Oikein ymmärtääksemme sen voimakkaan vaikutuksen, minkä tämä
ilmoitus teki Samueliin, täytyy muistaa hänen mielentilansa. Hän
etsi kaikin voimin etevintä, ja eräs viisas mies oli hänelle
ilmoittanut ne merkit, joista tämän ominaisuuden voi parhaiten
tuntea. Ja "olemassaolon taistelussa" oli vanhaa Lockmania onnestanut
paremmin kuin ketään muuta ihmistä, josta Samuel oli kuullut. Hän
omisti suuren lasitehtaan Lockmanvillessä ja monta muuta muualla
mailmassa. Hän omisti raitiotiet, kaasutehtaan ja vesijohtolaitoksen.
Kaupungille annettiin hänen nimensä ja yliopistolle samaten. Jo monet
vuodet oli hän hallinnut koko kaupunkia, niin sanoi Fienngan. Ja
tuossa oli hänen kotinsa -- linna, joka kelpaisi vaikka kuninkaalle.
Kuinka suuren olikaan sellaisen miehen etevyyden täytynyt olla!
Ja mitä hyvää olikaan hänen täytynyt tehdä mailmalle, kun hänet
palkittiin tuollaisella vallalla ja kunnialla.
Ja tässä oli hänen poikansa, nuori mies, jonka ulkonäkö täydellisesti
vastasi Samuelin odotuksia, syntyperältään todellinen prinssi, mutta
kuitenkin ystävällinen, avomielinen ja vaatimaton. Hänelle olivat
kaikki nämä hyveet ja etevät ominaisuudet tulleet perintönä ja
myöskin rikkaus ja valta ikäänkuin sen merkiksi. Ja nyt oli eräällä
tietämättömällä poikaisella ollut onni pelastaa tämän erinomaisen
olennon henki. Tällä pojalla oli mahdollisuus saada asua hänen
luonaan ja palvella häntä, luoda silmäys hänen elämäänsä ja hankkia
tietoonsa hänen etevämmyytensä salaisuus. Samuel sai kyyneleet
silmiinsä tätä ajatellessaan.
He pysähtyivät linnan eteen, ja ratsupalvelija kiiruhti esiin.
-- Phillips, sanoi nuori Lockman, katsos näitä ohjaksia!
Ratsupalvelija tuijotti ihmeissään.
-- Näytä nämä Sandersonnille, jatkoi isäntä, ja kysy, enkö minä
valjaistani maksa niin paljon, että kannattaa antaa parempaakin
tavaraa, kuin tuollaista roskaa.
-- Kyllä, sir, vastasi palvelija.
He nousivat ja kulkivat leveän pylväskäytävän lävitse, joka oli
täynnä nojatuoleja, pöytiä ja mattoja. Eteissalissa oli virkapukuinen
palvelija.
-- Peters, sanoi nuori mies, tämä on Samuel Prescott. Olin vähän
pulassa hevoseni kanssa ja hän auttoi minua. Hän ei tänään ole mitään
syönyt, tahdon, että hän saa kelpo aterian.
-- Kyllä, sir, sanoi Peters. Minne laitan ruuan, sir?
-- Aamuhuoneeseen. Odotamme siellä. Mutta muista, rikas ateria.
-- Kyllä, sir, sanoi Peters poistuen.
Sillä aikaa oli Samuelilla tilaisuus silmäillä ympärilleen.
Milloinkaan ei hän ollut kuullut eikä uneksinut tällaisesta
komeudesta. Se oli häikäisevä, uskomaton! Suuri huone ulettui
rakennuksen kattoon saakka. Siinä oli leveät marmoriportaat ja
valtavan suuri marmoriuuni sekä talo suihkulähteineen ja mitä
komeimpine palmuineen ja kukkineen. Ja molemmilla sivuilla oli joukko
huoneita tauluineen, seinäkoristeineen ja huonekaluineen, jotka
Samuelin mielestä olivat puhdasta kultaa.
Tule, kehoitti hänen seuralaisensa, ja he astelivat portaita ylös.
Mutta he eivät olleet päässeet pitemmälle kuin puolitiehen, kun
Samuel hämmästyksestä sanatonna pysähtyi erään taulun eteen. Tätä
taulua ei tarvitse kuvata seikkaperäisesti, olkoon vaan sanottu, että
se esitti aivan alastonta naista luonnollisessa suuruudessa ja ettei
Samuel koskaan ollut sellaista nähnyt. Päästyään taulun lähelle, loi
Samuel silmänsä maahan.
He kulkivat muuatta käytävää pitkin ja tulivat erääseen häikäisevän
kauniiseen huoneeseen. Se oli kokonaan verhottu valkealla
satiinikankaalla, etuseinä oli pelkästä lasista ja antoi leveälle
parvekkeelle; siellä oli kukkia ja laululintuja ja seinillä mitä
kauneimpia maalauksia.
Nuori Lockman heittäytyi nojatuoliin ja alkoi kuulustella
seuralaistaan. Hän tahtoi keskustelusta "ukko Stewin" kanssa
tietää kaiken, ja kun hän oli arvannut Samuelin käsityksen hänestä
itsestään, taivutti hän Samuelin puhumaan siitä, minkä Samuel
erittäin vilpittömästi tekikin.
-- Te olisitte erinomainen hovinarriksi, huomautti Lockman, kun
Samuel oli lopettanut; mutta tämä ei noihin sanoihin kiinnittänyt
huomiota.
Pöydän kattaja tuli tuoden ruokia suurella tarjottimella, ja häntä
seurasi toinen palvelija, joka kantoi pöytää, ja vielä kolmas
auttajana. Mikä paljous hopeakaluja!
-- Alkakaappa toimeen, kehoitti isäntä, ja kun hän arvasi vieraansa
mielialan, lisäsi hän: teidän ei tarvitse jäädä tarjoomaan, Peters.
Suureksi helpoitukseksi Samuelille menivät palvelijat tiehensä.
-- Älkää antako minun häiritä itseänne, sanoi Lockman nauraen, ja jos
jotakin haluatte kysyä, niin antakaa vaan kuulua.
Samuel söi hyviä ruokia kelpo ruokahalulla. Kun hän viimeinkin oli
lopettanut, virkkoi nuori Lockman:
-- Otaksun, että haluatte tarkastella taloa.
-- Kyllä se olisi hauskaa, vastasi Samuel.
-- Tulkaa sitten mukaan, niin näytän sen teille -- jos nimittäin
tunnette voivanne kävellä heti ruuan päälle.
Ruoka ei vähintäkään estänyt Samuelia, ja he lähtivät kävelemään.
Nuorukainen tapasi nyt olemassaolon mahdollisuuksien uuden
ilmenemismuodon.
-- Isäni on tämän kaiken luonut, sanoi nuori. Lockman. Hän luuli,
että minä olisin innostunut maanviljelykseen.
-- No, ettekö sitten ole? kysyi Samuel.
-- En juuri, vastasi nuori mies välinpitämättömästi.
He menivät katsomaan hevosia, jotka asuivat omassa palatsissaan.
Siellä oli lukemattomia pilttuita, ajorata ja äärettömän suuri
aidattu paikka.
-- Jos olette huvitettu hevosista, niin laitan, että saatte jotakin
tehtävää täällä, jatkoi Lockman.
-- Kiitän sydämellisesti, sanoi nuorukainen, tuntien itsensä
ylenmäärin onnelliseksi. Se on erinomaista!
Hän olisi kulkenut vaikka koko päivän katselemassa ja ihmettelemässä
talon monipuolisia laitoksia, mutta hänen isäntänsä oli nyt väsynyt
ja palasi takaisin asuinhuoneisiin.
-- Onko aika syödä. Eikö teidän taas ole nälkä?
He tulivat jälleen pilarisaliin ja istuutuivat. Yhtäkkiä kuulivat he
hevoskavioitten kapsetta ja katsahtivat ulos.
-- Kas tuossa tulee Glad! huudahti isäntä.
Hevonen juoksi kiivasta vauhtia mäkeä ylös. Ratsastaja istui
hajareisin, niin ettei Samuel heti tuntenut häntä naiseksi. Vasta kun
hän näki ratsastajan viittaavan kädellään ja kuuli hänen huutavan,
oli hän siitä varma.
Nainen pysähdytti hevosensa, ja hänen seurassaan ollut ratsupalvelija
otti ohjakset, minkä jälkeen nainen astui pilarisaliin, pysähtyi
ja katseli nuorukaisia. Hän oli nuori ja erinomaisen kaunis. Hän
hengitti nopeasti, tukka oli valahtanut otsalle, poskilla oli terve
puna, ja Samuel päätteli, että hän oli kaunein olento, minkä Samuel
oli elämässään nähnyt. Samuel tuijotti kuin lumottuna, hän ei
milloinkaan ollut edes uneksinut, että mailmassa voi olla mitään niin
ihmeellisen ihanaa. Hehkuvassa ihastuksessaan ymmärsi hän, kuka hänen
edessään seisoi: se oli näitten korkeampien sukujen naispuoli, se oli
etevä, kaikkia hallitseva nainen.
-- Hyvää päivää, Pertti, sanoi hän.
-- Hyvää päivää, vastasi nuorukainen esitellen: serkkuni miss Wygant
-- Samuel Prescott.
Tyttö tervehti kevyesti ja kiinnittäen Samueliin katseen,
joka sisälsi yhtäpaljon uteliaisuutta kuin ylpeyttä. Hän oli
ruskeasilmäinen ja mustatukkainen, kasvonpiirteensä olivat
miellyttävät, liikkeensä sulavat ja nopeat. Vilkkautta oli hänen
olennossaan; katse oli nopea ja ääni käskevä. Ensi katseesta näkyi,
että hän oli tottunut käskemään, kärsimätön ja seikkailuhaluinen,
kiihkeä ja ylpeä.
-- Minulla on ollut seikkailu, sanoi hänen serkkunsa selittäen.
Samuel on pelastanut henkeni.
Samuel tunsi yliluonnollista onnea nähdessään tytön silmissä
pikaisen, osaaottavan silmäyksen.
-- Mitä sanotkaan! huudahti tyttö.
-- Spitfire pillastui, kun olin sillä ajamassa.
-- Se ei voi olla mahdollista, Pertti!
-- Olipahan vaan! Ohjas katkesi. Se lähti laukkaamaan heti puiston
portin ulkopuolella ja juoksi sitten runsaasti puolen penikulmaa.
-- Pertti! huudahti nuori tyttö. Ja kuinka sitten kävi?
-- Samuel pysähdytti sen. -- Miten?
-- Se oli loistava urotyö, Glad -- rohkein työ, mitä minä milloinkaan
olen nähnyt. Hän syöksyi esiin, tarttui suitsiin riippuen kiinni
niissä. Aivan varmasti hän pelasti elämäni.
Samuel, joka hämillään oli punastunut, tunsi nuoren tytön innokkaasta
osanotosta mitä syvintä riemua.
-- Niin kauniisti, niin jalosti tehty! huudahti tyttö. Uskallanko
kysyä, mistä te olette?
-- Hän on aivan äskettäin tullut kotiseudultaan maalta, sanoi
Lockman. Hän oli matkalla New-Yorkiin raivaamaan itselleen uraa. Ja
ajatteles, Glad, tiellä hän joutui ryöstön uhriksi ja oli käynyt
kaupungissa kyselemässä työtä ja oli kuolemaisillaan nälkään.
-- Mitä sanotkaan! huudahti tyttö ihmeissään.
Hän otti tuolin ja kehoitti Samuelia istumaan hänen eteensä.
-- Kertokaa minulle kaikki seikkailunne! sanoi hän, alkaen
kuulustella Samuelia.
Samuel raukka oli kuin todistaja syyttäjän käsissä, hän hämmästyi
ja pelästyi auttamattomasti. Mutta tyttö ei siitä välittänyt.
Lakkaamatta hän jatkoi kyselyjään, kunnes Samuelin koko elämä oli
paljastunut.
Mutta viimein he kyllästyivät häneen ja alkoivat puhua tanssiaisista
ja tenniskilpailuista, joihin heidän piti ottaa osaa. Samuelilla
oli nyt tilaisuus katsella miss Wygantia ja antaa silmiensä nauttia
hänen kauneudestaan. Samuel ei voinut uneksia suurempaa nautintoa
tässä mailmassa, kuin istua tuntikausia katselemassa tuota naista,
tutkimassa hänen muotonsa ja pukunsa jokaista yksityiskohtaa,
tarkastelemassa naurun leikkiä hänen huuliensa ja silmiensä ympärillä.
Mutta sitten tuli pöydänkattaja ilmoittamaan, että ateria oli valmis,
ja Samuel hypähti kovasti säikähtäen pystyyn. Hän pelkäsi, että
hänetkin kutsuttaisi aterioimaan ja siten joutuisi miss Wygantin
armottoman tarkastelun esineeksi.
-- Nyt minun täytyy mennä, sanoi hän.
-- Vai niin, sanoi nuori Lockman. Mutta ettekö tahdo tulla tänne
huomenna aamupäivällä, niin saadaan puhua lähemmin.
-- Tulen, sanoi Samuel.
-- Mitä aijot hänelle tehdä? kysyi tyttö.
-- Hän haluaa hoitaa hevosia, vastasi Lockman.
-- Ei, huudahti tyttö, se ei kelpaa.
-- Miksi ei? kysyi Lockman.
-- Siksi, että sinä et saa tehdä hänestä tallirenkiä. Hänellä on
paljon muitakin mahdollisuuksia. Ensinnäkin on hänellä edullinen
ulkomuoto.
Samuel punastui ja laski katseensa lattiaan. Hän tunsi taas tuon
tytön läpitunkevan katseen.
-- No, mitä sinä tahtoisit hänestä tehdä?
-- Minäpä tiedän jonkin oikein hyviin ehdotuksen.
-- Hänellä ei ole tarpeellisia edellytyksiä, jotta hänestä voitaisi
tehdä sisäpalvelija, Glad...
-- Ei, mutta ulkona jokin. Eikö hän voisi oppia puutarhurin ammattia?
-- Pidättekö kukista, Samuel?
-- Pidän kyllä, sanoi Samuel reippaasti.
-- No, tee hänestä sitten puutarhuri, sanoi miss Wygant; ja se
ratkaisi Samuelin kohtalon.
Nuorukainen sanoi hyvästit ja iloissaan melkein juosten riensi
kotiin. Hän tunsi olevansa joutunut onnellisuuden kaukaiseen
taivaaseen; hän oli istunut jumalten taivaassa -- hän saisi jäädä
sinne iäksi.
Uusi isäntänsä oli antanut hänelle viidentoista dollarin setelin,
ja ennenkuin pääsi perille mrs Stedman'in asuntoon, meni hän
kauppapuotiin ahtaen siellä kätensä täyteen paketteja. Sitten sai hän
äkillisen päähänpiston, hän meni herrainvaatetusliikkeeseen ja osti
sieltä itselleen puhtaan, valkean irtokauluksen ja koreanpunaisen
kaulaliinan, joka jo oli valmiiksi solmittu, niin että se aina pysyi
järjestyksessä.
Sitten meni hän Stedman'ien luo, ja leski ja hänen nuoremmat
tyttärensä asettuivat hänen ympärilleen kuuntelemaan hänen
kertomustaan. Sitten tuli Sofia kotiin, ja silloin täytyi hänen
kertoa kaikki alusta alkaen.
Kun hän pääsi kertomuksensa loppuun, istui tyttö ihmeissään
tuijottaen eteensä.
-- Miss Wygant! huudahti hän. Miss Glady Wygant?
-- Niin, sanoi Samuel. Oletko hänestä kuullut puhuttavan?
-- Olen nähnyt hänet, vastasi Sofia innoissaan. Kaksi kertaa.
-- Niinkö todellakin! huudahti Samuel.
-- Niin! Hän oli kerran mukana eräässä kirkkojuhlassa.
-- Kuuluuko hän teidän kirkkokuntaanne?
-- Se on lähetyskirkko. Ylhäinen väki ei halua olla meidän
kanssamme kirkossa. Hän käy Pyhän Matteuksen kirkossa, tiedätkö --
siellä ylhäällä. Mutta hän oli lähetysjuhlassa ja auttoi lahjojen
jakamisessa. Ja hän oli puettu aivan punaisiin -- pukuun, joka oli
tehty jostakin ohuesta, pehmeästä, kankaasta, sellaiseen, joita
nähdään unessa. Oi, kuinka kaunis hän olikaan, Samuel! Hänellä oli
ruusu hiuksissa -- ja hän tuoksusi niin hyvältä ja niin voimakkaasti,
oli melkein mahdoton sitä kestää! Ja hän seisoi ja hymyili lapsille
ja jakoi heille lahjoja. Hän antoi minullekin, ja hän oli aivan
prinssessan näköinen. Olisin mielelläni langennut maahan suutelemaan
hänen jalkojaan.
-- Niinkö! huudahti Samuel liikutettuna.
-- Ja ajatteleppa, että sinä olet päässyt hänen tuttavakseen ja
ollut hänen luonaan! huudahti Sofia hurmaantuneena. Ja puhunut hänen
kanssaan! Kuinka voit sinä kestää sitä iloa?
-- Minä... minä en luule esiintyneeni oikein edukseni, vastasi Samuel.
-- Mitä sinä hänelle sanoit?
-- En muista siitä paljoakaan.
-- En koskaan ole kuullut hänen ääntään, sanoi Sofia. Toisella kertaa
kun tapasin hänet, puhui hän, mutta koneitten jyske esti hänen
äänensä kuulumasta. Se oli tehtaassa. Hän tuli sinne eräitten muitten
henkilöitten mukana ja käveli kaikkialla ja katseli kaikkea. Me
olimme kaikki niin liikutuksen vallassa. Kuten tiedät, vallitsee hän
isänsä tehdasta.
-- Sitä en tiennyt, vastasi Samuel.
-- Hän vallitsee kaikkia mahdollisia asioita täällä Lockmanvillessä.
He ovat rikkaita, hyvin rikkaita. Ja tuo tyttö on hänen ainoa
tyttärensä ja niin kaunis -- kaikki ihmiset häntä ihailevat. Minulla
on hänestä kaksi valokuvaa, ne ovat olleet sanomalehdissä. Tule, ne
sinun täytyy nähdä.
He juoksivat portaita ylös. Sängyn yläpuolella oli kaksi
vaalistunutta sanomalehtileikkausta, toinen esitti miss Gladya
iltapuvussa, toinen yksinkertaisemmassa puvussa ja käsivarrellaan
kimppu ruusuja.
-- Oletko milloinkaan nähnyt mitään noin ihanaa? kysyi tyttö. Minä
olen tehnyt hänet hyväksi hengettärekseni, ja minä tunnen hänen
puhuvan minulle niin kauniisti. Hänen täytyy olla hyvin kiltti,
ymmärrätkö, kukaan ei voi olla noin kaunis olematta samalla hyvin,
hyvin kiltti ja hyvä.
-- Ei, vakuutti Samuel. Hänen täytyy olla, siitä olen varma.
Yhtäkkiä sai Samuel erään päähänpiston.
-- Sofia! huudahti hän. Hän sanoi minulla olevan edullisen
ulkomuodon! Mahtaakohan minulla olla?
Sofia heitti häneen pikaisen silmäyksen.
-- Onhan sinulla! huudahti hän. Sinä tyhmä poika.
Samuel meni särkyneen peilin luo, joka riippui seinällä, ja uteliaana
tarkasteli itseään.
-- Etkö näe, kuinka hyvältä ja voimakkaalta näytät! huudahti Sofia.
Ja kuinka terve väri sinulla onkaan!
-- Sitä en ole koskaan ajatellut, vastasi Samuel muistaen
punaisen-vihreän kaulaliinan.
-- Ja sinä olet puhellut hänen kanssaan! huudahti Sofia mennen taas
katselemaan kuvia. Sitten lisäsi hän äkillisen jalomielisyyden
valtaamana: Tiedätkös, Samuel, nämä kuvat lahjoitan minä sinulle,
niin että voit asettaa ne huoneesi seinälle.
-- Ei, älä tee sitä, kielteli Samuel. Mutta tyttö oli itsepäinen.
-- Kyllä, kyllä. Muistan ne liikaakin, niin että minulle se on
yhdentekevää. Ja sinulle ne ovat sitäkin suurempiarvoisia, kun sinä
todella olet oppinut tuntemaan hänet.