Kun ateria oli lopussa, otti Charlie Swift esille lyijykynän ja
paperia.
-- Nyt työhön! sanoi hän.
Samuel veti tuolinsa lähemmäksi, ja toinen piirusti paperille neliön.
-- Katsos, tässä on se talo, jota olen tutkinut. Se on kulmatalo --
nämä ovat katuja, ja tämä on aita. Tässä on takaovi, jonka luulen
voivani avata. Tässä on ovi ja myöskin tuolla takaseinässä. Paina
tämä mieleesi!
-- Teen sen, sanoi nuorukainen.
-- Jos menet sisälle, on tässä eteishuone. Portaat ovat tässä. Minä
haluan perheen pöytähopeita, ja niitä säilytetään kerrosta ylempänä.
Siitä asiasta minä itse pidän huolen. Ainoa vaikeus on, että tässä
kirjastohuoneen yläpuolella on erään henkilön makuuhuone. En tiedä,
kenen se on. Mutta minä jään saliin, ja jos joku makuuhuoneessa
liikkuu, niin kiiruhdat sinä portaita ylös ja vihellät. Silloin tulen
minä.
-- Ja mitä sitten?
-- Tämä on seuraava kerros, sanoi Charlie piirustaen uuden
nelikulmion. Tässä ovat palvelusväen portaat, ja me voimme palata
tähän takaportille, jonka minä jätän avoimeksi, ennenkuin alamme
työskennellä. Jos sinä kuulet minun viheltävän ylhäällä, niin täytyy
sinun mennä ulos samaa tietä kuin tulimme sisälle. Jos asukkaat
toimeenpanevat hälyytyksen, niin saa kumpikin pitää itse itsestään
huolen.
-- Ymmärrän, sanoi Samuel puristaen kätensä nyrkkiin, jotta ei
näkyisi, kuinka hän vapisi.
Charlie otti esille työaseensa ja huomasi, että poliisi ei ollut
niistä mitään pidättänyt itselleen. Sitten otti hän piirongin
laatikosta revolverinsa, tarkasteli sitä ja pisti sitten taskuunsa.
-- Ottivat minun paraan revolverini, niin ettei minulla ole sinulle
lainata.
-- Minä... minä en olisi huolinutkaan, änkytti Samuel peloissaan.
-- Opit vielä ottamaankin, sanoi murtovaras hymyillen.
Sitten hän jälleen istahti ja teki paperille ylimalkaisen
piirustuksen Lockmanvillen kaduista, jotta Samuel osaisi takaisin
kotiin, jos juttu päättyisi huonosti.
-- Meidän ei tarvitse asettaa itseämme vaaroille alttiiksi, sanoi
hän. Mutta muista, että jos minut saadaan kiinni, niin en mainitse
nimeäsi, se pitää sinunkin luvata.
-- Lupaan, sanoi Samuel.
-- Me seisomme ja kaadumme yhdessä! sanoi Charlie juhlallisesti, ja
Samuel kertasi sanat.
-- Miten olette päässeet noin hyvin selville talosta? kysyi hän
hetken kuluttua.
-- Oh, minähän olen asunut Lockmanvillessä ja pitänyt silmäni
avoimina. Työskentelin muutamia kuukausia erään lasimestarin
apulaisena ja tein silloin muistiinpanoja.
-- Mutta eikö poliisi tunne teitä?
-- Kyllä se tuntee, mutta minä katoan aina teon tehtyäni. Ja kun
tulen takaisin, olen valepuvussa. Kerran annoin parran kasvaa ja
työskentelin sitten päivisin lasitehtaassa ja toimitin omia asioitani
öisin. Toisen kerran taas asuin täällä naisena.
-- Naisenako! huudahti poika ihmeissään.
-- Siinä näet, sanoi Charlie nauraen, että on useampi kuin yksi tapa
todistaa kykenevänsä elämään.
Ja hän jatkoi samaan suuntaan kertoen joitakin seikkailujaan
tarkoituksella koristaa romanttisella loisteella murtovarkaan
ammatin. Samuel kuunteli henkeään pidättäen.
-- Parasta on hiukan nukahtaa, sanoi Charlie hetken kuluttua. Me
lähdemme kello yhden ajoissa.
Hän heittäytyi pitkäkseen sänkyynsä Samuelin jäädessä istumaan
tuolille ja miettimään tehtäväänsä. Sinä yönä ei Samuel hituistakaan
nukkunut.
Hänen luja päätöksensä oli olla perääntymättä. Mutta hän ei tulisi
ottamaan vastaan osaansa saaliista, vaan ainoastaan senverran, kuin
tarvittiin velan maksamiseksi mrs Stedmanille. Eikä hän enään koskaan
rupeaisi murtovarkaaksi!
Kello yhdeltä herätti hän toverinsa, ja he lähtivät autioille
kaduille. He kulkivat yli sillan rikkaampaan kaupunginosaan. Eräässä
kadunkulmassa Charlie pysähtyi.
-- Tässä se on, sanoi Charlie viitaten suurta, puutarhan keskessä
olevaa taloa.
He katselivat ympärilleen. Tie oli vapaa, ja he kiiruhtivat ovelle,
joka oli merkitty piirustuksessa. Samuel hiipi oviaukkoon toisen
työskennellessä lukon kanssa. Samuelin polvet vapisivat, niin että
hän voi tuskin pysyä pystyssä.
Ovi avautui ilman vähintäkään melua, jonka jälkeen he hiipivät
sisälle. He kuuntelivat; huoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus. Sitten
valaisi Charlie huonetta lyhdyllään, ja Samuelin silmissä vilahteli
nopeasti muutamia piirteitä hienosti sisustetusta huoneesta. Sitä
ei tietenkään voinut verrata Fairviewiin, mutta se oli hienompi
kuin Stewartin koti. Siellä oli kirjastohuone, jossa suuret
nahkapäällyksiset nojatuolit, ja ruokasali, jossa peilit ja tahkotut
lasit heijastivat kaukaisen lyhdyn valon.
-- Tuossa on sinun ovesi, kuiskasi Charlie. Sinä voit seistä näitten
oviverhojen takana.
Samuel astui paikalleen; lyhdynvalo katosi, hänen toverinsa meni
seuraavaan kerrokseen. Useat kerrat kuuli Samuel portaitten
narisevan, ja sydän pyrki hänen kurkkuunsa; mutta sitten taukosivat
äänet, ja kaikki oli hiljaista.
Minuutit kuluivat hitaasti, jokainen niistä tuntui ikuisuudelta.
Samuel seisoi kuin kiinninaulattuna ja tuijotti pimeään niitten
ajatusten lamauttamana, joita näkymätön ovi ja mahdollisesti sen
sisäpuolella nukkuva ihminen synnyttivät. Aivan varmasti oli tämä
kauhea tapa ansaita leipänsä. Parempi sittenkin olisi menehtyä
nälkään, kuin elää ja kärsiä näin kauheita koettelemuksia! Samuel
oli melkein mieletönnä pelosta, hän vapisi, häntä puistatti
hirvittävästi. Kunniallisen asian puolesta olisi hän uhmannut mitä
vaaroja tahansa, mutta tämä oli väärin, hän tiesi, että tämä oli
väärin! Ja senvuoksi menetti hän kaiken varmuutensa.
-- Mitähän olikaan tekeillä? Minkähän vuoksi viipyi Charlie niin
kauvan? Varmaan olisi hän jo ehtinyt tutkia koko talon. Olikohan
hän mahtanut mennä ulos toista tietä, olisiko päättänyt lähteä pois
kaupungista ja jättää Samuelin satimeen?
Mutta taas kuului portaissa hiljaista narinaa. Tuliko hän takaisin!
Tai tuleeko sieltä mahdollisesti joku muu? Samuel ei uskaltanut
kuiskata, kauhuissaan hän odotti ja kuuli äänen lähenevän. Oli kuin
jokin ilettävä matelija olisi pimeässä hiipinyt hänen kimppuunsa.
Ääni kuului nyt viereisestä huoneesta. Miksi ei Charlie puhunut
mitään? Mitä oli hänelle tapahtunut? Mitä...
Kuului yhtäkkiä hiljainen napsahdus, ja huone lensi samassa tuokiossa
häikäisevän kirkkaaksi. Samuel säpsähti. Joku seisoi hänen edessään!
Hän oli joutunut kiinni.
Hetkisen kesti tämä kuoleman kauhu. Sitten huomasi hän, että hänen
edessään seisoi pieni tyttö!
Tyttö katseli häntä, hän tyttöä. Tyttö oli korkeintaan kymmenvuotias.
Hänellä oli päällään pitseillä koristettu yöpuku. Hiuksensa olivat
loistavan kullankeltaiset, ja kätensä piteli vielä sähkönappulaa.
Minuuttiin aikaan ei kumpikaan liikahtanut. Sitten kuuli Samuel äänen
kuiskaavan:
-- Oletteko varas?
Samuel ei voinut puhua, mutta hän nyökäytti myöntävästi. Sitten
kuului taas lapsen ääni:
-- Oh, miten hauskaa!
-- Miten hauskaa! huudahti hän uudelleen kirkkaalla ja
rakastettavalla äänellä. Olin pyytänyt sitä jumalalta, mutta en enään
toivonut, että hän kuulisi minua.
Samuel onnistui saamaan takaisin senverran puhekykyään, että voi
änkyttää:
-- Kuinka niin?
-- Niin, niin, äiti luki minulle erään kertomuksen, vastasi lapsi.
Siinä puhuttiin pienestä tytöstä, joka kohtasi varkaan, ja siitä
alkaen olen minä koko ajan odottanut, että jokin tulisi.
Syntyi lyhyt hiljaisuus.
-- Mutta oletteko te todellinen, oikea varas? kuiskasi tyttö.
-- Luu... luulen niin, vastasi Samuel.
-- Te näytätte niin nuorelta. Samuel viivytti vastaustaan.
-- Olen vain alottelija, sanoi hän. Tämä on todellakin vasta ensi
kerta, kun olen mukana.
-- Oh! sanoi tyttö, ja hänen äänessään välähti pettymys. Mutta
sanokaa, ettekö te kuitenkin kelpaa!
-- Kelpaa -- mihin sitten? vastasi nuorukainen ymmärtämättä sanaakaan.
-- Teidän täytyy sallia minun parantaa teidät, huudahti lapsi. Tuo
pieni tyttö teki juuri niin. Sanokaa, tahdotteko?
-- No, kylläkai, sopersi Samuel. Myöskin mi... minun tarkoitukseni on
ollut parantaa ihmisiä.
Samuel luuli nyt yläpuolella olevasta huoneesta kuulevansa ääntä. Ja
hetken kuluttua näkyi vilaus Charlien kasvoista, kun tämä ihmeissään
katseli häntä.
-- Mitä te katsotte? kysyi tyttö Samuelilta.
-- Minusta näytti... se on... minulla on eräs seuralainen, sopersi
Samuel unohtaen juhlallisen lupauksensa.
-- Oh, kaksi varasta! huudahti tyttö ihastuksissaan. Saanko parantaa
hänetkin?
-- Olisi ehkä parasta alkaa minusta, sanoi Samuel.
-- Luuletteko hänen lähtevän matkaansa?
-- Luulen, että hän jo on lähtenyt.
-- Mutta te -- ettehän te vielä lähde? kysyi tyttö hätäisesti. Tehän
jäätte juttelemaan minun kanssani?
-- Jos niin haluatte, sanoi Samuel voiden työläästi saada sanoja
esille.
-- Ette suinkaan pelkää minua? kysyi tyttö.
-- En teitä, sanoi Samuel. Mutta jos joku muu heräisi.
-- Sitä ei teidän tarvitse pelätä. Äiti ja isoäiti lukitsevat
huoneensa yöksi, ja isä on poissa.
-- Kuka tuolla nukkuu? kysyi Samuel osoittaen ovea, jota oli
vartioinut.
-- Se on isän huone, vastasi tyttö, ja Samuel veti helpotuksen
huokauksen.
-- Tulkaa, sanoi pikku tyttö istuutuen suurelle nahkapäällyksiselle
nojatuolille ja kertokaa, miten teistä tuli varas.
-- Minulla ei ollut rahaa, sanoi Samuel, eikä työtäkään.
-- Oi, oi! huudahti lapsi lisäten sitten: Mitä työtä te teette?
-- Olen koko elämäni oleskellut maatalossa, vastasi Samuel.
Isäni kuoli ja minä päätin lähteä kaupunkiin koettamaan siellä
onneani. Minulta varastettiin kaikki rahani, eikä minulla ollut
täällä sukulaisia eikä ystäviä, enkä saanut mitään työtäkään. Olin
kuolemaisillani nälkään.
-- Oh, miten kauheaa! huudahti tyttö. Miksi ette tulleet isän luo?
-- Isännekö luo? sanoi Samuel. Minä en tahdo kerjätä...
-- Ei se olisi ollut kerjäämistä. Hän olisi ollut iloinen voidessaan
auttaa teitä.
-- Mi... minä en ole häntä tuntenut, sanoi Samuel. Minkätähden olisi
hän...?
-- Hän auttaa kaikkia, sanoi lapsi. Se on hänen ammattinsa.
-- Mitä te tarkoitatte?
-- Ettekö tiedä, kuka minun isäni on? kysyi lapsi ihmeissään.
-- En tiedä, vastasi Samuel.
-- Isäni on tohtori Vince, sanoi tyttö katsellen häntä silmät
suurina. Ettekö te koskaan ole kuulleet hänestä puhuttavan!
-- En koskaan! sanoi Samuel.
-- Hän on pappi, selitti pikku tyttö.
-- Pappi! huudahti Samuel hämmästyneenä, ikäänkuin hänestä olisi
tuntunut tavallista suuremmalta rikokselta varastaa papilta.
-- Ja hän on kiltti ja hyvä! jatkoi lapsi. Hän pitää kaikista
ihmisistä ja koettaa auttaa heitä. Jos tekin olisitte tulleet hänen
luokseen ja kertoneet hänelle pulastanne, niin olisi hän auttanut
teitä saamaan jotakin työtä.
-- Lockmanvillessä on hirvittävän monta ihmistä ilman työtä, sanoi
Samuel vakavasti.
-- Niin, mutta ne eivät tule isän luo! sanoi lapsi. Teidän täytyy
tulla ja antaa hänen teitä auttaa. Lupaatteko sen?
-- Mutta kuinka minä voin tulla? Olenhan minä koittanut varastaa
häneltä!
-- Ei tee mitään. Te ette tunne isääni. Jos te puhuisitte hänelle,
että olette tehneet väärin, ja katuisitte -- tehän kadutte, eikö niin?
-- Minä kadun kovasti.
-- No, jos tästä puhuisitte hänelle, niin antaisi hän teille anteeksi
-- hän tekisi kaikkensa teidän hyväksenne, tiedän sen. Jos hän saisi
tietää, että minä olen ollut auttamassa teidän parantamistanne,
tulisi hän niin iloiseksi! Olenhan minä vähän auttanut, sanokaapa,
enkö olekin!
-- Olette, sanoi Samuel, kyllä te olette auttanut.
-- Mutta te ette olleetkaan kovin vaikea parannettava, sanoi lapsi
arkaillen. Sen pienen tytön siinä kertomuksessa täytyi puhua paljon
enemmän. Oletteko varma, että teistä nyt tulee kiltti?
Samuel ei voinut välttyä hymyilemästä.
-- Kyllä, aivan varmasti tahdon koettaa, vakuutti Samuel.
-- Teidän vanhempanne ovat kyllä opettaneet teitä olemaan kiltti,
huomautti tyttö. Enkä minäkään usko teidän olleen niin kovin pahan.
On kai kauheaa nähdä nälkää.
-- On todellakin, sanoi poika vakuuttavasti.
-- Minä en koskaan ennen ole tuntenut ketään nälkää näkevää. Jos
sellaista tapahtuisi ihmisille usein, niin kyllä olisi useampia
varkaita.
Syntyi hetken hiljaisuus.
-- Mikä teidän nimenne on? kysyi sitten tyttö. Minun nimeni on Ethel.
Ja nyt minä sanon, kuinka teidän täytyy tehdä. Isä on kotimatkalla.
Hänen junansa saapuu aikaisin huomenaamuna. Tulkaa tänne aamiaisen
jälkeen -- toimitan, että isä odottaa teitä. Silloin voitte kertoa
kaikki hänelle ja te pääsette enemmistä huolista. Sanokaa, tahdotteko.
-- Ettekö luule hänen suuttuvan? kysyi Samuel.
-- Ei, siitä olen varma.
-- Eikä hän tule ilmiantamaan minua poliisille?
-- Oh, kuinka voitte uskoa mitään sellaista? huudahti Ethel loukatun
äänellä. Minun isänihän käy ihmisten luona vankiloissa ja koittaa
heitä auttaa. Ei hän tule tekemään teille mitään pahaa, sen voin
varmasti vakuuttaa.
-- Hyvä, sanoi Samuel, minä tulen.
He erosivat. Samuel oli jälleen kadulla, jossa vapaa taivas hänen
päänsä yläpuolella kevensi omaatuntoa. Hän ei enään ollut murtovaras!