Sama lihava ylikonstaapeli istui kirjoituspöydän ääressä
poliisiasemalla, mutta tällä kertaa heräsi hän nopeasti.
-- Parasta kysyä komisariukselta tätä asiaa, sanoi hän mennen
telefoonin ääreen.
-- Mihin tämä mies pannaan? kysyi eräs poliisimiehistä.
-- Kaikki paikat ovat täynnä, sanoi ylikonstaapeli. Pankaa hänet
samaan koppiin kuin Charlie Swift. Komisarius on täällä muutaman
minuutin päästä.
Ja niin vietiin Samuel vielä kerran vankikoppiin, ja ovi hänen
takanaan paukahti kiinni.
Tällä kertaa ei hän kuitenkaan ollut erittäin levoton, sillä hän
tiesi, ettei ollut tehnyt itseään syylliseksi mihinkään ja että voi
tämän asian todistaa. Mutta hän oli kovasti suruissaan onnettoman
tyttöraukan kohtalosta.
Hän alkoi kulkea edestakaisin kopissa, kunnes eräästä nurkasta
murahti ääni:
-- Koska aijotte lopettaa tuon marssin?
-- Pyydän anteeksi, sanoi Samuel. En tiennyt täällä olevan muita.
-- Minkätähden teidät on tänne sulettu? kysyi ääni.
-- Murhasta, vastasi Samuel.
Vuode kuului narisevan, kun mies hypähti pystyyn.
-- Kuinka! huudahti hän.
-- Minä en sitä tehnyt, selitti nuorukainen hätäisesti. Tyttö otti
itse hengen itseltään.
-- Missä se tapahtui?
-- Continental-hotellissa.
-- Ja mitä yhteyttä teillä on tuon asian kanssa?
-- Ohjasin hänet sinne.
-- Kuka hän oli?
-- Hän kutsui itseään Mary Smithiksi. -- Missä te hänet tapasitte?
-- Fairviewissä.
-- Fairviewissäko! huudahti mies.
-- Niin, sanoi Samuel. Lockmanin perheen talossa.
-- Jossa Albert Lockman nykyään asuu?
-- Niin.
-- Kuinka hän sinne joutui?
-- Hän oli Lockmanin... ystävätär. Hän oli siellä päivällisellä.
-- Mitä sanotte! huudahti mies. Miten sen tiedätte?
-- Olen siellä työssä, vastasi Samuel.
-- Ja kuinka joutui hän menemään hotelliin?
-- Master Albert ajoi hänet ulos, sanoi Samuel. Oli rajuilma ja satoi
niin voimakkaasti, että autoin häntä ja vein hänet hotelliin.
-- Oh! mitä sanottekaan! huudahti Samuelin vankilatoveri kysyen
sitten innokkaasti: Puhuitteko tästä ylikonstaapelille?
-- En, sanoi nuorukainen, hän ei minulta mitään kysynyt.
Mies hyökkäsi ristikolla varustetun oven luo kolkuttaen siihen
voimakkaasti.
-- Mitä nyt? murahti käytävässä oleva poliisimies.
-- Tulkaas tänne -- kiiruhtakaa! huusi mies kuiskaten ristikon
lävitse:
-- Pyytäkää ukkoa pistäytymään hetkeksi tänne!
-- Miksi? kysyi poliisimies.
-- Kuulkaa rakas O'Brien, te tiedätte, että Charlie Swift ei ole
narri, ja te voitte uskoa minua, että tällä pojalla, jonka olette
tänne pistäneet, on hampaankolossa jotakin, jonka ukon täytyy heti
saada tietää.
Ylikonstaapeli tuli.
-- Sanokaas, sanoi Charlie, oletteko tehneet tälle pojalle
minkäänlaisia kyselyjä?
-- En, sanoi ylikonstaapeli. Odotan komisariota.
-- No, tiedättekö sitten, että tyttö tuli Albert Lockmanin talosta?
-- En, en tosiaankaan tiedä!
-- Hän sanoo, että tyttö oli päivällisellä Lockmanin luona ja että
tämä ajoi hänet ulos. Poika sanoo olevansa työssä Lockmanilla.
-- Oh, saakeli! huudahti ylikonstaapeli, ja poika vietiin eri
huoneeseen.
Pari minuuttia myöhemmin saapui komisarius. Hänen nimensä oli
M'Cullagh, ja oli hän pitkä ja paksu, punertavakasvoinen ja
pystypartainen. Hän meni Samuelin hio ikäänkuin aikoisi häntä lyödä.
-- Mitä rosvojuttuja te meille uskottelette! rähisi hän.
-- Minä... minä... änkytti Samuel pelästyneenä.
-- Te tahdotte uskotella, että tyttö tuli Lockmanin talosta? kivahti
komisarius.
-- Niin, sir.
-- Ja luulette minun sitä uskovan?
-- Se on totta, sir!
-- Luuletteko tosiaan tuolla tavalla voivanne pettää minua? sanoi
komisarius.
-- Mutta se on totta, sir! selitti Samuel taas.
-- Sanotteko, että hän oli siellä päivällisellä?
-- Niin, sir!
-- Älkää nyt viitsikö puhua tyhmyyksiä, poika!
-- Hän oli siellä, sir!
-- Mihin te näillä jutuilla oikein tahdotte päästä?
Komisariuksen tapana näkyi olevan epäillä Samuelin jokaista
ilmoitusta ja uudistaa tämä epäilyksensä kolme kertaa aina
kovemmalla äänellä ja julmemman näköisenä. Jos poika loppuun asti
pysyi väitteissään, uskoi hän, että poika puhui totta. Tällaisella
perinpohjaisella tavalla jatkettiin kuulustelua loppuun asti ja
Samuel vietiin takaisin vankikoppiin.
-- Pysyittekö kertomuksessanne? kysyi hänen koppitoverinsa.
-- Luonnollisesti, vastasi Samuel.
-- No, jos se on totta, niin pian tulee jotakin tapahtumaan.
Ja niin tapahtuikin. Noin tunnin kuluttua tuli ylikonstaapeli taas
sisälle. Hän otti molemmat vangit erilleen.
-- Sanokaas minulle, nuori mies, sanoi hän puoliääneen Samuelille,
onko teillä mitään nuorta Lockmania vastaan?
-- Ei, vastasi Samuel. Kuinka minulla olisi?
-- Jos laskemme teidät ulos, niin tahdotteko vaijeta tästä asiasta?
-- Kyllä, vastasi Samuel, jos niin haluatte.
-- Hyvä, sanoi ylikonstaapeli. Ja te, Charlie -- te tiedätte, että
teidän asianne nyt ovat hullusti.
-- Minä tiedän.
-- Voitte odottaa kymmentä vuotta, ymmärrättekö?
-- Uskon sen.
-- Hyvä on. Silloin ymmärrätte myöskin, että olette päässyt helpolla
hinnalla.
-- Ymmärrän kyllä, sanoi Charlie.
-- Te valmistaudutte livistämään kaupungista ja pidätte sitten suunne
kiinni.
-- Lupaan sen.
-- Erinomaista. Tässä on teidän omat työkalunne -- laittakaa nyt
niin, että olette ennen päivänsarastusta selvinnyt rautaristikoista.
Ja tässä on viisikymmentä dollaria. Te otatte tämän nuoren miehen
mukaanne New-Yorkiin, jossa te eroatte. Ymmärrättekö?
-- Ymmärrän, vastasi Charlie.
-- Hyvä on, sanoi ylikonstaapeli. Ja muistakaa, ettette toimita
meille mitään yllätyksiä.
-- Ymmärrän! sanoi Charlie viheltäen.
Enempää odottelematta valitsi hän pussistaan sahan ja alkoi
työskennellä ikkunan rautaristikkojen kanssa. Ylikonstaapeli lähti
tiehensä, ja Samuel laskeutui lattialle istumaan.
Noin puolen tunnin ajan työskenteli Charlie sanaakaan sanomatta.
Sitten tarttui hän ristikkoon ja onnistui kiskomaan poikki erään
rautatangoista. Uusi nykäys, ja vielä yksi tanko antoi perään, jonka
jälkeen hän pisti työkalut taskuunsa.
-- Tulkaa nyt, kehoitti hän.
Hän laahautui aukon lävitse ja laskeutui maahan. Samuel seurasi
esimerkkiä.
-- Tätä tietä, kuiskasi mies, ja he kiiruhtivat erästä kujaa pitkin
joutuen pimeälle kadulle. Hetkisen kulkivat he äänetönnä, kunnes
Charlie astui erään portin luo, otti avaimen taskustaan ja avasi
sen. He astuivat pari porrasta ylös ja tulivat näin erääseen pihan
puolella olevaan huoneeseen. Charlie sytytti kaasun, riisui takin
päältään ja heitti sen sängylle.
-- Olkaa nyt kuin kotonanne, kehoitti hän.
-- Onko tämä teidän huoneenne? kysyi Samuel.
-- On. Eivätkä nuuskijat ole tästä päässeet selville.
-- Mutta minä luulin teidän jättävän kaupungin, sanoi Samuel.
-- Hm! sanoi Charlie nauraen. Sinä olet aina niin kovin lapsellinen,
poika!
-- Ettekö aijokaan lähteä pois? huudahti Samuel.
-- Mitä! Mennäkö tieheni, kun olen saanut lupatodistuksen
työskentelyyn koko kaupungissa!
Samuel katseli häntä ihmeissään.
-- Luuletteko, ettei teitä oteta kiinni?
-- Ei, luulen, ettei mistään muusta kuin murhasta.
-- Mutta... mutta mitä te voisitte heille tehdä?
-- Otaksutaanpa, että minä myisin tämän jutun jollekin lehdelle? Ei
täällä Lockmanvillessä -- vaan esim. New-York Howlerille.
-- Ymmärrän! sanoi Samuel ollen vielä enemmän hämmästynyt.
Charlie istui nojautuen mukavasti tuolissaan ja alkoi täyttää
piippuaan.
-- Saakeli soikoon, poika. Milloinkaan ei minulle olisi voitu tehdä
suurempaa palvelusta kuin pistämällä sinut samaan koppiin. Nyt minä
otan kaikki mitä saan, ymmärrätkö?
-- Kuinka te sellaista voitte? kysyi nuorukainen.
-- Olen gopherman.
-- Mikä se on?
-- Sinun täytyy oppia meidän ammattiamme, sanoi Charlie nauraen. Se
on sama kuin murtovaras.
Samuel katseli ihmetyksissään miestä. Hän oli pitkä ja hoikka,
kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä tummat ja levottomat. Vahvasti
ulkoneva nenä ja pitkä kaula antoivat hänelle omituisen, valppaan
ulkonäön, joka Samuelin mielestä muistutti pelästynyttä peltopyytä.
-- Sinä pelästyt? sanoi hän. No, en minä aina ole ollut gopherman.
-- Mikä te sitten ennen olitte?
-- Olin keksijä.
-- Keksijäkö! huudahti Samuel.
-- Niin. Oletko nähnyt lasinpuhalluskoneita täällä kaupungissa?
-- En ole.
-- Vai et? Minä olen keksinyt niistä kolme. Ja vanha Henry Lockman
varasti ne minulta.
-- Varastiko! huudahti Samuel ihmeissään.
-- Niin, sanoi toinen. Eikö hän varastanut kaikkea, jonka kanssa
joutui kosketuksiin?
-- En sitä tiennyt, vastasi Samuel.
-- Hän ei nähtävästi koskaan ollut joutunut kosketuksiin sinun
kanssasi, sanoi Charlie nauraen. Sanoppa, mistä sinä oikein olet
kotoisin. Kerroppas vähän itsestäsi.
Samuel alkoi kertoa juttuaan joutuen pian Pullovakuusyhtiön
yhteydessä oleviin tapauksiin.
-- Mitä sanotkaan! huudahti Charlie. Mutta muistaakseni sinä äsken
sanoit, ettei ukko Lockman koskaan ole varastanut sinulta.
-- Kyllä minä niin sanoin, vastasi Samuel.
-- Mutta etkö ymmärrä, että hän silloin varasti sinulta ja
omaisiltasi.
-- Ei se ollut hänen vikansa. Osakkeiden arvo aleni, kun hän kuoli.
-- Mutta kuinka niiden arvo hänen kuollessaan olisi alentunut, ellei
hän olisi yleisölle valehdellut niitten arvoa suuremmaksi kuin se
todellisuudessa oli.
Samuel ällistyi.
-- Sitä en koskaan ole joutunut ajattelemaan, sanoi hän.
-- Jatkappas sitten!
Samuel kertoi sitten, kuinka oli nähnyt nälkää, käynnistään
professori Stewartin luona ja miten tämä oli hänelle sanonut, että
hän kuului "soveltumattomiin". Charlie oli ottanut piipun suustaan ja
katseli häntä.
-- Ja uskoitko sinä kaikkia noita hullutuksia? kysyi Charlie
ihmeissään.
-- Uskoin, vastasi Samuel.
-- Ja sinä koitit panna niitä toimeen! Sinä lähdit pois kuollaksesi
nälkään.
-- Mitä muuta minä olisin voinut tehdä? kysyi nuorukainen.
-- Oh, sinä pelastajani! huudahti toinen. Voin vakuuttaa sinulle,
että ennenkuin minä kuolisin nälkään, keksisin minä varmaan jonkin
keinon.
-- Jatkappas taas kertomustasi! kehoitti hän sitten hetken
hiljaisuuden jälkeen, ja Samuel kertoi, miten hän oli pelastanut
nuoren Lockmanin hengen ja mitä sitten oli tapahtunut.
-- Hän oli niinmuodoin se täydellisyys, josta sinä olit uneksinut!
huudahti toinen. Kylläpäs sinä oikean löysit. Hän on pahin lurjus,
mitä voi ajatella, Samuel!
-- Mutta enhän minä voinut sitä tietää, huomautti Samuel.
-- Sinun pitäisi lukea sanomalehtiä. Tuon penikan
kaikkia roistomaisuuksia on nyt parin vuoden ajan kerrottu
Tenderloin-lehdessä. Hän ei ansaitse, että sinä hänen tähtensä
panisit vaaraan pikkusormeasikaan, saatikka sitten henkeäsi.
-- Ainoa vaikeus, mikä sinulla on, huomautti Charlie, on aivan
yksinkertaisesti se, että sinä olet liian hyvä elämään: Siihen
perustuu tuo loru, että sinä muka et ole sovelias. Katsellaanpa
esim. ukko Lockmania. Missä olivat hänen soveliaat ominaisuutensa?
Hän oli vanha, viekas susi. Minä olen syntynyt ja kasvanut tässä
kaupungissa, ja minun isäni oli hänen koulutoverinsa. Hän alkoi
varkautensa kavaltamalla sisariltaan heidän perintönsä. Sitten
hankki hän jonkinlaisella petoksella itselleen lasitehtaan ja
rupesi liikemieheksi. Hän oli pahin ahnehtija ja kokosi itselleen
rahoja. Väitetään hänen pistäneen lasitehtaansa tuleen saadakseen
vakuutussumman, mutta siitä asiasta en minä tiedä. Siinä kyllin, että
hänestä petostensa kautta tuli monimiljonääri ja että hän pani koko
Lockmanvillen tanssimaan pillinsä mukaan. Ja nyt hän on kuollut, ja
koko hänen rikkautensa kuuluu master Albertille, joka koko elämässään
ei ole tehnyt päivääkään kunniallista työtä eikä kelpaa edes
työskentelemään konttoriapulaisena kymmenen dollarin viikkopalkalla.
Ja tuollaisen edessä ryömit sinä tomussa antaen hänen sotkea sinut
jalkoihinsa, ja mitä useampia piikkejä hänen kengissään on, sitä
tyytyväisempi sinä olet! Niin, että nyt tiedät, kuinka sen asian
kanssa oikein on.
Samuel oli ihmeissään kuunnellut. Minkä tietämättömyyden kuilun hän
olikaan itsessään huomannut.
-- Hänellä on näetkös rahaa, sanoi Charlie, ja hän aikoo pitää
ne. Ja sitten meillä on poliisi, joka on valmis lyömään sinut
rautoihin, jos sinä jollakin tavoin häntä vastustat. Sitä kutsutaan
laiksi! Ja sitten palkkaa hän vanhan narrin lörpöttelemään joukon
tyhmyyksiä, ettet sinä muka ole "soveltuva". Sitä, näetkös, kutsutaan
yliopistoksi! Ymmärrätkö nyt?
-- Kyllä, kuiskasi Samuel. Minä ymmärrän.
Charlie jatkoi puhettaan:
-- Ainoa vika sinussa oli, että uskoit noita tyhmyyksiä! Siten
sinä olit "soveltumaton". Ottakaamme heidän oma todistelutapansa.
Otaksukaammepa, että sinä et olisi heittänyt taistelua vaan jatkanut
sitä ja lopuksi voittanut. Silloin olisit sinä ollut yhtä hyvä kuin
joku noista konnistakin, eikö totta? Ajatellaanpa esimerkiksi,
että sinä olisit lyönyt tuota kanaljaa kalloon hiilihangolla ja
lähtenyt tiehesi taskussasi hänen kellonsa ja lompakkonsa -- silloin
olisit sinä ollut varas tai, käyttääksemme hänen omia sanojaan,
"soveltuvampi" kuin hän. Enkö ole oikeassa?
Samuel oli lujasti tarttunut tuolinsa selkänojaan ja istui tuijottaen
eteensä.
-- Sinä et koskaan ole joutunut ajattelemaan tätä asiaa, Sammy,
ethän? Mutta minulle juuri on niin käynyt joku vuosi sitten. Minulta
oli varastettu jok'ainoa sentti ja minä olin valmis heitettäväksi
rikkaläjään. Mutta silloin ajattelin minä: ei, tätä poikaa ei niin
vaan heitetä! Minä olin pelannut heidän peliään ja hävinnyt, mutta
silloin keksin minä uuden pelin -- oh, minä itse tein pelisäännöt,
sen voit uskoa!
-- Tarkoitatte varkautta! huudahti nuorukainen.
-- Tarkoitan sotaa! vastasi Charley. Ja, kuten näet, elän minä vielä.
En minä niin kovin korea ole, enkä minä herraslinnoissakaan asu,
mutta minä en myöskään näe nälkää, vaan on minulla vähän vanhuuden
varaltakin.
-- Mutta tehän istuitte vankilassa!
-- Luonnollisesti. Minä olen kaksi kertaa joutunut kiinni, mutta se
ei minua ole tappanut, ja minä olen vankilassakin oppinut äärettömän
paljon.
Syntyi lyhyt hiljaisuus. Sitten nousi Charlie Swift seisoalleen ja
pudisti tuhkan piipustaan.
-- Ah, niin, tekee mieli ruokaa, sanoi hän. Nuo yölliset seikkailut
antavat myös hyvän ruokahalun.
Hän otti esille laatikon, jossa oli korppuja, juustoa ja hilloastia.
-- Käy kiinni! kehoitti hän. Tuo punainen sotku on erinomaista, sanon
minä. Paras tyttöni on sen keittänyt. Vankikopissa vaivasi minua
kovasti pelko, että ne ryökäleet tämän löytäisivät.
Samuel oli liiaksi järkytetty voidakseen syödä. Mutta hän katseli
uskollisesti, kun toverinsa ahtoi vatsansa täyteen korppuja ja
juustoa.
-- Mitä minun nyt pitää tekemän? sanoi Samuel puoliksi itsekseen.
-- Sinä seuraat minua, vastasi Charlie. Minä opetan sinulle ammatin,
jossa sinä tulet taitavaksi, ja siihen asti kuin olet oppinut, annan
sinulle neljännen osan saaliista.
-- Mitä! huudahti Samuel. Minäkö rupeaisin varkaaksi!
-- Niin, sanoi toinen. Mitä muutakaan sinä voisit tehdä?
-- En tiedä, vastasi nuorukainen.
-- Onko sinulla rahoja?
-- Vain muutamia senttejä. En vielä ollut saanut palkkaani.
-- Ymmärrän. Ja aijot pyytää sitä master Albertilta?
-- En! huudahti Samuel kiihkeästi. Sitä en koskaan tee!
-- No, sitten sinä varmaankin menet taas hakemaan työtä? Tai ehkä
sinulla on aikomus alkaa nuo nälkäsuunnitelmat uudelleen?
-- Oh, älkää niistä puhuko! huudahti Samuel kiivaasti. Antakaas, minä
vähän ajattelen.
-- No, älä nyt ole mikään pässinpää! huudahti Charlie. Sinullahan on
professorin oma todistus. Ja mailma on sinulle avoinna. Sinä voit
täällä Lockmanvillessä ryhtyä mihin tahansa, ilman, että poliisi
uskaltaa nostaa sormeaankaan sinua vastaan. Sinä olet narri, jos
jätät niin mainion tilaisuuden käyttämättä.
-- Mutta sehän on väärin! huomautti Samuel. Tiedättehän te Itsekin,
että se on väärin.
-- Hm! sanoi Charlie nauraen sulkien korppulaatikon ja nousten ylös.
Nukuppa nyt asian päälle. Huomen aamuna on sinun nälkä.
-- Se ei muuta asiaa! huudahti nuorukainen.
-- Ehkä ei, sanoi Charlie lisäten naurahtaen. Mutta älä tule
pyytämään minulta ruokaa. Se olisi armeliaisuuteen turvautumista, ja
jos sinä todellakin olet "ei-soveltuva", niin en minä voi sekaantua
luonnon tekoihin.
Koko seuraavan päivän istui Samuel Charlien huoneessa korput, juusto
ja hilloastia silmiensä edessä ja miettien kysymystä. Hän ymmärsi,
mitä ruuan jakaminen tiesi, ja Charliekin ymmärsi, ja kun hän piti
varmana, että Samuel ei voisi olla suostumatta ehtoon, jätti hän
ruuan esille, jotta sen haju pääsisi pojan nenään.
Luonnollisesti olisi Samuel voinut mennä ostamaan itselleen vähän
ruokaa niillä senteillä, jotka hänellä oli taskussaan. Mutta sillä
olisi ratkaisu ainoastaan siirretty, joten se ei kannattanut.
Ja asian teki kymmentä kertaa pahemmaksi se seikka, että Samuel oli
Stedmanille velkaa, sillä hän oli elänyt vastaisen palkan varassa.
Itse asiassa ei Samuelia kiusannut niinpaljoa nälkä kuin puhtaat
järkisyyt. Sillä niinkuin tiedämme, oli Samuel henkilö, joka otti
periaatteensa vakavalta kannalta; ja Charlien väitteisiin hän ei
voinut keksiä vastausta. Lukija varmaankin löytää monta vastausta,
mutta Samuel kiusasi aivojaan turhaan. Jos, kuten oppinut professori
oli sanonut, elämä on olemisen taistelua ja ne, jotka ovat saaneet
rahakukkaronsa paisumaan, ovat voittajia; jos edelleen heillä ei ole
mitään muuta tekemistä työttömien kanssa kuin antaa heidän kuolla
nälkään tai heittää heidät vankeuteen, niin täytyy toiselta puolen
työttömillä olla oikeus huolehtia omasta olemassaolostaan.
Niin meni aamiaisaika, päivällisaika ja tuli illallisen aika. Charlie
otti jälleen esille ruokatavaransa, kumartui yli pöydän ja kuiskasi:
-- Koetappas kerran, miltä maistuu. Samuel puristi kätensä nyrkkiin
ja vastasi:
-- Olkoon menneeksi, minä koetan!
Hän alkoi syödä. Mutta keskellä ruoka-aikaa taukosi hän, työnsi pois
luotaan korpun ja sanoi mielenliikutuksen vallassa:
-- Oi, jumalani, minä olen lupautunut varkaaksi!
Toinen katseli häntä ihmeissään.
-- Et suinkaan sinä aijo perääntyä? kysyi hän.
-- En, vastasi Samuel, minä en peräänny! Tuntuu vain niin omituiselta.