Rahat olivat poissa, mutta Samuel kärsi niin paljon janosta ja
nälästä, ettei hän joutanut muusta välittämään. Sitten muisti hän
olevansa täällä autiolla paikkakunnalla ja että oli juna lähdössä
pois. Jos hänen täytyisi jäädä tänne, saisi hän ehkä vielä nähdä
nälkää.
Hän juoksi poisvierivää junaa kohden, tarttui tavaravaunun
rautaportaisiin ja nousi niitten päälle. Hetken kuluttua kiipesi hän
vaunun katolle, mutta siellä puhalsi kylmä tuuli, hän ei voinut olla
siellä, joten hänen täytyi jälleen laskeutua alas. Vasta nyt muisti
hän, että oli unohtanut tavarakääreensä tyhjään rautatievaunuun.
Onneksi juna tunnin kuluttua hiljensi vauhtiaan, ja kun Samuel
kurkisti ulos, näki hän valoa junan edessä. Myöskin ympäristöllä oli
valoja, joten Samuel ymmärsi, että oli tultu suureen kaupunkiin.
Päivä alkoi sarastaa idässä, ja rakennusten varjot heikosti
häämöttivät.
Samuel laskeutui junasta ja lähti varovasti astelemaan asemalle,
sillä hän oli sekä kangistunut että heikko.
Asemahuoneessa paloi tuli. Hän katsoi ikkunasta sisään ja näki miehen
istuvan pulpetin ääressä ja kirjoittavan ahkerasti. Samuel koputti
ovelle.
-- Astukaa sisään! kehoitti ääni, ja Samuel astui huoneeseen.
-- Anteeksi, voisinko saada vähän vettä? pyysi hän.
-- Tuolla nurkassa on, sanoi kirjoittaja tuskin kohottaen katsettaan
paperista.
Huoneen nurkassa oli vesiastia, ja Samuel oi. Vesi maistui
suloiselta, ja Samuel joi niin paljon kuin jaksoi.
Sitten hän odotti hetkisen.
-- Pyydän anteeksi, alkoi hän varovasti.
-- Mitä on asiaa? kysyi kirjoittaja.
-- Olen melkein nälkään kuollut, en ole saanut ruokaa pitkään aikaan.
-- Vai niin! sekö oli asiana! Ulos täältä!
-- Ymmärrätte minua väärin, virkkoi Samuel masentuneena.
-- Ulos! huusi mies. Tuo ei onnistu täällä. Tänne ei saa tulla
kerjäläisiä!
Kerjäläisiä. Sana sattui Samueliin kuin piiskan isku.
-- En ole kerjäläinen! kiljui hän. Minä... Hän jätti lauseensa
kesken. Hän oli sanomaisillaan: aijon maksaa.
Hän astui ulos tuntien polttavaa häpeää, ja hän teki päätöksen, että
miten tahansa hänen kävisikään, niin ei hän milloinkaan kerjäisi, ei
ainoakaan ruokapala saisi joutua hänen suuhunsa, ennenkuin hän sen
oli rehellisesti ansainnut.
Rautatieaseman lähellä oli tori ja leveä katu, jota pitkin kulki
raitiotie. Samuel kulki katua myöten, ja kun hän tunsi väsymystä
ja näki pimeän porttikäytävän, meni hän sinne ryömien erääseen
nurkkaukseen. Siellä makasi hän hetkisen puolinukuksissa, ja hänen
noustessaan ylös oli jo selvä päivä, ihmisiä kulki ohitse.
Hän joi lisää vettä eräästä kaivosta ja tunsi voivansa paremmin.
Sitten kulki hän erästä sivukatua pitkin. Muuan mies oli juuri
avaamassa puotiaan. Ikkunassa oli ruokaa -- hedelmiä ja leipää --
ja silmäys siihen saattoi hänet tuntemaan mitä voimakkainta nälän
tunnetta. Mutta hän pyysi vain työtä, ja mies pudisti päätään.
Samuel jatkoi matkaansa. Hän tuli erään varastohuoneen luo, jossa
joukko miehiä paraillaan oli vaunuja täyttämässä. Siellä varmaankin
oli työtä!
Hän kääntyi erään paitahihoillaan olevan työnjohtajan puoleen, joka
oli kovassa touhussa.
-- Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa teille ei? rähähti mies.
-- Ettehän te koskaan ole minulle sellaista sanonut, huomautti Samuel
vakavasti.
-- Menkää tiehenne! kehoitti mies. Teitä tulee tänne sellainen
joukko, ettei teihin kukaan jouda huomiota kiinnittämään.
Tuleeko sellainen joukko! Samuel muisti äkkiä, että hän kadulla
oli tavannut joukon köyhän näköisiä miehiä. Etsivätkö ne kaikki
työtä onnistumatta saamaan minkäännäköistä? Ehkäpä useimmat niistä
keräsivätkin, mutta turhaan.
Samuel jatkoi matkaansa mieli mitä kauneimman epätoivon painostamana.
Hän tuli etukaupunkeihin ja kuulusteli työtä, mutta kukaan ei
tarvinnut auttajaa. Kello oli nyt 12 päivällä, ja ihmiset söivät
puolipäiväistään. Samuelin sieramiin tunki ruuan tuoksu avoimista
ovista. Hän palasi takaisin kaupunkiin, sillä hän ei enään jaksanut
kestää.
Hän huomasi yhä heikontuvansa ja tunsi kauheata pelkoa. Pian ei hän
enään kykenisi työhön!
Samuelista oli outoa, että ihminen voi kuolla nälkään keskellä
sivistynyttä yhteiskuntaa. Hän voi sitä tuskin uskoa ja tunsi
sellaista mahdollisuutta ajatellessaan päänkipua. Miten tämä
tuleekaan päättymään?
Annetaanko hänen laskeutua kadulle kuolemaan. Tai oliko erityinen
paikka, jonne nälkäiset ihmiset menivät kuolemaan?
Siten kului päivä ilman, että Samuel löysi enempää työtä kuin
ruokaakaan. Muutamat neuvoivat häntä jättämään kaupungin; se ei
ollut oikea paikka työn etsijälle, selittivät he. Nähtävästi oli
kaupungissa jokin hullusti, mutta ihmiset eivät pysähtyneet hänelle
sitä sanomaan.
Tämä oli ensimmäinen suurkaupunki, jossa Samuel oli ollut, ja
tavallisissa oloissa olisi hän katsellut sitä ihmetyksellä
ja ihailulla. Hän kulki suurten tiili- ja kivirakennusten,
raitiotievaunujen, ruiskuhuoneitten ja monien muitten ihmeellisten
laitosten ohitse.
Sitten tuli hän terässillalle ja kulki virran ylitse. Katu muuttui
yhä leveämmäksi. Samuel laahusti mäkeä ylös ja oli nyt sirpalekivillä
lasketulla käytävällä, jonka kummallakin puolella kasvoi puita.
Niitten välistä vilkkuivat komeat talot. Täällä asui nähtävästi
rikasta väkeä, ja ihmetellen töllisteli Samuel kaikkea tätä
komeutta. Hän tuli suurelle "maatilalle", jota ympäröi kymmentä
jalkaa korkea rauta-aita ja komea puutarha. Siellä oli ihanasti
viheriöiviä ruohokenttiä ja ylvästellen astuvia riikinkukkoja ja
herraskartanorakennus valkoisine pilareineen.
Sitten muistutti nälkä taas olemassaolostansa Samuelia. Varmasti
täytyi kaiken tämän rikkauden ja loiston keskellä olla hänelläkin
jotain toivoa. Hän asteli taloa kohden, mutta ei ollut vielä päässyt
puolitiehenkään, ennenkuin kukkia hoitava mies hänet huomasi ja lähti
vastaan.
-- Mitä sinulla on täällä tekemistä? huusi hän, ennenkuin Samuel oli
ennättänyt lähellekään.
-- Etsin työtä, alkoi Samuel.
-- Tahdotko päin silmiä! kiljui mies. Kuinka uskallat tulla tänne
tuolla tavalla?
-- Mitä pahaa tässä sitten on? kysyi poika ihmeissään.
-- Tiehesi maankiertäjä! huusi mies. Samuel kääntyi ja poistui
nopeasti. Maankiertäjä!
Hän tuli nyt ensi kertaa heittäneeksi silmäyksen vaatteisiinsa,
jotka putoamisen johdosta ojaan olivat saviset. Myös kasvot ja kädet
olivat likaiset, hiukset pörrössä ja koko hänen ulkonäkönsä vähemmän
sopiva työn etsijälle. Joka tapauksessa ei tämä osa kaupunkia ollut
oikea paikka työn etsimiselle, jonka vuoksi Samuel palasi samaa tietä
takaisin.
Hämärä oli laskeutunut kaupungin ylitse ja myymälöitä alettiin
sulkea. Pian olivat ne kiinni kaikkialla. Ja yöllä, sen tunsi Samuel,
olisi hänen loppunsa tuleva. Tämä saattoi Samuelin epätoivoon.
Hän kiirehti sisälle ensimäiseen valaistuun paikkaan, minkä näki.
Se oli kapakka, ja huone oli tyhjä lukuunottamatta valkopukuista
miestä myymäläpöydän takana.
-- Minä en ole kerjäläinen! huusi Samuel.
-- Mitä käskette? sanoi mies.
-- Sanon, etten ole kerjäläinen. Tulen takaisin ja maksan teille.
Olen nälkään kuolemaisillani, minun täytyy saada jotakin syötävää.
-- Saakeli soikoon, nuori ystävä! huudahti kapakoitsija. Te
ymmärrätte esittää asianne. Teistä olisi pitänyt tulla näyttelijä.
Tulkaa lähemmäksi ja pistelkää suuhunne!
-- Mitä! sopersi Samuel hämillään.
-- Syökää! kehoitti mies viitaten ruokia. Ehkä nyt ymmärrätte.
Samuel kääntyi ja näki pöydällä joukon ruokia. Hän hyökkäsi niihin
käsiksi. Ensimäistä suupalaa pureskellessa valtasi hänet jonkullainen
hulluus, ja hän ahmi kuin villipeto.
Hän jatkoi sitä muutamien minuuttien ajan, ja kapakoitsija katseli
uteliaana, kunnes viimein huomautti:
-- Tiedättekö, luulen, että nyt on paras lopettaa.
-- Mitä? virkkoi Samuel ottaen lisää ruokaa.
-- Sanon, että lopettakaa nyt. Itsenne tähden. Näen, että olette
puhuneet totta, eikä pieni pysähdys vahingoittaisi teitä.
Samuel tuijotti kaipauksella ruokaan ja toivoi vielä saavansa sitä
kätensä täyteen.
-- Tulkaapa tänne juttelemaan! kehoitti kapakoitsija. Missä te olette
ollut?
-- Minut sulettiin tyhjään tavaravaunuun.
-- Hm! Sepä tavatonta! No, miten kauvan olitte sinne sulettuna?
-- Mikä päivä tänään on?
-- Perjantai.
-- Minut sulettiin siihen rotanloukkuun keskiviikkoaamuna. Minusta
aika tuntui pitemmältä.
-- Olihan se jo tarpeeksi pitkä, huomautti kapakoitsija.
-- Jouduin ryöstön uhriksi. Eräs mies vei rahani, jatkoi Samuel.
Sitten tunsi hän taas samaa häveliäisyyttä kuin aikaisemminkin ja
lisäsi: Älkää luulko minua kerjäläiseksi. Tahdon tehdä työtä ja
maksaa rehellisesti.
-- Hyvä on, sanoi kapakoitsija, älkää huolehtiko siitä asiasta.
-- Eikö teillä ole annettavana minulle mitään työtä? Eikö ole puita
pilkottavana.
-- Me emme polta puita.
-- Tai jotakin puhdistustyötä? kysyi Samuel katsellen ympärilleen.
Huone ei näyttänyt erittäin siistiltä. Minä pesen tämän huoneen
lattian.
-- Me pesemme aikaisin aamulla, vastasi kapakoitsija.
-- Antakaa sitten minun tulla se tekemään, pyyteli Samuel.
-- Olkoon menneeksi! Mutta teidän täytyy sitten taas syödä lisää.
-- Tulen kumminkin.
-- Jos tahdotte seurata neuvoani, niin jättäkää tämä kaupunki.
Lockmanville on epäkiitollinen kaupunki työn etsijälle.
Samuel säpsähti.
-- Lockmanville! huudahti hän voiden tuskin saada sanaa suustaan.
-- Niin, ettekö tiennyt, missä olette?
-- En, en tiennyt. Lockmanville! suurten lasitehtaitten kaupunki?
-- Aivan niin.
-- Ja täälläkö vanha Henry Lockman asui?
-- Kuinka sitä kysytte?
-- Ilman aikoja, tai oikeastaan siksi, että isäni sijoitti kaikki
rahansa Lockmanin yhtiöön ja menetti ne.
-- Saakeli soikoon! huudahti kapakoitsija.
-- Eivätköhän ne antaisi minulle täällä jotakin työtä, jos puhuisin
niille tuosta asiasta.
-- Ehkä -- mutta vika on vaan siinä, että koko lasitehdas on sulettu.
-- Sulettu! huudahti Samuel ja lisäsi: hänen kuolemansako tähden?
-- Ei, se on sulettuna kesäisin, mutta tänä vuonna sulettiin se jo
maaliskuussa. Oli huonot ajat.
-- Vai niin, sanoi Samuel.
-- Siksi käy täällä Lockmanvillessä joukko ihmisiä työtä etsimässä,
jatkoi isäntä. Myöskin monet muut tehtaat ovat sulettuna
puuvillatehdas käy vain puolella työvoimalla.
-- Ymmärrän.
-- Ukko Lockmanin tapana oli sanoa, että maassa on liian paljon
lasitehtaita, lisäsi isäntä. Ja kun niitten tehtaitten omistajat,
jotka hän oli ostanut, perustivat yhä uusia tehtaita, niin voitte
ymmärtää, millainen asema on.
Syntyi hetken hiljaisuus.
-- Tulen taas huomenaamuna varhain, virkkoi Samuel masentuneena.
-- Hyvä on, vastasi isäntä hymyillen ellette vaan unohda lupaustanne.
Kun muutamia kapakkavieraita nyt tuli sisään, lisäsi hän: kiiruhtakaa!
Ja Samuel lähti tiehensä sitäkin mieluisammin, kun huomasi, että
koko ajan oli ollut kapakassa, hänen mielestään kauhean syntisessä
paikassa.
Hän kulki taas katua pitkin. Oli alkanut hieno ja jäätävä sade. Mitä
pitäisi hänen tehdä?
Voimakkaan ruuan vaikutuksesta tunsi hän ruumiissaan lämpöä. Mutta ei
kannattanut kävellä ja kastua. Hän kurkisteli porttikäytäviin, ja kun
löysi erään pimeän ja tyhjän, laskeutui hän sinne makuulle.
Ulkopuolelta kuului askeleita. Joku mies tuli porttikäytävään,
tunnusteli porttia ja kääntyi jälleen pois. Samuel sattui
liikuttamaan jalkaansa.
-- Halloo! huusi mies. Mikä te olette?
-- Minä se vaan olen, vastasi Samuel.
-- Ylös! komensi vieras.
Samuel nousi seisaalleen ja luja käsi tarttui hänen kaulukseensa.
-- Kuka te olette?
Hänet työnnettiin valoisalle kadulle, ennenkuin ehti saada sanaa
suustaan.
-- Taas maankiertäjä! murahti ääni; ja Samuel näki kauhukseen, että
oli joutunut poliisin käsiin.
-- Hyvä konstaapeli, en ole tehnyt mitään pahaa, valitteli Samuel.
-- Seuraa mukana! komensi poliisi.
-- Mihin? vaikeroi Samuel.
Mutta poliisi kiskoi hänet ilman muuta mukanaan. Silloin valtasi
Samuelin hurja pelko.
-- Ette suinkaan aijo vangita minua? kysyi hän.
-- Aijon niinkin. Miksi en sitä tekisi?
-- Mutta minä en ole tehnyt mitään pahaa! Enhän minä sille mitään
mahda, että minä...
Hän yritti tehdä vastarintaa, mutta poliisin valtava koura piteli
häntä kauluksesta, niin että hän oli tukehtumaisillaan.
-- Pitääkö minun käyttää pamppua? murahti poliisi.
Samuel ei enään vastustellut. Mutta häntä vavistuttivat pelosta ja
epätoivosta johtuvat suonenvedontapaiset nyyhkytykset, ja häpeän
kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Hän joutuu vankilaan!
-- Mikä teitä vaivaa? kysyi poliisi hetken kuluttua. Miksi ette ole
rauhallinen?
-- Teillä ei ole syytä minun vangitsemiseeni, valitti poika. En ole
tehnyt pahaa, enkä sille mitään voi. Minulla ei ole asuntoa eikä
rahaa, mutta se ei ole minun syyni.
-- Tuon voitte sanoa tuomarille, vastasi poliisi.
-- Mutta -- mutta mitä minä olen tehnyt. Miksi...?
-- Vaiti! ärähti poliisi ravistaen vielä kerran kauluksesta. Ja
Samuel vaikeni.