-- Samuel, sanoi vanha Efraim, etsikää, ja te löydätte!
Nämä sanat hän oli kirjoittanut Samuelin äidin pienelle valokuvalle,
joka riippui Samuelin makuuhuoneen, vanhan ullakkokamarin seinällä.
Ja niin kasvoi Samuel tietoisena siitä, että hänkin oli etsijä.
Mitä hänen tulisi etsiä ja miten, se oli hänelle epätietoista -- se
sisältyi etsimiseen. Vanha Efraimkaan ei voinut antaa paljon tietoja,
sillä etsijät olivat lähteneet länteenpäin, jo ennenkuin hän oli
asettunut farmilleen; ja Samuelin äiti oli kuollut hyvin nuorena,
ennenkuin hänen miehensä oli ehtinyt omistaa muuta kuin hänen
uskonsa alkuperusteet. Samuelin tiedot näistä asioista rajoittuivat
siis siihen, että etsijät olivat lämpimästi jumalaapelkääviä miehiä
ja naisia, mutta että he olivat katkaisseet siteensä vallitseviin
kirkollisiin yhdyskuntiin, kun eivät voineet hyväksyä näitten oppeja.
Heidän mielestään oli jokaisen ihmisen velvollisuus itse lukea
jumalansanaa ja kulkea sen osoittamaa tietä.
Siten oppi poika käsittämään elämän, ei hiljaiseksi ja rauhalliseksi,
vaan seikkailurikkaaksi. Täytyy etsiä, lakkaamatta etsiä; sillä
tavalla avautui hänelle lopuksi totuuden tie. Hän voi lukea tämän
innon äitinsä kasvoista, jotka yksinkertaisessa valokuvassakin
näyttivät kauneilta ja hienoilta. Vanhalla Efraimilla oli joskus
hämyhetkinä tapana puhua äidistä, ja silloin kyyneleet vierivät
hänen poskilleen. Yhden ainoan vuoden yhdessäolo oli ollut kylliksi
antamaan hänen elämälleen aivan uuden suunnan, siitäkin huolimatta,
että hän oli yli keski-ikäinen leskimies, jolla oli kaksi lasta.
Hän oli tullut työnjohtajaksi suurelle metsänhakkuupaikalle kauas
vuoristoon.
Samuel oli aina pitänyt isäänsä vanhana miehenä; vauhko hevonen oli
vaikeasti loukannut vanhaa Efraimia, ja siitä pitäen oli hän nopeasti
alkanut vanhentua. Hän oli jättänyt tukinhakkuun; ei ollut kestänyt
kauvaa, ennenkuin seutu oli puhdistettu metsistä. Nyt olivat vuoret
paljaat, ja väestö oli ryhtynyt muilla töillä elättämään itseään.
Samuelin lapsuus oli ollut yksitoikkoinen ja ankara. Talvi oli tähän
vuorierämaahan tullut aikaisin. Järvet menivät jäähän, lumi tukki
tiet, ja sitten täytyi heidän elää kesäisillä ansioillaan ja sillä
metsänriistalla, minkä Samuelin puoliveljet, Dan ja Adam, onnistuivat
metsästyksellään hankkimaan. Mutta nyt oli kaikki muuttunut ja
unohtunut, sillä järven päässä oli hotelli, ja seudulla runsaasti
rahoja. Ei enää kannattanut tehdä heinää vuorenrinteiltä, vaan
paljon kannattavampaa oli muuttaa omaisineen ullakolle ja vuokrata
pois huoneensa. Muutamat naapurit muuttivat vanhat latonsakin
makuuhuoneiksi ja ilmoittivat kaupungin sanomalehdissä vuokralaisia;
eikä kestänyt kauvan, ennenkuin heillä oli kaikki maalattua ja hienoa
ja uudet talot jo olivat hyvällä alulla omien "hotellien" saamiseen.
Vanhalla Efraimilla ei ollut oikeita edellytyksiä onnistumiseen tällä
tavalla. Hän oli raajarikkoinen ja hidas, taipuvainen lihavuuteen, ja
näki huonosti toisella silmällä. Samuel tiesi vuokralaisten nauravan
hänelle, silloinkin kun he söivät itsensä kylläiseksi hänen ruuastaan
ja hankkivat hänestä itselleen kaikenlaista hyötyä. Samuelille se
oli ensimmäinen katkera kokemus, sillä hän tiesi, että Efraimilla
oli kuninkaallinen sydän. Kerran kuuli poika hänen huoneessaan
ullakkokamarin alapuolella sanovan eräälle vuokralaiselleen,
leskelle, jonka pienestä tyttärestä ukko paljon piti:
-- Luulen ymmärtäväni teillä, rouva, olevan huolia, ja siksi sanon
teille, että jos teidän on vaikea olla ilman näitä rahoja, niin
näen mieluummin, että pidätte ne itse, sillä en niitä tällä kertaa
tarvitse. Voittehan lähettää ne minulle myöhemmin, kun teille
paremmin sopii.
Tällä lailla kohteli Efraim Prescott vuokralaisiaan, eikä hänen
rikkautensa senvuoksi kasvanutkaan niin nopeasti kuin hänen
ylevämielisyytensä.
Vaimonsa oli opettanut hänet lukemaan raamattua. Hän luki sitä
iltaisin ja myöskin sunnuntaisin. Ukko ei ymmärtänyt oliko se, mitä
hän luki, ylevää runoutta, ja kuuluiko se maailmankirjallisuuden
paraisiin tuotteisiin. Hänestä sillä kaikella oli todellinen yhteys
hevoskaupan, ruokavieraitten ruuan y.m. samallaisten asiain kanssa.
Hän juurrutti Samueliinkin saman käsityksen; ja kun poika kasvoi,
voittivat ujous ja saamattomuus hänessä alaa, ja ne siveysopilliset
totuudet, joita hän luki kirjojen kirjasta, näyttivät merkitsevän
hyvin vähän hänen ympärillään olevassa maailmassa.
Raamatun ja äidin lisäksi oli vielä eräs suuri aine, josta Efraim
antoi opetusta pojalleen, ja se oli Amerikka. Amerikka oli Samuelin
isänmaa, se maa, jossa hänen esi-isänsä olivat kuolleet. Se oli maa,
joka erosi muista maista siinä, että sen täytettävänä oli suuri ja
ihmeellinen tehtävä. Se oli vapauden maa. Vapauden puolesta oli
tuhansittain urhoollisia miehiä vuodattanut sydänverensä, ja heidän
unelmansa ruumiillistuivat laitoksissa, jotka olivat melkein yhtä
pyhät kuin itse raamattukin. Samuel oppi virsiä, joissa näitä asioita
käsiteltiin, ja hän kuuli niistä komeita puheita. Jokaisen heinäkuun
neljäntenä päivänä oli hän, niin kauvan kuin muisti, mennyt kaupungin
raatihuoneelle kuulemaan puhetta, ja aina hän häpesi sitä, että
silloin sai kyyneleet silmiinsä.
Hän oli nähnyt kyyneleitä myöskin monien kesävieraitten silmissä
joskus rauhallisina iltoina, kun vanhuksen päähän pälkähti avata
sydämmensä sisimmät kätköt. Sillä Efraim Prescott oli ollut mukana
suuressa sodassa. Hän oli seitsemännentoista Pensylvaniarykmentin
mukana marssinut Bul Runista Cold Harbouriin, jossa oli kolme kertaa
haavottunut, ja hänen muistissaan oli tyhjentymätön varasto rohkeita
urotöitä ja vaikuttavia kuvauksia.
Nämä voimat olivat vaikuttamassa Samuelin kasvatukseen. Niitten
lisäksi oli hänellä ainoastaan farmi jokapäiväisine töineen ja
erämaan luonnon komeus: päivä ja yö, talvi ja kesä vuorilla. Kirjoja
oli vähän. Oli risainen kirja, jonka Samuel osasi melkein ulkoa, ja
kertoi se miehestä, joka oli joutunut asumattomalle saarelle ja miten
hänen siellä onnistui ratkaista vaikea elatuskysymys. Tästä kirjasta
Samuel oppi käsittämään elämää rehellisenä työnä ja löytämään
mielenkiintoista ja romantista myöskin hyödyllisestä toiminnasta. Ja
sitten oli siellä kertomus kristitystä ja hänen vaelluksestaan. Se
oli juuri oikea kirja etsijälle, sillä sen kauniit tulevaisuuskuvat
eivät olleet liiaksi tarkkoja, eikä se antautunut sellaiseen vaaraan,
että olisi luvannut liian aikaista onnea.
Sitten, paljon myöhemmin, unohti joku kesävieras nidoksen James
Whitcombe Rileyn "Maanviljelyksen runoutta", ja Samuel joutui taas
katsomaan elämää uudelta puolelta. Hän oli ollut onnellinen, mutta
nyt vasta hän sen huomasi. Hän oli rakastanut päänsä yläpuolella
kaareutuvaa sinistä taivasta, äärettömiä metsiä ja välkkyvää järveä,
mutta vasta nyt löysi hän sanoja niitten kuvaamiseen, ja elämän
tavallisimmatkin toimet suoritettiin laulun voimalla.
Tästä kaikesta voi huomata, että Samuelin pääominaisuuksiin kuului
innokkuus. Hän oli taipuvainen näkemään asiat ruusunpunaisina ja
uskomaan, mitä hänelle kerrottiin erittäinkin, jos se oli jotakin
kaunista ja puoleensavetävää. Hän oli taipuvainen omaamaan ihanteita
ja hyväksymään teorioja. Ylevä periaate voi vaikuttaa häneen
voimakkaasti, ja hän voi työskennellä innokkaasti sen soveltamiseksi
käytäntöön. Mutta siitä ei pidä vetää johtopäätöstä, että Samuel
olisi narri. Päinvastoin, kun asiat olivat hullusti, huomasi hän
sen, ja uskontonsa mukaisesti etsi hän syytä, etsi väsymättä ja
kaikin voimin. Jos kaikki ihmiset tekisivät niin, olisi maailma pian
toisellainen.