnes Gianna, vakoilijan silmää peläten
vetäytyi ikkunasta edemmäksi. Silloin nuorukainen riistäytyi sieltä
irti ja hiipi varovaisesti kaupunginmuuria pitkin, jotta hän aivan
huomaamatta pääsi portilleen. Uniset vahdit eivät tunteneet häntä eikä
kukaan kotona ollut kaivannut häntä, jotta hän iloisin mielin astui
huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen korvatakseen yölepoa lyhyellä
aamu-unella.