Samuel syöksyi hengästyneenä kotiin kertoakseen tapahtumasta
Sofialle. Sieltä meni hän Bremerin luo, joka oli seurannut kohtausta
kauvempana. Molemmissa paikoissa täytyi hänen perinpohjin kertoa
jännittävästä tapahtumasta.
Vanha Bremer saapui kotiin ja hän tiesi, että Samuelin täytyi saada
poliisilta lupa kokouksen pitämiseen.
Samuel ei tuntenut erityistä halua käydä poliisiasemalla, jonka
hän jo ennestään kyllin hyvin tunsi; mutta hän olisi mennyt vaikka
leijonain luolaan silloin, kun hänen suuri asiansa sitä vaati.
Hän lähtikin seuraavana aamuna hyvissä ajoin poliisiasemalle. Mrs
Stedmanin avulla oli hän sitä ennen onnistunut vakuuttamaan Sofialle,
että Sofian tuli palata takaisin Wygantin luo.
Poliisiasemalla istui tällä kertaa kirjoituspöydän ääressä eräs
toinen ylikonstaapeli, muuan irlantilainen.
-- Anteeksi, herra, sanoi poika. Saanko täältä lupatodistuksen?
-- Mihinkä? kysyi ylikonstaapeli.
-- Ulkoilmakokouksen pitämiseen.
-- Minkälaatuisen kokouksen?
-- Jaa... minulla on jotain sanottavaa kansalle.
-- Jotain sanottavaa kansalle? toisti ylikonstaapeli ja kysyi
senjälkeen äkkiä:
-- Mikä nimenne?
-- Samuel Prescott. Ylikonstaapeli kohotti silmäkulmiaan.
-- Oh! sanoi hän. Vai se veitikka!
-- Mitä sanotte? kysyi Samuel.
-- Komisarius tahtoo puhua kanssanne, lausui ylikonstaapeli sekä
ohjasi Samuelin erityiseen huoneeseen, jossa komisarius McGullagh
paksuna ja punakkana istui kirjotuspöydän ääressä. Nähtyään Samuelin
hypähti hän ylös.
-- Siinä sinä kuitenkin olet? huudahti hän ja lisäsi, viitaten
sormellaan konstaapelille:
-- Jättäkää meidät.
Kun hän oli sulkenut oven, meni hän Samuelin luo ja uhaten sormellaan
sanoi:
-- Poika! sinä lupasit minulle jättää kaupungin!
-- En. En minä ole luvannut.
-- Mitä se on? kivahti komisarius.
-- En minä luvannut, se oli Charlie Swift, joka sen lupauksen teille
antoi.
-- Mitä sinä sitten lupasit?
-- Lupasin etten puhu kenellekään herra... herra Albertista. Enkä
minä ole lupaustani rikkonut.
-- Minä sanoin Charlie Swiftille, että hän veisi sinut mukanaan
kaupungista. Miksi et sinä ole mennyt?
-- Hän ei lähtenyt...
Samuel keskeytti. Hän oli luvannut Charlielle, ettei puhuisi
kenellekään mitään.
-- Jatka, käski komisarius.
-- Minä... minä en voi puhua siitä, sammalsi Samuel.
-- Mitä! Koetatko salata asiaa minulta? Etkö luule minun tietävän,
että hän vielä on kaupungissa ja että sinä ja hän yhdessä olette
tehneet kaikenlaisia lurjusmaisuuksia?
-- Ei, Ei! huudahti Samuel säikähtyneenä.
-- Älä koeta valehdella minulle! uhkaili komisarius. Ymmärrätkö, että
minä olen selvillä kaikesta, senkin nulikka.
Hän pysähtyi silmänräpäykseksi ja katsoi terävästi nuorukaiseen.
-- Ja sinulla on otsaa tulla tänne, huudahti hän. Mitä sinä
oikeastaan tahdot?
-- Minä... minä tahtoisin pitää kokouksen.
-- Sanoppa, kuka on antanut sinulle luvan puuhailla puheita tässä
kaupungissa?
-- Ei kukaan vielä -- juuri saadakseni luvan olen tullut tänne.
-- Älä yritä teeskennellä ja tehdä minusta pilkkaa, tiuskasi
komisarius.
Samuelilla ei ollut vähintäkään halua tehdä pilkkaa kenestäkään,
kaikkein vähimmin komisariuksesta. Hänen kaikki jäsenensä vapisivat.
Mies katsoi häneen kuin voimakas gorilla ja hänen punaiset kasvonsa
olivat aivan pelottavat katsella.
-- Kuuleppa, nuori herraseni, jatkoi komisarius. Sinä et tule saamaan
lupaa minkäänlaiseen puhumiseen Lockmanvillessä. Muista se nyt ja
aina. Ymmärrätkö?
-- Kyllä.
-- Ja vielä lisäksi: sinä et tulekaan pitämään mitään puhetta.
Ymmärrätkö.
-- Mutta... mutta... änkytti poika.
-- Sinä et tule pitämään ensinkään mitään puhetta, et kaduilla
etkä missään muussakaan paikassa koko kaupungissa. Koeta painaa se
kalloosi, niin voit välttää ikävyyksiä. Saatuani kuulla, että sinä
jakelet joitakin paperilippuja kaduilla, niin pianpa silloin saat
toivoa, ettet olisi sitä tehnyt. Siinä kaikki! Ymmärrätkö?
-- Ymmärrän, sai Samuel vaivoin puserretuksi huuliensa välistä.
-- Se on hyvä, sanoi komisarius. Annan sinulle vielä hyvän neuvon:
Lähde pois Lockmanvillestä ensimäisellä junalla äläkä enään koskaan
pistä nenääsi tänne. Mene!
Samuel lähti pois kauhistuneena. Siten kiihottivat poliisit häntä.
Luonnollisesti tulisi hän pitämään puheensa. Hän ei voi antaa
poliisin kiellon häiritä itseään. Mutta hänelle selvisi heti, mitä
hankaluuksia hänellä oli voitettavana: jos poliisi tulee ja häiritsee
häntä, ennen kuin hän vielä on ehtinyt sanoa sanottavaansa, voisi
kaikki hänen aikeensa luhistua.
Hänen täytyi kysyä neuvoa joltakin, ja sentähden lähti hän heti
Bremerin luo, pieneen huoneeseen, missä isä ja poika puuhailivat
piirustuslautojensa ja maalauksiensa kanssa.
-- Vai niin on asian laita, sanoi vanha Bremer kuultuaan miten oli
käynyt poliisiasemalla. Tulepa mukaan, niin mennään Tom Everleyn
luokse.
-- Kuka on Tom Everley? kysyi Samuel.
-- Eräs lakimies. Hän voi antaa sinulle niitä tietoja, joita
tarvitset. Hän on tämän paikkakunnan sosialistien sihteerinä.
-- Sosialisti! huudahti Samuel pelästyneenä.
Everleyn pieni konttori sijaitsi eräällä syrjäkadulla. Hän oli
reipas, lähes poikamainen, nuori mies ulkonäöltään. Samuel tunsi heti
mieltymystä häneen.
-- Toveri Everley, sanoi Bremer. Tässä on poika, jota sinun tulee
auttaa. Puhu hänelle kaikki, Samuel. Sinä voit luottaa häneen.
Samuel kertoi tarinansa vielä kerran. Everley kuunteli
suurella jännityksellä tuon tuostakin ilmaisten kummastusta tai
tyytyväisyyttä. Kun poika oli lopettanut, nousi Everley reippaasti
ylös ja tarttui hänen käteensä lausuen:
-- Samuel Prescott, lyökäämme kättä. Te olette kunnon poika!
-- Silloin te seisotte minun puolellani, huudahti Samuel tuntien
taakan putoavan hartijoiltaan.
-- Seison puolellanne! Sen tulen tekemään niin kauvan kuin elän!
Senjälkeen hän istuutui uudelleen ja alkoi hermostuneesti rummuttaa
kirjotuspöytää lyijykynällään.
-- Minä saatan kutsua paikallisen sosialistiosaston kokoon, sanoi
hän, ja esittää tämän asian siellä. Hiljaiseksi on Lockmanvillessä
käynyt viime aikoina ja taistelu, kuten tämä, on juuri tovereille
tarpeen.
-- Mutta minä en ole mikään sosialisti, huomautti Samuel.
-- Ei se mitään tee, vastasi Everley. Liitytte meihin myöhemmin.
Samuel ei ollut siitä oikein selvillä, mutta hän ei tiennyt, kuinka
voisi sen esittää.
-- Minä voin saada paikallisyhdistyksen kokoon huomisillaksi, jatkoi
Everley. Ei ole aikaa tuhlattava. Meidän täytyy nopeasti levittää
suuri paljous kokouskutsumuksia kaupunkiin.
-- Mutta minä haluaisin kokoukseen vain Pyhän Matteuksen
seurakuntalaisia, sanoi Samuel.
-- Aina tulee muita myöskin, virkkoi Everley. Ja eikö kansalla ole
oikeus saada tietää, kuinka heiltä varastetaan?
-- Kyllä, myönsi Samuel.
-- Ja kenties, lisäsi Everley naurahtaen tulee seurakunta paljon
halukkaammin asiaa käsittelemään, jos sitä vähäsen painostetaan
ulkoapäin. Meidän tehtävämme on panna alkuun vapaa keskustelu tässä
asiassa ja avata kaupunkilaisten silmiä. Muuten kenties poliisi
tukahuttaa asian alkuunsa ja silloin kansa ei saa koskaan tietää
mitään siitä, mitä me olemme tarkottaneet.
-- Teidän täytyy olla hyvin varovaisia levittäessänne
kokouskutsumuksia, huomautti Bremer. Ne tulevat tukahuttamaan koko
puuhan alkuunsa, jos vaan voivat.
-- Aivan varmasti, sanoi Everley nauraen. Mitä siihen tulee, niin
voitte luottaa tovereihimme. Me tunnemme luotettavan kirjapainon.
Samuel huokasi syvään helpotuksesta. Tässä oli mies, joka ymmärsi
asian ja kävi siihen käsiksi koko voimallaan ja vakaumuksellaan. Se
oli vain harmillista, että hän oli sosialisti.
Everley otti lyijykynän ja kirjotti seuraavan uuden ilmotuksen:
"Kansalaisille Lockmanvillessä!
Sittenkuin minä olin havainnut, että St. Matteuksen kirkon
kirkkoneuvoston johtavat jäsenet ovat lahjoneet kaupungin
hallitusta, pyysin tutkimusta asiassa, mutta ainoana seurauksena
pyynnöstäni oli, että minut karkotettiin kirkosta.
Silloin kutsuin minä kokouksen valaistakseni seurakunnalle
asiaa, mutta minulta kiellettiin lupa kokouksen pitämiseen ja
puhumiseen. Poliisi antoi minun ymmärtää, etten koskaan tule
pitämään puheita tässä kaupungissa.
Tahdotteko seisoa minun puolellani?
Puhun ensitulevana keskiviikkona kello 8 illalla
rakentamattomalla tontilla vastapäätä kirkkoa.