Skotlantilaisen kilvessä näkyi hänen vanha vaakunamerkkinsä Leoparti,

vaan siihen oli lisätty kaulapanta ja katkaistu kahle, jotka

muistuttivat hänen äskeisestä vankeudesta. Markiisin kilvessä oli hänen

arvonimensä[1] johdosta kuvattuna jyrkkä, piikkinen vuori. Ritarit

nostivat ja puistelivat keihäitään ikäänkuin koetellakseen kömpelöiden

aseiden painoa ja vahvuutta, jonka perästä laskivat ne alas. Kummit,

julistajat ja asekantajat vetäytyivät nyt aidakkeiden luo ja molemmat

taisteliat istuivat vastapäätä toisiansa, kasvot kasvoja vastaan,

keihäät lasketut alas ja kypärinsilmikot kiinni sekä ruumiit niin

asepuvulla verhottuina, että he pikemmin olivat valettujen

rautapatsaiden kuin lihasta ja verestä luotujen olentojen näköisiä.

Odotuksen äänettömyys oli nyt yleinen -- katseliat hengittivät nopeasti

ja heidän sielunsakin näyttivät siirtyneen silmiin; ei ainoatakaan ääntä

kuulunut, paitsi tulisten sotaratsujen korskumista ja raappimista, jotka

arvaten mitä oli tulemassa levottomina odottivat saada rynnätä

eteenpäin. Näin he seisoivat noin kolme minutia, kun sulttanin merkistä

sadan soittokoneen kimeä ääni yhtä haavaa kaikui läpi ilman ja ritarit

kannustivat hevosensa, laskivat ohjakset höllälleen, täyttä laukkaa

hyökkäsivät eteenpäin ja kohtasivat toisiansa radan keskellä töminällä,

joka oli ukkosen jyrinän kaltainen. Voitto ei ollut epäilyksen alainen,

ei silmänräpäystäkään. Konrad kyllä osotti olevansa tottunut soturi;

sillä hän osasi keskelle vastustajansa kilpeä ja käytti keihästä

sellaisella voimalla ja tarkkuudella, että se meni pirstaleiksi

teräskärjestään aina rautahansikkaan saakka. Sir Kennethin hevonen

peräytyi muutaman askeleen ja lankesi kintuilleen; vaan ratsastaja nosti

sen helposti pystyyn kädellä ja ohjaksilla. Mutta Konrad oli

auttamattomissa. Sir Kennethin keihäs oli lävistänyt kilven ja

milanolaisen teräshaarniskan sekä tunkeunut sen _secretin_ eli

pansaripaidan läpi, joka pidettiin haarniskan alla, haavottanut häntä

syvästi rintaan ja viskannut hänen satulasta, katkennut keihäänkärki

haavassa. Kummit, julistajat ja itse Saladin, joka oli astunut alas

istuimeltansa, riensivät haavotetun luokse; sillä välin sir Kenneth,

joka oli hypännyt hevosen seljästä ja paljastanut miekkansa, koska hän

ei vielä tiennyt Konradin aivan avuttomaksi, käski hänen tunnustaa

rikollisuutensa. Kypäri riisuttiin kiireesti päästä, ja haavotettu,

tuimasti tuijottaen taivasta kohti, vastasi: "mitä vielä tahdotte? --

Jumala on tuominnut oikein -- minä olen syyllinen -- vaan leirissä

löytyy syyllisempiä kuin minä, säälikää sieluani ja hankkikaa minulle

rippi-isä."

[1] *Montserrat*, _Monte Serrato_, merkitsee: piikkinen vuori.

Nämät sanat lausuttuaan hän pyörtyi.

"Talismani, se voimakas lääke, kuninkaallinen veljeni", sanoi Richard

Saladinille.

"Tuo petturi", vastasi sulttani, "ansaitsisi pikemmin että häntä

jaloista laahattaisiin turnauskentällä hirsipuuhun, kuin että hän tulisi

osalliseksi talismanin voimasta -- ja joku semmoinen kohtalo on myös

kirjotettu hänen kasvoihinsa", hän lisäsi tarkasti katseltuaan

haavotettua; "sillä vaikka haava ehkä voidaan parantaa, on Azraelin

merkki painettu tuon katalan otsaan".

"Kaikessa tapauksessa pyydän sinua tekemään, mitä voit hänen

hyväksensä", sanoi Richard, "että hän edes ennättäisi syntinsä tunnustaa

-- älä tapa sekä ruumista että sielua! Puoli tuntia voipi hänelle olla

tuhannen kertaa suuremmasta arvosta, kuin vanhimman patriarkan

elinaika".

"Kuninkaallisen veljeni tahto tapahtukoon", sanoi Saladin, "Orjat,

kantakaa telttaamme tämä haavotettu mies".

"Se ei saa tapahtua", sanoi temppeliherra, joka tähän saakka oli

synkällä äänettömyydellä tapausta katsellut. -- "Itävallan arkkiherttua

ja minä emme salli, että tämä onneton, kristitty ruhtinas jätetään

saraceneille heidän loihtukeinojensa esineeksi. Me olemme hänen kummit

ja vaadimme, että hän jätetään meidän hoidettavaksi".

"Se tahtoo sanoa, te kiellätte käyttämästä niitä varmoja keinoja, jotka

ovat tarjona hänen tointumiseen?" sanoi Richard.

"Ei, ei suinkaan", vastasi suurimestari, malttaen mielensä. -- "Jos

sulttani käyttää luvallisia keinoja, niin hän hoitakoon sairasta minun

teltassani".

"Veli kulta, tee se, ole hyvä", sanoi Richard Saladinille, "vaikka lupa

on jotensakin epäkohteliaasti annettu. Vaan nyt hauskempiin asioihin! --

Puhaltakaa torvensoittajat, hurratkaa, englantilaiset, Englannin

sankarin kunniaksi!"

Vaskirummut, torvet ja cymbalit helähtivät yhtä haavaa, ja se voimakas

säännöllinen hurrahuuto, jolla englantilaiset vanhuudesta ovat

ilmottaneet mielisuosiotansa, kuului arabialaisten kimeäin,

epäsäännöllisten kirkunain keskellä, kuten urkujen akordit myrskyn

vinkuessa. Viimein oltiin ääneti.

"Leopartin urhoollinen ritari", jatkoi Richard, "sinä olet osottanut,

että ethiopialainen voipi muuttaa ihonsa värin ja leoparti täplänsä,

vaikka oppineet raamatun todistuksella väittävät sitä mahdottomaksi.

Kuitenkin minulla on enemmän sanomista teille naisten kuullen, joiden

luo minä nyt saatan teidät ja jotka paraiten voivat arvostella ja

palkita ritarillisia sankaritöitä".

Leopartin ritari suostuen kumarsi.

"Ja sinä, ruhtinaallinen Saladin, tulet myöskin heitä tervehtimään",

jatkoi Richard. "Minä vakuutan, että meidän kuninkaattaremme ei pidä

itseänsä tervetulleena, jollei hänelle suoda tilaisuus kiittää

kuninkaallista isäntäänsä aivan ruhtinaallisesta vastaanotosta".

Saladin kumarsi miellyttävällä tavalla, vaan ei suostunut kutsuun.

"Minun täytyy haavotettua hoitaa", sanoi hän. "Lääkäri yhtä vähän luopuu

sairaastansa, kuin soturi taistelukentältä, vaikkapa hän kutsuttaisiin

itse paratiisin saliin. Tiedä sitäpaitsi, kuningas Richard, että

itämaalaisen veri ei juokse niin tyynesti kaunotarten seurassa, kuin

kansalaistesi. Mitä itse raamattu sanoo? "Hänen neitsyeellinen silmänsä

on kuin profetan miekanterä; kukapa rohkenee siihen katsella? Joka ei

tahdo tulla poltetuksi, karttaa tulisille hiilille astumasta --

ymmärtäväinen ihminen ei pidä tappuroita palavan tulisoiton edessä. --

Hän, sanoo viisas, joka on menettänyt aarteen, ei ole järkevä, jos

kääntää päänsä sitä katsellakseen".

Richard, niinkuin hyvin saattaa arvata, kunnioitti tätä

hienotuntoisuutta, jonka perustuksena oli hänen omasta käsityksestään

niin suuresti eroavat tavat, eikä sen kovemmin uudistanut pyyntöänsä.

"Päivälliseksi", sanoi sulttani poislähtiessään, "toivon, että te kaikki

suvaitsette atrioida kurdilaisen päällikön mustan kamelinahka teltan

suojassa".

Sama kutsumus kulki kaikille kristityille, jotka arvonsa puolesta olivat

kyllin ylhäisiä päästäkseen ruhtinaallisiin kemuihin osallisiksi.

"Kuulkaa!" sanoi Richard, "rummut ilmottavat että kuninkaattaremme ja

hänen naisensa lähtevät pois lehteriltänsä -- ja kas, turbanit vaipuvat

maahan, ikäänkuin murhan-enkeli olisi niihin koskenut! Kaikki makaavat

pitkänänsä, juurikuin arapialaisen silmän katsahus voisi himmentää ladyn

poskien hohdetta! -- Tulkaa, lähdetään telttaan ja viedään voittajamme

riemusaatossa sinne. Kuinka surkuttelen jaloa sulttania, joka tuntee

rakkautta ainoastaan sellaisena kuin alhaisemmat luontokappaleet sitä

tuntevat".

Blondel viritti harppunsa sotaisimpiin säveliin, kun voittaja tuotiin

kuningatar Berengarian telttaan. Hän astui sisään ja molemmat hänen

kumminsa Richard ja Tuomas Pitkämiekka seurasivat häntä kummallakin

puolen. Voittaja laskeusi kauniisti polvilleen kuningatar Berengarian

eteen, vaikka enemmän kuin toinen puoli tästä kunnianosotuksesta

kaikessa hiljaisuudessa oli aiottu kuningattaren oikealla puolella

istuvalle Edithille.

"Riisukaa, jalot naiset, häneltä aseet", sanoi kuningas, joka kernaasti

noudatti vanhoja ritarillisia tapoja. "Kauneus kunnioittakoon

ritarillisuutta! Päästä häneltä kannukset irti, Berengaria! Jos oletki

kuningatar, olet kuitenkin velvollinen hänelle osottamaan kaikkea

suosiota mitä suinkin voit. -- Ota kypäri hänen päästään Edith! Tämän

käden kautta vannon, että sinun täytyy se tehdä, vaikka olisit ylpein

Plantagenet koko suvussa ja hän olisi köyhin ritari maan päällä!"

Molemmat naiset tottelivat kuninkaan käskyä; Berengaria kiirehtivällä

toimeliaisuudella, ikäänkuin pelokkaasti haluten täyttää miehensä

tahtoa, ja Edith välistä punastuen, välistä vaaleten, kun hän

Pitkämiekan avulla verkalleen ja kömpelösti aukaisi soljet, jotka

kiinnittivät kypäriä kaulukseen.

"Ja mitähän odotatte löytävänne tämän rautakuoren alta?" sanoi Richard,

kun päästä otettu kypäri paljasti sir Kennethin jalot kasvot, jotka

hehkuivat yhtä paljon äsken kestetyistä vaivoista kuin nykyhetken

mielenliikutuksesta. "Mitä pidätte hänestä, aatelismiehet ja

kaunottaret?" jatkoi Richard. "Onko hän nyt nubialaisen orjan taikka

nimettömän, arvottoman seikkailian näköinen? Ei tosiaan, hyvän miekkani

nimessä, tässä hänen moninaiset valepukunsa loppuvat! Hän on laskeunut

polvilleen teidän eteenne, ilman että olette häntä tunteneet muuta kuin

hänen miekkansa kautta -- hän nousee ylös, yhtä mainittavana rikkautensa

kuin syntyperänsä puolesta. Onnea etsivä ritari Kenneth nousee ylös

Davidina, Huntingdonin kreivinä, Skotlannin perintöruhtinaana!"

Yleinen hämmästyksen huuto kuului tämän selityksen johdosta ja Edith

pudotti kypärän, jota hän piti kädessään.

"Niin, ystäväni", sanoi kuningas, "niin on tosiaan asianlaita. Te

tiedätte, kuinka Skotlannin kuningas petti meidät, kun hän lupasi

lähettää tämän urhoollisen kreivin johdannon alla paraat ja jaloimmat

soturinsa auttamaan meitä Palestinan vallottamisessa, vaan ei

välipuhettansa täyttänyt. Tämä jalo nuorukainen, jonka johdolla

skotlantilaiset ristiretkeläiset olisivat marssineet, piti häpeällisenä

olla osaa ottamatta pyhään sotaan ja yhtyi meihin Siciliassa pienen ja

uskollisen palveliaseurueen kanssa, johon tuli lisäksi monta hänen

maanmiestänsä, jotka yhtyivät heihin tuntematta päällikkönsä arvoa.

Kaikki kuninkaallisen prinssin uskotut miehet olivat joutuneet kuoleman

saaliiksi, paitsi yksi ainoa asekantaja, ja hänen liian hyvästi

säilytetty salaisuutensa oli saattaa minun katkaisemaan yhden Europan

toivorikkaimman vesan siinä luulossa, että hän ainoastaan oli

skotlantilainen seikkailia. -- Miksi ette ilmottaneet arvoanne, jalo

Huntingdon, kun pikaisen ja kiukkuisen tuomioni kautta jouduitte

vaaraan? Oliko se sentähden, että luulitte Richardin voivan

väärinkäyttää valtaansa, kruununperillisen kuoleman kautta kostaaksensa

kuninkaalle, joka niin usein oli osottanut vihamielisyyttään?"

"Niin pahaa en ajatellut teistä, kuningas Richard", vastasi Huntingdonin

kreivi, "vaan ylpeyteni ei myöntänyt minulle ilmaista itseäni Skotlannin

prinssinä pelastaakseni henkeä, jonka olin menettänyt velvollisuudestani

luopumalla. Muuten olin tehnyt lupauksen olla säätyäni ilmaisematta,

kunnes ristiretki oli päättynyt, ja minä ilmaisin sen ainoastaan _in

articulo mortis_ ja ripin sinetin alla tälle pyhälle erakolle".

"Se oli sitte tieto tästä salaisuudesta, joka pakotti tuota pyhää miestä

niin hartaasti rukoilemaan että minä peruuttaisin ankaran tuomioni?"

sanoi Richard. "Syystä hän sanoi, että jos tämä urhoollinen ritari minun

käskystäni tapettaisiin, minä vastedes soisin sen teon tekemättömäksi,

vaikka se olisi maksanut jäseneni -- jäsenen! Minä olisin suonut sen

jääneeksi tekemättä, vaikkapa henkeni olisin menettänyt -- sillä mailma

olisi sanonut, että Richard oli väärinkäyttänyt sitä tilaa, johon

Skotlannin kruununperillinen, luottaen hänen jalomielisyyteen, oli

joutunut".

"Vaan emmekö teidän majesteetiltänne voi saada tietää minkä kummallisen

ja onnellisen sattumuksen kautta tämä arvotus viimein on arvattu?" kysyi

kuninkaatar Berengaria.

"Minä sain Englannista kirjeitä", sanoi kuningas, "jotka muiden ikävien

uutisten joukossa myöskin kertoivat, että Skotlannin kuningas oli

vanginnut kolme englantilaista aatelismiestä, jotka olivat

vaellusretkellä pyhän Ninianin tykö, ja syyksi maininnut, että hänen

perillisensä, jonka oli luultu taistelevan saksalaisten ritarien

riveissä pakanoita vastaan Preussissa, tosiaan oleskeli leirissämme ja

minun vallassani; ja sen vuoksi Wilhelm aikoi pidättää nämät

aatelismiehet panttivankina. Tästä minä ensiksi aloin aavistaa Leopartin

ritarin todellista säätyä ja epäluulojani vahvisti de Vaux, joka

Askalonista palatessaan toi takaisin Huntingdonin kreivin ainoan

palvelian, erään paksupäisen orjan, joka oli kävellyt kolmekymmentä

peninkuormaa ilmottaakseen de Vaux'lle salaisuuden, jonka hän olisi

voinut ilmottaa minulle".

"Vanhalle Strauchanille on annettava anteeksi", sanoi Gilslannin lordi;

"sillä hän tiesi omasta kokemuksesta, että minun sydämeni on hiukan

hellempi, kuin jos nimeni olisi Plantagenet".

"Sydämesi hellä, sinä vanha rautamöhkäle, sinä Cumberlannin pii!"

huudahti Richard. "Juuri me, Plantagenet'n perhekunnan jäsenet, voimme

kerskailla hellistä, tuntehikkaista sydämistä. Edith", sanoi hän

kääntyen orpanansa puoleen silmäyksellä, joka juoksutti veret tytön

poskille, "anna minulle kätesi, kaunis serkkuni, ja myöskin sinä,

Skotlannin prinssi".

"Malttakaa, teidän majesteetinne", sanoi Edith, vetäytyen pois ja

koettaen salata hämmennystänsä yrittämättä laskea leikkiä kuninkaallisen

sukulaisensa herkkäuskoisuudesta. "Ettekö muista, että käteni piti olla

merkki saracenein ja arapialaisten -- Saladinin ja koko hänen turbaniin

puetun sotajoukkonsa kääntymiseen kristinuskon?"

"Aivan niin, vaan ennustuksen tuuli on siirtynyt ja puhaltaa nyt

toisaalta", vastasi Richard.

"Älkää laskeko leikkiä, jottei teitä sidottaisi vahvemmilla kahleilla",

sanoi erakko, astuen esiin. "Taivaan sotajoukko ei kirjota muuta kuin

totuutta loistaviin aikakirjoihinsa -- ihmisen silmä on vain liian

heikko selvästi lukemaan niiden kirjotusta. Tietäkää, että kun Saladin

ja Kenneth Skotlannista nukkuivat luolassani, luin minä tähdissä, että

kattoni alla lepäsi eräs prinssi, Richardin luonnollinen vihollinen,

jonka sallimus oli määrännyt Edith Plantagenet'n puolisoksi. Saatoinko

silloin epäillä, että tämä olisi sulttani, jonka hyvin tunsin, koska hän

usein kävi kammiossani puhumassa taivaankappalten liikunnoista?

Taivaslaen loistava valo sanoi vielä lisäksi, että tämä prinssi, Edith

Plantagenet'n mies, olisi kristitty; ja minä heikko, tietämätön

selittäjä, arvelin Saladinin kääntyväksi kristinuskoon, sitä enemmin,

koska hänen suuret avunsa näkyivät tekevän hänen mahdolliseksi oikiaan

oppiin. Tunto heikkoudestani on painanut minun maahan; vaan maassa olen

löytänyt lohdutusta! En ole oikein lukenut muiden kohtaloita -- kuka

takaa, etten ole omaani väärin käsittänyt? Jumala ei tahdo, että ihminen

tunkeupi hänen neuvotteluihin tahi tutkii hänen kätketyitä salaisuuksia.

Meidän tulee odottaa hänen aikaansa, valvomalla, ja rukoilemalla,

pelvossa ja toivossa. Minä tulin tänne ankarana ennustajana, ylpeänä

profeetana, taitavana, kuten luulin, opettamaan ruhtinaita ja vieläpä

varustettuna ylenluonnollisilla tiedoilla, vaan sellaisen taakan

rasittamana, jota en luullut muiden hartioiden kuin omaini voivan

kantaa. Vaan kahleeni ovat nyt ratkotut! Minä lähden täältä, nöyränä

tietämättömyydessäni, katuvaisena vaan ei toivotonna".

Näin puhuttuaan hän erkani seurasta ja sanotaan, että siitä ajasta

hulluuden kohtaukset harvemmin vaivasivat häntä, sekä että hänen

katumuksenharjotukset tulivat leppeämmiksi ja että parempi toivo

tulevaisuudesta seurasi niitä. Itse mielipuolisuudessakin on niin paljo

itserakkautta, että vakuutus siitä, että hän niin suurella kiivaudella

oli julistanut ja suosinut perätöntä ennustusta, näkyi vaikuttavan kuten

suonen-isku ihmisruumiiseen ja asettavan kuumetta, joka raivosi hänen

aivoissansa.

Turha on ruveta tarkemmin selvittelemään, mitä tämän perästä tapahtui

kuninkaattaren teltassa, tahi tiedustamaan, oliko Kenneth Huntingdonin

kreivinä yhtä mykkä Edithin läsnä ollessa, kuin ennen, koska hänen

täytyi käyttää itseään tuntemattomana, halpana ritarina. Voipi varmana

pitää, että hän nyt tarpeellisella voimalla ilmaisi sitä hellää liekkiä,

jota hänen niin usein ennen oli ollut vaikea sanoilla selittää.

Päivällistunti lähestyi nyt ja Saladin odotteli kristittyjen ruhtinasten

tuloa erääseen telttaan, joka, suuruuteen katsomatta, aivan vähän

ulkonäöltään erosi köyhän kurdilaisen tahi arapialaisen tavallisesta

asunnosta; vaan tuon laajan, mustan katon alla oli pidot valmistetut

suurimmalla itämaisella komeudella; kallisarvoisimpia mattoja oli

levitetty lattialle ja tyynyjä asetettu vierasten mukavuutta varten.

Vaan me emme voi ruveta kertomaan komeoista kulta- ja hopeakankaista,

uhkeoista arabeskikirjauksista, kallisarvoisista kashmirishaaleista ja

indialaisista musliinivaatteista, jotka täällä olivat levitettyinä

kaikessa loistossaan; vielä vähemmin kertomaan kaikista sylttiherkuista

ja erivärisillä riiskryyneillä ympäröidyistä höystelihoista sekä

kaikista muista itämaisen keittotaidon herkuista. Kokonaisia,

paistetuita lampaita ja sekä metsä- että aljuja lintuja oli ladottu

suurille kulta-, hopia- ja poslinivadeille ja näiden välissä seisoi

suuria sorbetilla täytettyjä ruukkuja, jäähdytettyjä lumella ja jäällä

Libanonin vuorirotkoista. Kasa komeoita päänaluksia juhlasalin yläpäässä

näkyi olevan aiottu isännälle ja niille korkea-arvoisimmille

henkilöille, joita hän katsoi hyväksi kutsua tälle kunnia-istuimelle;

kaikkialla teltan katossa, vaan varsinkin mainitun kunnia-istuimen

päällä riippui joukko lippuja ja viirejä, merkkejä voitetuista

tappeluista ja kukistetuista valtakunnista. Vaan etumaisena ja ylinnä

kaikkia näkyi pitkä keihäs, johon oli kiinnitetty ruumiin käärinliinat,

tuolla merkillisellä kirjotuksella: "_Saladinin, Kuningasten Kuninkaan

-- Saladinin Voitonsankarien Voittajan -- Saladinin Täytyy Kuolla_".

Kaiken tämän loisteen keskellä seisoivat orjat, jotka olivat

valmistaneet ruuan, päät kyyryssä ja kädet ristissä, vaiti ja

liikkumattomina kuin kuvapatsas tahi _automatit_, jotka odottavat

taideniekan koskettelemista joutuaksensa liikuntoon.

Sulttania, kuten useimpia hänen aikalaisiaan, vaivasi aikakauden

taika-usko ja odottaessaan ruhtinaallisten vierastensa tuloa, hän

tarkasteli erästä horoskopia sekä siihen kuuluvaa selitystä, jonka

Engaddin erakko oli lähettänyt hänelle, ennen leiristä lähtöänsä.

"Kummallinen ja salaperäinen tiede", hän sanoi itsekseen, "joka luvaten

siirtää peitettä tulevaisuuden edestä syrjään, saattaa harhateille

niitä, joita se näkyy opastavan oikeaan, ja pimentää sitä näyttämöä,

jota se on muka valaiseva! Kuka ei olisi väittänyt, että minä olin se

erittäin vaarallinen vihollinen tälle Richardille, jonka vihollisuus

tulisi lakkaamaan naimisen kautta hänen sukulaisensa kanssa? Ja

kuitenkin nyt näyttää siltä, että tuon urhoollisen kreivin ja prinsessan

yhdistys tulee rakentamaan ystävyyttä Richardin ja Skotlannin välillä,

joka viimemainittu on hänelle paljo vaarallisempi vihollinen kuin minä,

juuri kuin villikissa huoneessa on enemmän peljättävä kuin jalopeura

etäisessä erämaassa. Mutta", jatkoi hän puoli-ääneen, "tähtien asema

ilmotti myös, että prinsessan mies oli oleva kristitty. -- Kristitty!"

kertoi hän tuokion perästä -- "Tämä antoi mielettömälle haaveksivalle

tähtitutkialle aihetta siihen toivoon, että minä luopuisin uskostani!

Vaan minua, profeetamme uskollista seuraajaa, sen olisi pitänyt

huomauttaa ereyksestäni. Makaa tuossa, merkillinen paperi", hän jatkoi

pistäessään sen päänalasensa alle; "kummalliset ovat ennustuksesi ja

myöskin vaaralliset, koska ne, silloinkin kuin itsessään ovat tosia,

kuitenkin pettävät niitä, jotka koettavat selittää niiden sisältöä. --

Mitä nyt? Mitä tämä sisääntunkeminen merkitsee?"

Tämä sanottiin kääpiö Nectabanukselle, joka hirveästi säikähtäneenä

syöksi telttaan; hänen rumat kasvonsa olivat kauhusta käyneet vielä

rumemmiksi -- silmät tuijottivat päässä, suu oli auki ja kurttuiset,

rujostuneet kädet ja sormet harillansa.

"Mitä nyt?" sanoi sulttani ankarasti,

"_Accipe hoc!_" ähkyi kääpiö.

"_Hoc!_ Mitä sanot?" jatkoi sulttani.

"_Accipe hoc!_" vastasi tuo hämmästynyt raukka, tietämättä kenties, että

kertoi samat sanat kuin ennen.

"Mene tiehes!" sanoi sulttani. "Minua ei huvita kuulla hullutuksia".

"En minä ole hullu", sanoi kääpiö, "enemmän kuin tarvitaan, että

hulluuteni auttaisi järkeäni ansaitsemaan minulle, kurjalle raukalle,

jokapäiväisen leipäni. Kuule, kuule minua, suuri sulttani!"

"No, jos sinä valitat jostakin todellisesta vääryydestä", sanoi Saladin,

"on kuningas velvollinen kuulemaan sanojasi, olitpa viisas tai hullu. --

Tule tänne kanssani", jatkoi hän vieden hänen teltan sisempään osaan.

Mitä heidän puheensa lie koskenutki, keskeytti sitä pian torvien

toitotus, joka ilmotti kristittyjen ruhtinasten tuloa. Saladin tervehti

heitä teltassaan kuninkaallisella kohteliaisuudella, joka oli sekä hänen

että heidän arvonsa mukainen, vaan erityistä kohteliaisuutta hän osotti

nuorelle Huntingdonin kreiville, jolle hän jalomielisesti toivotti onnea

hänen nykyisten iloisten toivettensa johdosta, vaikka ne olivatkin

tehneet tyhjäksi Saladinin omat toiveet.

"Mutta älä luule, jalo nuorukainen", sanoi sulttani, "että Skotlannin

prinssi on enemmän tervetullut Saladinin luokse, kuin Kenneth oli

yksinäiselle Ilderimille, kun he tapasivat toisensa erämaassa, tahi kuin

alakuloinen etiopialainen oli Adonebek El Hakimille. Urhoollisella ja

jalolla sielulla, kuten sinun, on oma arvonsa, huolimatta säädystä ja

syntyperästä, juuri kuin tämä raikas juoma, jonka tässä sinulle tarjoan,

on yhtä makeaa, juotiinpa se savi-astiasta tahi kultaisesta maljasta".

Huntingdonin kreivi antoi sopivan vastauksen, kiitollisesti tunnustaen

niitä monia ja suuria palveluksia, joita jalomielinen sulttani oli

hänelle tehnyt; vaan juotuaan Saladinin maljan siitä sorbetipikarista,

jonka tämä oli tarjonnut hänelle, ei hän voinut olla hymysuin sanomatta:

"urhoollinen ratsumies Ilderim ei tiennyt, miten jää muodostui; vaan

antelias sulttani jäähdyttää sorbetinsa lumella".

"Tahdotko, että arapialainen tahi kurdilainen olisi yhtä ymmärtäväinen

kuin Hakim?" sanoi sulttani, "joka pukeutuu valepukuun, hänen täytyy

antaa sydämensä tunteiden ja päänsä opin olla sen puvun kaltainen, jonka

hän on ottanut ylleen. Minä halusin nähdä, miten urhoollinen ja

rehellinen ritari Frangistanista käyttäisi itseänsä väittelyssä

semmoisen henkilön kanssa, kuin minä silloin näytin olevan. Sentähden

olin epäilevinäni yleisesti myönnetyn asian totuutta nähdäkseni, millä

perustuksella väitteitäsi puollustaisit".

Kummastelematta kuullen, että jäähdytettyä sorbetia oli saatavissa,

tarttui Itävallan arkkiherttua, joka seisoi vähän syrjässä,

erinomaisella mielihyvällä ja hiukan kömpelösti suureen maljaan, juuri

kun Huntingdonin kreivi oli laskemaisillaan sen luotansa.

"Hyvin virkistyttävää!" huudahti hän aika kulauksen perästä, jonka

päivän helle ja kuume-oireet eilispäivän päihtymyksen vuoksi tekivät

erittäin tervetulleeksi; ja huoahtaen hän kurotti maljan

temppeliritarein suurimestarille. Saladin antoi merkin kääpiölle, joka

astui esiin ja karkealla äänellä lausui sanat: _Accipe hoc!_

Temppeliherra säpsähti, kuten hevonen, joka äkkää jalopeuran pensaan

juuressa polun varrella; vaan hän tointui heti ja nosti maljan

huulilleen, kenties näin salatakseen hämmennystään. -- Vaan nämä huulet

eivät koskaan koskeneet maljan laitaa. Saladinin miekka lensi tupestaan,

kuten salama pilvistä iskee. Se välähti ilmassa ja suurimestarin pää

vyöryi teltan toiseen päähän, vaan ruumis jäi sekunniksi seisomaan malja

yhä kädessä, ja kaatui sitten, jolloin juoma sekaantui suonista

purskahtavan veren kanssa yhteen.

"Petosta!" huudettiin joka taholta ja Leopold, joka seisoi lähinnä

Saladinia ja hänen veristä miekkaansa, juoksi taaksepäin, ikäänkuin

peljäten että nyt tulisi hänen vuoro. Richard ja muut laskivat kätensä

miekkaan.

Talismani · 第 31 / 32 段