vaan siihen oli lisätty kaulapanta ja katkaistu kahle, jotka
muistuttivat hänen äskeisestä vankeudesta. Markiisin kilvessä oli hänen
arvonimensä[1] johdosta kuvattuna jyrkkä, piikkinen vuori. Ritarit
nostivat ja puistelivat keihäitään ikäänkuin koetellakseen kömpelöiden
aseiden painoa ja vahvuutta, jonka perästä laskivat ne alas. Kummit,
julistajat ja asekantajat vetäytyivät nyt aidakkeiden luo ja molemmat
taisteliat istuivat vastapäätä toisiansa, kasvot kasvoja vastaan,
keihäät lasketut alas ja kypärinsilmikot kiinni sekä ruumiit niin
asepuvulla verhottuina, että he pikemmin olivat valettujen
rautapatsaiden kuin lihasta ja verestä luotujen olentojen näköisiä.
Odotuksen äänettömyys oli nyt yleinen -- katseliat hengittivät nopeasti
ja heidän sielunsakin näyttivät siirtyneen silmiin; ei ainoatakaan ääntä
kuulunut, paitsi tulisten sotaratsujen korskumista ja raappimista, jotka
arvaten mitä oli tulemassa levottomina odottivat saada rynnätä
eteenpäin. Näin he seisoivat noin kolme minutia, kun sulttanin merkistä
sadan soittokoneen kimeä ääni yhtä haavaa kaikui läpi ilman ja ritarit
kannustivat hevosensa, laskivat ohjakset höllälleen, täyttä laukkaa
hyökkäsivät eteenpäin ja kohtasivat toisiansa radan keskellä töminällä,
joka oli ukkosen jyrinän kaltainen. Voitto ei ollut epäilyksen alainen,
ei silmänräpäystäkään. Konrad kyllä osotti olevansa tottunut soturi;
sillä hän osasi keskelle vastustajansa kilpeä ja käytti keihästä
sellaisella voimalla ja tarkkuudella, että se meni pirstaleiksi
teräskärjestään aina rautahansikkaan saakka. Sir Kennethin hevonen
peräytyi muutaman askeleen ja lankesi kintuilleen; vaan ratsastaja nosti
sen helposti pystyyn kädellä ja ohjaksilla. Mutta Konrad oli
auttamattomissa. Sir Kennethin keihäs oli lävistänyt kilven ja
milanolaisen teräshaarniskan sekä tunkeunut sen _secretin_ eli
pansaripaidan läpi, joka pidettiin haarniskan alla, haavottanut häntä
syvästi rintaan ja viskannut hänen satulasta, katkennut keihäänkärki
haavassa. Kummit, julistajat ja itse Saladin, joka oli astunut alas
istuimeltansa, riensivät haavotetun luokse; sillä välin sir Kenneth,
joka oli hypännyt hevosen seljästä ja paljastanut miekkansa, koska hän
ei vielä tiennyt Konradin aivan avuttomaksi, käski hänen tunnustaa
rikollisuutensa. Kypäri riisuttiin kiireesti päästä, ja haavotettu,
tuimasti tuijottaen taivasta kohti, vastasi: "mitä vielä tahdotte? --
Jumala on tuominnut oikein -- minä olen syyllinen -- vaan leirissä
löytyy syyllisempiä kuin minä, säälikää sieluani ja hankkikaa minulle
rippi-isä."
[1] *Montserrat*, _Monte Serrato_, merkitsee: piikkinen vuori.
Nämät sanat lausuttuaan hän pyörtyi.
"Talismani, se voimakas lääke, kuninkaallinen veljeni", sanoi Richard
Saladinille.
"Tuo petturi", vastasi sulttani, "ansaitsisi pikemmin että häntä
jaloista laahattaisiin turnauskentällä hirsipuuhun, kuin että hän tulisi
osalliseksi talismanin voimasta -- ja joku semmoinen kohtalo on myös
kirjotettu hänen kasvoihinsa", hän lisäsi tarkasti katseltuaan
haavotettua; "sillä vaikka haava ehkä voidaan parantaa, on Azraelin
merkki painettu tuon katalan otsaan".
"Kaikessa tapauksessa pyydän sinua tekemään, mitä voit hänen
hyväksensä", sanoi Richard, "että hän edes ennättäisi syntinsä tunnustaa
-- älä tapa sekä ruumista että sielua! Puoli tuntia voipi hänelle olla
tuhannen kertaa suuremmasta arvosta, kuin vanhimman patriarkan
elinaika".
"Kuninkaallisen veljeni tahto tapahtukoon", sanoi Saladin, "Orjat,
kantakaa telttaamme tämä haavotettu mies".
"Se ei saa tapahtua", sanoi temppeliherra, joka tähän saakka oli
synkällä äänettömyydellä tapausta katsellut. -- "Itävallan arkkiherttua
ja minä emme salli, että tämä onneton, kristitty ruhtinas jätetään
saraceneille heidän loihtukeinojensa esineeksi. Me olemme hänen kummit
ja vaadimme, että hän jätetään meidän hoidettavaksi".
"Se tahtoo sanoa, te kiellätte käyttämästä niitä varmoja keinoja, jotka
ovat tarjona hänen tointumiseen?" sanoi Richard.
"Ei, ei suinkaan", vastasi suurimestari, malttaen mielensä. -- "Jos
sulttani käyttää luvallisia keinoja, niin hän hoitakoon sairasta minun
teltassani".
"Veli kulta, tee se, ole hyvä", sanoi Richard Saladinille, "vaikka lupa
on jotensakin epäkohteliaasti annettu. Vaan nyt hauskempiin asioihin! --
Puhaltakaa torvensoittajat, hurratkaa, englantilaiset, Englannin
sankarin kunniaksi!"
Vaskirummut, torvet ja cymbalit helähtivät yhtä haavaa, ja se voimakas
säännöllinen hurrahuuto, jolla englantilaiset vanhuudesta ovat
ilmottaneet mielisuosiotansa, kuului arabialaisten kimeäin,
epäsäännöllisten kirkunain keskellä, kuten urkujen akordit myrskyn
vinkuessa. Viimein oltiin ääneti.
"Leopartin urhoollinen ritari", jatkoi Richard, "sinä olet osottanut,
että ethiopialainen voipi muuttaa ihonsa värin ja leoparti täplänsä,
vaikka oppineet raamatun todistuksella väittävät sitä mahdottomaksi.
Kuitenkin minulla on enemmän sanomista teille naisten kuullen, joiden
luo minä nyt saatan teidät ja jotka paraiten voivat arvostella ja
palkita ritarillisia sankaritöitä".
Leopartin ritari suostuen kumarsi.
"Ja sinä, ruhtinaallinen Saladin, tulet myöskin heitä tervehtimään",
jatkoi Richard. "Minä vakuutan, että meidän kuninkaattaremme ei pidä
itseänsä tervetulleena, jollei hänelle suoda tilaisuus kiittää
kuninkaallista isäntäänsä aivan ruhtinaallisesta vastaanotosta".
Saladin kumarsi miellyttävällä tavalla, vaan ei suostunut kutsuun.
"Minun täytyy haavotettua hoitaa", sanoi hän. "Lääkäri yhtä vähän luopuu
sairaastansa, kuin soturi taistelukentältä, vaikkapa hän kutsuttaisiin
itse paratiisin saliin. Tiedä sitäpaitsi, kuningas Richard, että
itämaalaisen veri ei juokse niin tyynesti kaunotarten seurassa, kuin
kansalaistesi. Mitä itse raamattu sanoo? "Hänen neitsyeellinen silmänsä
on kuin profetan miekanterä; kukapa rohkenee siihen katsella? Joka ei
tahdo tulla poltetuksi, karttaa tulisille hiilille astumasta --
ymmärtäväinen ihminen ei pidä tappuroita palavan tulisoiton edessä. --
Hän, sanoo viisas, joka on menettänyt aarteen, ei ole järkevä, jos
kääntää päänsä sitä katsellakseen".
Richard, niinkuin hyvin saattaa arvata, kunnioitti tätä
hienotuntoisuutta, jonka perustuksena oli hänen omasta käsityksestään
niin suuresti eroavat tavat, eikä sen kovemmin uudistanut pyyntöänsä.
"Päivälliseksi", sanoi sulttani poislähtiessään, "toivon, että te kaikki
suvaitsette atrioida kurdilaisen päällikön mustan kamelinahka teltan
suojassa".
Sama kutsumus kulki kaikille kristityille, jotka arvonsa puolesta olivat
kyllin ylhäisiä päästäkseen ruhtinaallisiin kemuihin osallisiksi.
"Kuulkaa!" sanoi Richard, "rummut ilmottavat että kuninkaattaremme ja
hänen naisensa lähtevät pois lehteriltänsä -- ja kas, turbanit vaipuvat
maahan, ikäänkuin murhan-enkeli olisi niihin koskenut! Kaikki makaavat
pitkänänsä, juurikuin arapialaisen silmän katsahus voisi himmentää ladyn
poskien hohdetta! -- Tulkaa, lähdetään telttaan ja viedään voittajamme
riemusaatossa sinne. Kuinka surkuttelen jaloa sulttania, joka tuntee
rakkautta ainoastaan sellaisena kuin alhaisemmat luontokappaleet sitä
tuntevat".
Blondel viritti harppunsa sotaisimpiin säveliin, kun voittaja tuotiin
kuningatar Berengarian telttaan. Hän astui sisään ja molemmat hänen
kumminsa Richard ja Tuomas Pitkämiekka seurasivat häntä kummallakin
puolen. Voittaja laskeusi kauniisti polvilleen kuningatar Berengarian
eteen, vaikka enemmän kuin toinen puoli tästä kunnianosotuksesta
kaikessa hiljaisuudessa oli aiottu kuningattaren oikealla puolella
istuvalle Edithille.
"Riisukaa, jalot naiset, häneltä aseet", sanoi kuningas, joka kernaasti
noudatti vanhoja ritarillisia tapoja. "Kauneus kunnioittakoon
ritarillisuutta! Päästä häneltä kannukset irti, Berengaria! Jos oletki
kuningatar, olet kuitenkin velvollinen hänelle osottamaan kaikkea
suosiota mitä suinkin voit. -- Ota kypäri hänen päästään Edith! Tämän
käden kautta vannon, että sinun täytyy se tehdä, vaikka olisit ylpein
Plantagenet koko suvussa ja hän olisi köyhin ritari maan päällä!"
Molemmat naiset tottelivat kuninkaan käskyä; Berengaria kiirehtivällä
toimeliaisuudella, ikäänkuin pelokkaasti haluten täyttää miehensä
tahtoa, ja Edith välistä punastuen, välistä vaaleten, kun hän
Pitkämiekan avulla verkalleen ja kömpelösti aukaisi soljet, jotka
kiinnittivät kypäriä kaulukseen.
"Ja mitähän odotatte löytävänne tämän rautakuoren alta?" sanoi Richard,
kun päästä otettu kypäri paljasti sir Kennethin jalot kasvot, jotka
hehkuivat yhtä paljon äsken kestetyistä vaivoista kuin nykyhetken
mielenliikutuksesta. "Mitä pidätte hänestä, aatelismiehet ja
kaunottaret?" jatkoi Richard. "Onko hän nyt nubialaisen orjan taikka
nimettömän, arvottoman seikkailian näköinen? Ei tosiaan, hyvän miekkani
nimessä, tässä hänen moninaiset valepukunsa loppuvat! Hän on laskeunut
polvilleen teidän eteenne, ilman että olette häntä tunteneet muuta kuin
hänen miekkansa kautta -- hän nousee ylös, yhtä mainittavana rikkautensa
kuin syntyperänsä puolesta. Onnea etsivä ritari Kenneth nousee ylös
Davidina, Huntingdonin kreivinä, Skotlannin perintöruhtinaana!"
Yleinen hämmästyksen huuto kuului tämän selityksen johdosta ja Edith
pudotti kypärän, jota hän piti kädessään.
"Niin, ystäväni", sanoi kuningas, "niin on tosiaan asianlaita. Te
tiedätte, kuinka Skotlannin kuningas petti meidät, kun hän lupasi
lähettää tämän urhoollisen kreivin johdannon alla paraat ja jaloimmat
soturinsa auttamaan meitä Palestinan vallottamisessa, vaan ei
välipuhettansa täyttänyt. Tämä jalo nuorukainen, jonka johdolla
skotlantilaiset ristiretkeläiset olisivat marssineet, piti häpeällisenä
olla osaa ottamatta pyhään sotaan ja yhtyi meihin Siciliassa pienen ja
uskollisen palveliaseurueen kanssa, johon tuli lisäksi monta hänen
maanmiestänsä, jotka yhtyivät heihin tuntematta päällikkönsä arvoa.
Kaikki kuninkaallisen prinssin uskotut miehet olivat joutuneet kuoleman
saaliiksi, paitsi yksi ainoa asekantaja, ja hänen liian hyvästi
säilytetty salaisuutensa oli saattaa minun katkaisemaan yhden Europan
toivorikkaimman vesan siinä luulossa, että hän ainoastaan oli
skotlantilainen seikkailia. -- Miksi ette ilmottaneet arvoanne, jalo
Huntingdon, kun pikaisen ja kiukkuisen tuomioni kautta jouduitte
vaaraan? Oliko se sentähden, että luulitte Richardin voivan
väärinkäyttää valtaansa, kruununperillisen kuoleman kautta kostaaksensa
kuninkaalle, joka niin usein oli osottanut vihamielisyyttään?"
"Niin pahaa en ajatellut teistä, kuningas Richard", vastasi Huntingdonin
kreivi, "vaan ylpeyteni ei myöntänyt minulle ilmaista itseäni Skotlannin
prinssinä pelastaakseni henkeä, jonka olin menettänyt velvollisuudestani
luopumalla. Muuten olin tehnyt lupauksen olla säätyäni ilmaisematta,
kunnes ristiretki oli päättynyt, ja minä ilmaisin sen ainoastaan _in
articulo mortis_ ja ripin sinetin alla tälle pyhälle erakolle".
"Se oli sitte tieto tästä salaisuudesta, joka pakotti tuota pyhää miestä
niin hartaasti rukoilemaan että minä peruuttaisin ankaran tuomioni?"
sanoi Richard. "Syystä hän sanoi, että jos tämä urhoollinen ritari minun
käskystäni tapettaisiin, minä vastedes soisin sen teon tekemättömäksi,
vaikka se olisi maksanut jäseneni -- jäsenen! Minä olisin suonut sen
jääneeksi tekemättä, vaikkapa henkeni olisin menettänyt -- sillä mailma
olisi sanonut, että Richard oli väärinkäyttänyt sitä tilaa, johon
Skotlannin kruununperillinen, luottaen hänen jalomielisyyteen, oli
joutunut".
"Vaan emmekö teidän majesteetiltänne voi saada tietää minkä kummallisen
ja onnellisen sattumuksen kautta tämä arvotus viimein on arvattu?" kysyi
kuninkaatar Berengaria.
"Minä sain Englannista kirjeitä", sanoi kuningas, "jotka muiden ikävien
uutisten joukossa myöskin kertoivat, että Skotlannin kuningas oli
vanginnut kolme englantilaista aatelismiestä, jotka olivat
vaellusretkellä pyhän Ninianin tykö, ja syyksi maininnut, että hänen
perillisensä, jonka oli luultu taistelevan saksalaisten ritarien
riveissä pakanoita vastaan Preussissa, tosiaan oleskeli leirissämme ja
minun vallassani; ja sen vuoksi Wilhelm aikoi pidättää nämät
aatelismiehet panttivankina. Tästä minä ensiksi aloin aavistaa Leopartin
ritarin todellista säätyä ja epäluulojani vahvisti de Vaux, joka
Askalonista palatessaan toi takaisin Huntingdonin kreivin ainoan
palvelian, erään paksupäisen orjan, joka oli kävellyt kolmekymmentä
peninkuormaa ilmottaakseen de Vaux'lle salaisuuden, jonka hän olisi
voinut ilmottaa minulle".
"Vanhalle Strauchanille on annettava anteeksi", sanoi Gilslannin lordi;
"sillä hän tiesi omasta kokemuksesta, että minun sydämeni on hiukan
hellempi, kuin jos nimeni olisi Plantagenet".
"Sydämesi hellä, sinä vanha rautamöhkäle, sinä Cumberlannin pii!"
huudahti Richard. "Juuri me, Plantagenet'n perhekunnan jäsenet, voimme
kerskailla hellistä, tuntehikkaista sydämistä. Edith", sanoi hän
kääntyen orpanansa puoleen silmäyksellä, joka juoksutti veret tytön
poskille, "anna minulle kätesi, kaunis serkkuni, ja myöskin sinä,
Skotlannin prinssi".
"Malttakaa, teidän majesteetinne", sanoi Edith, vetäytyen pois ja
koettaen salata hämmennystänsä yrittämättä laskea leikkiä kuninkaallisen
sukulaisensa herkkäuskoisuudesta. "Ettekö muista, että käteni piti olla
merkki saracenein ja arapialaisten -- Saladinin ja koko hänen turbaniin
puetun sotajoukkonsa kääntymiseen kristinuskon?"
"Aivan niin, vaan ennustuksen tuuli on siirtynyt ja puhaltaa nyt
toisaalta", vastasi Richard.
"Älkää laskeko leikkiä, jottei teitä sidottaisi vahvemmilla kahleilla",
sanoi erakko, astuen esiin. "Taivaan sotajoukko ei kirjota muuta kuin
totuutta loistaviin aikakirjoihinsa -- ihmisen silmä on vain liian
heikko selvästi lukemaan niiden kirjotusta. Tietäkää, että kun Saladin
ja Kenneth Skotlannista nukkuivat luolassani, luin minä tähdissä, että
kattoni alla lepäsi eräs prinssi, Richardin luonnollinen vihollinen,
jonka sallimus oli määrännyt Edith Plantagenet'n puolisoksi. Saatoinko
silloin epäillä, että tämä olisi sulttani, jonka hyvin tunsin, koska hän
usein kävi kammiossani puhumassa taivaankappalten liikunnoista?
Taivaslaen loistava valo sanoi vielä lisäksi, että tämä prinssi, Edith
Plantagenet'n mies, olisi kristitty; ja minä heikko, tietämätön
selittäjä, arvelin Saladinin kääntyväksi kristinuskoon, sitä enemmin,
koska hänen suuret avunsa näkyivät tekevän hänen mahdolliseksi oikiaan
oppiin. Tunto heikkoudestani on painanut minun maahan; vaan maassa olen
löytänyt lohdutusta! En ole oikein lukenut muiden kohtaloita -- kuka
takaa, etten ole omaani väärin käsittänyt? Jumala ei tahdo, että ihminen
tunkeupi hänen neuvotteluihin tahi tutkii hänen kätketyitä salaisuuksia.
Meidän tulee odottaa hänen aikaansa, valvomalla, ja rukoilemalla,
pelvossa ja toivossa. Minä tulin tänne ankarana ennustajana, ylpeänä
profeetana, taitavana, kuten luulin, opettamaan ruhtinaita ja vieläpä
varustettuna ylenluonnollisilla tiedoilla, vaan sellaisen taakan
rasittamana, jota en luullut muiden hartioiden kuin omaini voivan
kantaa. Vaan kahleeni ovat nyt ratkotut! Minä lähden täältä, nöyränä
tietämättömyydessäni, katuvaisena vaan ei toivotonna".
Näin puhuttuaan hän erkani seurasta ja sanotaan, että siitä ajasta
hulluuden kohtaukset harvemmin vaivasivat häntä, sekä että hänen
katumuksenharjotukset tulivat leppeämmiksi ja että parempi toivo
tulevaisuudesta seurasi niitä. Itse mielipuolisuudessakin on niin paljo
itserakkautta, että vakuutus siitä, että hän niin suurella kiivaudella
oli julistanut ja suosinut perätöntä ennustusta, näkyi vaikuttavan kuten
suonen-isku ihmisruumiiseen ja asettavan kuumetta, joka raivosi hänen
aivoissansa.
Turha on ruveta tarkemmin selvittelemään, mitä tämän perästä tapahtui
kuninkaattaren teltassa, tahi tiedustamaan, oliko Kenneth Huntingdonin
kreivinä yhtä mykkä Edithin läsnä ollessa, kuin ennen, koska hänen
täytyi käyttää itseään tuntemattomana, halpana ritarina. Voipi varmana
pitää, että hän nyt tarpeellisella voimalla ilmaisi sitä hellää liekkiä,
jota hänen niin usein ennen oli ollut vaikea sanoilla selittää.
Päivällistunti lähestyi nyt ja Saladin odotteli kristittyjen ruhtinasten
tuloa erääseen telttaan, joka, suuruuteen katsomatta, aivan vähän
ulkonäöltään erosi köyhän kurdilaisen tahi arapialaisen tavallisesta
asunnosta; vaan tuon laajan, mustan katon alla oli pidot valmistetut
suurimmalla itämaisella komeudella; kallisarvoisimpia mattoja oli
levitetty lattialle ja tyynyjä asetettu vierasten mukavuutta varten.
Vaan me emme voi ruveta kertomaan komeoista kulta- ja hopeakankaista,
uhkeoista arabeskikirjauksista, kallisarvoisista kashmirishaaleista ja
indialaisista musliinivaatteista, jotka täällä olivat levitettyinä
kaikessa loistossaan; vielä vähemmin kertomaan kaikista sylttiherkuista
ja erivärisillä riiskryyneillä ympäröidyistä höystelihoista sekä
kaikista muista itämaisen keittotaidon herkuista. Kokonaisia,
paistetuita lampaita ja sekä metsä- että aljuja lintuja oli ladottu
suurille kulta-, hopia- ja poslinivadeille ja näiden välissä seisoi
suuria sorbetilla täytettyjä ruukkuja, jäähdytettyjä lumella ja jäällä
Libanonin vuorirotkoista. Kasa komeoita päänaluksia juhlasalin yläpäässä
näkyi olevan aiottu isännälle ja niille korkea-arvoisimmille
henkilöille, joita hän katsoi hyväksi kutsua tälle kunnia-istuimelle;
kaikkialla teltan katossa, vaan varsinkin mainitun kunnia-istuimen
päällä riippui joukko lippuja ja viirejä, merkkejä voitetuista
tappeluista ja kukistetuista valtakunnista. Vaan etumaisena ja ylinnä
kaikkia näkyi pitkä keihäs, johon oli kiinnitetty ruumiin käärinliinat,
tuolla merkillisellä kirjotuksella: "_Saladinin, Kuningasten Kuninkaan
-- Saladinin Voitonsankarien Voittajan -- Saladinin Täytyy Kuolla_".
Kaiken tämän loisteen keskellä seisoivat orjat, jotka olivat
valmistaneet ruuan, päät kyyryssä ja kädet ristissä, vaiti ja
liikkumattomina kuin kuvapatsas tahi _automatit_, jotka odottavat
taideniekan koskettelemista joutuaksensa liikuntoon.
Sulttania, kuten useimpia hänen aikalaisiaan, vaivasi aikakauden
taika-usko ja odottaessaan ruhtinaallisten vierastensa tuloa, hän
tarkasteli erästä horoskopia sekä siihen kuuluvaa selitystä, jonka
Engaddin erakko oli lähettänyt hänelle, ennen leiristä lähtöänsä.
"Kummallinen ja salaperäinen tiede", hän sanoi itsekseen, "joka luvaten
siirtää peitettä tulevaisuuden edestä syrjään, saattaa harhateille
niitä, joita se näkyy opastavan oikeaan, ja pimentää sitä näyttämöä,
jota se on muka valaiseva! Kuka ei olisi väittänyt, että minä olin se
erittäin vaarallinen vihollinen tälle Richardille, jonka vihollisuus
tulisi lakkaamaan naimisen kautta hänen sukulaisensa kanssa? Ja
kuitenkin nyt näyttää siltä, että tuon urhoollisen kreivin ja prinsessan
yhdistys tulee rakentamaan ystävyyttä Richardin ja Skotlannin välillä,
joka viimemainittu on hänelle paljo vaarallisempi vihollinen kuin minä,
juuri kuin villikissa huoneessa on enemmän peljättävä kuin jalopeura
etäisessä erämaassa. Mutta", jatkoi hän puoli-ääneen, "tähtien asema
ilmotti myös, että prinsessan mies oli oleva kristitty. -- Kristitty!"
kertoi hän tuokion perästä -- "Tämä antoi mielettömälle haaveksivalle
tähtitutkialle aihetta siihen toivoon, että minä luopuisin uskostani!
Vaan minua, profeetamme uskollista seuraajaa, sen olisi pitänyt
huomauttaa ereyksestäni. Makaa tuossa, merkillinen paperi", hän jatkoi
pistäessään sen päänalasensa alle; "kummalliset ovat ennustuksesi ja
myöskin vaaralliset, koska ne, silloinkin kuin itsessään ovat tosia,
kuitenkin pettävät niitä, jotka koettavat selittää niiden sisältöä. --
Mitä nyt? Mitä tämä sisääntunkeminen merkitsee?"
Tämä sanottiin kääpiö Nectabanukselle, joka hirveästi säikähtäneenä
syöksi telttaan; hänen rumat kasvonsa olivat kauhusta käyneet vielä
rumemmiksi -- silmät tuijottivat päässä, suu oli auki ja kurttuiset,
rujostuneet kädet ja sormet harillansa.
"Mitä nyt?" sanoi sulttani ankarasti,
"_Accipe hoc!_" ähkyi kääpiö.
"_Hoc!_ Mitä sanot?" jatkoi sulttani.
"_Accipe hoc!_" vastasi tuo hämmästynyt raukka, tietämättä kenties, että
kertoi samat sanat kuin ennen.
"Mene tiehes!" sanoi sulttani. "Minua ei huvita kuulla hullutuksia".
"En minä ole hullu", sanoi kääpiö, "enemmän kuin tarvitaan, että
hulluuteni auttaisi järkeäni ansaitsemaan minulle, kurjalle raukalle,
jokapäiväisen leipäni. Kuule, kuule minua, suuri sulttani!"
"No, jos sinä valitat jostakin todellisesta vääryydestä", sanoi Saladin,
"on kuningas velvollinen kuulemaan sanojasi, olitpa viisas tai hullu. --
Tule tänne kanssani", jatkoi hän vieden hänen teltan sisempään osaan.
Mitä heidän puheensa lie koskenutki, keskeytti sitä pian torvien
toitotus, joka ilmotti kristittyjen ruhtinasten tuloa. Saladin tervehti
heitä teltassaan kuninkaallisella kohteliaisuudella, joka oli sekä hänen
että heidän arvonsa mukainen, vaan erityistä kohteliaisuutta hän osotti
nuorelle Huntingdonin kreiville, jolle hän jalomielisesti toivotti onnea
hänen nykyisten iloisten toivettensa johdosta, vaikka ne olivatkin
tehneet tyhjäksi Saladinin omat toiveet.
"Mutta älä luule, jalo nuorukainen", sanoi sulttani, "että Skotlannin
prinssi on enemmän tervetullut Saladinin luokse, kuin Kenneth oli
yksinäiselle Ilderimille, kun he tapasivat toisensa erämaassa, tahi kuin
alakuloinen etiopialainen oli Adonebek El Hakimille. Urhoollisella ja
jalolla sielulla, kuten sinun, on oma arvonsa, huolimatta säädystä ja
syntyperästä, juuri kuin tämä raikas juoma, jonka tässä sinulle tarjoan,
on yhtä makeaa, juotiinpa se savi-astiasta tahi kultaisesta maljasta".
Huntingdonin kreivi antoi sopivan vastauksen, kiitollisesti tunnustaen
niitä monia ja suuria palveluksia, joita jalomielinen sulttani oli
hänelle tehnyt; vaan juotuaan Saladinin maljan siitä sorbetipikarista,
jonka tämä oli tarjonnut hänelle, ei hän voinut olla hymysuin sanomatta:
"urhoollinen ratsumies Ilderim ei tiennyt, miten jää muodostui; vaan
antelias sulttani jäähdyttää sorbetinsa lumella".
"Tahdotko, että arapialainen tahi kurdilainen olisi yhtä ymmärtäväinen
kuin Hakim?" sanoi sulttani, "joka pukeutuu valepukuun, hänen täytyy
antaa sydämensä tunteiden ja päänsä opin olla sen puvun kaltainen, jonka
hän on ottanut ylleen. Minä halusin nähdä, miten urhoollinen ja
rehellinen ritari Frangistanista käyttäisi itseänsä väittelyssä
semmoisen henkilön kanssa, kuin minä silloin näytin olevan. Sentähden
olin epäilevinäni yleisesti myönnetyn asian totuutta nähdäkseni, millä
perustuksella väitteitäsi puollustaisit".
Kummastelematta kuullen, että jäähdytettyä sorbetia oli saatavissa,
tarttui Itävallan arkkiherttua, joka seisoi vähän syrjässä,
erinomaisella mielihyvällä ja hiukan kömpelösti suureen maljaan, juuri
kun Huntingdonin kreivi oli laskemaisillaan sen luotansa.
"Hyvin virkistyttävää!" huudahti hän aika kulauksen perästä, jonka
päivän helle ja kuume-oireet eilispäivän päihtymyksen vuoksi tekivät
erittäin tervetulleeksi; ja huoahtaen hän kurotti maljan
temppeliritarein suurimestarille. Saladin antoi merkin kääpiölle, joka
astui esiin ja karkealla äänellä lausui sanat: _Accipe hoc!_
Temppeliherra säpsähti, kuten hevonen, joka äkkää jalopeuran pensaan
juuressa polun varrella; vaan hän tointui heti ja nosti maljan
huulilleen, kenties näin salatakseen hämmennystään. -- Vaan nämä huulet
eivät koskaan koskeneet maljan laitaa. Saladinin miekka lensi tupestaan,
kuten salama pilvistä iskee. Se välähti ilmassa ja suurimestarin pää
vyöryi teltan toiseen päähän, vaan ruumis jäi sekunniksi seisomaan malja
yhä kädessä, ja kaatui sitten, jolloin juoma sekaantui suonista
purskahtavan veren kanssa yhteen.
"Petosta!" huudettiin joka taholta ja Leopold, joka seisoi lähinnä
Saladinia ja hänen veristä miekkaansa, juoksi taaksepäin, ikäänkuin
peljäten että nyt tulisi hänen vuoro. Richard ja muut laskivat kätensä
miekkaan.