kypärääni", sanoi kuningas. "Minä olen aina sanonut että sinussa on
vissi määrä sukkeluutta, de Vaux, vaikka saa iskeä moukarilla saadakseen
kipinän esiin. Mutta asiaan takaisin! Onko tuo kelpo ritari hyvin
varustettu ja asustettu?"
"Täydellisesti, armollinen herra, ja komeasti", de Vaux vastasi. "Minä
hyvin tunnen asun -- se on sama, jonka venetialainen komisarius tarjosi
teidän majesteetillenne juuri kuin sairastuitte, viidellä sadalla
byzantinillä".
"Ja jonka hän nyt on uskottomalle sulttanille myönyt arvaten muutamasta
dukaatista enemmän ja paikalla tapahtuvaa maksua vastaan? Nuo
venetialaiset möisivät itse pyhän haudan!"
"Asepukua ei voitaisi konsanaan kantaa jalommassa asiassa", sanoi de
Vaux.
"Kiitos olkoon saracenin jalomielisyyden, eikä venetialaisten ahneuden",
kuningas sanoi.
"Jumala suokoon, että teidän majesteetinne olisi hieman varovaisempi",
sanoi de Vaux levottomasti. "Täällä me nyt seisomme aivan yksinään, kun
kaikki liittolaisemme sen taikka tämän loukkauksen tähden ovat meistä
luopuneet; me emme enään voi toivoa menestystä maalla, ja meidän
tarvitsee vain joutua riitaan tuon amfibillisen tasavallan kanssa, että
kadottaisimme kaikki keinot meritse kotia pääsemisen".
"Siitä kyllä minä pidän huolta", sanoi Richard kärsimättömästi; "mutta
jätä nuhteesi jo vastaiseksi. Kerro minulle kernaammin, sillä se on
tärkeämpää, onko ritarilla rippi-isää?"
"On", vastasi de Vaux; "Engaddin erakko, joka ennen kerta on hänelle
toimittanut samaa palvelusta kun hän valmistausi kuolemaan, ripittää
häntä nytkin; huhu kaksintaistelusta on houkuttanut erakon tänne".
"Se on hyvä", sanoi Richard; "mutta palatakseni ritarin pyyntöön, niin
saat hänelle sanoa, että Richard on vastaanottava häntä, kun hänen
velvollisuutensa täyttäminen Erämaan Timantin luona on sovittanut
rikoksen Pyhän Yrjön kukkulalla; ja kun kuljet leirin kautta, niin anna
kuninkaattarelle tiedoksi, että minä tahdon käydä häntä teltassa
tervehtimässä; sano myöskin Blondelille, että hän kohtaa minua siellä".
De Vaux meni, ja noin tunnin kuluttua Richard kääriytyi levättiinsä,
otti kitharan käteensä ja kulki kuningattaren telttaa kohti. Monta
arapialaista tuli häntä vastaan, mutta käänsivät aina päänsä pois taikka
loivat silmänsä maahan, vaikka hän huomasi että he uteliaina katsoivat
hänen jälkeen, niin pian kun olivat hänen sivuuttaneet. Hän tästä aivan
oikein päätti, että he hänen tunsivat, vaan että joko sulttanin käsky
tai heidän oma itämainen häveliäisyys kielsi heitä olemasta huomaavinaan
hallitsiaa, joka halusi tuntemattomaksi jäädä.
Kun kuningas tuli kuninkaattaren teltan luo, tapasi hän sen vartioina
noita onnettomia, joita itämaalaisten mustasukkaisuus asettaa heidän
Zenanansa ympäri. Blondel käveli oven ulkopuolella kosketellen silloin
tällöin harppunsa kieliä, tavalla, joka sai afrikalaisia näyttämään
elfenluuhampaitansa ja säestämään soittoa eriskummallisilla liikunnoilla
sekä kimeillä, luonnottomilla äänillä.
"Mitä sinä puuhaat tämän mustan eläinlauman kanssa, Blondel?" kuningas
sanoi; "miksi et mene sisälle telttaan?"
"Siksi että taitoni ei tule päättäni eikä sormittani toimeen", vastasi
Blondel, "ja nämä kunnon murjaanit uhkaavat leikata minun pala palalta
kappaleiksi, jos yritän eteenpäin".
"Seuraa sitte minua", kuningas sanoi, "niin olen vartiasi".
Mustanahat laskivat tietysti heti Richard kuninkaan edessä piikkinsä ja
miekkansa alas sekä loivat silmänsä maahan, ikäänkuin eivät olisi olleet
mahdolliset häntä katsomaan. Teltassa he tapasivat kuninkaattaren
keskustellen de Vaux'n kanssa. Sillävälin kuin Berengaria tervehti
Blondelia, haasteli Richard kuningas hetken aikaa hiljaa ja erillään
kauniin sukulaisensa kera.
"Olemmeko vihollisia vielä, ihana Edith?" sanoi hän viimein kuiskaten.
"Emme ole, armollinen herra," Edith vastasi kyllin matalalla äänellä,
ettei se soittoa häirinnyt, "ei kukaan voi kantaa vihaa kuningas
Richardia vastaan, kun hän vain suvaitsee näyttäytyä semmoisena kuin hän
todella on, ylevämielisenä ja jalona, yhtähyvin kuin urhoollisena ja
oikeutta rakastavana".
Näin sanoen hän ojensi kätensä kuninkaalle, joka sitä sovinnonmerkiksi
suuteli ja sitten jatkoi: "te luulette, kaunis serkkuni, että
vihastukseni tuonnoin oli teeskennelty; mutta te erehdytte. Rangaistus,
jonka tuolle ritarille määräsin, oli oikeutettu; sillä kuinka suuri
kiusaus olikin, petti hän kuitenkin hänelle osotetun luottamuksen. Mutta
minä iloitsen kenties yhtä paljon kuin te siitä, että hänellä huomenna
on tilaisuus saada kunniansa takaisin ja todellisen varkaan ja
kavaltajan päälle heittää se häpeä, joka jonkun aikaa on hänen
mainettansa himmentänyt. Ei! jälkimailma moittikoon Richardia hurjasta
pikaisuudesta; mutta se tulee samalla sanomaan, että hän tuomarina oli
oikea, kun hänen tuli olla, ja armollinen, kun hän saattoi olla.
"Älä itseäsi mairittele, kuninkaallinen serkkuni", Edith sanoi. "Kenties
he kutsuvat oikeuttasi julmuudeksi, ja oikullisuudeksi armeliaisuuttas".
"Äläkä sinä ylpistele", sanoi kuningas, "ikäänkuin jos ritarisi jo
voittajana olisi riisumaisillansa sitä asua, jota hän ei vielä ole
päällensäkään pukenut -- Montserrat'n Konradia pidetään hyvänä
keihäsniekkana. Mitäs, jos skotlantilainen joutuisi tappiolle?"
"Se on mahdotonta!" sanoi Edith vakavasti. "Omat silmäni näkivät tuon
Konradin vapisevan ja vaalenevan kuin kelvoton varas. Hän on syyllinen
ja kaksintaistelu on Jumalan oikeuteen vetoaminen -- minä taistelisin
itse pelvotta häntä vastaan tämmöisessä asiassa."
"Messun kautta, enkä usko että sen tekisit, tyttö", kuningas sanoi, "ja
vieläpä hänen voittaisit; sillä ei ole koskaan löytynyt todellisempaa
Plantagenet'ä kuin sinä".
Hän vaikeni ja lisäsi hyvin totisella äänellä: "Varo, että yhä edespäin
muistat, mitä olet sukuperällesi velkaa".
"Mitä tuo noin totinen neuvo tällä hetkellä merkitsee?" Edith kysyi.
"Olenko minä luonnostani niin kevytmielinen, että voisin nimeni ja
säätyni unhottaa?"
"Minä tahdon puhua suoraan, Edith", kuningas vastasi, "ja niinkuin
ystävälle. -- Mitä on tuo ritari oleva teille, jos hän voittajana
selviää tästä taistelusta?"
"*Minulle?*" Edith sanoi, häpeän ja närkästyksen punastuksella. "Mitä
muuta hän minulle *voipi* olla kuin kunnon ritari, ansaiten semmoista
suosioa, kuin kuninkaatar Berengaria saattaisi hänelle osottaa, jos hän
olisi valinnut hänen kunnioituksensa esineeksi vähempi-arvoisen sijasta?
Köyhin ritari voipi pyhittää itsensä keisarinnan palvelukseen; mutta
hänen kunniallinen vaalinsa", sanoi tyttö ylevästi, "täytyy olla hänen
ainoa palkintonsa".
"Kumminkin hän on tehnyt ja kärsinyt paljon teidän tähtenne", kuningas
sanoi.
"Minä olen palkinnut hänen palveluksensa kunnioituksen ja mielihyvän
osotuksella, ja hänen kärsimisensä kyyneleillä", Edith vastasi. "Jos hän
toivoi toista palkintoa, olisi hänen pitänyt rakastaa jotakuta omasta
säädystään".
"Sinä et siis aio veristä yönuttua hänen tähtensä kantaa?" sanoi Richard
kuningas.
"Yhtä vähän", Edith vastasi, "kuin olisin voinut vaatia häntä panemaan
henkensä alttiiksi enemmän turhamaisessa kuin kiitettävässä ottelussa".
"Niin tytöt ainian puhuvat", kuningas sanoi; "mutta kun suosittu
rakastaja käypi kiihkeämmäksi, sanovat he huo'aten, että tähdet toisin
ovat määränneet".
"Teidän majesteetinne on nyt jo toisen kerran uhannut minua onnentähteni
vaikutuksella", Edith vastasi ylevästi. "Olkaa siitä vakuutettu,
armollinen herra, että, tähtien voimasta huolimatta, ei teidän köyhä
sukulaisenne ole menevä pakanan eikä halpasäätyisen seikkailian omaksi.
-- Sallikaa minun kuunnella Blondelin soitantoa; sillä kuninkaallisten
nuhdettenne säveleet ovat tuskin niin mieluiset korvalle".
Loppu illasta ei tarjonnut mitään mainittavata.
Kahdeksaskolmatta luku.
Kuuluiko tappelun tuima ääni,
Miekan melske, ratsun korske?
_Gray._
Ilman-alan kuumuuden vuoksi oli suostuttu, että se kaksintaistelu, jota
varten niin monta eri kansakuntaa nyt oli kokoontunut Erämaan Timantin
luokse, tapahtuisi tiimaa jälkeen auringon nousun. Ne avarat
turnausaidakkeet, jotka oli rakennettu Leopartin ritarin valvonnan alla,
kulkivat kiinteähiekkaisen tantereen ympäri, joka oli
satakahdeksankymmentä kyynärää pitkä ja kuusikymmentä leveä. Radan
pituus oli pohjasta etelään, että kummallaki taistelulla olisi sama etu
nousevasta auringosta. Saladinin kuninkaallinen istuin oli pystytetty
radan vasemmalle syrjälle, aivan keskikohdalla jossa taisteliat arvaten
tulisivat toisiansa kohtaamaan rynnäkössä. Sitä vastapäätä oli lehteri
suljetuilla akkunoilla, niin rakennettu, että naiset, joiden
mukavuudeksi se oli pystytetty, saattoivat taistelua katsella, muiden
nähtäväksi itse joutumatta. Radan kummassakin päässä oli portit, joita
voitiin mielen mukaan avata ja sulkea. Istuimia oli myöskin rakennettu
kummeille, vaan arkkiherttua, huomaten että hänen istuimensa oli
matalampi kuin Richardin, kielsi siihen istumasta; ja Leijonasydän, joka
olisi suostunut vaikka mihin kernaammin, kuin antanut minkään
muodonasian lykätä kaksintaistelua vastaiseksi, myönsi mielellään että
kummit taistelun kestäessä olisivat ratsujen selässä. Aidakkeiden
toisessa päässä seisoivat Richardin ja toisessa Konradin seuralaiset.
Sulttanin istuimen ympärille oli hänen loistava georgilainen kaartinsa
järjestetty ja muun osan aidakkeesta täyttivät kristityt ja
mahomettiläiset katseliat.
Kotvan ennen päivänkoittoa piiritti turnauskenttää vieläki suurempi
lukumäärä saracenejä, kuin Richard oli edellisenä iltana nähnyt. Kun
auringon loistavan terän ensimäinen säde nousi yli erämaan, kuului tuo
heleä huuto: "rukoukseen, rukoukseen!" sulttanin omasta suusta ja siihen
vastasi muut, joiden arvo ja hurskaus oikeutti heitä toimittamaan
muezzinin virkaa. Mieltä liikuttava oli nähdä kaikkien näiden ihmisten
Mekkaan päin kääntyneillä kasvoilla heittäyvän maahan rukoilemaan. Vaan
kun he nousivat ylös, näyttivät nyt kirkkaasti loistavat auringon säteet
vahvistavan lord Gilslannin edellisenä iltana lausumaa arvelua; sillä ne
heijastuivat monesta keihään kärjestä, joka ei eilispäivänä vielä ollut
varressansa. De Vaux huomautti herraansa tästä, joka vastasi
kärsimättömästi, että hän täydelleen luotti sulttanin rehellisyyteen;
vaan jos de Vaux pelkäsi paksua ruumistansa, saisi hän pötkiä tiehensä.
Kohta sen jälkeen kuului vaskirumpujen pärinä, jolloin kaikki
saraceniläiset ratsumiehet hyppäsivät hevostensa selästä ja heittäysivät
pitkäkseen maahan, aivan kuin toista aamurukousta varten. Tämän he
tekivät, antaaksensa kuningattarelle tilaisuutta Edithin sekä muitten
hovinaistensa kanssa kulkemaan teltastansa heitä varten määrätylle
lehterille. Viisikymmentä miestä Saladinin seraljivartiastosta saattoi
heitä, aukinaiset sapelit kädessä, ja oli heille annettu käsky hakata
kappaleiksi jokaisen, oli hän ruhtinas tai talonpoika, joka uskaltaisi
katsella ohitse kulkevia naisia tahi rohkenisi edes kohottaa päätään,
ennenkuin soiton lakkaaminen oli kaikille ilmottanut, että he olivat
saapuneet lehterillensä uteliailta silmiltä suojaan.
Tämä taika-uskoinen osote itämaisesta kunnioituksesta kaunista
sukupuolta kohtaan antoi kuningatar Berengarialle aihetta lausumaan
muutamia moittivia muistutuksia Saladinista ja hänen maastaan, vaan
koska heidän luolansa, joksi ihana kuninkaatar nimitti lehteriä, oli
tarkasti suljettu ja vartioittu, täytyi hänen tällä haavaa tytyä
katselemiseen ja jättää vastaiseksi tuon paljo suuremman huvin tulla
katsotuksi.
Sillä välin molempain taisteliain kummit velvollisuutensa mukaan kävivät
tarkastelemassa, olivatko he asianomaisesti asustetut ja valmistetut
taistelua varten. Itävallan arkkiherttua ei huolinut suuresti kiirehtiä
tämän tehtävän suorittamisessa, syystä että hän edellisenä iltana
runsaammin kuin tavallisesti oli vääntänyt itseensä Schirazviiniä. Vaan
temppeliherrain suurimestari, jolle taistelun päättyminen oli tärkeämpi,
tuli varhain aamulla Konradin teltalle. Hänen suureksi kummakseen eivät
markiisin palveliat laskeneet häntä sisään.
"Ettekö tunne minua, lurjukset?" sanoi suurimestari vallan
närkästyneenä.
"Kyllähän me tunnemme teidät, urhoollinen ja korkeasti kunnioitettava
herra", vastasi Konradin asekantaja; vaan ette *tekään* saa tällä
hetkellä astua sisään. Markiisi on juuri ripillä".
"Ripillä!" huudahti temppeliherra äänellä, joka osotti levottomuutta
samalla kuin kummastusta ja ylenkatsetta. "Ja kuka, jos saan luvan
kysyä, häntä ripittää?"
"Herrani kielsi minun sitä sanomasta", sanoi asekantaja, jonka jälkeen
suurimestari sysäsi hänen syrjään ja astui telttaan melkein väkisin.
Montserrat'n markiisi oli polvillaan Engaddin erakon edessä ja aikoi
juuri alkaa synnintunnustustansa.
"Mitä tämä merkitsee, markiisi?" sanoi suurimestari; "hyi, nouse ylös --
tahi jos välttämättä tahdot tunnustaa syntisi, enkö minä ole täällä?"
"Minä olen jo liian usein tunnustanut syntini teille", vastasi Konrad
kalpeilla kasvoilla ja epävakaisella äänellä. "Jumalan tähden,
suurimestari, mene matkoihisi ja anna minun paljastaa omantuntoni tälle
pyhälle miehelle!"
"Missä suhteessa hän on minua pyhempi?" sanoi suurimestari. "Erakko,
profeeta, mielipuoli -- sano, jos uskallat, missä suhteessa sinä olet
minua parempi?
"Rohkea ja häijy ihminen", vastasi erakko, "tiedä, että minä olen
lasi-ikkunan kaltainen, jonka kautta jumalallinen valkeus tunkeupi
muitten hyväksi, vaikkapa se minua poloista ei hyödytä. Sinä olet
rautaristikkojen kaltainen, jotka eivät itse vastaanota valoa, eivätkä
sitä jakaa kellekään muulle".
"Älä höpise, vaan laittau tästä teltasta tiehesi", sanoi suurimestari;
"tänä aamuna ei markiisi tule tunnustamaan syntinsä kellekään jollei
minulle, koska minä en hänestä erkane".
"Onko tämä *teidän* tahtonne?" sanoi erakko Konradille; "sillä älkää
luulko että minä tuota ylpeää miestä rupean tottelemaan, jos te vain yhä
haluatte apuani".
"Ah", sanoi Konrad neuvotonna, "mitä tahdotte, että minun pitää vastata?
Jääkää hyvästi hetkeksi; puhutaan asiasta vasta tarkemmin".
"Oi katala toistaiseksi lykkääminen!" sanoi erakko; "sinä olet
sielunsurmaaja! Onneton mies, jää hyvästi ei hetkeksi ainoastaan, vaan
kunnes tapaamme toisemme -- yhdentekevä missä. Ja mitä sinuun tulee",
lisäsi hän, kääntyen suurimestarin puoleen: "*vapise!*"
"Vapise!" sanoi suurimestari ylenkatseellisesti. "Vapista en voi, vaikka
tahtoisinki".
Erakko ei kuullut hänen vastaustansa, sillä hän oli jo teltasta
lähtenyt.
"Kas niin, tuota pikaa asiaan", sanoi suurimestari, "koska sinun
välttämättä pitää suorittaa tuon narripelin. Vaan kuules -- minä luulen
melkein tuntevani useimmat sydämmesi heikkoudet, niin että voinemme
jättää sikseen niiden luettelemisen, joka saattaisi venähtää pitkäksi,
ja ryhtyä synninpäästöön heti. Mitäpä niiden likapilkkujen luetteleminen
hyödyttää, jotka aiomme pestä pois käsistämme?"
"Kun itse tiedät, mitä olet", sanoi Konrad, "niin herjaat, kun puhut
toiselle syntein anteeksi antamisesta".
"Tämä ei ole kanonisen lain mukaan, herra markiisi", sanoi
temppeliherra; "sinä olet enemmän tunnollinen, kuin puhdasoppinen.
Synninpäästö on yhtä voimallinen, antoipa sen kelvoton pappi tahi
pyhimys; jos asianlaita olisi toisin, armahtakoon Jumala kurjaa
ripitettävää! Kysyykö haavotettu, onko välskärillä, joka tutkii hänen
haavojansa, puhtaat kädet, vai ei? No, ryhdytäänkö tuohon leikkiin?"
"Ei", sanoi Konrad, "kernaammin tahdon kuolla ilman ripitystä, kuin
sakramenttia pilkata".
"Kas niin, jalo herra markiisi", sanoi temppeliherra, "ole hyvässä
toivossa, äläkä puhu sillä tavoin. Tunnin sisään seisot voittajana
turnauskentällä tahi tunnustat syntisi kypärässäsi, kuten urhoollinen
ritari ainakin".
"Voi, suurimestari", vastasi Konrad, "kaikki ennustaa onnettomuutta
tälle taistelulle. Tuo eriskummainen ilmisaatto koiran vainun kautta,
tuon skotlantilaisen ritarin ylösnousemus ja hänen ilmautuminen kuni
kummitus turnauskentälle -- kaikesta aavistan pahaa".
"Joutavia", sanoi temppeliherra, "minä olen nähnyt sinun rohkeasti
laskevan keihääsi häntä vastaan ritarileikeissä ja samanlaisella
menestyksellä kummallekin; -- ajattele olevasi vain leikkiturnauksessa,
ja kukapa sinua voittaa turnausradalla? Hoi, asekantajat ja palveliat,
herranne tahtoo varustautua taisteluun!"
Palveliat astuivat nyt sisään ja alkoivat pukea aseet markiisin päälle.
"Minkälainen ilma meillä on tänään?" sanoi Konrad.
"Taivas on pilvessä", vastasi eräs asekantajista.
"Näetsen, suurimestari", sanoi Konrad, "ei mikään ole meille
suosiollista".
"Sitä viileämpi on taistella, poikaseni", vastasi temppeliherra. "Kiitä
Jumalaa, joka on lauhkeuttanut Palestinan auringon varsin sinun vuoksi".
Näin suurimestari laski leikkiä; vaan hänen pilapuheensa ei enään
vaikuttanut markiisin huolestuneeseen mieleen, ja vaikkapa hän koki
näyttää iloiselta, tarttui markiisin synkkämielisyys häneenki.
"Tuo raukka", ajatteli hän, "tulee joutumaan tappiolle ainoastaan
heikkoutensa ja pelkurimaisuutensa vuoksi, jota hän kutsuu araksi
omaksitunnoksi. Minä, joka en aaveista enkä enteistä säikähdä, joka olen
aikeissani luja kuin kallio, minun olisi itseni pitänyt taistella hänen
sijastaan. Suokoon Jumala, että skotlantilainen tappaisi hänen paikalla
-- se olisi, lähinnä hänen voittoaan, paras mitä voisi tapahtua. Mutta
käyköön miten hyvänsä, hän ei saa saada toista rippi-isää kuin minua --
syntimme ovat liian yhteiset ja hän voisi tunnustaa minun osani omansa
kanssa".
Näin ajatellen mielessänsä hän yhä auttoi markiisia asetten
päällepukemisella, vaan sanaakaan lausumatta.
Määrätty tunti tuli viimein, torvet rätisivät, ritarit ratsastivat
aidakkeiden sisälle, niin varustettuina ratsukaluilla ja aseilla, kuin
miesten sopi, joiden tuli tapella kuningaskunnan kunnian puolesta.
Heidän kypäränsilmikkonsa olivat aukaistut ja he ratsastivat kolmasti
radan ympäri näytelläkseen itseään katsojille. Molemmat olivat uljaita
miehiä ja molemmilla oli jalot kasvot. Mutta skotlantilaisen otsa osotti
miehuullista uskallusta, loistavaa toivoa, joka melkein oli iloisuuden
kaltaista, kun sitävastoin onnettomuutta ennustava alakuloisuus kuvautui
Konradin kasvoilla, vaikka hän ylpeydestä koki saada luonnollisen
rohkeutensa takaisin. Hänen ratsuhevosensakin näkyi astuvan vähemmin
keveästi ja virkusti torvein toitotuksesta, kuin sir Kennethin kaunis
arapialainen; ja _Spruch-Sprecher_ puisteli päätään muistuttaessaan,
että kun miekkasille vaatija ratsasti radan ympäri myötäpäivään, se on
oikealta vasemmalle, suoritti hänen vastapuolensa saman kiertokulun
päinvastoin eli vasemmalta oikealle, jota useimmissa maissa pidetään
huonona enteenä.
Väli-aikainen alttari oli rakennettu kuningattaren lehterin alapuolelle
ja sen vieressä seisoi Engaddin erakko karmelitamunkkien veljeskunnan
puvussa. Muita hengellisiä miehiä oli myöskin saapuvilla. Tämän alttarin
luo astuivat toinen toisensa perästä kummiensa saattamina sekä
miekkasille vaatija että hänen vastapuolensa. Kumpikin ritari astui
hevosen selästä alttarin edessä ja vakuutti asiansa oikeaksi
juhlallisella valalla evankeliumin päälle sekä rukoilemalla, että
tappelun päätös osottaisi hänen valansa totuutta tahi vääryyttä. He
vannoivat myöskin, että olivat tulleet taistelupaikalle ritarillisessa
puvussa ja tavallisilla aseilla, ilman loihtimista, talismaneja tahi
velhokeinoja voiton saamiseksi puolelleen. Päällekantaja teki valansa
vakavalla, miehuullisella äänellä ja rohkealla, reippaalla katsannolla.
Kun tämä temppu oli päättynyt, nosti sir Kenneth silmänsä lehteriä kohti
ja notkisti päänsä alas, ikäänkuin kunnian-osotuksena niille
näkymättömille kaunottarille, jotka olivat siellä, ja hyppäsi sitten,
niin raskasaseisena kuin hän oli, ylös satulaan, jalustimeen koskematta,
jonka perästä hän antoi ratsunsa, hiljalleen laukaten, kantaa itseänsä
määräpaikalle radan pohjoiseen päähän. Konrad astui myöskin alttarin
luokse jotenkin rohkeasti, vaan vannoessa hänen äänensä kuului
epäselvältä, juurikuin kypärä olisi sen tukehuttanut. Hänen huulensa,
joilla hän rukoili taivasta suomaan hänen oikealle asiallensa voittoa,
kalpenivat jumalattomaa herjausta lausuessaan. Kun hän kääntyi
noustakseen hevosensa selkään, läheni suurimestari häntä, ikäänkuin
korjatakseen jotakin hänen kauluksessaan, ja kuiskasi: "pelkuri ja
narri! Rohkaise mielesi ja taistele urhoollisesti; muuten, Jumal' auta,
vaikka pääsisitkin häntä pakoon, et pääse *minua*!"
Se leppymätön ääni, jolla tämä uhkaus kuiskattiin, teki ehkä markiisin
mielenhämmennyksen täydelliseksi, sillä hän kompastui, aikoessaan nousta
hevosen selkään; ja vaikka hän kohta jälleen pääsi tasapainoon ja
hyppäsi satulaan tavallisella notkeudellaan sekä näytti taitavuuttansa
ratsumiehenä, kun hän laukkasi paikalleen vastustajansa vastapäätä, ei
tapaus kuitenkaan jäänyt niiltä huomaamatta, jotka pitivät vaaria
tappelun päätöstä ennustavista merkeistä.
Kun papit olivat juhlallisesti rukoilleet, että Jumala näyttäisi, kellä
oli oikeus puolellansa, menivät he radalta pois. Miekkasille vaatijan
torvet nyt kajahtivat muutaman kerran, ja julistaja huusi turnauskentän
pohjoisesta päästä: "täällä seisoo hyvä ritari, sir Kenneth
Skotlannista, taistelia Englannin kuninkaan Richardin puolesta, joka
syyttää Konradia, Montserrat'n markiisia, ilkityöstä ja häväistyksestä
mainittua kuningasta vastaan".
Kun sanat Kenneth Skotlannista ilmottivat taistelian nimen ja arvon,
jotka eivät ennen olleet yleisesti tunnetuita, kuului kova ja iloinen
mieltymyksenhuuto kuningas Richardin seuralaisten puolelta ja teki
vastustajan vastauksen melkein kuulumattomaksi, vaikka useaan kertaan
vaadittiin äänettömyyttä. Vastustaja vannoi tietysti olevansa viaton ja
tarjousi puoltamaan viattomuuttaan ruumiillansa. Molempien taisteliain
asekantajat astuivat nyt esiin ja antoivat heille kilven ja keihään,
auttaen heitä ripustamaan edellistä kaulaansa, jotta heillä oli molemmat
kädet vapaina ohjaksien ja keihään hoitamiseen.