Seuraavana aamuna saapui Samuel Fairviewiin ja annettiin oppilaaksi
ylipuutarhurille.
-- Ilmoittakaapa minulle sitten, miten työ käy, olivat nuoren
Lockmanin viimeiset sanat hänelle. Ja jos voin tehdä teidän
hyväksenne jotakin muuta, niin tulkaa vaan ja sanokaa.
-- Paljon kiitoksia, sanoi nuorukainen syvästi kiitollisena, mutta
käsittämättä, että nämä isännän sanat, jotka lausuttiin puutarhurin
kuullen, tekivät hänet etuoikeutetuksi henkilöksi, kunnioituksen ja
kateuden esineeksi muitten palvelijain kesken.
Fairview ja sen palvelushenkilökunta muodosti itsessään pienen
mailman. Lukuunottamatta tallihenkilökuntaa ja varsinaisia
maanviljelystyöläisiä, tarvittiin kokonaista kaksikymmentäkolme
henkilöä huolehtimaan nuoren Lockmanin persoonallisesta
palvelemisesta.
Master Albertilla -- sillä nimellä palvelusväki häntä kutsui --
väitettiin olevan yli seitsemänsadantuhannen dollarin vuositulot.
Kukaan ei voinut ymmärtää, mitä hän tuollaisella summalla teki. Hän
oli isänsä kuolemasta alkaen elänyt aivan yksinään. Taloutta oli
aikaisemmin hoitanut miss Aurelia, vanhan Lockmanin sisko, vanha,
luunvaloa sairastava ja häijyluontoinen nainen, mutta hän oli
pari vuotta sitten kuollut. Mr Lockman oli ollut hyvin ihastunut
karjanhoitoon, mutta vähät välittänyt kodistaan. Viimemainitun
ominaisuuden oli vielä suuremmassa määrässä perinyt master Albert,
joka paraasta päästä oleskeli New-Yorkissa. Siksi vallitsikin hänen
talossaan mitä valitettavin epäjärjestys, ja häneltä varastettiin
hirveästi. Mutta sukulaistensa kaikista kehoituksista huolimatta ei
hän kuitenkaan tahtonut valita ketään emännäksi taloonsa.
Master Albert oli vielä alaikäinen, ja hänen asioitaan hoiti mr
Hickman, perheen lainopillinen neuvonantaja, ja myöskin Albertin
eno, mr Wygant. Tämä oli teollisuudenharjoittaja ja kapitalisti,
väitettiinpä hänen olevan sangen oppineen miehen. Hänet juuri Samuel
oli tuona iltapäivänä nähnyt istuvan automobiilissa. Hän, joka oli
pitkä, komea, ylpeännäköinen, harmaaviiksinen mies, asui suuressa
valkeassa talossa aivan mäen rinteellä, ja miss Glady oli hänen ainoa
tyttärensä. Tytär oli ollut setä Lockmanin -- joka oli naimisissa
tytön tädin kanssa -- suosikki, ja oli Lockman testamentissaankin
hänelle määrännyt sangen huomattavan osan omaisuuttaan.
Samuel kantoi taskussaan miss Gladyn kahta kuvaa, hän kuunteli
tämän hevosen kavioitten kapsetta ja hänen automobiilinsa ääntä.
Eräänä kauniina päivänä Samuelin kantaessa taloudenhoitajattarelle
ruusukimppua, juoksi hän suoraan tyttöä vastaan.
Samuelin sydän sykähteli, niin että oikein teki pahaa, ja mitään
sanomatta seisoi hän nolona ollen melkein pudottamaisillaan ruusut
lattialle.
Miss Gladyn kasvot kirkastuivat.
-- Ah, sehän on Samuel, huudahti hän.
-- Niin, miss Glady, sanoi Samuel.
-- No, kuinka viihdytte täällä?
-- Erinomaisesti, vastasi Samuel, mutta heti huomaten, että vastaus
oli liiaksi sisällyksetön, lisäsi hän lämpimästi: Tunnen itseni niin
onnelliseksi, etten voi sitä sanoin kuvata.
-- Se ilahuttaa minua, sanoi tyttö. Ja olen varma, että teette työnne
hyvin.
-- Teen parhaani, miss Glady, vakuutti Samuel.
Syntyi hetken hiljaisuus.
-- Siellä on varmaankin paljon opittavaa? kysyi tyttö sitten.
-- On kyllä, vastasi Samuel. Mutta, katsokaas, työskentely tapahtuu
kukkien parissa, ja minä olen aina paljon pitänyt kukista.
Syntyi uusi hiljaisuus. Sitten sinkautti tyttö Samuelille seuraavan
kysymyksen:
-- Miksi te katselette minua tuolla tavalla, Samuel?
Samuel hämmästyi niin että oli kaatumaisillaan.
-- Miksi... miksi... änkytti hän voiden tuskin saada sanaa suustaan.
Miss Glady, enhän minä...
-- Kyllä te katselette.
Samuel raukka oli kuoleman tuskassa.
-- Minä... minä... se, soperteli hän. Minulla ei tosiaankaan ollut
sellaista tarkoitusta... en millään muotoa olisi tahtonut...
Hän vaikeni ollen aivan poissa suunniltaan, mutta miss Wygant seisoi
yhä hänen edessään kohdistaen armottoman katseensa häneen.
-- Olenko minä sitten niin kaunis? kysyi tyttö.
Tämä saattoi Samuelin nostamaan katseensa. Hän katseli tyttöä kuin
lumottuna ja kuiskasi viimein:
-- Olette.
-- Puhukaa minulle vähän siitä, sanoi tyttö, ja hänen katseensa
saattoi Samuelin koko olennon väräjämään.
Samuel seisoi vavisten. Hän tunsi veren syöksyvän päähän.
-- Puhukaa minulle siitä, pyyteli tyttö uudelleen.
-- Te... te olette kauniimpi kuin kukaan, jonka ennen olen nähnyt,
sanoi Samuel huoahtaen.
-- Te ette ole tottuneet näkemään naisia, Samuel!
-- En, olen vain maalaispoika... Tyttö odotti, että toinen jatkaisi.
-- Tytöt siellä maalla... kuiskasi Samuel, ovat kyllä miellyttäviä...
mutta te... te...
Yhtäkkiä löysi hän sopivan sanan.
-- Te näytätte prinsessalta! huudahti hän.
-- Te osaatte valita sanat! lausui tyttö nauraen.
Vähän ajan päästä lisäsi hän:
-- Te, Samuel, olette niin erilainen kuin muut.
-- Erilainenko? huudahti Samuel.
-- Niin. Te olette niin kokematon -- niin nuori. Te tekisitte minun
tähteni mitä tahansa! Ettekö tekisikin?
-- Tekisin, vastasi Samuel.
-- Uskaltaisitteko panna elämänne alttiiksi minun tähteni, niinkuin
teitte Pertinkin tähden?
Samuel vastasi kiihkolla, joka ei antanut epäilykselle sijaa:
-- Toivon, että siihen tarjoutuisi tilaisuus, huudahti hän nauraen.
Mutta joka päivä on vain nämä kiusalliset ja yksitoikkoiset
huvimatkat!
Syntyi tuokion hiljaisuus. Nuorukainen laski alas katseensa ja vapisi.
-- Minne viette ruusut? kysyi tyttö.
-- Ne saa taloudenhoitajatar.
-- Antakaa minullekin yksi.
Tyttö otti nipusta ruusun Samuelin katsellessa, miten hän
nuppineulalla kiinnitti sen puseroonsa.
-- Voitte silloin tällöin antaa minulle yhden tällaisen, sanoi hän
omalla tavallaan ihmeellisesti hymyillen. Älkääpä sitä unohtako.
Poislähtiessään kosketti tyttö kädellään kevyesti Samuelin kättä.
Tämä kosketus tytön lämpimiin, eloisiin sormiin vaikutti Samueliin
kuin sähköisku. Siinä oli jotakin erikoista, jotakin, jota Samuel ei
koskaan ollut uneksinutkaan. Mutta tyttö poistui huoneesta jättäen
hänet miettimään. Samuelin täytyi nojautua pöydän varaan.
Koko päivän kulki Samuel unelmissa. Miss Glady oli hymyillyt hänelle.
Hän oli koskettanut hänen kättään!
Tänä iltana meni Samuel Stedman'in luo ainoastaan sitä varten, että
saisi puhua asiasta Sofialle. He istuivat ja juttelivat monta tuntia.
Samuel kertoi jutun yhä uudelleen, ja Sofia kuunteli säteilevin
silmin, ihastuksen valtaamana.
-- Oi, Samuel! kuiskasi hän. Tiesinhän minä, tiesinhän, että hän
tulee pitämään sinua arvossa! Hän on niin kaunis -- tiesin, että
hänen täytyy olla kiltti ja hyvä!