Sellaista oli Samuelin elämä, kunnes hän täytti seitsemäntoista
vuotta, jolloin perhettä kohtasi surullinen onnettomuus.
Kaupunkilaisvieraat olivat siihen syyllisiä. Kaikki väittivät, että
ne toivat paikkakunnalle hyvinvointia, mutta siitä huolimatta vanha
Efraim ei lakannut valittamasta sitä seikkaa, että ne milloinkaan
olivat sinne joutuneetkaan. Ne polkivat maahan vanhat käsitykset,
tekivät lopun entisistä elämäntavoista. Mitä kannatti vääntää
kantoja ja viljellä metsämaita, kun voi myydä salakoita pennistä
kappale? Kaikista miehistä tuli "Tiennäyttäjiä" ja kaupunkilaisten
palvelijoita kesän aikana ja tytöistä palvelijattaria. He saivat
entistä hienommat vaatteet ja vilkkaamman puhetavan, mutta he
tulivat myöskin ahneemmiksi ja levottomammiksi. He olivat esim.
tottuneet ottamaan vastaan juomarahoja, ja useampi kuin yksi tyttö
lähti kaupunkiin, jossa useinkin joutuivat sanoin kuvaamattomien,
kauheitten kohtalojen alaisiksi.
Kaikilla kesävierailla oli rahoja. Olivatpa ne nuoria tai vanhoja,
niin rahoja heiltä juoksi loppumattomana virtana. Heidän ei tarvinnut
kyntää eikä kylvää -- he ostivat, minkä tarvitsivat; he viettivät
aikaansa leikkimällä purjeveneillä, kalastusvehkeillä, polkupyörillä
ja automobiileilla ja muissa samanlaatuisissa hommissa.
On vaikea ymmärtää, miten he näihin kaikkiin saivat varoja, mutta he
tulivat kaupungista, suuresta pääkaupungista, johon ajatukset yhä
itsepäisemmin alkoivat pyrkiä.
Sattui sitten erään vuoden elokuussa, että eräs mies kolkutti
tuttaviemme ovea. Hänen nimensä oli Manning, Percival Manning,
nuorempi osakas toiminimessä Manning ja Isaacson, joka toimi
pankkiirina ja pörssikeinottelijana ja jolla oli osote, mikä löi
Prescottin perheen hämmästyksellä. Se oli Wall Street!
Mr Percival Manning oli lihava ja lyhyenläntä mies. Hän oli puettu
raitaiseen paitaan ja housuihin, jotka edestäpäin olivat veitsenterän
muotoiset; hän säteili hyvinvointia. Hän puhui ainoastaan nerokkaista
rahansijoituksista, joitten kautta päivässä koottiin omaisuus.
Toiminimi Manning ja Isaacson oli sen kadun vanhimpia ja rikkaimpia,
väitti hän; ja toiminimen nuorempi osakas oli muutamien maan
suurimpien ja mahtavimpien rahamiesten uskottu. Prescottin perhe
raukka, joka ei koskaan ollut lukenut eikä kuullut puhuttavan
yhtiökeinottelijoista!
Vanhempi veli, jonka nimi oli Aatami, kuletti mr Manningin
kalastamaan Indian Pond-järvelle ja Samuel seurasi mukana
kantaen tavaroita. Koko matkalla ei puhuttu muusta kuin ihanasta
kaupunkilaiselämästä. Samuel sai tietää kotinsa olevan surkean,
Jumalan hylkäämän paikan; samallaista ei hän milloinkaan ollut
sanallakaan nähnyt uskonnollisissa kirjoissaan mainittavan. Manning
ihmetteli sitä, ettei Aatami ollut hakenut itselleen paikkaa, jossa
ihmisellä olisi joitakin mahdollisuuksia. Sitten heitti hän pois
puoleksipoltetun sikaarin ja alkoi puhua teattereista ja varieteista;
sitten palasi hän jälleen tyhjentymättömään ainesvarastoonsa Wall
Streetiin.
Hän oli tänään saanut konttorista hauskoja tietoja. Eräs suuri
liikeyritys oli melkein pystyssä; suuri pullotrusti oli valmiina
alkamaan toimintansa. Muutamia vuosia sitten oli vanha Henry
Lockman...
-- Olette tietenkin kuullut puhuttavan hänestä? sanoi mr Manning.
Aatamin täytyi tunnustaa, ettei hän milloinkaan ollut kuullut
puhuttavan Lockman'ista, vanhasta, älykkäästä ja perinpohjaisesta
miljoonanomistajasta, joka hiljaisuudessa oli ruvennut ahdistelemaan
pullotehdasta ja nyt saanut maan neljäätoistamiljoonaa dollaria
edustavan "Pullovakuusyhtiön" kynsiinsä. Ei kukaan vielä tiennyt
asiasta, mutta pian kulkisi yritys täysin purjein...
-- Ja vanha ahnehtija tulee ansaitsemaan hyvin, uskokaa pois! sanoi
Manning vihellellen.
-- Taitaisi olla kannattavaa sijoittaa siihen rahoja? virkkoi Aatami
varovasti.
-- Onpa niinkin, sen lupaan! vastasi Manning nauraen. Mutta siinä
tapauksessa täytyy kiirehtiä.
-- Tiedättekö, miten voisi saada muutamia osakkeita? uteli Aatami.
-- Tiedän kyllä, vastasi Manning, se juuri on meidän liikkeemme.
Ja niin tapahtui, että eräs kaupunkilainen herra osti vanhan
Wyckmanin farmin, ja pesänselvitysmiehet tulivat juhlalliselle
käynnille Efraimin luo, antoivat kolme ihka uutta tuhannen dollarin
seteliä ja veivät mukanaan irtisanotun kiinnityksen. Ja ukko
istui, vapisi ja piti kädessään koko elämänsä aikana syntyneitä
säästöjä tehden vastaväitteitä kahden vanhimman poikansa innokkaille
suunnitelmille.
-- Mutta, Aatami, sehän on uhkapeliä! huomautti hän.
-- Ei lähimainkaan! huudahti Aatami. Ei se ole enempää uhkapeliä,
kuin jos minä ostaisin hevosen siksi, että tiedän kevääksi tulevan
puutteen hevosista. Se on vain liikeneroa!
-- Mutta nuo pullotehtaathan tekevät olut- ja viskypulloja! huudahti
ukko. Onko teistä oikein, että me hankimme rahoja semmoisilla
keinoilla?
-- Ne valmistavat kaikellaisia pulloja, sanoi Aatami; mitä ne sille
mahtavat, mihin tarkoitukseen pulloja käytetään.
-- Sitäpaitsi, virkkoi Dan mestarillisella valtiotaidolla, tulevat ne
kohottamaan pullojen hintaa ja siten saattamaan niitten hankkimisen
vaikeammaksi.
-- Wall Streetin varrella on menetetty rikkauksia, sanoi isä. Emme
voi tietää, miten tämän asian laita on.
-- Mutta nyt meillä on hyvä tilaisuus päästä osakkaaksi liikkeeseen.
Sellainen tilaisuus ei tarjoudu kahta kertaa ihmisen elämässä.
-- Lue tämä kiertokirje! lisäsi Dan. Jos me annamme tämän tilaisuuden
päästä käsistämme, ansaitsisimme joutua elinikäisellä maissin
puhdistamisella taittamaan selkämme.
-- Tällaisia syitä esitettiin. Vanha Efraim ei milloinkaan ollut
edes ajatellut taittunutta selkää maissin puhdistamisen yhteydessä.
Mutta tässähän oli kysymys suuresta, nelitoistamiljoonaisesta
pullotrustista, jonka omaisuuden väitettiin nousevan
kahteenkymmeneenviiteen miljoonaan, tarkastusoikeudesta erääseen
maan suurimpaan teollisuudenhaaraan -- ja osakkeista, jotka
vallan helposti yhtenä ainoana viikkona saattoivat nousta
sataanviiteenkymmeneen dollariin!
-- Pojat, sanoi ukko synkästi, minä en tahdo olla teidän tiellänne.
Ja jos olette niin halukkaita ryhtymään asiaan...
-- Kyllä olemme! huudahti Aatami.
-- Mitä sinä sanot, Samuel? kysyi isä.
-- En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, vastasi Samuel. Minusta on
kolmetuhatta dollaria suuri rahasumma. Emmekä me minun mielestäni
tarvitse enempää.
-- Aijotko olla meidän tiellämme? kysyi Aatami.
-- En aijo, vastasi Samuel.
Ja niin oli asia ratkaistu. Kun he tulivat ostamaan osakkeita,
tehtiin heille omituinen ehdotus: heidän ei tarvinnut, sanottiin,
maksaa koko osakkeita, vaan ostaa ainoastaan niitten arvonnousun.
Ja tämän ihmeellisen keksinnön vaikutus olisi, että he tulisivat
ansaitsemaan kymmenen kertaa enemmän, kuin mitä olivat laskeneet. On
näinollen tarpeetonta sanoa, että he ostivat tällä tavalla.
Ja he hankkivat itselleen jokapäiväisen lehden ja lukivat mitä
suurimmalla jännityksellä, miten Pullovakuusyhtiön osakkeiden
arvo nousi kuudestakymmenestäkolmesta ja yhdestä kahdeksasosasta
kuuteenkymmeneenneljään ja yhteen neljäsosaan. Ja sitten, myöhään
eräänä iltana tuli vanha Hiram John, paikkakunnan kauppias tuoden
sähkösanoman Manning ja Isaacsonilta, jotka ilmoittivat, että
heidän täytyi suorittaa osakkeista vielä lisämaksua, "kurssieroa",
sillä Pullovakuusyhtiön osakkeiden arvo oli nyt laskenut
viiteenkymmeneenkuuteen ja viiteen kahdeksasosaan. He istuivat
koko yön miettimässä, mitä tämä mahtoi merkitä ja yrittivät
karkoittaa sitä peloittavaa mörköä, jonka olivat huomaavinaan.
Seuraavana päivänä lähti Aatami kaupunkiin ottamaan lähempää selkoa
asiasta, mutta tapasi maalaiskirjeenkantajan ja palasi takaisin
kotiin mukanaan kirje, jossa välittäjät ilmoittivat, että heidän
oli täytynyt myydä osakkeet, joitten arvo nyt oli viidenkymmenen
alapuolella. Sanomalehdestä löysivät he uutisen, mikä selitti
onnettomuuden: vanha Henry Lockman oli äkillisesti kuollut loistavan
liikeuransa kukkuloilla ja pörssikeinottelijat olivat heti rientäneet
painamaan alas Pullovakuusyhtiön osakkeiden hintaa.
Kolmetuhatta dollaria olivat siis poissa. He tarvitsivat kolme päivää
oikein ymmärtääkseen asian; se oli siinä määrin uskomatonta, että
heidän täytyi kirjoittaa välittäjille, joilta saivat vielä yhden
kirjeen, jossa nämä mustalla valkealla vakuuttivat, ettei ollut
ainoatakaan dollaria heidän rahoistaan jälellä, niin ettei mikään
väärinkäsitys siinä asiassa enään voinut tulla kysymykseen. Aatami
raivosi ja kiroili kuin hullu, ja Dan poissa suunniltaan vakuutti
menevänsä kaupunkiin ja ottavansa hengen Manningilta. Mitä vanhaan
Efraimiin tulee, niin kirjoitti hän kirjeen, jossa ilmaisi syvintä
suruaan ja samalla ankarinta suuttumusta, mutta Manning vastasi
kylmän kohteliaasti selittäen, ettei hänellä ollut mitään tekemistä
asian kanssa, että hän oli ollut välittäjä ja ostanut määräyksen
mukaan sekä ettei hän ollut voinut edeltäpäin tietää Lockmanin
kuolemasta. "Muistanette minun varoittaneen teitä", kirjoitti hän,
"markkinain epävarmuudesta ja vaarasta, jolle antauduitte alttiiksi".
Efraim ei voinut muistaa mitään sentapaista, mutta sitävastoin
ymmärsi hän täysin hyvin, ettei tässä enään mikään auttanut.
Samuel ei paljoa välittänyt rahaosuutensa menettämisestä, mutta sitä
enemmän isän surusta, joka oli kauhea nähdä. Kova isku melkein tappoi
vanhuksen; hän näytti tämän viikon ajalla vanhentuneen kymmenen
vuotta ja riutui talven kuluessa yhä. Keväämmällä vilustui hän ja
joutui vuoteeseen; hän sai keuhkotulehduksen, ja ennenkuin osattiin
aavistaakaan, oli hän poissa.
Hän lähti etsimään Samuelin äitiä. Tämän hän kuiskasi puristaessaan
Samuelin kättä, ja Samuel tiesi sen todeksi, jonka vuoksi ei
ollutkaan syytä valittaa. Hän häpesi kauheita yksinäisyyden ja pelon
tunteita, jotka häntä ahdistivat; hän polki ne jalkojensa alle,
kuivasi kyyneleensä ja pakottautui itsensä näyttämään iloiselta --
liiankin iloiselta, arvelivat Aatami ja Dan, jotka enemmän välittivät
naapurien ajatuksista kuin Samuelin ihmeellisestä uskonnosta.
Poika oli paljon miettinyt, ja hautauksen jälkeen kutsui hän kokoon
perheneuvoston.
-- Rakkaat veljeni, sanoi hän, tämä farmi on liian pieni kolmelle
miehelle. Dan aikoo jo mennä naimisiin ja emmehän voi kaikki asua
täällä iankaiken. Kyllä Manning sanoi oikein...
-- Minä en halua kuulla, mitä se roisto sanoi! murahti Aatami.
-- Mutta sillä kertaa hän oli oikeassa. Ihmiset tahtovat itsepäisesti
pysyä maaseudulla, jakavat maat ja köyhtyvät yhä. Olen senvuoksi
päättänyt lähteä tieheni. Menen kaupunkiin ja koetan pyrkiä siellä
eteenpäin.
-- Mitä voisit sinä tehdä kaupungissa? kysyi Dan.
-- En tiedä. Aijon tehdä parhaani. Tarkoitukseni ei ole asettua Wall
Streetille rikkauksia kokoamaan.
-- Älä yritä olla sukkela! murahti Dan. Mutta Samuelin tarkoitus ei
ollenkaan ollut tehdä pilaa.
-- Aijon tehdä työtä, sanoi hän. Olen nuori ja voimakas, enkä pelkää
työntekoa. Aina kai jotakin työtä saa, ja silloin työskentelen
ahkerasti ja hankin itselleni tietoja päästäkseni eteenpäin
mailmassa. Olen lukenut pojista, jotka niin ovat tehneet.
-- Ei ole huonosti ajateltu, selitti Aatami.
-- Yritä vaan, sanoi Dan.
-- Ainoa vaikeus on, alkoi Samuel arvellen, että minun täytyy saada
vähän rahaa päästäkseni alkuun.
-- Hm! sanoi Aatami. Tässä talossa on niukasti rahoja.
-- Kuinka paljon tarvitset? kysyi toinen.
-- Niin, sanoi poika, tarvitsen siksi paljon, että voin tuntea itseni
turvatuksi. Silloin, minä sanon teille, että jos lähden, niin pysyn
myös poissa siksi kun olen onnistunut. En aijo käyttäytyä niin kuin
lapsikakarat.
-- No mutta miten sinä saat rahat? oli seuraava kysymys.
-- Minun mielestäni me voimme tehdä kaupan -- minä myyn teille
farmiosuuteni.
-- Et voi myydä osuuttasi, sanoi Aatami terävästi. Ethän sinä ole
täysi-ikäinen.
-- Olkoonpa niin, virkkoi Samuel; mutta joka tapauksessa tunnette
minut tarpeeksi tietääksenne, että minä, jos meidän välillämme kauppa
syntyy, en milloinkaan tule vaatimaan sitä purettavaksi. Voitte
luottaa siihen, etten koskaan tule takaisin teitä siitä soimaamaan.
-- Toivon niin, sanoi Aatami arvellen, mutta et voi olla varma...
-- Miten paljon olet odottanut saavasi? keskeytti Dan.
-- Sata dollaria.
-- Aatami ja Dan vaihtoivat pikaisen silmäyksen.
-- Täällä on kauhea puute rahasta, virkkoi Aatami.
-- Se on kyllä totta, huomautti Dan, mutta... Lähden huomenna
kauppalaan katsomaan, mitä voisin tehdä.
-- Dan teki niin, kuin oli sanonut, lähti aamulla ja palasi illalla.
Uusi perheneuvottelu pidettiin. Dan otti esille kahdeksan uutta
kymmenen dollarin seteliä.
-- Tässä on kaikki, minkä olen saanut haalituksi kokoon, sanoi hän.
Olisi ikävä, elleivät ne riittäisi...
-- Niitten täytyy riittää, vastasi Samuel.
-- Sitten otti veli esille pitkän asiakirjan, mikä näytti hyvin
kunnianarvoiselta. Samuel oli liian kohtelias edes lukemaan sitä,
vaan umpimähkään allekirjoitti sen, ja niin oli kauppa valmis. Jo
samana yönä kääri Samuel vähät matkatavaransa sanomalehtineen, ja
ennen auringon nousua lähti hän etsimään.