Hetkeksi jäi Samuel paikalleen kuullen sateen loiskeen ja ukkosen
jyrinän ikäänkuin kaikuna oman sielunsa myrskyistä. Oli kuin hänen
alleen olisi avautunut kuilu ja kaikki hänen ilmalinnansa sortuneet.
Hän seisoi hämmentyneenä ja kauhun valtaamana nähden silmiensä edessä
säpäleinä kaiken sen, mihin ennen oli uskonut.
Sitten asteli hän nopeasti toiselle puolelle salia avaten erään
portille johtavista lasiovista. Sade tunkeutui suojuskaton allekin,
mutta Samuel ei siitä välittänyt, vaan kiiruhti portille.
Tyttö makasi sen ulkopuolella. Myrskyn ulvonnasta ja sateen
loiskeestakin huolimatta saattoi Samuel kuulla hänen voimakkaat
nyyhkytyksensä. Nuorukainen seisoi hetkisen epäröiden, sitten
kumartui hän koskettaen tytön kättä.
-- Neiti! sanoi hän. Tyttö säpsähti.
-- Kuka te olette? huudahti hän.
-- Olen eräs tämän talon palvelija. Tyttö veti syvään henkeään.
-- Onko hän teidät lähettänyt? kysyi hän.
-- Ei, vastasi Samuel. Olen tullut teitä auttamaan.
-- En tarvitse apua. Antakaa minun olla.
-- Mutta te ette voi jäädä tänne sateeseen, kiisteli Samuel. Te
tapatte itsenne.
-- Tahdon kuolla! vastasi tyttö. Minkä vuoksi minun kannattaisi elää.
Samuel seisoi hetkisen aivan poissa suunniltaan. Mutta uudelleen
koskettaessaan tytön märkiä vaatteita, pääsi Samuelin terve järki
voitolle ja hän sanoi:
-- Ette saa jäädä tänne! Ette saa! Mutta tyttö jatkoi yhä itkuaan.
-- Hän on hylännyt minut! valitteli hän. Hyvä jumala, mitä minä nyt
teen?
Samuel juoksi hakemaan sateenvarjoa. Sitten tarttui hän tyttöä
käsivarteen ja nosti hänet seisomaan.
-- Tulkaa, kehoitti hän. Olkaa nyt kiltti ja tehkää niinkuin sanon.
-- Mutta minne minä menen? kysyi tyttö.
-- Tiedän kaupungissa erään, joka voi teitä auttaa, sanoi hän. Ette
voi jäädä tähän. Te vilustutatte itsenne.
-- Oih! Minkä vuoksi minun kannattaa elää? valitteli tyttö. Mihin
minä kelpaan? Hän on ajanut minut pois, enkä voi elää ilman häntä!
Samuel avasi sateensuojan pidellen sitä toisella kädellä, samalla kun
hän toinen käsi kierrettynä tytön vyötäisten ympärille melkein kantoi
tätä.
-- Se oli tuo pirullinen nainen, joka tahtoi saada hänet itselleen!
raivosi hän. Ja Jack Halliday viekotteli häntä sellaiseen. Kirottu
olkoon hän! Hän on tästä saava palkan!
Tyttö päästi suustaan kokonaisen virran kiivaita haukkumasanoja.
-- Olkaa nyt kiltti ja jättäkää tuo. Ihmiset voivat kuulla.
-- Mitä minä välitän, vaikka ihmiset kuulevatkin! Heittäkööt
minut vankilaan se on ainoa paikka, mikä minulle sopii. Minä olen
juovuksissa, en kelpaa mihinkään -- ja hän on suuttunut minuun.
Tällä tavoin puheli tyttö koko matkan. Sillalla pysähtyi hän ja
katseli ympärilleen.
-- Minne te minua viette? kysyi hän.
-- Erään ystäväni luo, vastasi Samuel tarkoittaen Stedmania.
-- Ei, sanoi tyttö. En tahdo nähdä ketään ihmistä. Ettekö voi viedä
minua johonkin hotelliin?
-- Kauempana tämän kadun varrella on yksi sellainen, vastasi Samuel.
Lähemmin en sitä tunne.
-- Samantekevä, saattakaa minut vaan jonnekin.
Sade oli tauonnut. Tyttö pysähtyi kooten märät ja hajalle menneet
hiuksensa.
Hotellin alla oli kapakka ja muutamia portaita ylempänä konttori.
Heidän astuessaan sisälle istui pulpetin ääressä mies, joka katseli
heitä tutkivin silmäyksin.
-- Tahtoisin huoneen tälle naiselle, sanoi Samuel. Hän on joutunut
sateeseen.
-- Onko hän vaimonne! kysyi mies.
-- Ei millään muotoa, vastasi Samuel säikähtäen.
-- Tahdotteko tekin huoneen.
-- En, en, minä menen jälleen pois.
-- Vai niin, vastasi mies ottaen naulasta avaimen. Suvaitkaa
kirjoittaa nimi tähän kirjaan.
Samuel otti kynän kääntyen tytön puoleen:
-- Pyydän anteeksi, mutta en tiedä nimeänne.
-- Mary Smith, vastasi tyttö, ja Samuel tirkisteli häntä ihmeissään
siitä, että hänellä oli niin tavallinen nimi. Mary Smith, toisti
Samuel kirjoittaen nimen esilläolevaan kirjaan.
Hotellinomistaja kuletti heidät kerrosta ylemmäksi. Kun Samuel oli
auttanut tytön tuolille istumaan, sulki hän oven ja seisoi ja odotti.
Tyttö heittäytyi vuoteelle purskahtaen voimakkaaseen itkuun. Samuel
ei milloinkaan ollut edes kuullut sanaa hysteria, ja häntä pelotti
nähdä tuota itkua. Milloinkaan ei hän olisi uskonut, että niin
voimakkaaseen ihmisruumiiseen voisi mielenliikutus niin valtavasti
vaikuttaa.
-- Oi, kiltti neiti, älkää enään itkekö! voivotteli Samuel poissa
suunniltaan.
-- En voi elää ilman häntä! valitti tyttö lakkaamatta. En voi elää
ilman häntä! Mihin minä nyt joudun?
-- Samuel tunsi sanomatonta osanottoa. Hän astui tytön luo ja laski
kätensä tämän käsivarrelle.
-- Kuulkaas! huudahti hän innokkaasti. Minä koitan teitä auttaa.
-- Mitä voisitte te tehdä?
-- Menen hänen luokseen. Puhun hänelle. Ehkä kuulee hän minua.
-- Hyvä! huudahti tyttö. Miten tahansa! sanokaa hänelle, että minä
tulen tappamaan itseni! Ennemmin tapan sekä hänet että Dollyn, kuin
annan heidän saada toisiaan! Niin, minä tarkoitan täyttä totta! Hän
vannoi, ettei koskaan hylkäisi minua! Ja minä uskoin häntä, luotin
häneen!
Samuel puristi päättäväisesti kätensä nyrkkiin.
-- Minä puhun hänelle asiasta, sanoi Samuel, jo tänä yönä.
Näin sanoen meni Samuel tiehensä jättäen tytön nyyhkyttämään.
Alhaalla konttorissa Samuel pysähtyi sanoakseen isännälle lähtevänsä
pois. Mutta huoneessa ei näkynyt ketään ihmisiä, ja vähän epäiltyään
jatkoi hän matkaansa.
Rajuilma oli ohitse, kuu paistoi ja muutamia pilvenhattaroita
ajelehti taivaalla. Samuel käveli takaisin Fairviewiin kädet vielä
nyrkissä ja mielessä luja päättäväisyys.
Hän tuli parhaaseen aikaan nähdäkseen automobiilin portin edustalla
ja seurueen lähtövalmiina. He kulkivat hänen ohitseen iloisesti
laulaen. Sitten seisoi Samuel nuoren herransa edessä.
-- Kuka siellä? huudahti Lockman säpsähtäen.
-- Minä, sir, sanoi Samuel.
-- Vai Samuel! Mitä te täällä teette?
-- Olin saattamassa sitä nuorta naista, sir.
-- Oh! senvuoksi hän siis oli kadonnut täältä.
-- Saatoin hänet erääseen hotelliin, sir.
-- Hm! sanoi Lockman. Olen teille hyvin kiitollinen.
Valot portaissa sytytettiin, joten Samuel saattoi nähdä herransa
kasvot, jotka paljosta juomisesta olivat punaiset, ja hänen hurjassa
epäjärjestyksessä olevan tukkansa ja vaatteensa.
-- Master Albert, sanoi Samuel hyvin juhlallisesti, saanko puhua
kanssanne muutaman sanan?
-- Kyllä, sanoi Lockman heittäytyen lähimpään tuoliin. Mistä on
kysymys?
-- Siitä nuoresta naisesta, master Albert.
-- Mitä hänestä sitten?
-- Hän on kauhean vihainen, sir.
-- Sen uskon. Mutta kyllä hän pian leppyy. Samuel.
-- Master Albert, huudahti nuorukainen, ette ole kohdelleet häntä
oikein.
Toinen tuijotti häneen.
-- Oh, saakeli! huudahti hän.
-- Ette saa hylätä häntä, sir? Se jäisi painamaan teidän
omaatuntoanne. Te olette vietelleet ja pettäneet hänet.
-- Mitä! huudahti Albert tuijottaen Samueliin ihmeissään. Onko hän
uskotellut teille tuollaisia ryövärijuttuja?
-- Hän ei ole selittänyt minulle lähemmin, sanoi nuorukainen.
-- Rakas ystävä, sanoi Lockman nauraen, olen auttanut tuota tyttöä.
Hän oli köörilaulaja kahdeksantoista dollarin viikkopalkalla, kun
jouduin yhteyteen hänen kanssaan.
-- Voi olla, master Albert, mutta jos hän oli kunniallinen tyttö...
-- Oh, loruja, Samuel -- älkää puhuko sellaista. Hänellä oli ollut
kolme tai neljä rakastajaa, ennenkuin oli minua nähnytkään.
Syntyi hetken hiljaisuus, kun nuorukainen koitti selvittää itselleen
näitä asioita.
-- Mutta kuitenkaan, sanoi hän, ette voi hylätä häntä ja antaa hänen
kuolla nälkään, master Albert.
-- Tyhmyyksiä! huudahti Albert. Kuka on teille sellaista kuvitellut?
Annan hänelle niin paljon rahaa, kuin hän tarvitsee, jos se tekee
hänet levottomaksi. Sanoiko hän niin?
-- Ei, myönsi Samuel hajamielisesti. Mutta, master Albert, hän
rakastaa teitä.
-- Niin, sen tiedän, vastasi Lockman, ja siinä juuri asian ydin
onkin. Hän tahtoisi pitää minua lasikaapissa, mutta minä olen
sellaiseen kyllästynyt.
Lockman oli hetken aikaa vaiti. Sitten heräsi hänessä äkkiä uusi
ajatus.
-- Samuel, huudahti hän, miksi ette te mene hänen kanssaan naimisiin?
Samuel aivan ällistyi.
-- Mitä! sanoi hän voiden tuskin saada sanaa suustaan.
-- Se sopisi erinomaisesti, vakuutti Lockman. Minä perustan teille
jonkunlaisen pienen liikkeen, ja te elätte erinomaisesti.
-- Master Albert!! sanoi nuorukainen läähättäen ja sielunsa sisimpään
asti järkytettynä.
-- Hän on kaunis, Samuel, sen te tiedätte. Ja kelpo tyttö -- vain
vähän liiaksi kiivas. Luulen, että te olette juuri oikea mies
hallitsemaan häntä.
Lockman vaikeni ja nähdessään, ettei Samuel ottanut asiaa oikein
uskoakseen, lisäsi nauraen:
-- Odottakaas, kun oikein opitte tuntemaan hänet, niin ehkä te
rakastutte häneen.
Mutta Samuel vain pudisti päätään.
-- Master Albert, sanoi hän alakuloisena, pelkään että te ette
ymmärrä syytä, minkävuoksi olen pyytänyt saada puhua kanssanne.
-- Mitä tarkoitatte?
-- Tämä... koko tämä asia on, sir... niin, se on koskenut minuun
enemmän, kuin voin kuvailla. Tulin tänne palvelemaan teitä, sir.
Ette voi ymmärtää, miltä minusta tuntui. Olin valmis tekemään mitä
tahansa -- tunsin itseni niin onnelliseksi saadessani olla teidän
läheisyydessänne. Te olitte rikas ja mahtava, ja kaikki teillä oli
niin kaunista -- minun käsitykseni mukaan täytyi teidän olla hyvä
ja jalo, jotta olisitte oikeutettu niin paljoon hyvään. Ja nyt minä
huomaankin, että te olette huono ihminen.
Lockman hypähti ylös.
-- Oh, saakeli! huudahti hän.
-- Ja se on minulle kauhea havainto, jatkoi Samuel. En tiedä, miten
sen käsittäisin...
-- Kuulkaas Samuel, kuka on lähettänyt teidät läksyttämään minua?
kysyi Lockman.
-- En ymmärrä, kuinka tämän asian laita on, sanoi Samuel. Te kuulutte
soveltuviin ihmisiin, mikäli professori Stewart minulle selitti,
mutta kuitenkin tunnen minä muutamia, jotka ovat parempia kuin te,
vaikka eivät omista yhtään mitään.
Lockman tuijotti vielä nuorukaisen vakaviin silmiin ja vaipui sitten
tuolille istumaan puhjeten nauruun.
-- Rakas Samuel, huudahti hän, te ette pelaa peliänne oikein.
-- Mitä tarkoitatte, sir?
-- Jos minä kuulun soveltuviin, kuten sanotte, niin mitä oikeutta
teillä silloin on pitää minulle siveyssaarnoja?
-- Samuel säpsähti.
-- Asianlaita on siten, sir... sammalsi Samuel.
-- Ajatelkaapa vähän! jatkoi Lockman. Minä olen isäntä, ja te olette
palvelija. Minä olen saanut kasvatusta ja sivistystä, olen saanut
kaikkea, ja te olette maalaistolho. Mutta sentään te julkeette tulla
tuomaan tuollaisia mielipiteitä minulle vasten naamaa! Te uskallatte
tuomita minua ja sanoa, mitä minun pitää tehdä!
Samuel joutui aivan hämmästyksen valtaan eikä saanut sanaa suustaan.
-- Ettekö nyt ymmärrä? jatkoi Lockman käyttäen tilaisuutta hyväkseen.
Jos todella uskotte, mitä sanotte, niin pitäisi teidän olla minulle
kuuliainen. Jos minä sanon, että joku asia on oikein, niin se on
oikein. Jos minun ensinnä täytyy kaikkiin asioihin saada teidän
hyväksymisenne, niin ettekö te senkautta tule isännäksi ja minä
palvelijaksi?
-- Ei, ei, master Albert! vastasi Samuel. En minä aivan sitä
tarkoittanut.
-- Yhtähyvinhän minä voisin antaa teille rahani, niin olisi asia
selvä, jatkoi Lockman itsepintaisesti. Silloin voisitte järjestää
kaiken, niinkuin tahdotte.
-- Tuota minä en ollenkaan tarkoita! huudahti nuorukainen. En tiedä,
miten teille vastaisin, sir -- mutta joka tapauksessa on tässä
jotakin väärää.
-- Mutta missä se vääryys on? Ja millainen?
-- Master Albert, huomautti Samuel, se ei voi olla oikein, että te
juotte itsenne juovuksiin!
Lockmanin muoto synkistyi.
-- Ei, se ei voi olla oikein, sir! toisti Samuel. Lockman kohosi
kiivaasti tuolissaan.
-- Olkoonpa, että se ei ole oikein, mutta mitä on teidän tämän asian
kanssa tekemistä?
-- Hänen äänensä kuului suuttuneelta ja Samuel pelästyi, niin
että vaikeni. Vallitsi hetken hiljaisuus, jonka aikana molemmat
tirkistelivät toisiaan.
-- Minulla on etuoikeus, sanoi Lockman, ja sen aijon edelleenkin
säilyttää, ymmärrättekö? Minä johdan peliä, ja jos minua huvittaa
juoda itseni juovuksiin, niin teen sen. Ja te saatte ottaa vastaan
käskyt ja hoitaa omia asioitanne. Mitä siitä sanotte?
-- Otaksun, sir, sanoi Samuel äänensä aletessa melkein kuiskaukseksi,
että minun täytyy jättää palveluksenne.
-- Vai niin, ja sitten kuolette nälkään tai menette jonkun muun luo,
jolla on rahoja ja pyydätte häneltä työtä. Ja sitten saatte taas
ottaa häneltä vastaan käskyjä ja pitää omat mielipiteenne omananne.
Ymmärrättekö?
-- Ymmärrän, vastasi Samuel luoden alas katseensa, minä ymmärrän.
-- Hyvä, sanoi Lockman nousten epävarmasti jaloilleen. Ja nyt te ehkä
tahdotte olla niin ystävällinen, että menette takaisin Bellen luo
viemään hänelle minun tervehdykseni.
-- Kyllä, sir, sanoi Samuel.
-- Sanokaa hänelle, että olen tehnyt lopun väleistäni hänen kanssaan
enkä enään tahdo häntä nähdä. Lähetän hänelle muutamia satoja
dollareita kuukaudessa niinkauvan, kun hän antaa minun olla rauhassa.
Jos hän kirjoittaa minulle tai muuten jollakin tavoin vaivaa minua,
ei hän saa mitään. Siinä kaikki, mitä minulla on hänelle sanottavaa.
-- Kyllä, sir, sanoi Samuel.
-- Ja mitä teihin tulee, niin voi tämä käydä leikistä, mutta se ei
saa uusiutua. Tästä alkaen olette te puutarhapalvelua, ettekä enään
kertaakaan saa unohtaa paikkaanne.
-- Kyllä, sir, sanoi Samuel katsellen nuoren herransa jälkeen, kun
tämä astui sisälle.
Hämmentyneenä lähti Samuel tiehensä.
Hän oli saanut kovan iskun, iskun, joka ei ollut jättänyt jälelle
riekalettakaan hänen kuvitteluistaan. Työtään, josta oli ollut
niin ylpeä, vihasi hän nyt, ja samoin kaikkea muuta, mikä oli sen
yhteydessä. Suuttumus ja tuska oli kokonaan lamauttanut hänet, aivan
kuten oli tapahtunut kerran ennenkin, jolloin hän istui vankilassa,
ja hänelle selvisi, että laki, jota hän oli kunnioittanut, ei ehkä
kuitenkaan ollutkaan muuta kuin vääryyden ja sorron välikappale.
Tällaisessa mielentilassa saapui hän hotelliin. Nytkään ei
konttorissa ollut ketään, jonka vuoksi hän meni yläkertaan ja naputti
ovelle. Vastausta ei kuulunut. Hän naputti uudelleen ja voimakkaammin.
-- Onkohan hän mahtanut mennä matkaansa? ajatteli Samuel vilkaisten
uudelleen numeroa ollakseen varma, että oli oikeassa paikassa. Sitten
koetti hän varovasti avata ovea. Se aukeni.
-- Neiti! sanoi hän lisäten vielä äänekkäämmin: neiti!
Kun ei vastausta kuulunut, astui hän sisälle. Hän arveli tytön
nukkuvan. Ei, se ei voinut olla mahdollista. Hän kuunteli kuullakseen
hengittikö tyttö. Ei ainoatakaan ääntä kuulunut.
Viimein meni hän sängyn luo laskien sinne kätensä. Hän säpsähti: hän
oli koskettanut jotakin lämmintä, märkää ja limaista.
Hän juoksi eteiseen ja oli vähällä kadottaa tajuntansa. Käsi oli
yltyleensä veressä.
-- Auttakaa! Auttakaa! kirkui Samuel hyökäten konttoriin.
Hotellinomistaja kiirehti huoneeseen.
-- Nähkääs! huusi Samuel. Katsokaas, mitä hän on tehnyt!
-- Jumalani! huudahti mies syöksyen tytön huoneeseen ja Samuelin
seuratessa jäljessä.
Vapisevin käsin sytytti hotellinomistaja kaasun. Samuel heitti
sänkyyn yhden ainoan silmäyksen ja kääntyi sitten poispäin mutta oli
pakotettu tarttumaan pöytään pysyäkseen pystyssä. Niin voimakkaasti
vaikutti häneen kamala näky. Tyttö makasi verilätäkössä kaulassaan
ammottava haava, joka ulottui korvasta korvaan.
-- Oi! Oi! voivotti Samuel kykenemättömänä muuta sanomaan. En voi
katsoa häntä! lisäsi hän tehden toisella kädellään poistyöntävän
liikkeen ja peittäen toisella kasvonsa.
Hotellinomistaja tarkasteli häntä.
-- Kuulkaas, nuori ystäväni, sanoi hän.
-- Mitä niin? kysyi Samuel.
-- Milloin huomasitte tämän?
-- Aivan juuri, kun tulin sisään.
-- Oletteko ollut ulkona?
-- Olen! Lähdin pois heti kohta.
-- Mutta minä en nähnyt teidän poistuvan.
-- Ette. Kävin kyllä konttorissa, mutta te ette silloin ollut siellä.
-- Hm! sanoi hotellinomistaja. Ehkä on asia niin, ehkä ei. Voitte
sanoa sen poliisille.
-- Poliisilleko! huudahti Samuel lisäten heti pelästyneenä: Ette
suinkaan usko, että minä olen tuon tehnyt?
-- En voi siitä asiasta sanoa mitään, vastasi hotellinomistaja.
Tiedän ainoastaan sen, että te toitte hänet tänne ja että nyt saatte
odottaa, kunnes poliisi tulee.
Useita henkilöitä oli melu jo viekotellut huoneeseen. Sanomatta
enään sanaakaan laskeutui Samuel tuolille odottamaan. Puolen tunnin
päästä oli hän jälleen matkalla poliisiasemalle, tällä kertaa kahden
poliisimiehen seurassa, jotka pitelivät hänestä tanakasti kiinni. Ja
tällä kertaa kuului syytös: murhasta.