Hän kulki mytty olalla ja kahdeksankymmentä dollariaan lujasti
kiinnitettynä nuppineulalla povitaskuun. Niitten alla tykytti hänen
sydämensä kiivaasti ja voimakkaasti. Hän oli nuori ja vapaa, tie
oli hänelle avoinna, loppumattomat seikkailut kutsuivat häntä.
Jokainen pyhiinvaelluskertomus, jonka hän oli lukenut, teki asian yhä
jännittävämmäksi, ja hän seisahti vuorenharjanteelle tarkastellen
isänsä vanhaa taloa, hän huiskutti kättään, kääntyi ja alkoi
vaelluksensa.
Hevonen tarvittiin auraa vetämään, jonka vuoksi Samuel käyden kulki
tuon peninkulman pituisen taipaleen kauppalaan. Täällä pääsi hän
postin matkassa pienelle yksinäiselle asemalle. Hänen olisi ollut
odotettava kolme tuntia seuraavan junan tuloa, jonka tähden hän
päätti säästää 15 senttiä kävelemällä seuraavalle asemalle. Matkan
pituus ei Samuelille nykyään suuria merkinnyt.
Kun hän oli päässyt puolitiehen, näki hän tulen pienellä aukeamalla
radan vieressä, ja tulen ääressä istui nuori mies rusketuttaen leipää
puutikun kärjessä.
-- Halloo! huudahti hän. Näyttää olevan kiire.
-- Niin on, sanoi Samuel.
Mies ei ollut häntä juuri paljoa vanhempi, mutta hänen vaatteensa
olivat likaiset ja hänellä oli pilaantuneet ja irvistelevät kasvot.
-- Ette suinkaan ennen ole ollut mukana tämänlaisessa työssä, sanoi
hän.
-- Missä työssä? Toinen nauroi.
-- Minne matka?
-- New-Yorkiin.
-- Käydenkö koko matkan?
-- Ei, vastasi poika varovasti. Menen käyden vain seuraavalle
asemalle saakka.
-- Ymmärrän! Mitä maksaa sitten junakyyti?
-- Kuusi ja kolmekymmentäseitsemän, luulisin.
-- Hm! Ja onko teillä rahat?
-- On vastasi Samuel näyttämättä vähääkään ylpeältä.
-- Jaa, mutta teillä ei ole niitä kauvan, jos jatkatte tuollaista
elämää, huomautti vieras. Miksi ette kulje ilmaiseksi?
-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte, sanoi Samuel.
-- Niin, katsokaas, vain hölmöt maksavat rautatielipun. Tähän
tulee pian tavarajuna, joka pysähtyy vesitornin luo aivan tähän
läheisyyteen. Miksette hyppää siihen?
Samuel epäili.
-- Sellaiseen tekoon en mielelläni tahdo olla osallisena, sanoi hän.
-- Tulkaa tänne istumaan, sanoi vieras.
Hän tarjosi kappaleen ruskeasta leivästään, ja Samuel otti sen
vastaan kohteliaisuuden vuoksi. Nuori mies oli kolmentoistavuotiaana
karannut koulusta ja sitten kulkenut kautta koko Yhdysvaltojen
eläen maaseudun kustannuksella. Hän tuli nyt Meksikosta, jossa oli
viettänyt talvea. Ja kuunnellessaan kertomusta hänen seikkailuistaan,
ei Samuel voinut olla ajattelematta, kuinka suuri osa kuusi ja
kolmekymmentäseitsemän on kahdeksastakymmenestä. Ja koko tällaisen
summan voi ansaita yhtenä ainoana päivänä.
-- Tule nyt! kehoitti nuori maankiertäjä, ja he kävelivät rataa
kohden. Tavarajuna antoi merkin jarruttamiseen kauempana ylämäessä.
Samuelin sydän tykytti mielenliikutuksesta.
He ryömivät pensasten peitossa radan viereen vesitornin lähistölle.
Mutta juna ei pysähtynytkään vettä ottamaan, vaan hiljensi vaan
vauhtiaan käänteen varalta ja vyöryi kohisten eteenpäin Samuelin
mielestä hirveällä vauhdilla.
-- Hyppää! huudahti maankiertäjä ja juoksi rataa kohden. Hän hyppäsi,
tarttui kiinni vaunuun ja seurasi junan mukana puoleksi tomupilven
peitossa.
Samuelin hermot pettivät. Hän odotti vaunun toisensa jälestä
kulkiessa hänen ohitseen. Mutta lopuksi sai hän päättäväisyytensä
takaisin. Kyllä hän, jos kukaan, uskalsi. Samuel häpesi pelkoaan.
Hän syöksähti seisoalleen lähtien juoksemaan. Ohitse kulki tyhjä
tavaravaunu, jonka ovet olivat avoinna. Samuel hyppäsi ja onnistui
tarttumaan kiinni oven syrjään. Juna kiskaisi hänet mukaansa niin
voimakkaasti, että hän heti kadotti tuen jalkojensa alta ja kädet
olivat heltiämäisillään. Tomu hänet melkein tukahutti, mutta hän
piteli epätoivoisesti kiinni ja onnistui käsivoimin kohottamaan
itseään. Pian sen jälkeen makasi hän läähättäen ja vavisten vaunun
lattialla. Hän oli matkalla kaupunkiin.
Hetken päästä alkoi Samuel ajatella ja tuntea omantunnon tuskia. Hän
matkusti ilmaiseksi, mutta eikö tämä todellisuudessa ollut samaa kuin
varastaminen? Ja olisiko isänsä hyväksynyt hänen menettelyään? Hän
oli alkanut vaelluksensa lankeemalla kiusaukseen! Ja tämä tapahtui
sellaisen nuorukaisen neuvosta, joka ylpeili siitä, että joi ja
varasti! Jo se että hän teki itselleen tuollaisia kysymyksiä, oli
kylliksi Samuelille, ja hän päätti kaupunkiin tultuaan ensi työkseen
mennä rautatien matkalipputoimistoon kertomaan, mitä oli tehnyt, ja
maksamaan matkansa.
Noin tunnin kuluttua pysähtyi juna ja Samuel kuuli jonkun käyden
lähestyvän. Hän piiloutui vaunun nurkkaan, sillä hän häpesi olla
siellä. Joku pysähtyi vaunun viereen ja työntöovi sulkeutui, minkä
jälkeen askeleet taas etenivät. Kuului kolinaa ja vihellystä,
niinkuin vaunuja vaihdettaissa, sitten lakkasivat nämäkin äänet ja
hiljaisuus vallitsi.
Samuel odotti tunnin verran, mutta viimein tuli hän levottomaksi,
nousi ja tarkasti ovea. Se oli lukossa.
Poika pelästyi. Hän istuutui miettimään asiaa.
-- Nähtävästi saan olla lukon takana New-Yorkiin asti, ajatteli hän.
Mutta miksi ei vaunu kulje?
-- Ehkä olemme sivuraiteella odottamassa matkustajajunan
sivuuttamista, oli hänen seuraava ajatuksensa.
Ja suuttumuksella hän ajatteli, että sitä junaa hän olisi saanut
seurata. Mutta kun tunti toisensa jälkeen kului, eikä vaunu ollenkaan
osottanut liikkumishalua, heräsi hänessä pelottava aavistus: ehkä
vaunu oli jätetty pois junasta -- sivuraiteelle!
Pari kolme junaa meni sivutse, ja joka kerta Samuel oli tuskallisessa
odotuksessa. Mutta ne eivät pysähtyneet. Jälleen tuli hiljaisuus, ja
hän istui pimeässä, odotti, ihmetteli ja pelkäsi.
Hän ei voinut tietää ajan kulumista, ja aivan varmaan muodostui
jokainen tunti tässä asemassa iankaikkisuudeksi. Väliin nousi hän
kävelemään edestakaisin kuin petoeläin häkissään, väliin laskeutui
hän makaamaan oven viereen heristäen korviaan kuullakseen jotakin
ääntä, sillä hän pelkäsi jonkun voivan kulkea ohitse, ilman että
askeleet kuuluisivat paksujen vaununseinien lävitse.
Vähitellen tuli hänen nälkä ja hän rupesi syömään niukasta
ruokavarastostaan. Sitten, alkoi häntä janottaa, mutta vettä ei ollut.
Hänen mielensä levottomuus kasvoi. Ei ollut leikin asia olla
suljettuna vaunuun, kuka tietää kuinkakin yksinäisellä paikalla, ja
kärsiä janoa. Hän hypähti seisomaan ja alkoi mielettömästi kolkuttaa
ja potkia ovea. Mutta pian hän siihen väsyi, laskeutui jälleen
lattialle pitkälleen ja vapisi osaksi pelosta, osaksi kylmästä. Ilma
alkoi kylmetä, niin että Samuel tiesi yön alkavan. Täällä vuorilla
palelti vielä öisin.
Tuli vieläkin juna, tavarajuna, minkä seikan Samuel voi päättää sen
raskaasta käynnistä ja ajasta, minkä se tarvitsi ohitse ehtiäkseen.
Hän potkasi ovea ja kiljui, mutta huomasi pian, että oli hyödytöntä
huutaa tuollaisessa metelissä.
Jano vainosi häntä yhä pahemmin. Hän koetti olla sitä ajattelematta,
mutta ainoana tuloksena tästä yrityksestä oli, että ajatukset tähän
asiaan yhä enemmän kiintyivät ja jano tuli yhä voimakkaammaksi. Hän
teki itselleen kysymyksen, kuinka kauvan voidaan elää ilman vettä,
ja kun kidutus yhä paheni, alkoi hän uskoa kuolevansa. Hän oli myös
nälissään, joten hän alkoi miettiä, kumpi oli pahempi ja kumpaan
pikemmin voisi kuolla, nälkään vaiko janoon. Hän oli kuullut, että
kuolevat ihmiset muistivat koko kuluneen elämänsä, ja niinpä hänkin
alkoi muistella omaa elämäänsä omituisella eloisuudella. Erittäinkin
muisti hän kaikki tekemänsä rumat teot, ja näihin kuului myöskin tämä
rautatiematka, josta nyt tuli rangaistus.
Mutta hänen ajatustensa toinenkin puoli oli toimessa. Se teki
suunnitelmia ja etsi. Hän ei voinut kuolla tänne kuin rotta
satimeensa! Täytyi päästä pois.
Hän tutki jokaisen neliötuuman alan vaunun lattiasta, katosta ja
seinistä. Mutta ei ollut ainoatakaan irtainta lautaa, ei edes säröä,
vaunu oli aivan uusi. Ja se tuotti hänelle toisen pelottimen: hänen
täytyi tukehtua kuoliaaksi jo ennen, kuin hän kuoli nälkään. Hän
alkoi tuntea heikkoutta ja päänkipua.
Olisipa hänellä vaan veitsi. Hän voisi sillä kaivaa ilmareijän,
sitten ehkä laajentaa sitä ja repiä laudan irti seinästä. Lattialta
hän löysi naulan, jolla alkoi lyödä seiniin, löytääkseen ohuen
paikan. Mutta seinät olivat kaikkialta paksut, miten paksut, siitä ei
hänellä voinut olla aavistustakaan. Hän alkoi naulalla koettaa repiä
lautoja.
Sillä aikaa nälkä ja jano rupesivat häntä yhä enemmän vaivaamaan.
Aina pitkien väliaikojen päästä hän hellitti työstään, kun juna
jyristen vyöryi ohitse tai kun hän luuli kuulevansa muuta ääntä.
Silloin jyskytti hän seiniä ja huusi, kunnes äänensä tuli käheäksi ja
alkoi sitten jälleen jatkaa lautojen repimisyrityksiään.
Tätä jatkui pitkät ajat, ainakin pari vuorokautta. Ja Samuel oli
pahoinvoipa ja heikko ja hengitti raskaasti, kunnes viimein luuli
huomaavansa, että ohitsekulkeva juna piti pienempää melua ja että
vaunun täriseminen väheni. Juna valmistautui pysähtymään.
Hän hypähti seisaalleen ja alkoi jyskyttää. Mutta sitten hän huomasi,
että hänen täytyi rauhoittua, täytyi säästää voimiaan, siksi kuin
juna todella oli pysähtynyt. Mutta jos se heti kohta lähtisi taas
liikkeelle? Hän alkoi jälleen jyskyttää ja huutaa kuin hullu.
Juna pysähtyi, ja tuli hiljaisuus, sitten kuului ääniä, jotka
osottivat vaunuja yhdistettävän, ja koko ajan jatkoi Samuel
potkimistaan vaunun seiniin. Hän oli aivan nääntynyt ja epätoivoinen,
kun yht'äkkiä ulkopuolelta kuului kumea huuto:
-- Halloo!
Hetkeen aikaan ei Samuel voinut puhua. Sitten hän huusi:
-- Auttakaa! Auttakaa!
-- Mikä hätänä? kysyi ääni.
-- Olen suljettu tänne sisälle! huusi Samuel.
-- Kuinka olette joutuneet sinne?
-- Minut sulettiin tänne erehdyksessä. Olen puolikuollut.
-- Kuka olette?
-- Matkustin vaunussa.
-- Oletteko maankiertäjä? Se on oikein teille. Voitte olla siellä
edelleenkin.
-- Ei, ei! huusi poika hurjasti peloissaan. Olen melkein nälkään
kuollut -- olen ollut täällä neljä päivää. Jumalan nimessä päästäkää
minut ulos -- en enään koskaan näin tee.
-- Jos lasken teidät ulos, sanoi ääni, niin on minun velvollisuuteni
antaa pidättää teidät.
-- Hyvä on! huusi Samuel -- tulkoon mitä tahansa, mutta älkää jättäkö
minua tänne.
Syntyi hetken hiljaisuus.
-- Onko teillä rahoja? kysyi ääni.
-- Minulla on.
-- Älkää sitten huutako noin hirveästi. Paljonko teillä on?
-- Mitä?
-- Minä kysyn, paljonko teillä on.
-- Minulla on kahdeksankymmentä dollaria.
-- Hyvä on! Antakaa ne minulle, niin lasken teidät ulos.
Kuinka epätoivoinen Samuelin asema olikaan, niin saattoi tämä
vaatimus hänet kumminkin epäilemään.
-- En voi antaa teille kaikkia rahojani, huusi hän.
-- Vai niin! Jääkää sitten sinne.
-- Ei, ei! kiljui Samuel. Odottakaa! Antakaa minun pitää vähän!
-- Annan teidän pitää viisi dollaria, sanoi ääni. Suostutteko?
Kiirehtikää!
-- Olkoon menneeksi, sanoi Samuel heikosti, annan teille rahat.
-- Mutta muistakaa, ettette tee tyhmyyksiä!
-- En, en, laskekaa minut vaan ulos!
-- Kolautan teitä kalloon, jos yritätte vehkeillä, murisi ääni. Ja
poika seisoi vavisten, kun telkeä kohotettiin ja ovi työnnettiin
auki. Lyhdyn valo tulvasi sisään oviaukosta ja sokaisi hänen silmänsä.
-- Rahat esiin! komensi vieras astuen varovaisuuden vuoksi vähän
syrjään.
-- Kyllä, virkkoi Samuel, avaten neulan, jolla tasku oli sulettu.
Mutta en näe laskea rahoja.
-- Kiirehtikää! Minä lasken.
Samuel veti esiin setelipakan, ahneet sormet sieppasivat sen, valo
katosi ja kuului poistuvien juoksuaskelten ääntä.
Samuel ei hetkeen aikaan ymmärtänyt asemaa.
-- Antakaa minun viisidollariani! ulvoi hän, työnsi oven kokonaan
auki ja hyppäsi ulos. Hän ehti enään näkemään varjon, joka lyhtyineen
katosi radalla seisovien vaunujen joukkoon.
Samuel syöksyi varjon jälkeen, kompastui johonkin esineeseen ja
tuupertui pääedellä ojaan. Kun hän taas pääsi jaloilleen, alkoi pitkä
vaunujono lähteä liikkeelle, eikä lyhdynvaloa näkynyt enään missään.