Syvästi liikutettuna palasi Samuel Stedmanin luo kertomaan suuresta
onnestaan. Perhe istui piirissä hänen ympärillään kuunnellen
hämmästyneenä. Ihmeellistä oli, että heillä oli talossaan henkilö,
joka joutui niin monenlaisiin seikkailuihin!
Mutta nuorukainen huomasi, ettei asia näyttänyt tekevän Sofiaan niin
syvää vaikutusta kuin hän oli odottanut. Sofia istui ja tuki päätään
käsillään. Ja kun muut olivat jättäneet huoneen, sanoi hän:
-- Oi, Samuel, minä tunnen itseni tänään niin heikoksi! En tiedä,
miten voin kestää.
-- Sofia, huudahti Samuel innokkaasti, minä ehkä voin tehdä jotakin
puolestasi!
-- Millä tavalla?
-- Voin pyytää tohtori Vincen auttamaan sinua saamaan sopivampaa
työtä.
-- Lupasiko hän? kysyi tyttö.
-- Ei, mutta hän on niin kiltti kaikkia kohtaan. Ja, niinkuin tiedät,
käyvät kaikki rikkaat hänen kirkossaan. Hän haluaa, että minä häntä
autan, s.o. että minä teen hänelle sellaisia töitä, joihin kykenen.
Samuel tuhlasi runsaasti kiitosta hyvälle ja ystävälliselle papille
ja koetti innostuttaa Sofiaa kuvauksillaan uudesta mailmasta, joka
nyt Sofiallekin avautuisi.
-- Menen hänen luokseen taas huomenna, sanoi hän. Silloin saat nähdä!
-- Samuel, lausui tohtori, kun nuorukainen seuraavana aamuna saapui
hänen luokseen, minä olen löytänyt sinulle jotakin.
Samuelin sydän hypähti ilosta.
Asianlaita oli niin, että Pyhän Matteuksen kirkon vartija alkoi tulla
vanhaksi. Hänen tilalleen ei tahdottu ottaa ketään muuta, mutta hänen
täytyi saada apulainen. Palkka ei tulisi olemaan suuri, mutta Samuel
saisi tilaisuuden vaikuttaa kirkossa ja oleskella hyväntekijänsä
läheisyydessä. Kiitollisuuden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun
sai kuulla tämän arvokkaan uutisen.
-- Nyt saan nähdä miss Gladyn sitä useammin! kuiskasi innokkaasti
ääni hänen sisässään.
Päivää jälkeenpäin, sunnuntaina, alkoi Samuel toimensa kirkossa. Miss
Wygant oli siellä häikäisevän kauniissa kevätpuvussaan, mutta samalla
kertaa vakavana, mikä hyvin soveltui pyhäpäivään. Hän ei nähnyt
ihailijaansa ennenkuin jumalanpalveluksen jälkeen.
-- Kas -- Samuel! Oletteko täällä? huudahti tyttö.
-- Olenpa niinkin, miss Glady, sanoi Samuel. Olen päässyt tänne
kirkonvartijan apulaiseksi.
Miss Wygant seisoi hetkisen puhellen Samuelin kanssa, joka käytti
tilaisuutta hyväkseen mainitakseen Sofia Stedmanista. Hän kertoi
tytön elämäntarinan. Päästyään loppuun, sai hän äkkinäisen
päähänpiston kertoa, miten Sofia oli miss Gladyn käsistä ottanut
joululahjansa ja miten hän oli huoneessaan säilyttänyt miss Gladyn
muotokuvaa.
Miss Wygant tuli luonnollisesti liikutetuksi.
-- Minä katson, mitä voin hänen hyväkseen tehdä, sanoi hän. Mitä te
ehdottaisitte?
-- Olen ajatellut, sanoi Samuel rohkeasti, että teillä kotona olisi
hänelle mahdollisesti jokin paikka. Se tekisi hänet niin iloiseksi.
-- Minä, katson, lupasi tyttö. Tahdotteko tuoda hänet huomenna minun
luokseni, Samuel?
-- Tahdon kyllä, vastasi Samuel.
Kun Samuel sitten katsoi tyttöön, huomasi hän tämän silmissä
saman läpitunkevan katseen kuin kerran ennenkin, ja se saattoi
veren syöksähtämään hänen poskilleen ja aikaansai saman omituisen
pelottavan tunteen kuin silloinkin. Hän käänsi heti pois katseensa,
ja hänen polvensa tutisivat, kun hän astui käytävää pitkin poispäin.
Hän näki miss Gladyn nousevan automobiiliinsa. Sitten kiiruhti hän
takaisin sakaristoon.
Tohtori oli juuri riisunut papinkauhtanansa ja pistämässä kalvosimia
käsiinsä.
-- Herra tohtori, sanoi Samuel, minulla on puhuttavana teille eräästä
asiasta.
-- Mistä sitten, Samuel?
-- Sen selvittäminen ottaa kyllä ainakin parin minuutin ajan.
-- Minä olen nyt lähdössä kotiin syömään päivällistä... alkoi pastori.
-- Tulen mukananne, jos saan, sanoi Samuel. Se on todella jotakin
hyvin tärkeätä.
-- No, tulkaa sitten, sanoi tohtori vähän levottomasti.
-- Satuin sitä ajattelemaan viime yönä, selitti Samuel heidän
käydessään katua pitkin. Se piti minua hereillä useita tunteja.
Tohtori Vince, minun mielestäni meidän pitäisi kääntää master Albert
Lockman!
-- Kääntääkö hänet? huudahti kirkkoherra ihmeissään.
-- Niin, sir. Hän viettää kauheaa elämää, hän on hyvin huonolla
tiellä.
-- Niin, Samuel. Se on vallan hirveää, minä tiedän...
-- Meidän täytyy tehdä työtä hänen suhteensa, huudahti Samuel. Hän ei
saa jatkaa samalla tavalla!
-- Onnettomuudeksi, sanoi tohtori Vince innokkaasti, ei minun sovi
tehdä mitään tässä asiassa. Lockmanin perhe, näetkös, on aina
kuulunut presbyterianeihin. Heidän sielunhoitajansa on siis tohtori
Handy enkä minä!
-- Mutta tekeekö tohtori Handy mitään tässä asiassa? jatkoi Samuel
itsepäisesti.
-- En tiedä, Samuel.
-- Niin, mutta ellei hän sitä tee, niin täytyy meidän tehdä se,
tohtori Vince. Jotakin täytyy tehdä.
-- Poikani, sanoi kirkkoherra, ehkei sinun ole helppo tätä ymmärtää,
mutta joka tapauksessa on tämä tunneasia. Luuletko, että minun sopisi
mennä houkuttelemaan hyvin rikasta jäsentä pois toisesta kirkosta.
-- Mutta mitä hänen rikkaudellaan on tämän asian kanssa tekemistä?
kysyi nuorukainen.
-- Onnettomuudeksi, Samuel, tulee kalliiksi rakentaa kirkkoja, ja
useammat papit ovat, näetkös, riippuvaisia palkastaan.
-- Hyvä tohtori yritti kääntää asiaa leikiksi, mutta Samuel otti sen
mitä vakavimmalta kannalta.
-- Toivon, sanoi hän, että te ette ole riippuvainen kenenkään
sellaisen ihmisen rahoista, kuin master Albert.
-- Hm -- en, sanoi tohtori reippaasti.
-- Olkaa hyvä ja ymmärtäkää minua oikein, jatkoi Samuel. Ei ole
kysymys ainoastaan siitä, että master Albert turmelee oman elämänsä.
Siihen lienee hänellä oikeus, jos hän tätä oikeutta tahtoo käyttää.
Mutta siitä on kysymys, mitä hän tekee muille. On kysymyksessä
hänen rahansa, tohtori Vince. Ajatelkaapa vaan. Hänellä on
seitsemänsadantuhannen dollarin vuositulot! Eikä hän milloinkaan ole
ansainnut senttiäkään siitä, eikä hän tiedä, mitä tekisi rahoillaan.
Te tiedätte, herra tohtori, että tämä ei ole oikein!
-- Ei, sanoi pappi, se on todellakin hyvin väärin. Mutta minkä sille
asialle voi?
-- Minä en tiedä. Minä en ole ehtinyt asiaa lähemmin ajattelemaan,
olen vain saanut sellaisen päähänpiston. Mutta minä ajattelin, että
jos joku sellainen kuin te, herra tohtori, joku jota hän kunnioittaa,
voisi esittää hänelle asian, niin käyttäisi hän rahansa johonkin
hyvään tarkoitukseen. Ja ellei hän tahdo, niin pitäisi hänen luopua
niistä.
Tohtori hymyili.
-- Minä pelkään, Samuel, että hän tuskin sitä tekisi!
-- Mutta, tohtori, tällä lailla ei saa jatkua!
Itsepä tässä kaupungissa on ihmisiä, jotka ovat kuolemaisillaan
nälkään. Ja hänellä on seitsemänsadantuhannen tulot vuodessa! Voiko
tällainen ajanpitkään jatkua?
-- Ei, minä toivon, poikani, että se ei jatkuisi. Kerran kaikki
kääntyy paremmaksi. Mutta se asia täytyy jättää kehitykselle.
-- Kehityksellekö? sanoi Samuel hämmästyneenä. Uskotteko te
kehitykseen. Siitä professori Stewartkin puhui.
-- Niin, katsos, sanoi kirkkoherra hämillään, minä tarkoitan, että
suuret yhteiskunnalliset voimat ovat toiminnassa -- suuria muutoksia
tapahtuu. Mutta vaikuttavat hyvin hitaasti.
-- Minkätähden niin hitaasti? huomautti Samuel. Senkötähden, että
niin monet ihmiset eivät välitä mistään?
-- Näetkös, Samuel... alkoi kirkkoherra.
-- Jos kaikki työskentelisivät asian hyväksi, tapahtuisi muutos
nopeasti! keskeytti hänet Samuel.
Syntyi hetken hiljaisuus, Lopuksi huomautti pappi;
-- Samuel, sinä näytät olevan kovin kiintynyt yhteiskunnallisiin
kysymyksiin.
-- Olen kyllä, sir, vastasi nuorukainen. Olen itse kuulunut köyhiin
ja nälkäänäkeviin, ja minä tiedän, miltä se tuntuu. Kukaan muu ei
sitä voi ymmärtää, ette edes te, sir, kuinka hyväsydämminen te
olettekin. Te ette tiedä, mitä se on, sir, ei, te ette tiedä!
-- Ehkä en, poikani, sanoi kirkkoherra. Mutta voin vakuuttaa sinulle,
poikani, että minun omatuntoni ei ole läheskään rauhallinen.
Kuitenkin on ainoa, mitä voimme tehdä, se, että emme ole liiaksi
kärsimättömiä -- meidän täytyy opetella odottamaan...
-- Mutta, herra tohtori, pitääkö ihmisen odottaa siksi, kun se kuolee
nälkään?
Se oli kiusallinen kysymys, ja ehkäpä olikin parasta, että tohtori
Vince nyt seisoi asuntonsa luona.
-- Nyt minun täytyy mennä sisälle, sanoi hän. Saamme näistä asioista
puhua toisella kertaa.
-- Niin, sen me teemme, sir, sanoi Samuel.
Tohtori heitti häneen pikaisen silmäyksen. Mutta pojan kasvoilla oli
tavallinen ilmeensä, joka kertoi rehellisestä innostuksesta.