Sillävälin kulki Samuel leveätä, sirpalekivillä laskettua
puistikkotietä pitkin miettien suurta tehtäväänsä. Ensi innostus oli
ohitse, ja hän käsitti nyt edessä olevat vaikeudet. Teoreettisesti
oli asia selvä, mutta sen toteuttaminen käytännössä näytti tulevan
sangen kiusalliseksi.
Ensinnäkin tulisi olemaan hyvin vaikea levittää tätä oppia.
Sillä, jos koettaisi selittää sitä sanoin, niin pidettäisi häntä
ulkokullattuna teeskentelijänä, niinkuin professori oli huomauttanut;
ja toiselta puolen, jos hän vain käytännössä antaisi opetusta, niin
saisivatkohan ihmiset tästä opista täyttä käsitystä? Otaksutaanpa
esim., että hän lähipäivinä kuolisi nälkään, silloin olisi vain yksi
ainoa henkilö saatu pois tieltä, mutta ihan varmaan oli tarpeettomia
ihmisiä miljoonittain.
Tähän saakka oli Samuel sovittanut oppimansa teorian ainoastaan
itseensä. Mutta nyt kuvaili hän menevänsä kotiin mrs Stedman'in
luo sanomaan hänelle, että mrs Stedman'in pitää jättää turhat
ponnistelunsa ja laittaa itsensä pois tästä mailmasta, niin ettei
hän eikä hänen kolme lastaan enään olisi ihmissuvun edistyksen
tiellä. Samuel ymmärsi, ettei hän koskaan voisi tuollaista tehtävää
täyttää, varmaankin siksi, että hän kuului niihin, jotka eivät
olleet soveltuvia. Tarvittiin joku vieras, joku, joka voi käsitellä
kysymystä puhtaasti tieteelliseltä kannalta.
Mutta vielä oli eräs vaikeus, ehkä muita vakavampi. Eikö tämä
oppi oikeastaan johtanut itsemurhaan? Eikö hänen tehtävänsä olisi
yksinkertaisimmin ratkaistu siten, että hän menisi virran rannalle,
sitoisi kiven kaulaansa ja heittäytyisi veteen? Samuel pahoitteli,
kun ei ollut sitä asiaa kysynyt professorilta. Sillä tuo ajatus
peloitti häntä; hän oli oppinut, että hengen ottaminen itseltään on
kauhistuttava synti.
Vaikeus näkyi olevan oikeastaan häntä ympäröivän elämän synkeässä
ja ihanteellisuutta vailla olevassa luonteessa. Voisipa vaan
kuolla jalolla ja sankarillisella tavalla toisten hyväksi!
Olisipa esimerkiksi sota ja kehotettaisi kaikkia miehiä tulemaan
kuolemaan valleilla! Tai hirvittävä rutto, niin että voisi antautua
sairaanhoitajaksi! Mutta ei ollut minkäänlaista muuta, kuin hidas
nälkäkuolema -- ja tämä silloin, kun toiset elävät ylellisyydessä.
Samuel arveli hankkia itselleen jotakin työtä, joka voisi olla
vaarallinen elämälle ja jäsenille. Muita vaarallisetkin paikat
näyttivät olevan täytetyt. Mailma ei tarvinnut häntä elämässä eikä
kuolemassa!
Jälellä ei siis ollut mitään muuta kuin nälän näkeminen. Kun ei
Samuel tänään ollut syönyt mitään, oli hän kohta valmis alottamaan.
Hän tiukensi nälkävyötään ja puri hampaitaan. Kulkiessa vaivasi häntä
toivo löytää joku tilaisuus itsensä uhraamiseen. Ja tämä juuri samaan
aikaan, kuin suuri vaara, suurin hänen tähänastisessa elämässään,
lähestyi.
Hän oli kulkenut ohi Fairviewin, suuren herrastalon, jolla oli komea
rautainen portti ja sen kummallakin puolella valkeat pilarit. Hän oli
tullut sen laajojen tilusten ulkopuolelle ja kauvemmaksi maaseudulle.
Hän kulki ilman päämäärää, sokeana, hänestä oli yhdentekevää, mihin
hän tuli. Silloin kuuli hän yhtäkkiä takanaan hevosen kavioiden
kapsetta; hän kääntyi ympäri ja näki edessään tomupilven ja keskellä
pilveä mielettömästi kiitävän hevosen. Samuel seisoi ja tirkisteli;
hevosen takana oli jonkullaiset ajoneuvot ja ajoneuvoissa ihminen.
Yksi ainoa silmäys riitti Samuelille selvittämään, mikä oli
kysymyksessä. Pillastunut hevonen!
Samuelille tuli tämä asia taivaan ihmeenä, se oli vastaus hänen
rukouksiinsa. Ja hän oli valmis. Hänelle tarjoutui tilaisuus eikä
hän aikonut jättää tätä tilaisuutta käyttämättä. Hän ei hetkeäkään
epäillyt. Hän tiesi täydelleen, mitä hänen oli tehtävä, ja hän oli
valmis, päätöksessään luja, oikealla paikalla ja jännittyneenä.
Hän asettui keskelle tietä. Hevonen tuli mitä hurjinta vauhtia; se
oli nopea ravihevonen, pelosta mieletön ja kauhistuttavan näköinen.
Samuel levitti kätensä, ja salaman nopeudella syöksähti eläin hänen
eteensä.
Päästäkseen hänen ohitseen hypähti hevonen syrjään; nuorukainen
ei ollut liikkeissään hitaampi, hän hypähti ja tarttui ohjaksiin.
Hänen kätensä olivat repeytymäisillään pois sijoiltaan, mutta hän ei
hellittänyt, vaan laahautui mukana, kunnes viimein onnistui pääsemään
jaloilleen. Hevonen ravisteli päästäkseen hänestä eroon; silloin
tarttui Samuel toisella kädellään voimakkaasti sen sieraimiin ja piti
siten itseään koholla itsepäisesti ja silmät suljettuina.
Näin riippui hän vielä, kun pillastunut hevonen pysähtyi ja ajaja
hypähti vaunuista kiiruhtaen häntä auttamaan.
-- Jumalani! huudahti tuntematon. Tuota voi kutsua miehentyöksi!
Hän oli nuori mies, kuolemankalpea ja vapisi joka jäsenestään.
-- Kuinka herran tähden osasitte pysähdyttää sen? kysyi hän
läähättäen.
-- Pidin vain kiinni, vastasi Samuel.
-- Miten voinkaan teitä kiittää! huudahti nuori mies. Olette
pelastanut henkeni!
Samuel piti vielä kiinni hevosesta, joka vauhkona vapisi.
-- Ei se olisi pillastunut, ellei toinen ohjas olisi katkennut --
katsokaas! sanoi ajaja näyttäen ohjaksen päätä.
-- Mitä se pelästyi? kysyi Samuel.
-- Nähtävästi jotakin paperipalaa. Se on aina ollut niin vauhko, se
ryökäle, sanoi nuorukainen, ja pudistaen nyrkkiään hevoselle huudahti
hän: odotappas, poikaseni, kyllä minä sinulle vielä näytän!
-- Varokaa, ettei se uudelleen pelästy! kehoitti Samuel tarttuen taas
kaikin voimin ohjaksiin, kun hevonen näytti haluavan lähteä tiehensä.
-- Oh, nyt, kun olen saanut sen kiinni, en sitä päästä, vakuutteli
nuorukainen. Kyllä se taas rauhottuu.
-- Pidelkää sitä kiinni! kehoitti Samuel vieden käden otsalleen ja
horjuen. Minun... minun täytyy hetkeksi istua, tunnen päätäni vähän
huimaavan.
-- Oletteko haavoittunut? kysyi vieras levottomasti.
-- En, vastasi Samuel, mutta... mutta en ole tänään saanut ruokaa ja
siksi tunnen olevani vähän heikko.
-- Ettekö ole saanut ruokaa? huudahti vieras ihmeissään. Mikä siihen
on syynä?
-- Minulla ei ole työtä.
-- Eikö ole työtä? Hyvä Jumala, te olette siis nähnyt nälkää?
-- Olen, sanoi Samuel heikosti hymyillen, niin alkoi käydä.
Hän asettui istumaan tien reunalle. Vieras katseli häntä ihmeissään.
-- Asutteko Lockmanvillessä? kysyi tämä.
-- En, olen aivan äsken tullut tänne. Jätin kotini maalla ja lähdin
New-Yorkiin, mutta minulta ryöstettiin kaikki rahani. En ole saanut
minkäänlaista työtä ja olin melkein kadottanut kaiken toivon ja
valmistautunut kuolemaan.
-- Jumalan tähden! huudahti vieras kauhuissaan.
-- Oh, kaikki on hyvin, sanoi Samuel. En ole sitä niin ihmeenä
pitänyt.
Vieras katseli häntä ihmetellen. Samuel vastasi katseeseen. Hän
oli utelias tietämään, kenen oli pelastanut. Vieras näytti olevan
nuorukainen vuoden tai korkeintaan pari häntä vanhempi. Hänen
kasvonsa olivat taas saaneet värinsä, ja Samuelista tuntui, että hän
oli kaunein ihminen, mitä Samuel milloinkaan oli nähnyt. Vieraan
kasvot olivat avoimet ja ujostelemattomat, silmänsä säihkyvät ja
tukkansa kauniin vaalea kuin naisella. Hänellä oli urheilupuku:
punainen silkkipaita ja flanellivaatteet, kaikki sellaista,
jonka Samuel aina oli tottunut asettamaan yhteyteen hyvän aseman
ja rikkauden kanssa. Hevonenkin oli jalorotuinen, ja ajoneuvot
kummipyörineen ja hopeakoristeisine siloineen lisäsivät varustusten
kalleutta. Samuel iloitsi siitä, sillä ne osoittivat, että hän
oli pelastanut ihmisen, jolla oli merkitystä jonkun onnellisen ja
"soveltuvan" henkilön.
-- Kun tunnette kykenevänne, niin olkaa hyvä ja tulkaa pitelemään
hevosta, sanoi nuorukainen, että minä saan solmia ohjaksen kiinni.
Sitten vien teidät takaisin kaupunkiin ja hankin teille jotakin
syötävää.
-- Ei, ei! sanoi Samuel. Älkää vaivatko itseänne. Näin on hyvä.
-- Vait'! huudahti mies. Luuletteko todellakin, etten palkitsisi
teitä mitenkään?
-- En ajatellut...
-- Heittäkää pois sellaiset ajatukset! huudahti vieras. Hankin teille
työtä, niin että pääsette kunnolliseen alkuun.
Hankittaisiinko hänelle työtä! Samuelin sydän alkoi tykyttää
kiivaasti. Hetkeen aikaan ei hän ymmärtänyt, miltä kannalta ottaisi
lupauksen, kuinka se sopisi hänen uuteen oppiinsa. Mutta varmaankin
oli oikein, että hän otti vastaan työtä. Hän oli sen ansainnut.
Vaikkapa joku toinen saisi väistyä -- silloinkin, sillä hän oli
näyttänyt kuuluvansa soveltuviin. Hän oli voittanut taistelussa.
Hänellä oli sija onnistuneitten joukossa ja hän voi auttaa Sofiaa ja
tämän äitiä.
Hän nousi reippaasti pitelemään hevosta.
-- Luuletteko voivanne sitä ohjata? kysyi hän.
-- Enköhän. Ainakin koetan.
Hän nousi vaunuihin tarttuen ohjaksiin.
-- Tulkaa nyt! kehoitti hän. Samuel hyppäsi vaunuihin, ja matka sujui
hyvää vauhtia takaisin kaupunkiin.
-- Mikä on nimenne? kysyi vieras, ja Samuel sanoi nimensä. Hän kertoi
myös, mistä tuli ja mitä hänelle oli tapahtunut. Erittäinkin kertoi
hän, kuinka oli ollut vangittuna, sillä hän ei tahtonut peittää
mitään. Mutta hänen seuralaisensa kutsui sitä vaan "pirulliseksi
väkivallaksi".
-- Mihin oli aikomuksenne nyt mennä? kysyi hän.
-- Tulin juuri professori Stewart'in luota, vastasi Samuel.
-- Mitä! Ukko Stewin? Kuinka olette tullut tutuksi hänen kanssaan.
-- Hän oli läsnä poliisioikeudessa ja sanoi voivansa hankkia minulle
työtä, mutta sitten hän huomasikin, ettei voinut. Tunnetteko hänet?
-- Tottakai, hän oli opettajana yliopistossa.
-- Oh, oletteko yliopistossa?
-- Olin siellä ennen -- isäni kuolemaan asti. Silloin jätin
yliopiston. Vihaan opintoja.
Samuel oli äärimmilleen ymmällä.
-- Otaksun, ettette tarvitse opinnoita, sanoi hän sitten.
-- En, sanoi vieras. Isäni ajatteli samoin kuin ukko Stew, mutta
minut hän aivan väsytti. Mitä te piditte hänestä?
-- Niin, nähkääs, sanoi Samuel, minä en ole yhtä onnellisessa
asemassa kuin te. Mielestäni kertoi hän minulle mitä ihmeellisimpiä
asioita.
-- Mitä hän sitten sanoi?
-- Hän selitteli mistä se johtuu, että minä olen ilman työtä.
Mailmassa on liian paljon ihmisiä, hän sanoi, ja minä kuulun niihin,
jotka eivät ole soveltuvia, kuten hän sanoi. Minä olin epäonnistunut
olemisen taistelussa, ja siksi minun täytyy tulla syrjäytetyksi,
sanoi hän.
-- Oh, saakeli, sanoiko hän todella niin! huudahti vieras. Samuel
toivoi, ettei nuorukainen olisi käyttänyt niin paljon sopimattomia
sanoja, mutta hän otaksui, että tämäkin kuului niitten etuoikeuksiin,
joilla tässä mailmassa oli onni mukanaan.
-- Olin hänelle hyvin kiitollinen, jatkoi Samuel, sillä en ollut sitä
asiaa ennen ymmärtänyt. Mutta kun opin ymmärtämään että se tapahtui
ihmissuvun hyväksi, niin en sitä enään ottanut niinkään raskaalta
kannalta.
Hänen seuralaisensa heitti häneen syrjäsilmäyksen.
-- Oh saakeli! huudahti hän.
Väittelin hänen kanssaan sekä kauvan että hyvin. Koetin hänet saada
ymmärtämään, että hänen pitäisi lähteä opettamaan kansaa. Täällä
Lockmanvillessä on tuhansittain nälkää näkeviä ihmisiä. Ja tekisikö
teidän mielenne nähdä nälkää tietämättä siihen syytä?
-- En, en luulisi, että tahtoisin, vastasi toinen tarkastellen taas
seuralaistaan.
Mutta nyt keskustelu taas keskeytyi. He olivat juuri tulleet komean
ristikkoportin luo, joka kantoi nimeä Fairview.
Samuelin hämmästykseksi ajettiin siitä sisälle.
-- Minne menette? kysyi hän.
-- Kotiin.
Samuel tarkasteli hänelle jo tuttua lehtokujaa mahtavine jalavineen,
ruohokenttineen ja visertävine lintuineen.
-- Täälläkin minä kävin työtä etsimässä. Mutta minut ajettiin pois.
-- Oh saakeli! huudahti toinen. Mutta nyt ei teitä tulla ajamaan pois.
Syntyi hetken hiljaisuus.
-- Ette ole maininneet nimeänne, huomautti Samuel yhtäkkiä.
-- Luulin että sen arvaisitte, sanoi nuori mies nauraen.
-- Kuinka minä voisin arvata?
-- No, ettekö sitten tiedä, kenen tämä talo on?
-- En, sanoi Samuel.
-- Se on Lockmanin. Samuel oli kadottamaisillaan tajuntansa ja
tarttui kiinni vaunun istuimeen.
-- Lockmanin! huudahti hän läähättäen, Lockmanin!
Hän tuijotti edessään olevaa suurta rakennusta, leveitä portteja ja
lumivalkeita pilareita. Hän tuskin voi uskoa korviaan.
-- Minä olen vanhan Lockmanin poika, lisäsi vieras ystävällisesti.
Nimeni on Albert, ja minua kutsutaan Pertiksi.