Maanantaiaamuna löysi Samuel professori Stewart'in kotiutuneena ja
hän istui odottamassa suuren miehen työhuoneessa tämän syödessä
aamiaista.
Se oli suuri huone, jonka kaikilla seinillä oli täpötäysiä
kirjahyllyjä. Keskellä huonetta oli suuri kirjoituspöytä kirjojen
ja paperien peitossa. Samuel ei milloinkaan ollut uneksinutkaan
mailmassa olevan niin paljon kirjoja. Hän istui töllistellen
ympärilleen ja vavistuksella tuntien, että oli tullut viisauden
asuinpaikkaan.
Sellainen oli Samuelin tapa. Luonteensa ja kasvatuksen kautta oli
hänellä syvä kunnioitus kaikkea auktoriteettia kohtaan. Hän uskoi
lakien pyhyyteen. Senvuoksi olikin vangitseminen ja vankikoppiin
sulkeminen hänelle kauhean kova isku. Hän piti kirkkoa jumalallisena
laitoksena, jonka palvelijat olivat asetetut kansan paimeniksi.
Täällä kukkulalla oli suuri yliopisto, opin temppeli. Ja tämän
professorin olivat vallanpitäjät kruunanneet ja asettaneet
papikseen. Samuel tunsi kaiken tämän vuoksi syvää kiitollisuutta
sen kohteliaisuuden johdosta, mitä hänelle osotettiin, ja oli
valmis poimimaan kaikki neuvonmurut, jotka vaan hänen ylettyvilleen
tulisivat putoamaan.
-- Jaha, sanoi professori kuivaten silmälasejaan silkkinenäliinalla,
Samuel... kuinka se olikaan... Samuel...
-- Prescot, sir.
-- Niin sehän se oli -- Samuel Prescot. No, miten olette nyt voinut?
-- Kiitos, erittäin hyvin, sir.
-- Tarkoitukseni oli käskeä sanomaan teille terveisiä, mutta unohdin
sen. Lähtökiireessä oli minulla niin paljon muuta ajateltavaa.
Minä... minä toivon, ettette ole odottanut minua.
-- Minulla ei ollut muuta tehtävää, sanoi Samuel.
-- Asian laita on nyt niin, että minä pelkään ei voivani auttaa teitä
niinkuin lupasin.
Samuelin sydän melkein lakkasi sykkimästä.
-- Sisareni, nähkääs, sanoi professori vähän hämillään, tarvitsi
talonmiestä, mutta nyt olen saanut kuulla, että hän on jo hankkinut
sellaisen.
Syntyi hetken hiljaisuus. Samuel tuijotti eteensä.
-- Kun mies on hänen mieleisensä, niin ymmärrätte, ettei ole sopivaa
erottaa häntä.
Samuel istui liikkumattomana paikallaan. Hämmästys ja tuska olivat
herpaisseet hänet.
-- Sanomattakin tiedätte, virkkoi professori, että se on minulle
ikävää, mutta en voi hankkia teille muutakaan työpaikkaa.
-- Mihin minä sitten joudun? huudahti Samuel.
-- Todellakin ikävää, huomautti professori.
Syntyi taas hiljaisuus.
-- Professori Stewart, sanoi Samuel matalalla äänellä, mitä pitää
ihmisen tehdä, kun hän on ilman työtä ja näkee nälkää?
-- Jumala yksin tietää! sanoi professori.
Ja jälleen molemmat vaikenivat. Samuel olisi voinut sen itsekin
sanoa, sillä hänellä oli mitä lujin luottamus Jumalaan.
Mutta professorikin näytti huomanneen, että hänen vastauksensa oli
sopimaton.
-- Täällä Lockmanvillessä, sanoi hän, on aivan erikoiset olot.
Muutamat raharikkaat henkilöt yrittivät ottaa haltuunsa koko
lasiteollisuuden, tämän vuoksi rakennettiin liian monta lasitehdasta,
ja niin syntyi liikatuotantoa. Sitäpaitsi on äskettäin keksitty kone,
joka puhaltaa yhtä paljon pulloja kuin tusina ihmisiä.
-- Mitä ihmiset sitten tekevät? kysyi Samuel.
-- Asia järjestyy lopuksi itsestään. Ihmiset saavat antautua toiselle
alalle.
-- Mutta puuvillatehtaammehan myöskin käyvät puolella työvoimalla.
-- Niin, on liian monta puuvillatehdasta.
-- Mutta sillähän lailla tulee lopulta liiaksi kaikkea, huomautti
Samuel.
-- Niin, sinnepäin ollaan menossa, vastasi professori. Luonnollisesti
vaikuttavat ulkomaiset markkinat, mutta vaikeus on itse asiassa
paljon syvemmällä.
Professori Stewart vaikeni, tarkasteli Samuelia ja mahdollisesti
arveli tuhlaavansa oppiaan suotta. Mutta nuorukainen näytti hyvin
innostuneelta.
-- Useimmat meidän taloustieteilijöistämme lyövät mielellään totuutta
korvalle, mutta asianlaita on todella niin, että mailmassa on liian
paljon ihmisiä.
Samuel säpsähti. Juuri sama hirveä epäilys oli hänessä itsessään
alkanut saada jalansijaa.
-- On olemassa, lausui professori, laki, jonka Malthus selvästi
esitti, että nimittäin väestö lakkaamatta pyrkii kasvamaan yli
elämismahdollisuuksien. Ja silloin täydytään liikaväestö laittaa pois
tieltä.
-- Ymmärrän, sanoi Samuel vavahtaen. Mutta eikö se ole liian julmaa?
-- Se tuntuu siltä -- yksilöstä. Ihmissuvulle on se todellisuudessa
mitä suurin hyvätyö. Se kuuluu elintoimintaan.
-- Olisitteko halukas selittämään minulle tuota asiaa? näytti
Samuelin katse kysyvän.
-- Jos tarkastatte luontoa, jatkoi professori, niin huomaatte, että
se aina synnyttää paljon useampia yksilöitä, kuin mitä edelleen
kehittyy. Lohi laskee miljoonittain munia, tuhansittain nuoria
puita itää jokaisessa viidakossa. Ja kaikki nämä yksilöt pyrkivät
elämään, mutta vain voimakkaimmat ja elinehtoihin paraiten soveltuvat
jäävät elämään. Aivan samallainen on asianlaita ihmisten suhteen,
ei ole muuta tapaa, jolla sukua voitaisi parantaa tai edes pitää
nykyiselläkään asteella. Ne, jotka sortuvat, uhrataan ihmissuvun
hyväksi.
Asianlaita oli niin, kuinka kummalliselta se kuuluneekaan, ettei
Samuel koskaan ennen ollut kuullut korulausetta "parhaiten
soveltuvien yksilöjen ja lajien säilymisestä". "Luonnollinen
valinta" oli hänelle jotakin aivan uutta. Ja hän eli vielä siitä
keksinnöstä huolimatta, jonka tieteellinen mailma oli tehnyt
viisi- tai kuusikymmentä vuotta sitten. Mikä ihmeellinen yleispätevyys
olikaan tässä opissa! Minkä mahtavan alan se käsittikään! Ja kuinka
selvältä ja vakuuttavalta se näyttikään! Voi ajatella satoja aivan
tuttuja asioita, joihin tämä soveltui. Olemisen taistelu! Parhaiten
soveltuvien yksilöitten ja lajien säilyminen!
Muutamia päiviä sitten oli Samuel keksinyt musiikin. Nyt oli
hän keksimäisillään tieteen. Kuinka ihmeellinen laitos olikaan
ihmisjärki, joka voi selventää elämän moninaiset asiat yhdellä
ainoalla suunnattomalla oppisanajoukolla!
Samuel oli aivan innostunut tähän keksintöön.
-- Ymmärrän, sanoi hän tuon tuostakin, ymmärrän!
-- Se on elämän laki, vahvisti professori. Ei kukaan sitä vältä.
-- Siis, sanoi Samuel, kun me yritämme muuttaa asioita, esimerkiksi
harjoittaa armeliaisuutta, toimimme luontoa vastaan ja saatamme asiat
todellisuudessa pahemmiksi.
-- Juuri niin, vastasi professori.
Samuel huokasi syvään. Kuinka yksinkertainen olikaan kysymys, kun
sitä katseltiin tieteen valossa! Tässä oli hän vaivannut aivojaan
tuon asian vuoksi, ja koko ajan hän sentään oli ollut luonnon
käsissä, hänen tarvitsi ainoastaan asettua makaamaan ja antaa luonnon
ratkaista pulma.
-- Luonto ei tee erehdyksiä, sanoi professori Stewart.
Luonnollisesti tuli Samuelin asia selväksi tässä uudessa
valaistuksessa.
-- Työttömät ovat niitä, jotka ovat taistelussa epäonnistuneet, sanoi
hän.
-- Aivan oikein, vastasi professori.
-- Ja tämä siksi, että he eivät ole soveltuneet.
-- Juuri niin, myönsi professori taas. Niinkuin Herbert Spencer
lausuu: "Kykenemättömyyttä saaliin hankkimiseen täytyy pitää
siitä johtuvana, että kaitselmus ei kyseenalaista yksilöä
luodessaan ole saavuttanut päämääräänsä". Ja luonnollista on, että
teollisuusyhteiskunnassa "saalis" vastaa juuri työtä.
-- Kuka on Herbert Spencer? kysyi Samuel.
-- Hänet tunnustetaan tällaisten asiain erikoistuntijaksi, vastasi
professori.
-- Ja siis, arveli Samuel, täytyy niitten, joilla on työtä, olla
soveliaita. Ja rikkaat, ne, jotka kokoovat miljoonan miljoonan
selkään, ne ovat kaikkein soveliaimpia.
-- Hm... niin, virkkoi professori.
-- Ja minun asiani on tämän kautta selvä. Minä olen työtön, minun
siis täytyy kuolla.
Professori katsahti Samueliin terävästi, mutta mahdotonta oli erehtyä
pojan vilpittömyydestä. Hän ei ollenkaan ajatellut itseään -- hän
tahtoi saada selville elämän lakeja.
-- Olen iloinen siitä, että olette selvittäneet minulle tämän
kysymyksen. Mutta niitten tuhansien ihmisten, jotka kuolevat nälkään,
pitäisi myös saada tämä tietää.
-- Mitä se hyödyttäisi?
-- Niitten pitäisi oppia ymmärtämään. He kärsivät, mikä heistä tuntuu
tarkoituksettomalta ja tyhmältä. Mutta jos te selittäisitte heille,
että heidät uhrataan ihmissuvun hyväksi, niin ettekö ymmärrä, mikä
ero asialla silloin olisi?
-- Minä luulen, etteivät he sitä selitystä ottaisi vastaan erikoisen
ystävällisesti, sanoi professori yrittäen heikosti hymyillä.
-- Kuinka niin? kysyi Samuel.
-- Eiköhän kuuluisi vähän ulkokullaiselta, jos sen sanoisi ihminen,
jota on onnestanut?
-- Ei vähintäkään. Jos te olette onnistunut, niin olette siihen ollut
oikeutettu. Eikö niin?
-- Toivon niin olevan.
-- Teillä on työtä, alkoi Samuel. En tiedä, kuinka professorit saavat
työtä, mutta otaksun, että ne miehet, jotka luovat suuria rikkauksia
-- ne jotka ovat kaikkein viisaimpia ja kyvykkäimpiä -- antavat
yliopistoille rahoja. Eikö niin?
-- Niin, sanoi professori Stewart.
-- Otaksun myöskin, että ne ovat teidät valinneet?
Taas heitti professori epäluuloisen katseen kysyjään.
-- Hm... sanokaamme niin.
-- No, sitten on teillä oikeus opettaa. Silloinhan voisitte noille
ihmisille sanoa: Teitä on liian paljon, teitä ei tarvita, teitä
täytyy vähentää.
Mutta professori pudisti päätään.
-- Ei, se ei kelpaa, sanoi hän. Samuel mietti, kuten tavallista, ja
ymmärsi heti.
-- Minä käsitän! huudahti hän. Tarvitaan tekoja.
-- Tekoja?
-- Niin -- meidän, jotka olemme epäonnistuneet, täytyy opettaa
elämällämme. Tarvitaan jonkunlaista herätystä, ymmärrättekö!
-- En käsitä, miksi sellainen olisi tarpeellista, sanoi professori
vastentahtoisesti nauraen.
-- Ette ymmärrä siksi, että te ette kuulu meihin! huudahti Samuel
kiivaasti. Kukaan muu ei sitä voi ymmärtää -- ei kukaan! On helppo
asia olla sellainen, joka elämässä on saanut osakseen onnea.
Teillä on miellyttävä koti ja kyllin ruokaa ja kaikkea. Mutta kun
joku epäonnistuu, kun hän on perinpohjin lannistettu, silloin
saa hän kärsiä nälkää, vilua ja sairautta. Kaikki on vain yhtä
ainoata surua, pelkoa ja epätoivoa -- te ette sitä voi käsittää!
Olen täällä tutustunut erääseen pieneen tyttöön. Hän työskentelee
puuvillatehtaassa. Se on pisara pisaralta imenyt hänestä elämän,
ruumiin sekä sielun. Ja siitä huolimatta voi hän nyt saada työtä vain
puoleksi päiväksi, ja hänen äitinsä koettaa ompelemalla pitää huolta
pikkulapsista, ja kaikki ovat hiljalleen kuolemaisillaan nälkään.
Tämä tapahtuu siksi, että te ette tule rehellisesti sanomaan heille
totuutta, siksi, että te ette sano heille: Mailma on liian täynnä ja
teidän täytyy poistua, jotta meille tulisi mahdollisuus elää. Minä en
voi ymmärtää, kuinka teillä, joka asutte täällä ylhäällä, voi olla
minkäänlaista iloa, kun tuollaista tapahtuu toisaalla!
-- Hm -- ei, sanoi professori Stewart katsoen terävästi Samuelia ja
rypistäen kulmiaan. Hän ei ymmärtänyt, pitikö hänen olla huvitettu,
liikutettu vaiko loukattu.
Mitä Samueliin tulee, niin huomasi hän, ettei professorilta enään
ollut mitään odotettavissa. Samuel oli häneltä saanut sen opin,
minkä professori voi antaakin. Professori ei hituistakaan ymmärtänyt
tätä asiaa, sillä hän kuului toiseen mailmaan, onnellisten ja
"soveltuvien" ihmisten mailmaan. Heillä oli omat kysymyksensä
ratkaistavana! Että professorilta puuttui oikea käsitys asiasta,
selvisi hänen seuraavista sanoistaan:
-- Olen pahoillani, kun olen joutunut teitä suotta vaivaamaan, mutta
jos pieni raha-apu teitä auttaisi...
-- Ei, sanoi Samuel reippaasti. Te ette saa tarjota rahaa. Eihän se
ole oikeudenmukaista. Sehän on armeliaisuutta.
-- Hm! sanoi professori. Niin. Mutta -- ettekö voisi mennä kyökkiin
saamaan vähän ruokaa?
-- Miksi viivyttäisimme asioita? huudahti Samuel kiivaasti. Eikö
minun pidä mennä saarnaamaan sitä oppia, jonka nyt olen saanut?
-- Mutta tyhjällä vatsalla ette erittäin kauvaa voi saarnata,
huomautti professori.
Saarnaamiseni täytyy tapahtua teossa, vastasi Samuel.
Sitten poistui hän, ja professori Stewart palasi kirjoituspöytänsä
ääreen. Pöydällä oli paksu pino käsikirjoituksia professorin uuteen
huomattavaan teokseen: _Apukeinot. Teoria ja ohjelma._ Muutamia
käsikirjoitusliuskoja oli hänen edessään. Päällimmäisessä oli
otsakekirjoitus: Kuudeskymmenesensimmäinen luku. -- Työttömyys ja
yhteiskunnan vastuunalaisuus.
Ja professori Stewart istui ja tuijotti tähän otsikkoon.