Samuel poikkesi erääseen leipuripuotiin, osti suuren kakun ja
istuutui torilla olevalle penkille syöden leipänsä viimeiseen
murenaan. Se oli hänen tietensä halvinta ravintoa, ja suuruus oli nyt
pääasia.
Sitten täytyi hänen hankkia itselleen yösija. Hänellä ei ollut
minkäänlaista kokemusta hotellien ja yömajojen suhteen, jonka vuoksi
hän lähti astelemaan työläiskortteleihin, katsellen epäröiden taloja.
Viimein näki hän erään naisen seisovan porttikäytävässä. Nainen oli
vanhanpuoleinen, laiha ja rasittuneen näköinen, mutta siisti ja
puhdas sekä kasvonsa hyväntahtoisuutta ilmaisevat. Samuel pysähtyi.
-- Suokaa anteeksi, virkkoi hän, voitteko sanoa, mistä saan vuokrata
huoneen?
Nainen tarkasteli häntä.
-- Miten pitkäksi ajaksi?
-- En varmasti tiedä. Tarvitsen sitä nyt ensi aluksi yhdeksi yöksi,
mutta jos saan työtä, niin voin tulla sitä tarvitsemaan kauvemmankin
aikaa, vastasi Samuel.
-- Työtäkö Lockmanvillestä?
-- Niin, minulle on luvattu.
-- Täällä ei voi olla paljoa työtä, sanoi nainen. Minulla on kaksi
huonetta, joita minulla on tapana vuokrata, mutta kun lasitehdas
sulettiin, muuttivat vuokralaiseni, ja eräs heistä jäi minulle
kaupanpäällisiksi kolme dollaria velkaa.
-- Minä... minä en voi maksaa erittäin paljon, sanoi Samuel.
-- Astukaa sisälle, kehoitti nainen. Ja Samuel seurasi mukana,
istuutui ja kertoi seikkailunsa. Ja nainen kertoi hänelle oman
elämänsä vaiheet.
Mrs Stedman oli hänen nimensä, ja miehensä oli ollut
lasinpuhaltajana. Hän oli ansainnut hyvin, kiireisenä aikana
viisi dollaria päivässä. Mutta hänellä oli työpaikkansa hehkuvan
lasialtaan edessä, ja se koskee kovasti ihmiseen. Eräänä päivänä sai
pyörtymiskohtauksen ja kaatui, polttaen kuumalla lasiaineella pahasti
kasvonsa. Hänet vietiin sairaalaan, jossa häneltä toinen silmä
poistettiin. Omaistensa tähden, ja kun työkausi oli loppupuolellaan,
palasi hän liian aikaisin työhön, hänen saamansa haavat pahenivat, ja
lopuksi kuoli hän verenmyrkytykseen.
-- Siitä on nyt kaksi vuotta, enkä minä saanut minkäänlaista
vahingonkorvausta, sanoi mrs Stedman. Olemme töintuskin tulleet
toimeen. Tämä vuosi on ollut pahin kaikista. Sanotaan, että nyt on
liikepula. Näyttää, kuin kaikki tehtaat olisivat suletut.
-- Eikö väestön täällä ole kovin vaikea tulla toimeen? virkkoi Samuel.
-- Minulla on kolme lasta, kaikki tyttöjä, sanoi mrs Stedman, ja
vain yksi voi tehdä työtä. Hän käy puuvillatehtaassa, ja se pantiin
käyntiin vasta kuukausi sitten. Väitetään, että se tulee kautta
vuoden käymään vain puolella työajalla. Minä ompelen ja autan ihmisiä
vähän joka tavalla, mutta sillä ei pitkälle päästä.
Keskustellessaan tämän naisen kanssa unohti Samuel omat huolensa.
Hänenhän kotonsa oli kyllä ollut köyhä, mutta siellä ei koskaan
oltu tietty tällaisesta kurjuudesta. Ja täällä olivat kadut täynnä
ihmisiä, jotka elivät samalla tavalla. Heillä oli perikatonsa aina
silmien edessä, heillä ei ollut muuta tulevaisuutta kuin ikuinen
ahertaminen, niinkauvan kuin voimat kestivät ja oli jotakin, työtä.
Sovittiin, että Samuelin piti seuraavana päivänä maksaa hänelle
kolmekymmentäviisf senttiä illallisesta, yösijasta ja aamiaisesta.
Jos hän haluaisi jäädä kauvemmaksi aikaa, saisi hän täysihoidon
neljästä dollarista viikossa tai yksinään huoneen yhdestä dollarista.
Molemmat nuoremmat lapset tulivat koulusta. He olivat hoikkia ja
pienikasvuisia tyttöjä. Siistit heillä oli vaatteet, mutta niin
paikatut, että hirvitti niitä katsoa. Vähän ajan päästä tuli vanhempi
tytär Sofia.
Samuel säpsähti hänet nähdessään. Hän oli äsken kuullut tytön
työskentelevän puuvillatehtaassa, olevan perheen tuki, ja hän
kuvitteli mielessään voimakasta nuorta naista, sellaista, jommoisia
oli hänen kotopuolessaan. Sensijaan näki hän edessään heikon ja
raihnaisen lapsen, joka ei ollut toisia paljoakaan suurempi. Sofia
oli kolmentoista vuoden ikäinen, mutta Samuelin mielestä ei hän
näyttänyt kymmenvuotiaaltakaan. Liikkeissään hän oli vakainen ja
miettiväinen ja katseli vierasta parilla hyvin suurella ruskealla
silmällä.
-- Tämä on Samuel Prescott, sanoi äiti. Hän on täällä yötä ja tulee
mahdollisesti täysihoitoon luoksemme.
Sofia tervehti, otti sitten liinan päästään ja istuutui nurkkaan.
Poika luuli, että se johtui ujoudesta, mutta huomasi myöhemmin, että
syynä oli väsymys. Tyttö tuki niin usein kuin voi päätään käsillään
eikä yleensä tehnyt mitään sellaista, mikä ei ollut tarpeellista.
Aikaisin seuraavana aamuna astui Samuel reippaana ja virkeänä
ystävänsä Finneganin suureksi iloksi kapakkaan. Hän laskeutui
polvilleen lattialle ja toimitti lattian suhteen sellaisen pesun,
ettei se ollut saanut vertaa koko talon olemassaolon ajalla.
Vastapalvelukseksi kutsui Finnegan hänet aamiaiselle, jota kutsua
Samuel seurasikin, koska hänen senkautta tarvitsisi mrs Stedman'in
luona syödä vain vähän.
Professori Steward ei ollut tarkemmin määrännyt aikaa, milloin
Samuelin olisi tullut saapua, vaan pyytänyt häntä vain tulemaan
aamulla. Hän asui hienoimmassa kaupunginosassa sillan toisella
puolella, ja Samuel oli hänen talonsa edustalla vähää ennen kahdeksaa.
Palvelustytöltä, joka avasi oven, sai hän kuulla, että professorin
aivan odottamatta oli täytynyt matkustaa New-Yorkiin, josta hän luuli
palaavansa ylihuomenna.
Samuel poistui aivan poissa suunniltaan. Hän oli taas saanut huomata,
kuinka vähän mailma kiinnitti häneen huomiota. Nähtävästi oli suuri
mies aivan unohtanut hänet.
Ei auttanut muu kuin odottaa, ja koko hänen kassansa nousi vain
kuuteenkymmeneen senttiin. Niin paljon oli varmaa, ettei hän voinut
jäädä asumaan mrs Stedman'in luo. Mutta kun hän tästä ilmoitti
mrs Stedman'ille, teki tämä erään ehdotuksen, josta Samuel oli
aikaisemmin maininnut. Talon takana oli muutamia neliömetrejä maata,
joka oikeastaan oli vain rikkatunkio, johon heitettiin vanhoja
läkkiastioita y.m. törkyä. Jos Samuel kaivaisi tätä maata ja kylväisi
sinne vähän puutarhasiemeniä, niin saisi hän sen aikaa ilmaiseksi
asua ja syödä mrs Stedman'in luona. Lainattuaan lapion kävi Samuel
kohta täysin voimin käsiksi tähän työhön.
Kaksi päivää, kolme päivää kului, eikä professori vielä ollut tullut
kotiin. Oli lauvantai-ilta ja Samuel istui eteisen lattialla leväten
raskaan päivätyön jälkeen. Hänen rinnallaan istui Sofia silmät
sulettuina ja nojautuen seinään. Ilta oli lämpöinen ja kaunis, ja
tämä hiljainen rauhallisuus sai hänet vähitellen valtaansa. Niinpä
sai Samuel kerrankin vilaukselta nähdä hänen sielunelämäänsä.
-- Pidättekö soitosta? kysyi tyttö.
-- Pidän oikein paljon, vastasi Samuel.
-- Kaikki eivät pidä, huomautti tyttö. Tarkoitan todellista soittoa;
sellaista kun Fredrik soittaa.
-- En tiedä, sanoi Samuel. Kuka on Fredrik?
-- Hän on eräs ystäväni, vastasi Sofia, muuan saksalaisen poika.
Hänen isänsä on mallipiirustaja mattotehtaassa. Fredrik soittaa
viulua.
-- Olisi hauskaa kuulla häntä, sanoi Samuel.
-- Otan teidät sinne mukanani, lupasi tyttö. Käyn tavallisesti
tervehtimässä heitä sunnuntai-iltapäivinä. Se on ainoa vapaa-aika
minulla.
Seuraavana päivänä Samuel siis oppi tuntemaan Bremerin perheen.
Heidän talonsa oli vähän kauvempana maallapäin, ja ympäröi sitä
muutama puu ja kukkalava. Mutta talo ei ollut suuri, tuskinpa
riittäväkään perheelle, joka käsitti vanhemmat ja yhdeksän lasta.
Johan, isä, oli suuri ja jykevä mies, jolla oli kukoistavat kasvot
ja harjamainen tukka. Hän oli kaupungin asukkaitten enemmistön
keskuudessa polttomerkillä varustettu, sillä hän kutsui itseään
"sosialistiksi"; mutta tätä ei Samuel ymmärtänyt. Hänen vaimonsa
oli kovin pieni nainen, jolta yhdeksän lapsivuodetta oli kokonaan
riistänyt voimat. Eniten mielenkiintoinen oli Samuelin mielestä
Fredrik, joka soitti viulua. Hän oli kalpea, viisitoistavuotias
poika, jolla oli haaveileva ulkonäkö, kiharat hiukset ja kauniit
silmät. Bremerin perheessä viljeltiin sangen innokkaasti musiikkia.
Isä soitti pianoa ja Fredrikin jälkeinen poika selloa. Kun he
soittivat, olivat kaikki perheenjäsenet kokoontuneina kuuntelemaan;
pienokaisetkin istuivat sanaa puhumatta ja silmät pyöreinä
paikoillaan.
Samuel tunsi muutamia isänmaallisia lauluja, joukon psalmeja sekä
muutamia säveleitä, joita joskus oli kuullut tanssitilaisuuksissa
maalla. Mutta sellainen soitto, kuin hän täällä kuuli, oli jotakin
uutta ja ilmaisi tunne-elämää tavalla, josta Samuelilla ei ennen
ollut aavistustakaan. Hän kuunteli ihmetyksen ja ihastuksen
valtaamana.
Hän ei voinut olla ilmaisematta syvää liikutustaan suureksi iloksi
Bremerin perheelle, joka kaipasi ymmärtämystä tällä yksinäisellä
paikalla. Hänen kiitollisuutensa antoi siivet heidän innostukselleen,
he soittivat koko iltapäivän, ja sitten pyysi Johan heitä jäämään
illalliselle, niin että voitaisi senjälkeen jatkaa.
-- Teistä olisi pitänyt tulla soittaja, sanoi hän Samuelille. Te
olette siksi syntynyt.
Tarjottiin illallinen, jonka vertaista Samuel ei ollut pitkään aikaan
saanut. Illallisen jälkeen soitti Fredrik vielä ihmeellisemmin,
ja Samuel sai taas luoda silmäyksen perheen elämään ja siihen
hillittömään, hurjaan kaipaukseen, minkä Fredrikin sävelet valoivat
esille. Isä oli hyväntahtoinen ja miettiväinen, mutta oli vajonnut
välinpitämättömyyteen. Äiti oli huolten murtama, ja kaiken tämän
painostuksen alla kaipasi pojan sielu mielettömästi elämää.
Kauppa vaati loppumattoman moninaisuuden mattomalleja, ja Johan
Bremer seisoi päivät päästään pienillä numeroiduilla neliöillä
varustetun suuren paperiarkin ääressä, jolle maalaili monilla
väreillä. Hän sai tästä työstä kolmekymmentä dollaria viikossa,
ja hänen poikansa hänen apulaisenaan kaksitoista. Hän maalasi
samoilla väreillä kaikki määrätyillä numeroilla varustetut neliöt
ja valmisti tällä tavoin säännöllisen mallin. Hän teki hyvää työtä,
ja Johan kehotti poikaansa käyttämään kaiken kykynsä uusien mallien
valmistamiseen. Mutta poika kammosi kaikkea, hän ajatteli ainoastaan
musiikkia. Eikä hänen musiikkinsa merkinnyt hänelle hempeämielistä
haaveilua, vaan vapautustaistelua tämän mailman orjuudesta. Sellainen
oli Johan itsekin nuoruudessaan, jolloin tuli vallankumoukselliseksi,
ennenkuin olut, hyvä ruoka ja kodillisuus oli hänet kesyttänyt.
Kukaan ei puhunut sanaakaan. Soitto oli vallannut kaikkien mielet.
Samuel loi katseen huoneessaolijoihin ja huomasi erittäin yhden
sielun ottavan osaa tähän murhenäytelmään. Sofia ahmi koko voimallaan
soittoa, se oli vähitellen saanut eloa hänen kasvoilleen, hänen
hengityksensä oli kiivasta, ja toisinaan pyyhki hän salaa kyyneleen
kasvoiltaan.
Kotimatkalla virkkoi hän Samuelille:
-- En tiedä, sopiiko minun tuolla tavoin kuunnella soittoa.
-- Miksi ei? vastasi Samuel, jos se tekee teidät onnelliseksi.
-- Mutta jälkeenpäin se saattaa minut onnettomaksi. Se saattaa minut
kaipaamaan. Minä tulen levottomaksi, ja kun taas menen tehtaaseen,
tuntuu niin paljon raskaammalta.
-- Mitä te teette tehtaassa? kysyi Samuel.
-- Minä olen kehrääjätyttö, ja kehrään lankaa rullille, kun ne ovat
tyhjät.
-- Onko se raskasta työtä?
-- Ei ole raskasta, niinkuin hyvin voitte ymmärtää. Mutta täytyy koko
päivä seistä ja aina tehdä samoja liikkeitä, päivät päästään samoja.
Siinä tulee tylsäksi, ei voi ajatella mitään. Ja ilma on täynnä pölyä
ja koneitten jyrinää. Siihen tottuu, mutta olen varma, että se on
vahingollista.
He kulkivat hetken äänettöminä.
-- Rakennatteko mielellänne tuulentupia? kysähti Sofia yht'äkkiä.
-- Kyllä, myönsi Samuel.
-- Niin minäkin tein ennenaikaan, kun olin nuorempi.
Samuelista tuntui omituiselta, että tämä pieni tyttö aina puhui
itsestään kuin vanhasta ihmisestä.
-- Miksette enään tee niin? kysyi hän.
-- Luulen, että olen väsynyt. Mutta minulla on huoneessani joukko
kuvia, joita olen leikannut saamistani lehdistä. Kuvia kauniista
esineistä: linnuista ja kukista, vanhoista linnoista sekä hienoista
rouvista ja herroista. Minun tapanani oli keksiä niistä kertomuksia,
kuvitella itseni niitten yhteyteen ja ajatella, että minulle sattui
kaikellaisia hauskoja asioita. Haluatteko nähdä tauluni?
-- Se olisi hauskaa.
-- Mietin sellaista kuunnellessani Fredrikkiä. Minulla on urhoollisen
ritarin sir Galahadin kuva, hän on hyvin kaunis ja seisoo miekka
kädessä hevosensa pään vieressä. Minun tapanani oli ajatella, että
joku hänenlaisensa tulisi viemään minut pois sellaiselle paikalle,
jossa ei ole tehtaita. Mutta minä luulen, ettei se enään kannata.
-- Kuinka niin? kysyi Samuel.
-- Se on myöhäistä. Minussa on jotakin hullusti. Minä en tosin
koskaan puhu mitään, sillä se tekisi äidin onnettomaksi, mutta minä
tunnen itseni aina väsyneeksi ja pääni on aina kipeä. Olen niin
uninen, niin uninen, mutta kun menen levolle, en sentään voi nukkua
-- kuulen aina tehtaan koneitten jyrinää.
-- Oh! huudahti Samuel tahtomattaan.
-- En siitä suuresti välitä, sanoi lapsi. Siihen ei ole mitään
apukeinoa, niin ettei kannata vaivata sillä asialla itseään. Minä
vaan tulen niin liikutetuksi kun kuulen Fredrikin soittavan.
He kulkivat taas hetken äänettöminä.
-- Hän on hyvin onneton, virkkoi Sofia lopulta.
-- Uskon sen, vastasi Samuel. Sanokaa, huudahti hän yhtäkkiä, ettekö
saisi jotakin muuta työtä?
-- Tuskinpa! En ole tarpeeksi voimakas raskaaseen työhön. Ja missä
voisin minä ansaita kolme dollaria viikossa?
-- Sekö teille maksetaan?
-- Niin, kun tehdään työtä säännöllisissä oloissa.
Samuel kulki äänetönnä lopun matkasta eikä enään ajatellut soittoa.