Samuel palasi kotiin tuntien olevansa seitsemännessä taivaassa.
Hän oli saanut paikan sekä itselleen että Sofialle. Ja hän saattoi
toivoa, että työ Pertti Lockmanin parantamiseksi myös alkaisi. Eikö
kirkko ollutkin suuremmoinen laitos elämän kaikkien arvoitusten ja
tehtävien ratkaisu! Ja kuinka onnelliseksi Samuel tunsikaan itsensä
ollessaan tätä laitosta niin lähellä!
-- Hän pysähtyi erääseen katukulmaan. Hän oli huomannut liikekilven:
John Callahan. Viinejä, Väkijuomia, Bernheimer-olutta.
-- Tiedätkös, mikä paikka tämä on? kysyi hän Sofialta. Täällä
työskentelee ystäväni Finnegan.
-- Kuka on Finnegan? kysyi tyttö.
-- Kapakanhoitaja, joka antoi minulle ruokaa, kun olin juuri tullut
kaupunkiin. Hän on hyvä ihminen, vaikka onkin kapakoitsija.
Samuel oli usein ajatellut Finnegania, sillä hän ei ollenkaan
ymmärtänyt, miten henkilö, joka näytti olevan niin hyväntahtoinen,
voi myydä väkijuomia. Ja nyt sai hän äkkiä loistavan päähänpiston.
Minkätähden pitäisi Finneganin jatkaa väkijuomien myymistä? Heti
huomasi Samuel, että hänellä oli tässäkin asiassa velvollisuuksia.
Hänen täytyi auttaa Finnegania. Ja unohtaen, että hänellä oli
päivällinen vielä syömättä, otti Samuel jäähyväiset Sofialta ja astui
sisälle kapakkaan.
-- Hyvää päivää, nuori ystäväni! huudahti irlantilainen, ja kasvonsa
saivat tyytyväisen ilmeen. Huomattuaan sitten nuorukaisella
irtokauluksen ja kaulaliinan, virkkoi hän: Oh saakeli, sinä näytät
pääsevän eteenpäin mailmassa!
-- Minulla on paikka, vastasi Samuel mahtavasti, minä olen
kirkonvartijan apulainen Pyhän Matheuksen kirkossa.
-- Mitä sinä sanotkaan! Vai olet sinä joutunut tekemisiin
mustamekkojen kanssa.
Samuel ei kiinnittänyt huomiota sohaisevaan lausuntoon. Hän katsahti
ympärilleen ja huomasi heidän olevan kahdenkesken. Sitten sanoi hän
hyvin vakavasti:
-- Mister Finnegan, saanko muutaman minuutin puhua kanssanne?
-- Saatte kyllä, vastasi Finnegan, ällistyneenä. Mistä on kysymys?
-- Eräästä asiasta, jota minä paljon olen miettinyt, vastasi
Samuel. Te olitte minulle niin hyvä, ja minä huomasin teidän olevan
hyväsydämisen ihmisen. Siksi on minusta aina tuntunut pahalta, että
te myytte väkijuomia.
Finnegan tarkisteli häntä.
-- Oh saakeli! huudahti hän. Oletko aikonut tehdä minustakin
kirkonpalvelijan?
-- Mister Finnegan, vastasi nuorukainen, pyydän ettette tee minusta
narria, sillä puhun teille aivan vakavasti.
-- Samuel katseli kapakoitsijaa niin rukoilevasti, että tämä
huolimatta asian laadusta tunsi tulevansa liikutetuksi.
-- Jatkakaa! kehoitti hän. Minä kuuntelen.
-- Niin, asia on siten, sanoi Samuel, että on väärin myydä
väkijuomia. Ajatelkaapa vaan, miten juoppous vahingoittaa ihmisiä.
Näin eräänä iltana juopuneen miehen, ja hänen humalansa johti hänet
melkein murhaan. Juoppous tekee ihmiset julmiksi ja itsekkäiksi.
Se ryöstää heiltä itsensähillitsemiskyvyn. Se tekee heidät
työhönkykenemättömiksi, johtaa heidät syntiin ja paheisiin. Se
orjuuttaa ja alentaa heidät. Eikö se ole totta, mister Finnegan?
-- On, myönsi Finnegan, kaikki tuo on totta, ja siksi en minä itse
maistakaan väkeviä juomia.
-- Mutta sentään myytte niitä muille!
-- Niin, poikaseni, mutta minä en tee sitä siksi, että vihaisin
ihmisiä?
-- Minkätähden sitten?
-- Sentähden, vastasi Finnegan, että minun täytyy elää. Se on minun
ammattini, ainoa minkä osaan.
-- Se tuntuu kauhealta ammatilta! huudahti nuorukainen.
-- Ehkäpä, sanoi Finnegan. Mutta muistakaa, ettei se ole mikään
ruhtinaallinen ammatti. Saan tarjoilla koko päivän, vieläpä suuren
osan yötä ja seistä koko ajan. Minulla ei ole myöskään vapaapäiviä
-- ja koko palkkani on kaksitoista dollaria viikossa. Ja minulla on
vaimo ja äskensyntynyt lapsi, niin että mitä muuta ihminen minun
sijassani voisi tehdä?
Ihmeellistä kyllä joutui Samuel nyt katselemaan asiaa uudessa
valossa. Hän oli aina luullut, että kapakoitsijat ja kapakan hoitajat
olivat luonnostaan turmeltuneita ihmisiä. Oliko mahdollista, että he
harjoittivat ammattiaan vain senvuoksi, että heidänkin täytyi elää?
Sellainen ajatuskin riitti yhä enemmän innostuttamaan Samuelia.
-- Sanokaapa minulle, huudahti hän, tekisittekö parannuksen, jos
löytäisin teille jotakin kunniallista työtä, jossa voisitte ansaita
elatuksenne?
-- Tarkoitatko, että minä jättäisin paikkani täällä Callahanilla?
Aivan varmasti niin tekisin.
-- Oh! huudahti poika ihastuneena.
-- Mutta sen täytyy olla varma paikka, lisäsi toinen. Minä en voi
antaa pienen kotini joutua puutteelle alttiiksi.
-- Hyvä, sanoi Samuel, minä hankin teille mitä haluatte.
-- Saakeli soikoon, nuori ystäväni, kannatko sinä työpaikkoja
taskussasi.
-- En, mutta tohtori Vince on pyytänyt minua häntä auttamaan; minä
menen puhumaan hänelle teistä.
Niinpä lähti hän suoraapäätä pappiraukan luo. Samuel esitti asiansa
ja tohtori Vince väänteli epätoivoissaan käsiään.
-- Samuel, tämä on tosiaankin liikaa, huudahti hän. Enhän minä voi
hankkia työtä kaikille Lockmanvillen asukkaille.
-- Mutta tohtori, huomautti Samuel, minä luulen että te ette oikein
ymmärtänyt tarkoitustani. Tämä mies haluaa viettää kunniallista
elämää, mutta ei voi tehdä sitä siksi, että hänellä ei ole
tilaisuutta siten ansaita leipäänsä.
-- Ymmärrän sen varsin hyvin, Samuel.
-- Mutta, herra tohtori, mitä hyödyttää parantaa ihmisiä, kun heidät
tuolla tavalla sidotaan?
Syntyi hetken hiljaisuus.
-- Pelkään, että on turhaa työtä selittää sinulle tätä asiaa, sanoi
pappi. Mutta sinun täytyy tehdä itsellesi selväksi, että mailmassa on
paljon ihmisiä, joilta puuttuu työtä ja että, sitä pahempi, näyttää
olevan totta, että on enemmän ihmisiä kuin työtä.
-- Niin, sanoi Samuel, mutta sitähän professori Stewartkin minulle
opetti. Ja te sanoitte sen olevan syntistä.
-- Hm! sanoi tohtori hämmentyneenä.
-- Ettekö huomaa, jatkoi Samuel innokkaasti, että te joudutte suoraan
takaisin Herbert Spenceriin. Jos on enemmän ihmisiä kuin työtä, niin
täytyy ihmisten tapella työstä. Siinähän se olemassaolon taistelu ja
ahneitten sekä itsekkäitten yksilöjen säilyminen on. Jos Finnegan ei
haluaisi olla kapakanhoitaja, niin hän ja hänen perheensä kuolisivat
nälkään, ja joku muu, joka ei pelkää tuota ilkeätä ammattia, jatkaisi
sitä ja eläisi. Nuorukainen seisoi odottaen.
-- Ettekö käsitä sitä? jatkoi hän.
-- Ymmärrän kyllä, sanoi tohtori.
-- Ja te olette sanonut minulle, että ainoa tapa välttää tuollaista
tulosta on elää muitten hyväksi -- palvella ja auttaa niitä? Enkö
minäkin pyri tekemään juuri niin?
-- Kyllä, poikani. Mutta mitä me sille voimme?
-- Oh, herra tohtori, ettekö te ole kirkkonne pää? Ja ihmiset tulevat
teidän luoksenne saamaan neuvoja. Teidän täytyy selitellä niille
näitä asioita, jotta muutos saataisi aikaan.
-- Mutta _millainen_ muutos, Samuel?
-- En minä tiedä, sir. Minä vain hapuilen ja hapuilen ja koetan
löytää jotakin. Mutta yhdestä asiasta olen varma -- että muutamilla
ihmisillä on liian paljon rahaa. Teidän seurakunnassannehan on
ihmisiä, joilla on enemmän rahaa, kuin minkä voivat kuluttaa useana
satana vuotena.
-- Ehkäpä, sanoi kirkkoherra. Mutta mitä pahaa siinä on?
-- Siitäpä juuri riippuukin se, että toisilla ei ole mitään!
Ajatelkaapa vaan, että juuri tällä hetkellä kuolee ihmisiä nälkään --
vieläpä täällä Lockmanvillessä! He haluavat tehdä työtä, mutta heillä
ei ole työtä. Minä voisin mainita teille esimerkkejä tytöistä, jotka
haluavat työskennellä mister Wygantin puuvillatehtaassa, mutta hän ei
suo heille sitä.
-- Mutta, poikaseni, eihän se ole mister Wygantin syy. Se riippuu
siitä, että nyt jo on liiaksi puuvillakutomoita.
-- Olen ajatellut sitä asiaa, sanoi Samuel vakavasti, eikä tuo
selitys tunnu oikealta. On vain liian paljon vaatteiden puutteessa
olevia ihmisiä. Sofia-raukka esimerkiksi.
-- Niin, luonnollisesti, sanoi tohtori. Mutta heillä ei ole rahoja,
joilla ostaisivat vaatteita...
-- Samuel oli kovasti mielenliikutuksissaan.
-- Niin, niin! huudahti hän. Ja enkö minä juuri äsken sanonut sitä
samaa. Heillä ei ole rahaa siksi, että rikkailla on kaikki.
Vastausta ei tullut ja hetken kuluttua teki Samuel uuden hyökkäyksen:
-- Aivan varmasti on itsekästä, että mister Wygant sulkee tehtaansa
ovet köyhältä väeltä vain senvuoksi, että näillä ei ole rahaa. Eikö
hän voisi antaa heidän kutoa kangasta itselleen?
-- Samuel, huomautti tohtori, sehän olisi luonnotonta.
-- Miksi niin, sir?
-- Siksi, poikani, että he yhtenä päivänä voisivat tehdä enemmän kuin
mitä kokonaisessa vuodessa käyttävät.
-- Sitä parempi, tohtori. He voisivat antaa ylijäämän muille
ihmisille, jotka sitä tarvitsevat -- ja muut ihmiset voisivat tehdä
heille tavaroita. Esimerkiksi Sofia. Hän ei tarvitse vain vaatteita,
hän tarvitsee kenkiä ja ennenkaikkea tarvitsee hän tarpeeksi ruokaa.
Ja kysymyksen ollessa riittämättömästä ravinnosta ajatelkaa, mitä
tuhlataan esimerkiksi master Albertin talossa! Fairviewissä on
tarpeeksi peltomaata tuottamaan leipäravintoa koko kaupungille.
Minä tunnen tämän asian, sillä minä olen itse ollut maanviljelijä.
Ja sitten on tapana pitää joukko kilpa-ajohevosia, joilla kukaan ei
koskaan ratsasta.
-- Samuel, sanoi kirkkoherra, se on totta -- ja se on väärin. Mutta
mitä _minä_ sille voin?
Samuel tirkisteli häntä.
-- Tohtori, huudahti hän, en voi kuvata, kuinka ikävä minun on kuulla
teidän puhuvan noin!
-- Mitä sinä tarkoitat? sanoi kirkkoherra ylenmäärin hämillään.
Nuorukainen jatkoi suuttuneena:
-- Te sanoitte, että meidän täytyy uhrautua ja auttaa muita! Te
sanoitte sen olevan meidän ainoan velvollisuutemme! Ja minä uskoin
teitä -- olin valmis seuraamaan teitä. Ja tässä minä nyt olen minä
haluan seurata teitä, mutta ette tahdo johtaa.
Nämä sanat olivat kuin tikarinpisto. Tohtori näytti tuskaantuvan.
Myöskin Samuel tuskaantui. Hän tunsi mitä voimakkaimpia
sydämmentuskia.
-- Se surettaa minua enemmän, kuin mitä voin kuvailla! huudahti hän.
Ajatelkaa kärsiviä ihmisiä -- ei kukaan heitä sääli! Ja kuinka te
voitte vaijeta -- kuinka voi Kristuksen paimen vaijeta silloin, kun
toiset hänen lampaistaan elävät ylellisyydessä ja loistossa, toiset
kuolevat nälkään?
Syntyi pitkäaikainen hiljaisuus. Tohtori Vince istui mykkänä ja
jäykkänä ja lujasti puristaen tuolinsa selkänojaa.
-- Samuel, sanoi hän, sinä olet oikeassa. Ensi sunnuntaina minä
saarnaan tästä työttömyyskysymyksestä.
-- Oh, kiitos, sir, tuhannet kiitokset! huudahti Samuel
kiitollisuuden kyyneleet silmissään. Ja hän puristi ystävänsä kättä.
Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä uusi ajatus.
-- Ja siihen mennessä, tohtori, sanoi hän, mitä minä sanon
Finneganille?