Se, joka on ottanut kannettavakseen kaikki ihmishuolet, niinkuin
Samuel oli tehnyt, tulee pian huomaamaan, että se vaatii paljon
aikaa. Samuel teki parhaansa pitääkseen ajatuksensa kiinnitettyinä
niihin tärkeisiin tehtäviin, joita hänellä oli ratkaistavana. Mutta
hän huomasi ajatuksensa tuon tuostakin kiintyvän miss Gladyyn. Kerta
kerran perästä nousi hänen kuvansa Samuelin silmien eteen karkottaen
pois kaiken muun. Hänen kauneutensa hurmasi Samuelia ja viekotteli
hänen mielikuvitustaan kaikenlaisille ihmeellisille harha- ja
seikkailuretkille.
Miss Glady oli pyytänyt häntä palaamaan, ja Samuel mietti, miten
kauvan hänen pitäisi odottaa. Hänen piti mennä tapaamaan Sofiaa,
mutta se oli luonnollisesti vain tekosyy, sillä hän tapasi Sofian
joka ilta heidän yhteisessä kodissaan.
Samuel odotti kolme päivää, mutta ei voinut kauvempaa. Kaipaus saada
nähdä miss Glady vaikutti kuluttavana tulena hänen sisimmässään.
Kello yksitoista saapui hän miss Gladyn luo, ja Sofia tuli avaamaan.
-- Sanon hänelle, että sinä olet täällä, sanoi tyttö ymmärtäen heti.
Hän juoksi rappuja ylös palaten hetken kuluttua takaisin ja pyytäen
Samuelia seuraamaan mukana.
-- Oh, Samuel, hän on niin iloinen! huudahti lapsi.
-- Etkö sinä tule mukaan? kysyi Samuel yksinkertaisuudessaan.
-- En, hän kielsi minua tulemasta, vastasi Sofia.
Samuel meni miss Wygantin omaan arkihuoneeseen ja näki hänet
pukeutuneena aamutakkiin, vielä kauniimpaan, kuin hänellä viime
kerralla oli ollut päällään.
-- Ette voi uskoa, kuinka iloinen minä olen nähdessäni teidät,
huudahti tyttö.
Samuel myönsi olevan vaikea sitä uskoa lisäten:
-- En ymmärrä minkätähden se teitä ilahuttaisi, miss Glady.
Miss Glady katseli häntä.
-- Samuel, teistä varmaankin kaikki on sangen mielenkiintoista? kysyi
tyttö.
-- Kyllä, miss Glady, vastasi Samuel.
-- Ja minusta kaikki on kauhean ikävää.
-- Ikävää! huudahti nuorukainen ihmeissään. Täällä -- tässä talossa!
-- Se tuntuu teistä kummalliselta, eikö niin?
-- Niin, teillähän on kaikkea, mitä haluatte, huudahti Samuel.
-- Niin, ja minä olen kyllästynyt kaikkeen.
Nuorukainen katseli häntä ihmeissään.
-- Se on totta, mitä minä sanon. Kaikki, jotka minua ympäröivät, ovat
ikäviä, kovin ikäviä -- he elävät tyhmää ja ikävää elämää. Minä istun
suljettuna tänne kaupunkiin, minun täytyy tänä kesänä viettää täällä
koko kuukausi.
Samuel katseli häntä ihmeissään ja alkoi tuntea osanottoa. Hän oli jo
ennenkin huomannut, että miss Glady ei ollut onnellinen. Hänellä oli
siis tässäkin uusi velvollisuus, hänen täytyi auttaa tätä kaunista,
nuorta naista huomaamaan onnellisen asemansa.
Tämä ajatus sai hänet ilosta vavahtamaan.
-- Oh, mitä te sanottekaan, miss Glady! huudahti hän. Muistakaahan
toki, kuinka paljon hyvää te teette!
-- Hyvää? huudahti tyttö. Millälailla sitten?
-- Ajatelkaa vaan Sofiaa! Kuinka onnelliseksi olettekaan tehneet
hänet.
-- Vai niin, vastasi tyttö väsyneesti, ehkäpä.
-- Ja minut! huudahti Samuel.
-- Olenko minä tehnyt teidät onnelliseksi? kysyi tyttö.
-- Minä en ole milloinkaan ennen tuntenut itseäni niin onnelliseksi,
vastasi Samuel.
Se ilo, jota hän tunsi, säteili hänen silmistään, ja tyttökin antoi
katseensa levätä hänessä. Kauvan he seisoivat ja katselivat toisiaan;
sitten astui tyttö nauraen Samuelin luo.
-- Samuel, sanoi hän, teidän kaulaliinanne ei ole oikein hyvin
solmittu.
Vielä kerran koskettivat tytön sormet Samuelin kaulaa, hän tunsi
kasvoillaan tämän hengityksen, tytön säteilevä kauneus hurmasi hänet.
Hänen sydämmensä jyskytti, aivonsa huumaantuivat ja kuin juopuneena,
melkein tietämättömänä, mitä teki, ojensi hän kätensä ja veti tytön
luokseen.
Mutta samalla hetkellä valtasi hänet kauhu. Mitä hän olikaan tehnyt?
Miss Glady tulisi ajamaan hänet pois, karkoittamaan luotaan! Hän oli
pilannut kaiken!
Yksi ainoa hetki riitti kuitenkin osoittamaan, ettei niin ollut
asianlaita. Tunnevirta kohisi hänessä taasen entistä suuremmalla
voimalla. Hänen sielunsa salatuista syvyyksistä kohosi uusia
tunteita, jotka äkillisesti olivat heränneet, kauheita ja pelottavia
ajatuksia, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Hänen
miehuutensa heräsi hän kadotti kainoutensa ja pelkonsa. Tyttö oli
hänen, hän voi hänelle tehdä mitä tahtoi! Ja hän painoi tyttöä
rintaansa vastaan, melkein tukehutti hänet syleilyynsä. Tyttö sulki
silmänsä ja Samuel suuteli häntä poskille ja huulille. Sitten kuuli
hän tytön heikosti ja vapisevalla äänellä kuiskaavan: Samuel, minä
rakastan sinua! Ja hänen sisimpänsä oli täynnä iloa ja riemua.
Yht'äkkiä kuului askelten ääntä viereisestä huoneesta. He kiiruhtivat
pois toistensa luota. Huoneen ovi oli avoinna ja hetkiseksi kohosi
kauhun ilme tytön silmiin. Sitten laskeutui hän polvilleen lattialle.
-- Oh, Samuel, sormukseni! huudahti hän.
-- Sormuksenne? ihmetteli Samuel pää sekavana.
-- Niin, sormukseni! uudisti tyttö. Sitten kuului oviaukosta mrs
Harrisin ääni:
-- Sormuksenneko, miss Glady?
-- Minä olen sen hukannut, sanoi tyttö. Samuelkin laskeutui lattialle.
He etsivät pöydän alta.
-- Se putosi tänne, sanoi tyttö.
-- Sen on täytynyt vieriä jonnekin, sanoi mrs Harris alkaen etsiä.
-- Kumarru ja katso tarkasti, Samuel, komensi tyttö, ja Samuel
totteli, mutta ei voinut löytää sormusta.
He jatkoivat etsimistä minuutin verran. Mrs Harris palasi pöydän luo
ja huudahti äkkiä:
-- Se on täällä!
-- Onko se mahdollista! huudahti miss Glady. Ja minä kun etsin sieltä.
-- Se oli pöydänjalan alla, selitti taloudenhoitajatar.
-- Oh! sanoi miss Glady pistäen kallisarvoisen sormuksen takaisin
sormeensa.
Samuel oli aivan ihmeissään, mutta vielä ällistyneemmäksi hän tuli,
kun jumalattarensa hetkistä myöhemmin sanoi:
-- Samuel, minun on ikävä kyllä mahdotonta täyttää teidän pyyntöänne.
Samuel katseli häntä ihmeissään.
-- Minä olen valmistanut Sofialle paikan täällä, mutta siinä on
myöskin kaikki, mitä voin tehdä, aivan varmaan.
-- Miss Glady...
-- Teidän ei tosiaankaan pitäisi pyytää minun tekemään mitään muuta.
Tiedän sangen hyvin, että tehtaan työväen asema on sangen vaikea ja
tulen kaikin voimin koittamaan keventää heidän tilaansa. Mutta enhän
minä voi ottaa tänne kaikkia työläisiä -- sehän on aivan mahdotonta.
Nuorukainen ei voinut löytää sanoja, hän vaan tuijotti tyttöään.
-- Siinä kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, sanoi miss Glady. Mutta
aivan oikein -- nuo kukansiemenet teidän täytyy mahdollisimman pian
hankkia. Tarvitsen niitä muutaman päivän päästä. Oletteko ymmärtänyt
minua?
-- Kyllä, miss Glady, sammalsi Samuel.
Hän oli nähnyt tytön heittävän taloudenhoitajattareen nopean katseen
ja alkoi viimein ymmärtää.
-- Tuokaa ne itse tänne, lisäsi tyttö. Hyvästi.
-- Hyvästi, vastasi Samuel ja poistui.
Hän oli ihmeissään, mutta ei ollut ehtinyt kuin puoliväliin portaita,
ennenkuin unohti kaiken muun ja vain uskomattomat sanat: Samuel, minä
rakastan sinua! kaikuivat hänen korvissaan.
Hän ei voinut hillitä itseään, ei voinut yksin kantaa sellaista
salaisuutta. Kun Sofia saattoi häntä portille, kertoi hän kuiskaten
tälle koko salaisuuden.
Lapsi tuijotti häneen pelokkaana.
-- Samuel, kuiskasi hän, kyllä hänen tarkoituksensa täytyy olla mennä
naimisiin sinun kanssasi.
-- Mennä naimisiin minun kanssani! huudahti Samuel voiden tuskin
saada sanaa suustaan. Mennä naimisiin minun kanssani!
-- Niin, sanoi Sofia. Mitä muuta hän olisi tarkoittanut?
Siihen oli vaikea vastata.
-- Mutta... mutta... huudahti Samuel. Sehän on mahdotonta.
-- Ei, ei ole, Samuel. Hän rakastaa sinua.
-- Mutta minähän olen vain köyhä poika.
-- Mutta, Samuel, hänellä on mahdottoman paljon rahaa.
Samuel ei ollut katsellut asiaa siltä puolelta, mutta hänen täytyi
myöntää, että huomautus oli oikea.
-- Mutta minä en ole kyllin hyvä hänelle, intti Samuel.
-- Sinä olet kyllin hyvä kenelle tahansa! huudahti tyttö. Sinä olet
jalo ja kaunis sen olen minä tullut huomaamaan. Ja nyt aikoo hän
korottaa sinut vertaisekseen.
Nuorukainen oli vaiti hämmästyksen lyömänä.
-- Oh, Samuel, tämä on ihan kuin saduissa! kuiskasi lapsi. Sinusta
tulee prinssi.
Tyttö jatkoi edelleen keskustelua tästä ihmeellisestä asiasta ja
saattoi Samuelin yhä herkemmäksi rakentelemaan pilvilinnoja.
Viimein lähti Samuel pois harhaillen aivan hämmennyksissään kaduilla.
Hän menisi naimisiin miss Gladyn kanssa! Niin, sen täytyi olla totta,
sillä tyttö oli vakuuttanut häntä rakastavansa! Ja sitten saisi hän
arvattavasti asua siellä suuressa palatsissa. Miltähän se mahtaisi
tuntua? Mitä tulisi hän tekemään?
Ja hänestä tulisi rikas mies! Hänessä leimahti liekkiin ilo
ja ylpeys. Mitähän ihmiset kotopuolessa sanovat, mitä veljet
ajattelevat, kun hän tulee heitä tervehtimään ja ehkäpä ostamaan
vanhan talon?
Mutta hän karkoitti nämä ajatukset. Hän ei saanut ajatella sellaisia
asioita. Ne olivat itsekkäitä ja epäjaloja. Hänen täytyy ajatella
sitä hyvää, mitä hän rahoillaan tulisi tekemään. Ehkäpä hän
viimeinkin saattaisi auttaa köyhiä. Hän ja miss Glady tulisivat
omistamaan elämänsä tälle asialle.
Tyttö rakasti häntä, tulisi olemaan hänen! Ja nopeasti kuin salama
muisti hän taas äskeiset tapaukset. Hän jatkoi matkaansa mielihyvästä
ja pelosta vavisten. Hänen vereensä oli mennyt jonkunlainen hulluus.
Se oli vallannut koko hänen olentonsa. Kulkiessaan kadulla hän
levitteli käsiään, sillä hänen tunteensa olivat voimakkaammat, kuin
hän voi kantaa.
Keskellä tätä tunteitten hyökyaaltoa kohtasi häntä äkisti näkö,
joka palautti hänet takaisin mailmaan. Häntä lähestyi takaapäin
harmaapartainen ukko, joka kulki etukumarassa ja kantoi kuljeskelevan
kauppiaan koria. Ukko aikoi sivuuttaa Samuelin. Hänen valepukunsa oli
erinomainen, mutta ei sentään voinut saattaa Samuelia erehtymään. Hän
pysähtyi ja huudahti:
-- Charlie Swift!
Ukko heitti häneen hätäisen silmäyksen.
-- Ole vaiti! murisi hän jatkaen matkaansa Samuelin jäädessä
ihmettelemään.
Joukko uusia ajatuksia valtasi nyt Samuelin mielen. Vain viikko oli
kulunut siitä, kun hän vielä oli murtovaras, ja kuitenkin tuntui,
kuin siitä olisi kulunut koko iäisyys. Ja kuinka uskomattoman
pelottavalta ne muistot tuntuivatkaan! Hän oli kohdakkoin menossa
naimisiin miljoonain omistajan tyttären kanssa ystävänsä ja
liittolaisensa vielä hiipiessä varjopaikoissa ja piiloutuen poliiseja.
Onnettomista ihmisistä, joita Samuel oli seikkailurikkaan olonsa
aikana Lockmanvillessä oppinut tuntemaan, oli Charlie Swift ainoa,
jota hän ei millään tavoin ollut hyödyttänyt. Ja vain hänen
näkemisensä riitti Samuelissa herättämään uuden kutsumuksen. Kuinka
voisi hän kulkea onnekasta rataansa Charlien vielä vaeltaessa synnin
ja pahennuksen pimennoissa?
Olento melkein katosi näkyvistä Samuelin taistellessa sisäistä
taistelua uudesta tehtävästään. Hän perääntyi, hän pelkäsi Charlie
Swiftiä, pelkäsi tämän ivallista hymyä ja armotonta irvistelyä. Mutta
velvollisuutensa oli hänelle selvänä, niin selvänä kuin konsaan
soturille, joka rakkauden ja riemun keskellä kuulee sotatorvien
kutsuvan. Ehkä ei hän voi mitään saada aikaan Charlie Swiftin
suhteen. Mutta hänen täytyi koettaa!
Ja hän seurasi vanhaa kulkukauppiasta tämän asuntoon.