Poliisiasemalla istui lihavahko ylikonstaapeli uneliaana tuolillaan.
-- Taas irtolainen! sanoi poliisi, ikäänkuin tahtoisi sillä antaa
ymmärtää, ettei ylikonstaapelilla ollut mitään erikoista syytä herätä.
-- Mitä hän on tehnyt? kysyi tämä kuitenkin.
-- Maannut porttikäytävässä, kuului vastaus.
Samuel oli nyt ehtinyt oppia ymmärtämään kaikkien vastaväitteiden
hyödyttömyyden. Mykällä epätoivoisuudella hän mukautui kohtaloonsa
antaen ylikonstaapelin vaatimat tiedot: Samuel Prescot,
seitsemäntoistavuotias, syntynyt ja kirjoissa Euba Gornersissa,
ammatiltaan maatyöläinen eikä ennen syytteessä rikoksesta. -- Hyvä
on, virkkoi ylikonstaapeli, jatkaen taas torkkumistaan. Samuel
vietiin pois, ja tämän äkillisen käynnin jälkeen työnnettiin hänet
vankikoppiin, jonka rautaovi paukahti kiinni hänen takanaan.
Samuel oli yksin ja voi vapaasti sallia surunsa ilmetä itkussa ja
nyyhkytyksessä. Hän ei voinut kuvitella häpeällisempää ja kauheampaa
kohtaloa kuin se, minkä uhriksi oli joutunut: ensin hän oli pakotettu
kerjäämään ja sitten sulettu vankeuteen. Hän ei tiennyt, mitä oli
tapana tehdä ihmisille, jotka ovat työttömiä ja näkevät nälkää.
Itkien makasi Samuel lattialla, kunnes hetken kuluttua kauhistuneena
sävähti pystyyn. Hän oli tuntenut ruumiissaan pistävää kipua, mikä
saattoi hänet mielettömästi hyppelemään. Viimein huomasi hän, että
oli maannut mitä siivottomimmassa kunnossa olevan patjan päällä.
Tämä huomio saattoi hänet pakenemaan aina vankikomeron keskustaan
asti. Samuel ei milloinkaan ennen ollut kokenut tuontapaista, sillä
hänen kodissaan oli vallinnut mitä suurin siisteys ja puhtaus.
Oli alhaisuuden huippu, että hän avuton olento otettiin kiinni ja
sulettiin likaluolaan, jossa syöpäläiset uhkasivat syödä elävältä.
Aamulla sai hän kahvia ja leipää ja vietiin jonkun tunnin odotuksen
jälkeen poliisioikeuteen.
Se oli suuri, kylmä ja valkeaseinäinen huone. Paitsi tuomaria ja
muutamia kirjureita, oli siellä pari poliisikonstaapelia ja joitakin
kuuntelijoita. Erikoisessa aitauksessa istui muutamia väsyneen
ja välinpitämättömän näköisiä vankeja. Yksi kerrassaan astuivat
ne tuomarin eteen, muutamia sanoja mumistiin ja heidät vietiin
pois. Kaikki kävi samaan yksitoikkoiseen tapaan, ikäänkuin sitä
olisi jo jatkunut iankaikkisuuden ajan. Tuomari, joka oli iäkäs
ja harmaapäinen, näytti naamiaispuvussa olevalta ja hyvinvoivalta
liikemieheltä.
Tuli Samuelin vuoro, ja hänkin astui esiin. Hänen nimensä luettiin,
ja syytös kuului: irtolaisuudesta.
-- No, sanoi tuomari koneellisesti, mitä teillä on sanottavaa?
Samuel veti henkeään.
-- Ei se ole minun vikani, sir, alkoi hän.
-- Teidän korkea-arvoisuutenne, pitää teidän sanoa, kuiskasi poliisi,
joka piteli häntä käsivarresta.
-- Teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Samuel, kadotin kaikki rahani
ja olen koettanut saada työtä, teidän korkea-arvoisuutenne.
-- Onko teillä tässä kaupungissa sukulaisia?
-- Ei, teidän korkea-arvoisuutenne.
-- Miten kauvan olette täällä ollut?
-- Vain eilisestä asti, teidän korkea-arvoisuutenne.
-- Miten tulitte tänne?
-- Seurasin tavarajunaa, teidän korkea-arvoisuutenne.
-- Ymmärrän, sanoi tuomari. Mutta te olette tulleet väärään
paikkaan. Me olemme päättäneet tehdä lopun irtolaisuudesta täällä
Lockmanvillessä. Kuukausi. Seuraava asia.
Samuel voi tuskin hengittää.
-- Teidän korkea-arvoisuutenne... alkoi hän.
-- Seuraava asia, toisti tuomari. Poliisikonstaapeli valmistautui
viemään Samuelin ulos.
-- Teidän korkea-arvoisuutenne, kirkui tämä mieletönnä, älkää
lähettäkö minua vankilaan!
Hän koetti vapautua poliisin käsistä ja ulvoi lakkaamatta:
-- Ei se ole minun syyni -- minä olen kunniallinen poika ja olen
koettanut saada työtä. En ole tehnyt mitään pahaa. Ja te tapatte
minut, lähetätte minut vankilaan. Olkaa armeliaita! Oih! Olkaa
armeliaita!
Poliisi ravisteli häntä kiivaasti. Mutta Samuelin valituksessa oli
jotakin niin puhdasta, että tuomari sanoi:
-- Odottakaa!
-- En voinut sille mitään, että minulta varastettiin, jatkoi
nuorukainen kiihkeästi. Ja mitä muuta voin tehdä kuin pyytää työtä?
Minut on kasvatettu kunniallisuuteen ja rehellisyyteen, teidän
korkea-arvoisuutenne. Isäni olisi mennyt hautaan, jos hän olisi
tiennyt, että minä joudun vankeuteen. Hän opetti aina, että on
ansaittava leipä rehellisellä työllä.
-- Kuka oli isänne? kysyi tuomari.
-- Hänen nimensä oli Efraim Prescot, ja hän oli maanviljelijä. Kaikki
Euba Gornersissa, siellä kotipuolessa, voivat kertoa, mikä mies hän
oli. Hän oli mukana taistelussa koko sodan ajan -- neljä kertaa
hän haavoittui. Ja jos hän olisi täällä, vakuuttaisi hän teidän
korkea-arvoisuudellenne, etten minä ansaitse joutua vankilaan. Syntyi
hetken äänettömyys.
-- Mihin rykmenttiin kuului isänne? kysyi tuomari.
-- Pensylvanian seitsemänteentoista, teidän korkea-arvoisuutenne.
-- Älkää, nuori mies, koettako petkuttaa minua, virkkoi tuomari
vakavasti.
-- En haluakaan teitä petkuttaa, vakuutti Samuel.
-- Mihin armeijakuntaan kuului Pensylvanian seitsemästoista?
-- Kolmanteen, teidän korkea-arvoisuutenne.
-- Ja kuka oli sen päällikkö?
-- Kenraali Andersson s.o. kunnes hän kaatui Chancellorsvillen
taistelussa. Isäni otti siihen osaa.
-- Minäkin otin siihen osaa, huomautti tuomari.
-- Isälläni oli tapana kertoa siitä taistelusta, huudahti Samuel
innokkaasti. Hänen osastonsa oli oikealla sivustalla, ja heillä oli
kaksinkertainen rivi etuvarustuksia. Kapinallisten ratsuväki hyökkäsi
asemiamme vastaan. He uudistivat hyökkäyksensä päivän kuluessa
ainakin tusinakertaa, ja kuulat kaatoivat suuria puita. Isäni sanoi,
että kapinalliset eivät milloinkaan taistelleet hurjimmin kuin
silloin.
-- Minä tiedän sen, sanoi tuomari. Olin itse heidän joukossaan.
Kaikki nauroivat, Samuel tuli kasvoiltaan hehkuvan punaiseksi.
-- Pyydän anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi hän.
-- Hyvä on, sanoi tuomari lisäten vakavasti: Niin rakas Samuel, te
pääsette vapaaksi isänne tähden. Mutta älkää antako minun nähdä teitä
täällä enään toista kertaa.
-- En, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Samuel. Sitten lisäsi hän:
Mutta mitä minun pitää tehdä?
-- Laittakaa itsenne pois Lockmanvillestä, sanoi tuomari.
-- Mutta millä tavalla? Minullahan ei ole rahoja. Eikö teidän
korkea-arvoisuutenne voisi auttaa minua johonkin työhön?
-- Minä en voi, sanoi tuomari. Olen pahoillani, mutta olen jo tällä
viikolla hankkinut työtä kolmelle miehelle enkä tiedä paikkaa
enemmälle.
-- Mutta... alkoi Samuel.
-- Annan teille dollarin omista rahoistani, lisäsi tuomari.
-- Teidän korkea-arvoisuutenne, huudahti Samuel loukkaantuneena, en
tahdo rahoja lahjaksi!
-- Voitte lähettää ne minulle takaisin, kun saatte työtä, sanoi
tuomari ottaen esille setelin, ottakaa tämä. Vanki vapautetaan ja
lasketaan irti. Seuraava asia.
Samuel otti rahan ja aikoi lähteä, kun eräs herra, joka istui
tuolilla lähellä tuomaria, äkkiä kääntyi tuomarin puoleen virkkoen:
-- Herra tuomari, sallitteko minun sanoa muutamia sanoja?
-- Olkaa hyvä, herra professori, sanoi tuomari kohteliaasti.
-- Voisin ehkä löytää pojalle jotakin työtä.
-- Oh! Se olisi erinomaista.
-- Näyttää olevan kelpo poika ja ansaitsee ehkä auttamisen.
-- Juuri niin, professori. Samuel, tämä on Lackman-yliopiston
professori Stevart.
Samuel oli iloinen päästessään professorin tuttavuuteen. Professori
oli sievä pieni herra, jolla oli hyvinhoidettu, musta parta ja
kultasankaiset silmälasit.
-- Tässä on osoitteeni, sanoi hän, ja jos huomenaamulla varhain
käytte kotonani niin katsotaan, mitä voitaisi tehdä.
-- Kiitän suuresti, sanoi nuorukainen pistäen kortin taskuunsa. Kun
hän näin oli päässyt selville, että poliisi oli päästänyt hänet irti,
kääntyi hän ja lähti tiehensä.
-- Sangen huvittava välikohtaus, sanoi professori.
-- Niin, vastasi tuomari hymyillen. Täälläkin nähkääs toisinaan
sattuu sellaisia.
Samuel astui ulos sydämessään lämmin tunne.
Hänellä oli nyt edessään selvä päämäärä. Hän asteli suorinta tietä
ulos kaupungista ja seurasi sitten virran rantaa, kunnes tuli
tarpeeksi yksinäiselle paikalle, sitten riisui hän vaatteensa,
laskeutui rannalla ja peseytyi mitä huolellisemmin. Hän jatkoi tätä
melkein puolituntisen, hieroi päätään hiekalla ja vedellä ja suori
hiuksiaan sormillaan. Sitten tarkasti hän vaatteensa pala palalta.
Täytyi päästä vapaaksi vankeuden kauheista muistoista.
Sitten puki hän jälleen ylleen, kääntyi takaisin kaupunkiin ja meni
heti sisälle ystävällisen kapakoitsijan luo kertoen tälle miksi ei
ollut voinut pitää lupaustaan, että tulisi aamulla lattiaa pesemään.