Samuel syöksyi ulos pimeään. Mutta hän ei voinut poistua, hän ei
voinut pakottaa itseään uskomaan, että hänet oli ainaiseksi erotettu
Pyhän Matteuksen kirkosta. Hän kääntyi takaisin kirkon luo, seisoi ja
katseli sitä nyyhkytysten melkein tukehuttamana.
Silloin huomasi hän automobiilin ajavan kirkon sivuovelle ja mr
Wygantin astuvan siitä ulos sekä astuvan sisälle, kirkkoon. Tämä näky
oli isku Samuelille vasten kasvoja. Siinä oli tuo ylpeä ja rikas
mies, uhmaavana ja rankaisemattomana sekä pitäen käsissään kirkon
ohjaksia, mutta Samuel, etsijä, oli sieltä karkoitettu.
Samuelissa leimahti liekkiin kapinallinen tunne. Ei, ei, he eivät saa
karkoittaa häntä! Hän taistelee heidän kanssaan, taistelee loppuun
asti! Kirkko ei ollut heidän kirkkonsa! se oli Jumalan kirkko.
Hänellä, Samuelilla, oli myös oikeus kuulua siihen ja sanoa siellä
totuus!
Kirkkoneuvoston istunto oli juuri avattu ja alettiin keskustelu uuden
sairaanhoitajatarkodin perustamisesta, kun samalla kuului kiihkeä
koputus ovelle, ja Samuel astui sisälle hengästyneenä ja silmissään
hurja ilme.
-- Herrat kirkkoneuvoston jäsenet! huudahti hän. Pyydän saada sanoa
muutaman sanan.
Tohtori Vince hypähti kauhistuneena seisoalleen.
-- Samuel Prescott! huudahti hän.
-- Minut on käsketty jättämään kirkko, selitti Samuel, mutta minä
en halua siihen taipua! Minä olen sanonut totuuden enkä aijo antaa
niitten väärintekijäin, jotka kuuluvat Pyhän Matteuksen kirkkoon,
pakottaa minua vaikenemaan.
Mr Hickman oli hypähtänyt pystyyn.
-- Poika, komensi hän, mene tiehesi!
-- Minä en tahdo mennä tieheni, huusi Samuel. Minä vaadin, että minua
kuunnellaan täällä kirkkoneuvostossa. Minulla on siihen oikeus! Minä
olen sanonut totuuden, en mitään muuta kuin totuuden.
-- Mitä tarkoittaa tuo poika? kysyi eräs kirkkoneuvoston jäsen.
Se oli mr Hamerton, nuori asianajaja, jonka kauniit ja ystävälliset
kasvot usein olivat kiinnittäneet Samuelin huomiota. Kun Samuel
nyt hänen katseessaan huomasi uteliaisuutta, niin juoksi hän mr
Hamertonin luokse.
-- Älkää antako niitten ajaa minua pois, ennenkuin ensin ovat minua
kuulleet! pyysi hän.
-- Poika, huusi mr Hickman, minä käsken sinut menemään tiehesi!
-- Te olette menetellyt väärin! huusi Samuel. Te lahjoitte
valtuuston, niin että se hylkäsi vesijohtoesityksen. Se on totta, sen
te itse tiedätte, ettekä te uskalla sitä kieltääkään!
Mr Hickmanin teki raivo purppuranpunaiseksi kasvoiltaan.
-- Se on kurja vale! ähkyi hän.
-- Minä olen puhellut erään henkilön kanssa, joka myös sai rahoja,
sanoi Samuel. Rahavaliokunnan jäsenille maksettiin kaksituhatta
dollaria kullekin.
-- Kuka se henkilö oli? huusi mr Hickman mielettömästi.
-- En halua sanoa hänen nimeään, vastasi Samuel. Hän puhui siitä
kahdenkeskisenä asiana.
-- Senpä arvasinkin! huudahti Hickman nauraen. Se on silkkaa
panettelua.
-- Se on totta! vastasi Samuel. Tohtori Vince, te tiedätte, että
minun tapanani on puhua totta. Mitä syytä minulla olisi keksiä
tällaisia juttuja?
-- Minä olen sanonut sinulle, valitti tohtori Vince, että minä en
halua olla missään tekemisissä tämän asian kanssa.
-- Minä olen valmis ottamaan kenen kirkkoneuvoston jäsenen tahansa
kanssani kyseessäolevan henkilön luo, niin että voidaan ottaa selvä,
miten tämän asian laita on. Mister Wyganthan on itsekin minulle
kertonut maksaneensa Slatterylle eräistä oikeuksista.
Nyt sekaantui mr Wygantkin juttuun.
-- Mitä! huusi hän.
-- Niinhän te sanoitte! huudahti Samuel hämmästyneenä siitä, että
mr Wygant nyt kielsi tunnustuksensa. Ettekö sanonutkin minulle niin
tänään iltapäivällä?
-- Minä en ole sinulle tästä asiasta puhunut mitään, selitti mr
Wygant.
-- Te sanoitte, että kaikki tekevät niin, että kaikkien täytyi tehdä
niin. Te kutsuitte sitä pääoman kilpailuksi.
-- Tätä kutsun minä vertaansa löytämättömäksi solvaukseksi! huudahti
mr Hickman. Ulos täältä!
-- Kansa raukka tässä kaupungissa kärsii ja kuolee! huusi Samuel.
Kansalta varastetaan ja sitä sorretaan. Tuleeko tällainen kestämään
iankaikkisesti?
-- Samuel, tämä ei ole oikea paikka sen kysymyksen käsittelemiseen,
huomautti tohtori Vince.
-- Miksi ei, sir? Rikokselliset ovat viroissa tässä kirkossa. Ne
häpäisevät ja halventavat kirkkoa koko mailman edessä. Ja tätä
kutsutaan Kristuksen kirkoksi, sir!
-- Mutta te ette ryhdy asiaan oikealla tavalla, sanoi mr Hamerton,
joka tuli levottomaksi senjohdosta, että Samuel lakkaamatta katseli
häntä.
-- Miksi ei? vastasi Samuel. Eikö Kristus ruoskaniskuilla ajanut ulos
temppelistä rahanvaihtajia ja koronkiskureita?
Se oli epämieluisa vastaus. Syntyi hiljaisuus ikäänkuin jokainen
olisi halunnut antaa naapurinsa puhua ensinnä.
-- Eikö teitä ole opetettu seuraamaan Kristuksen esimerkkiä, tohtori
Vince? kysyi nuorukainen.
-- Tuskin siinä merkityksessä, vastasi kauhistunut pappi. Kristus oli
Jumala, mutta eihän voi juuri edellyttää, että me...
-- Oh, tuo on vain tekosyy! keskeytti Samuel. Te sanotte, että
Kristus oli Jumala ja pidätte tätä puolustuksena itsellenne, kun ette
halua toimia hänen käskyjensä mukaan. Mutta en usko hänen olleen
Jumalan siinä merkityksessä. Hän oli ihminen kuten te ja minäkin. Hän
oli köyhä ihminen, joka kärsi ja näki nälkää ja hänen aikansa rikkaat
halveksivat häntä, sylkivät hänen päälleen ja naulitsivat hänet
ristiin.
Nyt astui taisteluun eräs toinen kirkkoneuvoston jäsen. Se oli
kunnianarvoisa mr Curtis, joka näytti olympolaisen Zeuksen
kuvapatsaalta.
-- Poika, sanoi hän ankarasti, sinä olet tyytymätön siihen, että olet
erotettu kirkosta, mutta kuitenkin osotat olevasi uskoton.
-- Ehkä olen minä uskoton, mister Curtis, vastasi Samuel reippaasti,
mutta minä en koskaan ole maksanut Slatterylle kahtasataa dollaria
saadakseni poliisilta oikeuden sulkea liikenteeltä kaupungin
katukäytäviä.
Mr Curtis hämmentyi eikä enään ottanut osaa keskusteluun.
-- Kirkko hylkäsi Jesuksen, jatkoi Samuel, käyttäen hyväkseen
tilaisuutta. Ja tämän tekivät kirkon rikkaat ja mahtavat. Hän
käytti heistä paljon voimakkaampaa kieltä kuin minä. Voi teitä, te
kirjanoppineet ja farisealaiset, te väärintekijät! sanoi hän. Voi
teitä, te kyykäärmeitten sikiöt, kuinka voitte te välttää helvetin
tulta? Ja jos hän olisi täällä tänä iltana, asettuisi hän täällä
minun puolelleni, ja ne rikkaat väärintekijät, jotka istuvat täällä
pöydän ympärillä, hylkäisivät hänet taasen. Te olette jo hylänneet
hänet. Te olette jo sulkeneet korvanne sorrettujen huudoilta, te
pilkkaatte oikeutta ja totuutta! Te naulitsette hänet ristiin joka
päivä!
-- Tämä menee yli kaikkien rajojen! huudahti mr Hickman. Tämä on
herjausta!
-- Sen täytyy heti loppua, lisäsi mr Wygant, ja Samuel tiesi, että
kun mr Wygant sanoi jotakin, niin hän myös odotti, että häntä
toteltiin.
-- Eikö täällä siis ole ketään, joka haluaa minua kuunnella? sanoi
Samuel. Mister Hamerton, ettekö te halua auttaa minua?
-- Mitä te tahtoisitte meidän tekevän? kysyi mr Hamerton.
-- Minä haluan, että kirkkoneuvosto tutkii syytökset, ottaa selvän,
onko totta, että Pyhän Matteuksen kirkon jäsenet ovat lahjoneet
Lockmanvillen hallitusta. Ja jos se on totta, toivon minä, että
sellaiset miehet karkoitetaan kirkosta. Heidän oikea paikkansa ei ole
kirkossa, sir. Ihmiset, jotka käyttävät kaiken aikansa yrityksiin
riistää kansan rahoja! Ihmiset, jotka avoimesti selittävät, kuten
mister Wygant teki minulle, olevan välttämätöntä lahjoa lainsäätäjiä
rahojen hankkimiseksi itselleen! Sellaiset ihmiset häpäisevät kirkkoa
ja estävät sitä tehtävästään. Ne ovat niitä ihmisiä, joita vastaan
taisteleminen on kirkon tehtävä...
-- Pitääkö meidän istua täällä kuuntelemassa tuon pojan saarnoja?
huusi mr Hickman mielettömästi.
-- Samuel, mene tiehesi! käski tohtori Vince.
-- Täällä ei siis ole ketään, joka haluaisi minua auttaa?
-- Minä olen sinulle sanonut, että sinä et tuolla tavoin mitään
voita. Mene tiehesi!
-- Hyvä! huudahti nuorukainen poissa suunniltaan, minä lähden
tieheni. Mutta muistakaa, minä en antaudu ilman taistelua. Minä
paljastan teidät mailmalle. Kansan täytyy oppia tietämään, keitä
te olette kurjia raukkoja ja keinottelijoita, jotka pettävät sen
tehtävän, joka heille on uskottu, ryöstävät yleisöä ja lahjovat
valtiota!
-- Ulos, lurjus! huusi Hickman hyökäten uhkaavasti häntä kohden.
Raivosta hehkuen osotti Samuel sormellaan häntä suoraan kasvoihin.
-- Te, Henry Hickman, huusi hän, te olette kaikkein pahin! Niin,
juuri te, suuri juristi ja etevä valtiomies! Minä olen oleskellut
yhteiskunnan alempien keskuudessa, minä olen seurustellut
kapakoitsijain ja rikollisten, puplikaanien ja varasten kanssa mutta
milloinkaan ennen en ole tavannut niin armotonta ja kovasydämmistä
ihmistä kuin te! Te, kristitty, te olisitte voinut olla se
roomalainen sotamies, joka sylki Kristusta kasvoihin!
Näin sanoen käänsi Samuel kokoontuneelle kirkkoneuvostolle selkänsä
ja löi kauhealla voimalla oven jälessään kiinni aivan suuren
lakimiehen nenän edessä.
Ainakin parin tunnin ajan harhaili Samuel Lockmanvillen kaduilla
saadakseen raivonsa ja surunsa asettumaan. Sitten lähti hän kotiin ja
huomasi ihmeekseen, että Sofia Stedman oli koko ajan istunut ylhäällä
häntä odottamassa.
Henkeään pidättäen kuunteli hän kertomusta Samuelin seikkailuista
illan kuluessa. Sitten sanoi hän:
-- Minäkin olen koettanut tehdä jotakin.
-- Mitä sitten?
-- Menin puhumaan pikku Ethelille, vastasi hän.
-- Ethel Vincelle!
-- Niin, hän on sinun ystäväsi, kuten tiedät, ja minä menin
pyytämään, ettei hän antaisi isänsä ajaa sinua pois.
-- No, miten kävi?
-- Hän itki, sanoi Sofia, hän oli hirmuisen onneton. Hän sanoi
tietävänsä, että sinä olet hyvä poika ja ettei hän väsyisi ennen kuin
oli saanut isänsä sallimaan sinun palata takaisin.
-- Nyt sinä et puhu täyttä totta! huudahti Samuel hämmästyneenä.
-- Kyllä, Samuel. Mutta sitten tuli hänen äitinsä.
-- Oh! Ja sitten?
-- Hän sadatteli minua. Hän oli hyvin suuttunut minuun. Hän sanoi,
ettei minulla ollut oikeutta tehdä pikku lasta levottomaksi väärillä
syytöksillä hänen enostaan. Eikä hän halunnut kuunnella minua. Hän
ajoi minut ulos.
Syntyi pitkäaikainen hiljaisuus.
-- Luulen, ettei minun käynnistäni ollut mitään hyötyä, sanoi Sofia
alakuloisesti. Meidän täytyy nyt tehdä kaiken itse.