Kun Sofia illalla tuli kotiin, oli Samuel jo tyyntynyt. Hän kertoi
seikkailuistaan tytölle äänen hiukkaakaan värähtämättä. Ja se oli
onneksi, sillä koskaan ei hän ollut voinut uneksiakaan aiheuttavansa
tytössä niin voimakasta mielenliikutusta, kuin kertomus aikaansai.
Miss Glady oli ollut Samuelin viimeinen toivo, mutta Sofialle oli hän
ollut ainoa ihanne. Tytön koko olemuksen täytti riemu siitä, että sai
työskennellä miss Gladyn hyväksi, ja kun hän nyt sai kuulla, miten
Samuelia oli kohdeltu, meni hän surusta melkein pois järjiltään.
Samueliin vaikuttivat hänen voimakkaat nyyhkytyksensä pelottavasti.
-- Rakas Sofia, sanoi hän kiertäen kätensä tytön vyötäisille, me emme
saa unohtaa velvollisuuttamme.
-- Minä en enään voi mennä sinne! huudahti lapsi poissa suunniltaan.
Minä kuolisin, jos minun täytyisi vielä nähdä hänet.
-- En minä sitä tarkoita, sanoi Samuel nopeasti koettaen johtaa hänen
ajatuksiaan muihin asioihin. Mutta sinun täytyy muistaa, mitä minun
on tehtävä, ja auttaa minua.
Hän kertoi suunnitelmistaan nousta taisteluun Pyhän Matteuksen kirkon
omistamisesta.
-- Emmekä me saa antaa katkerien tunteitten vaikuttaa itseemme, sanoi
hän. Olisi kovin syntistä, jos me työskentelisimme vihassa.
-- Mutta miten voit sinä hillitä vihaasi? huudahti tyttö.
-- Se on kyllä vaikeata, mutta minä olen taistellut itseni kanssa. Me
emme saa vihata noita ihmisiä. He ovat tehneet meille pahaa, mutta he
eivät sitä huomaa, he ovat kurjia ihmisolentoja kuten me muutkin.
-- Mutta he ovat huonoja, itsekkäitä ihmisiä! huudahti lapsi.
-- Minä olen paljon ajatellut sitä asiaa, sanoi hän, minä olen koko
päivän kulkenut kadulla ja miettinyt sitä. Enkä minä salli itseni
tuntea heitä kohtaan muuta kuin sääliä. He ovat tehneet minulle
vääryyttä, mutta se vääryys ei ole mitään sen vääryyden rinnalla,
jota he ovat tehneet itselleen.
-- Oi, Samuel, kuinka sinä olet hyvä! huudahti Sofia, ja Samuel
hämmästyi, sillä juuri samaa miss Gladykin oli sanonut.
-- Minun täytyy olla selvillä itsestäni, ja nyt minä olenkin. Minun
on välttämätöntä taistella heitä vastaan, mutta minun täytyy samalla
olla varma, etten anna omalle kostonhimolleni valtaa.
-- No, mitä aijot tehdä? kysyi Sofia.
-- Minä esitän asian seurakunnan jäsenille. Elleivät he halua mitään
tehdä, niin esitän asian kansalle.
-- Mutta millä tavoin, Samuel?
-- Kutsun kokouksen. Katsos, tämän minä olen kirjoittanut.
Hän otti taskustaan paperin, johon suurin kirjaimin oli kirjoittanut:
"PYHÄN MATTEUKSEN SEURAKUNNAN JÄSENILLE.
Kirkossa vallitsee lahjomisjärjestelmä. Muutamat kirkkoneuvoston
jäsenet ovat lahjoneet kaupungin hallitusta. He varastavat
kansalta. Kirkkoneuvosto on kieltäytynyt kuulemasta minua
ja sulkenut minut kirkosta. Minä vetoon seurakuntaan. Ensi
keskiviikkona kello kahdeksan illalla puhun minä eräässä
kokouksessa rakentamattomalla tontilla kirkon vastapäätä ja
kerron mitä tiedän.