-- No, mitä aijot tehdä tällä? kysyi Sofia hämmästyneenä.
-- Aijon antaa painaa sen pienille paperilipuille ja jakaa ne
ihmisille, kun he huomenna aamupäivällä tulevat kirkosta.
-- Oh, Samuel! huudahti tyttö pelästyneenä.
-- Minun täytyy tehdä niin.
-- Mutta, Samuel, joka ihminen tulee kokoukseen, väkeä joka puolelta
kaupunkia.
-- Sitä en voi auttaa, vastasi hän. Minulla ei ole rahaa vuokrata
huonetta eikä minun annettaisi puhua kirkossa.
-- Mutta voitko sinä saada tämän niin pian painetuksi?
-- En tiedä. Täytyy ottaa selvää, kuka sellaisen työn ottaa
suorittaakseen.
-- Oh, minä tiedän! huudahti Sofia taputtaen käsiään. Fredrik
Bremerillä on painokone.
-- Mitä sanotkaan!
-- Niin, hänen isällään oli tapana tehdä painotöitä. Meidän täytyy
kysyä heiltä.
He kiirehtivät, suomatta itselleen aikaa edes syömiseen, Bremerille;
ja vanhemmat ja lapset kuuntelivat ihmeissään Samuelin kertomusta.
Fredrik kiihtyi kovasti, vanhan Johanin punaiset kasvot hehkuivat.
Hän ja hänen lapsensa auttoivat, eikä viipynyt kauvaa, ennenkuin
Samuelin julistus oli painettu.
Oli jo myöhäinen ilta, kun molemmat lapset astelivat kotiin mukanaan
kolmesataa kappaletta vallankumouksellista julistusta, jotka olivat
huolellisesti käärityt, jottei kukaan voisi niitä nähdä. Tässä
toimessaan he aivan unohtivat miss Gladyn.
Vasta kun Samuel yritti nukkua, alkoi hänen mielessään taas väikkyä
miss Gladyn kuva, ja kaikki hänen suloiset toiveensa heräsivät ja
alkoivat ilvehtiä hänen kanssaan. Mikä narri hän oli ollutkaan!
Kuinka mahdottoman hulluilta tuntuivatkaan hänestä nyt kaikki
aikaisemmat kuvitelmat. Näin vietti hän vielä kerran unettoman yön
vaipuen vasta päivänkoitteessa levottomaan uneen.
Vajaan tunnin ennen jumalanpalveluksen päättymistä asettui Samuel
vastapäätä kirkkoa toiselle puolelle katua. Hänen sydämmensä
sykki voimakkaasti. Hän tunsi, se täytyy tunnustaa, melkein samaa
kuin mies, joka aikoo toimeenpanna dynamiittiräjähdyksen taikka
salamurhan. Ilma oli lämmin ja kirkon ovi avoinna, niin että hän voi
kuulla tohtori Vincen kaikuvan äänen. Urkujen säveleet nostivat hänen
silmiinsä kyyneleitä. Hän rakasti urkuja, eikä hän enään saisi niistä
nauttia!
Viimeinkin loppui jumalanpalvelus, ja "salamurhaaja" asteli kadun
yli ottaen sopivan paikan. Ja koko seurakunnasta tuli ensinnä ulos
"olympialainen", mr Curtis, hän eikä kukaan muu!
-- Saanko jättää yhden kappaleen, sir, virkkoi Samuel sydän kurkussa.
Ja mr Curtis, joka kuivasi nenäliinallaan otsaansa, säpsähti kuin
olisi nähnyt peikon.
-- Poika mitä sinä teet! kivahti hän, mutta Samuel oli jo rientänyt
pois ja jakoi papereitaan ihmisjoukolle, joka molempien porttien
kautta virtasi ulos. Julistukset otettiin vastaan ja luettiin,
pysähdyttiin, ihmeteltiin ja ruvettiin keskustelemaan, niin että
portit aivan tukkeutuivat. Kun jo suuri joukko julistuksia oli
jaettu, olivat kirkkoneuvoston jäsenet ehtineet käsittää aseman, ja
yritys tehtiin jakamisen estämiseksi.
-- Tämä on häpeällistä! kirkui mr Curtis koettaen tarttua Samuelia
käsivarteen. Mutta poika riuhtasi itsensä irti juosten sivuovelle,
josta kansaa virtasi ulos.
-- Ottakaa yksi kappale! huuteli hän. Antakaa muillekin!
Ilmoittakaa kaikille! Ja niin sai hän jaetuksi vielä muutamia
kymmeniä julistuksia. Pitäen tarkoin silmällä mr Curtisia ja muita
kirkkoneuvoston jäseniä juoksi hän taas kirkon ympäri etusivulle ja
kiersi ihmisjoukon jakaen samalla julistuksiaan niin paljon kuin
ennätti. Ilmoittakaa kaikille! huuteli hän kaikuvalla äänellä.
Väärintekijät on karkoitettava kirkosta!
Yhtäkkiä tunkeutui mr Hamerton hengästyneenä ja kasvoiltaan punaisena
esiin väkijoukosta.
-- Samuel! huusi hän tarttuen poikaan, täten ei saa jatkua!
-- Sen täytyy! vastasi Samuel. Päästäkää minut!
Hän kohotti äänensä hurjaksi huudoksi:
-- Kristuksen kirkossa on varkaita!
Kamppaillessa putosivat lentolehtiset maahan, ja mr Hamerton kumartui
ottamaan niitä ylös. Samuel otti niistä niin monta kuin voi ja riensi
taas sivuovelle, jossa useat ihmiset ahnaasti tarttuivat niihin. Hän
sai jaetuksi kaikki lehtisensä, ja niille henkilöille, joitten hän
näki vielä tulevan kirkosta, huusi hän käsiään heiluttaen:
-- Tämän seurakunnan kirkkoneuvostossa löytyy miehiä, jotka ovat
lahjoneet Lockmanvillen kaupunginvaltuusmiehiä. Minä aijon paljastaa
heidät keskiviikkoiltana toisella puolella katua pidettävässä
kokouksessa.
Sen sanottuaan lähti hän tiehensä väistellen erästä hurjistunutta
kirkkoneuvoston jäsentä, joka yritti häntä lyödä. Kadulle päästyään
juoksi hän nopeasti kuin hirvi kotiinsa.
Hän oli vedonnut seurakuntaan!