Paroni oli vetänyt ohjaksensa kireelle ja alkoi juuri kannustaa

hevostaan, kun kuningas huudahti: "ei, ei millään muotoa! Semmoinen

varovaisuus ilmottaisi vain epäluuloamme eikä estäisi päällekarkausta,

jota en kumminkaan pelkää".

Kulkua siis jatkettiin tiheissä riveissä, kunnes he ennättivät matalien

hiekkasärkkien yli ja saivat määrätyn paikan näkyviin, jolloin loistava,

mutta samassa rauhattomuutta herättävä näytelmä kohtasi heidän

silmiänsä.

Erämaan Timantti, joka vastikään oli vain ollut autio kaivo, vähäinen

kosteikko, joka muutamain palmupuitten kautta erkani ympäröivästä

korpimaisemasta, oli nyt keskustana leirille, jonka kirjaillut liput ja

kultaiset koristukset kimaltelivat pitkän matkan päähän sekä

heijastelivat tuhansilla koreilla väreillä laskevan auringon säteitä. Ne

kankaat, jotka suuria telttoja päällystivät, loistivat ehtapunaisissa,

keltaisissa, taivaansinisissä ja muissa heleöissä värienlaaduissa, ja

telttariukujen päät olivat koristetut kultaisilla kranati-omenoilla sekä

pienillä silkkiviireillä. Mutta paitsi näitä palatsinkankaisia telttoja

nähtiin täällä niin suuri määrä arapialaisten tavallisia mustia

telttoja, että de Vaux ei pitänyt niitä hyväämerkitsevinä, koska ne

hänen laskunsa mukaan olivat kyllin tilavat, itämaalaisten tapaan,

sisältämään sotaväkeä viiteentuhanteen mieheen asti. Joukko arapialaisia

ja kurdilaisia, täysin vastaava tämän leirin tilavuutta, lähti äkkiä

liikkeelle, kukin hevostansa suitsista taluttaen ja asettui

järjestykseen hämmästyttävästi meluavaisen sotamusiikin soidessa, joka

kaikkina aikoina on arapialaisten sota-intoa elähyttänyt.

Kohta he olivat suuri ja sekava joukko maahan astunutta hevosväkeä

etupuolella heidän leiriänsä, kun kimeä huuto, joka selvästi kuului

meluavan soiton halki, käski jokaisen ratsastajan hypätä hevosensa

selkään. Se tomupilvi, joka tästä liikkeestä syntyi, peitti Richardilta

ja hänen seuralaisiltaan leirin, palmupuut sekä etäisen vuoriharjanteen,

vieläpä ne joukotki, joitten äkkipikainen liikahus oli nostanut tämän

tomun, joka kohosi korkealle heidän päittensä päälle ja muodostui

moninaisiksi, eriskummaisen näköisiksi pilareiksi, torneiksi ja

minareteiksi. Uusi kimeä huuto kuului keskeltä tätä tomupilveä. Se oli

merkki ratsumiehille liikkeellelähtöön, ja he syöksivät nyt esiin täyttä

neliä, matkallansa erkautuen niin että yhdellä haavaa tulivat etu-,

syrjä- ja takapuolelle Richardin pientä vartiakuntaa, joka näin joutui

saarroksiin ja melkein tukehtui näistä paksuista, joka suunnalta

nousevista pölypilvistä, joitten läpi vuorotellen näkyi ja katosi

Sarcenein julmat hahmot ja hurjat kasvot. He kohottelivat ja

heiluttelivat keihäitänsä, huutaen ja kirkuen hurjimmalla tavalla, ja

usein hillitsivät hevostaan vasta keihäänvarren päässä kristityistä,

jolla välin taaemmaiset rivit ampuivat tiheästi nuolia molempain

puolueitten yli. Yksi näistä sattui kuninkaattaren kantotuoliin ja

Berengaria päästi hätähuudon, joka heti ajoi vihan veret Richardin

otsalle.

"Haa, pyhän Yrjön kautta", hän huudahti, "meidän täytyy kokea pitää tätä

pakanalaumaa kurissa!"

Mutta Edith, jonka kantotuoli oli ihan lähellä, pisti päänsä ulos ja

sanoi, pitäen yhtä nuolta kädessään: "Richard kuningas, älkää hätikö!

Kas, nämä nuolet ovat terättömiä".

"Jalo, älykäs tyttö!" sanoi Richard; "taivaan kautta sinä häväiset meitä

kaikkia ajatuksesi ja silmäsi tarkkuudella. -- Älkää peljätkö

poikaseni", hän lausui sotamiehilleen, "heidän nuolissaan ei ole terää

ja heidän keihäänsä myös ovat kädettömiä. Nämät ovat vain hurjat

tervetuliaiset heidän sivistymättömän tapansa mukaan, vaikka he

epäilemättä kernaasti näkisivät meidän säikähtävän ja joutuvan

epäjärjestykseen. Eteenpäin verkalleen ja tasaisesti!"

Tuo pieni soturijoukko kulki siis eteenpäin, joka puolella ympärillään

kimeästi huutelevat arapiaiaiset, joitten joutsimiehet osottivat

taitavuuttaan ampumalla niin liki kristittyjen kypärintupsuja, kuin oli

mahdollista niihin osaamatta, ja keihäsmiehet niin tuimasti ahdistivat

toisiaan tylsillä aseillansa, että useat putosivat alas satuloistaan ja

vähällä olivat henkensä menettää tässä kovassa leikissä. Vaikka tämä

kaikki vain oli tervetuliaisiksi aiottu, näytti se kuitenkin

europalaisten silmissä jotenki epäiltävältä.

Kun he olivat ehtineet lähes puolitiehen leiriä, jolloin Richard

kuningas seuralaisineen oli kuin sydän, jonka ympärillä tuo meluava

hevosväestö huusi, hoilotti, taisteli ja ratsasti täyttä laukkaa

selittämättömässä epäjärjestyksessä, kuului taaski kimeä huuto, josta

kaikki nuo vallattomat ratsumiehet, jotka olivat pienen europalaisen

joukon edessä ja sivuilla, kääntyivät taaksepäin ja muodostuen pitkäksi

ja laajaksi kolonnaksi seurasivat jotenki hiljaisesti ja järjestyneesti

Richardin joukon perässä. Ilma alkoi nyt selvetä heidän edessään, ja

harvenevan pölypilven takaa heitä kohti läheni erilainen ja

säännöllisemmän näköinen joukko hevosväkeä, täydellisesti varustettu

hyökkäys- ja puollustusaseilla ja joka hyvin olisi sopinut

henkivartiakunnaksi ylpeimmälle itämaiselle hallitsialle. Tähän komeaan

joukkoon kuului viisisataa miestä, ja jok'ainoa hevonen siinä oli

kreivin lunnaitten arvoinen. Ratsastajat olivat cirkassi- ja

georgilaisia orjia ikänsä heiteellä; heidän kypärit ja haarniskat olivat

teräsrenkaista tehdyt, ja niin kirkkaat että ne kiilsivät kuin hopea;

heidän vaatteensa hohtivat heleimmistä väreistä, ja muutamain olivat

kulta- eli hopeakankaasta; vyöt olivat silkillä ja kullalla kerratut,

heidän kalliit käärelakkinsa varustetut höyhentupsuilla ja hohtokivillä,

ja heidän damaskoteräksisten sapelein ja puukkojen kahvat ja tupet

olivat koristetut kullalla ja kalliilla kivillä.

Tämä loistosa ratsujoukko kulki eteenpäin sotaisen soiton mukaan ja

kristittyä joukkoa kohdatessaan, se aukaisi ruotunsa oikealle ja

vasemmalle ja laski kristityt riviensä väliin. Richard asettui nyt

joukkonsa etupäähän, arvaten että Saladin itse lähestyi. Eikä viipynyt

kauan ennenkuin, vartiakuntansa keskellä ja seurassaan hovimiehensä sekä

nuo kauheat neekerit, jotka itämaalaisen haremia vartioivat ja joitten

rujukuvaisuus tuli vielä ilkeämmäksi heidän korean pukunsa kautta,

Sulttani lähestyi katsannoltaan ja käytökseltään miehen näköisenä, jonka

otsalle luonto on kirjottanut: tässä on kuningas! Lumivalkeassa

turbanissaan, nutussaan ja itämaisissa roimahousuissansa, vyötäisillään

punainen silkkivyö, ilman mitään muuta koristusta, näytti Saladin

halvimmasti puetulta koko vartiakunnassansa. Mutta tarkemmin

katsellessaan huomasi hänen turbanissaan sen verrattoman kalliin

hohtokiven, jota runoiliat nimittävät Valomereksi; se timantti, johon

hänen sinettinsä oli piirretty ja jota hän kantoi sormuksessa, oli

luultavasti yhtä kallis kuin kaikki Englannin kruunun jalokivet

yhteensä, ja safiiri, joka oli pontena hänen puukonpäässä, oli tuskin

halvemman arvoinen. Mainittakoon lisäksi, että sulttanilla, hiekan

tähden, joka Kuolleen meren partailla on kuin hienoin tuhka, eli ehkä

itämaalaisesta ylpeydestä, oli turbaniinsa kiinnitetty hunnuntapainen

vaate, joka osaksi esti hänen jaloja kasvojansa näkymästä. Hän ratsasti

maidonvalkeaa arapialaista hevosta, joka kantoi häntä ikäänkuin tietäen

ja ylpeillen jalosta kuormastansa.

Muu esitteleminen oli joutavaa. Molemmat sankarikuninkaat, sillä

semmoisia he olivat kumpikin, heittäysivät samalla kertaa alas

ratsuiltansa, ja joukkojen pysähtyessä sekä soiton äkkiä loppuessa, he

kulkivat kohti toisiansa syvällä äänettömyydellä ja molemminpuolisen

kohteliaan kumarruksen jälkeen syleilivät toisiansa veljinä ja

vertaisina. Loisto ja komeus kummallaki puolella ei enään herättänyt

huomiota -- ei nähty muuta kuin Richardia ja Saladinia, ja heki

katselivat vain toisiansa. Ne silmäykset, jotka Richard loi Saladiniin,

osottivat kuitenkin hartaampaa uteliaisuutta, kuin ne jotka Saladin

kiinnitti häneen ja sulttani myöski ensin rupesi puhumaan:

"Melek Ric on Saladinille yhtä tervetullut kuin vesi tälle erämaalle.

Minä toivon että tämä seurueeni paljous ei herätä hänessä minkäänlaista

epäluuloa. Paitsi aseellisia koti-orjiani ovat kaikki, jotka

kummeksivilla ja ystävällisillä silmäyksillä teitä katselevat, etevimpiä

ylimyksiä tuhansista heimokunnistani; sillä kuka, jolla oli oikeus

läsnäolemaan, olisi tahtonut pysyä kotona, kun semmoinen ruhtinas kuin

Richard olisi nähtävänä, jonka nimi on tullut niin peljättäväksi aina

Yemenin sannikoille saakka, että äitit sillä asettavat lapsiansa ja

vapaa arapialainen taltuttaa äksyä orittansa!"

"Ja ovatko nämä kaikki arapialaisia ylimyksiä?" kysyi Richard, kääntyen

katselemaan noita haikeihinsa kääriytyneitä, julmia miehiä

ahavoittuneilla kasvoillaan, elfenluunvalkoisilla hampailla, mustilla

turbanin alta tuimasti, melkein yliluonnollisesti kiiltävillä silmillä

ja ylimalkaan yksinkertaisella milteipä köyhällä puvulla.

"He vaativat itsellensä sitä arvoa", sanoi Saladin; "mutta vaikka

luvultansa monta, ovat ne sopimuksen mukaan asustetut eikä varustetut

muilla aseilla kun sapelilla -- keihästensä teräskärjetkin he ovat

jättäneet kotiin".

"Minä pelkään", mutisi de Vaux englannin kielellä, "että ne ovat

jättäneet ne paikkaan, josta ne pian löytyvät. -- Hyvin kukoistava

ylähuone, se on myönnettävä, ja itse Westminster-Hall kävisi heille

hieman ahtaaksi".

"Hiljaa, de Vaux", Richard sanoi, "älä semmoista puhu. -- Jalo Saladin",

hän jatkoi, "epäluulot eivät menesty samalla paikalla sinun kanssasi.

Katsos", ja hän viittasi kantotuoleihin, "minäkin olen ottanut muutamia

kelpo poikia myötäni, vaikka varustettuja kenties vasten sopimusta,

sillä kirkkaat silmät ja kauniit kasvot ovat aseita, joita ei käy jättää

kotia".

Sulttani kääntyi kantotuoleihin päin ja kumartui niin syvään, kuin jos

hän olisi seisonut Mekkaa kohti, sekä suuteli hiekkaa kunnioituksensa

osotteeksi.

"Ei, veljeni", Richard sanoi, "he eivät säikähdä likemmältä

katselemista. Etkö tahdo ratsastaa kantotuolien luo, niin esiriput heti

vedetään syrjään?"

"Allah varjelkoon!" lausui Saladin; "sillä kaikki ne arapialaiset, jotka

ovat ympärillämme, pitäisivät näille jaloille naisille häpeällisenä, jos

heitä nähtäisiin paljain kasvoin".

"Sinä saat nähdä heitä erikseen, veljeni", Richard vastasi.

"Mitä hyvää siitä olisi?" Saladin surullisesti vastasi, "Viimeinen

kirjeesi oli toiveilleni kuin vesi tulelle; ja miksi taas uudestaan

virittäisin liekin palamaan, joka kyllä voipi kuluttaa, mutta ei voi

minua lämmittää? -- Mutta eikö veljeni suvaitse lähteä sille teltalle,

jonka nimen palveliansa on hänelle valmistanut? Etevin musta orjani on

saanut käskyn prinsessojen vastaanottamisesta -- hoviväkeni on pitävä

huolta saattoväestänne ja itse tahdomme olla Richard kuninkaan

kamariherra".

Hän osotti sitte tietä komeaan telttaan, jossa nähtiin kaikkea, mitä

kuninkaallinen ylöllisyys voipi ajatella. De Vaux, joka oli seurannut

myötä, riisui sen _capan_, eli pitkän ratsulevätin, jota Richard kantoi,

ja tämä seisoi nyt Saladinin edessä ruumiinmukaisessa puvussaan, joka

edullisesti näytti hänen vartalonsa voimaa ja tasamäärää samalla kuin se

oli jyrkkänä vastakohtana niille väljille liehuville vaatteille, jotka

peittivät itämaisen hallitsian hentoa ruumista. Richardin kahden käsin

pidettävä miekka herätti varsinkin Saracenin huomiota; se oli leveä,

suora säilä, jonka näennäisesti hallitsematon pituus melkein ulottui

kuninkaan hartiosta kantapäähän.

"Ellen olisi", sanoi Saladin, "nähnyt tuon miekan välähtelevän tappelun

eturinnassa, niin tuskin olisin uskonut, että ihmisen käsivarsi sitä

voisi heilutella. Saisinko pyytää saada nähdä Melek Ricin sillä lyövän

iskun nyt rauhan aikana, ja vain voimansa osotteeksi?"

"Kernaasti, jalo Saladin", Richard vastasi; ja katsoen ympärillensä

jonku perään, jota vastaan voimaansa osottaisi, hän huomasi rautanuijan,

jota yksi läsnä-olioista kantoi ja jonka varsi oli samaa metallia sekä

noin puolentoista tuumaa poikkimitaten -- sen hän asetti puupölkylle.

De Vaux, joka kävi levottomaksi herransa kunnian puolesta, kuiskasi

hänelle englanniksi: "pyhän neitsyen tähden, miettikää mitä aiotte

tehdä! Te ette vielä ole täydelleen saaneet voimanne takaisin -- älkää

antako uskottomalle syytä voiton riemuun".

"Vaiti houkka", sanoi Richard, asettuen vakavasti seisomaan ja

silmäillen ylpeästi ympärillensä, "luuletko että voisin erehtyä *hänen*

läsnäollessa?"

Välkkyvä miekka, johon kuningas tarttui molemmin käsin, kohosi korkealle

hänen vasenta olkapäätänsä kohti, heilahti pään ympäri, putosi alas

tuimasti kuin jostaki kauheasta sotakoneesta, ja rautakanki vyörähti

laattialle kahtena kappaleena, ikääskuin se vain olisi ollut vesa, minkä

metsänvahti puukollaan oli katkaissut.

"Profeetan pään kautta, aivan eriskummallinen isku!" sanoi sulttani,

epäilevän huolellisesti tarkastaen poikkihakattua rautakankea ja

miekanterää, joka oli niin hyvin karaistu, ettei siinä huomattu

vähintäkään vikaantumisen merkkiä tämmöisen aimotyön jälkeen. Hän

tarttui sitten kuninkaan suureen, jäntevään käteen ja nauroi pitäessään

sitä omansa vieressä, joka oli niin laiha ja pieni ja niin paljon

heikompi lihan ja jännetten suhteen.

"Niin, katsele sitä tarkkaan", de Vaux lausui englanniksi, "kotvan

viipynee, ennenkuin sinun pitkät marakattisormesi pystyvät semmoiseen

iskuun tuolla hienolla, kullatulla sirpilläsi".

"Hiljaa, de Vaux", sanoi Richard. "Pyhän neitsyen kautta, hän käsittää

taikka arvaa tarkotuksesi. Älä puhu noin tylysti, velikulta".

Sulttani todellaki heti virkki: "jotaki kernaasti tahtoisin yrittää,

vaikka en juuri tiedä miksi heikko näyttäisi huonouttaan väkevän läsnä

ollen. -- Mutta kullakin maalla on omat harjotuksensa ja tämä lienee

Melek Ricille jotakin uutta". -- Näin sanoen hän otti lattialta silkillä

päällystetyn höyhenpolsterin ja asetti sen pystyyn. "Voisiko aseesi,

veljeni, tuon polsterin halkaista?" kysyi hän kuningas Richardilta.

"Ei suinkaan", kuningas vastasi. "Ei mikään miekka mailmassa, vaikkapa

olisi itse kuningas Arthurin _Excalibur_, voi halkaista mitään, joka ei

iskulle tee vastarintaa".

"Katso sitten", sanoi Saladin; ja käärien ylös pukunsa hihan, hän

paljasti käsivartensa, joka kyllä oli hoikka ja laiha, vaan alituisesta

harjotuksesta niin kovettunut, että siinä vain oli luuta, lihaksia ja

jäntereitä. Hän veti sitte huotrasta sapelinsa, jonka käyrä ja kaitainen

terä ei välkkynyt kuin frankkilaisten miekat, vaan päinvastoin oli

tummansinistä väriä, merkitty kymmentuhansilla aaltoilevilla linjoilla,

jotka osottivat kuinka huolellisesti aserautio oli metallia

kuonnuttanut. Kohottaen tätä asetta, joka Richardin miekkaan verrattuna

näytti niin mitättömältä, luotti hän koko painollaan vasemmalle vähän

eteenpäin pistetylle jalallensa, viippui muutaman kerran edestakaisin,

ikäänkuin saadakseen tarkempaa silmämäärää ja astahtaen sitten äkkiä

eteenpäin, vetäisi miekkansa polsterin läpi niin taitavasti ja niin

vähäisellä näennäisellä voiman ponnistuksella, että tyyny pikemmin

näytti itsestänsä hajoavan, kuin väkivallan kautta kahtia lohkeavan.

"Tuo oli silmänkääntäjän temppu", sanoi de Vaux, syösten esiin ja

nostaen ylös poikkileikatun palasen tyynystä ikäänkuin vakuuttaakseen

itseänsä asian todellisuudesta; "loihtimista siinä tapahtui".

Sulttani näkyi ymmärtävän häntä, sillä hän otti pois sen hunnuntapaisen,

jota hän siihen asti oli kantanut, pani sen kaksin kerroin sapelin

terälle, ojensi aseen terä ylöspäin, ja vetäen sitä äkkiä vaatteen

halki, joka aivan löysästi riippui terän päällä, erotti sen kahteen

osaan, jotka sitten liehuivat eri haaroille teltassa, samassa määrässä

todistaen aseen erinomaista karaistusta ja terävyyttä sekä sen kantajan

verratonta taitavuutta.

"No kunniani kautta, veljeni", Richard sanoi, "sinä olet ilman

vertaistasi sapelin käyttämisessä, ja vaarallista kyllä olisi joutua

kanssasi otteluun! Mutta kuitenkin luotan enemmän suoraan

englantilaiseen iskuun, ja mitä emme saa vikkelyydellä aikaan, sen

korvaamme väkevyydellä. Sinä sentään kieltämättä olet yhtä harjaunut

haavojen tekemiseen kuin viisas ystäväni Hakim niitten parantamiseen.

Minä saan kait tavata sitä oppinutta lääkäriä -- minä olen hänelle

suuressa kiitollisuuden velassa ja olen tuonut hänelle muutamia pieniä

lahjoja".

Hänen puhuessaan Saladin vaihtoi turbaninsa tatarilaiseen lakkiin.

Tuskin hän olisi sen tehnyt ennenkuin de Vaux aukaisi ammolleen leveän

suunsa ja suuret pyöreät silmänsä, ja Richard katsoa tuijotti hänen

päälle tuskin vähemmän kummastuksissaan, kun sulttani puhui totisella ja

muutetulla äänellä: "sairas, sanoo runoilia, tuntee lääkärinsä

astunnasta; mutta terveeksi tultuaan hän ei edes tunne hänen kasvojaan

häntä katsellessaan".

"Ihmetyö! -- ihmetyö!" huudahti Richard.

"Epäilemättä Mahoundin tekemä", de Vaux sanoi.

"Kun en tuntenut oppinutta Hakimiani", sanoi Richard, "ainoastaan

sentähen että hänen lakkinsa ja pukunsa puuttui, ja kun löydän hänestä

kuninkaallisen veljeni Saladinin!"

"Niin on mailman meno", vastasi sulttani. "Rikkinäinen takki ei aina tee

dervishiä".

"Ja sinun välityksesi kautta", Richard sanoi, "tuo Leopartin ritari

pelastui kuolemasta, ja sinun sukkelasta toimestasi hän valhepuvussa

uudestaan kävi leirissäni?"

"Niin juuri," Saladin vastasi; "minä olin kyllin lääkäri nähdäkseni että

hänen elonsa päivät pian olivat luetut, elleivät hänen vertavuotavan

kunniansa haavat tulisi sidotuiksi. Vaikka hänen valhepukunsa tuli

pikemmin ilmi, kuin olin odottanut omani onnistumisesta".

"Sattuma", sanoi kuningas Richard, arvattavasti tarkottaen sitä

tilaisuutta, kun hän luultun nubialaisen haavasta imi pois myrkyn,

"minulle ilmaisi, että hänen ihonsa oli taidon avulla muutettu; ja kun

kerran olin tolalle päässyt, kävi ilmisaanti helposti, sillä hänen

vartaloansa ja kasvojansa ei niin hevillä unhoteta. Minä varmaan odotan

että hän huomena ilmestyy taistelutantereelle".

"Hän on täydessä valmistuspuuhassa ja hyvässä toivossa", sanoi sulttani.

"Minä olen varustanut hänen aseilla ja hevosella, koska sen nojalla mitä

erinäisissä valepuvuissa olen nähnyt, panen häneen paljon arvoa".

"Tietääkö hän nyt", Richard sanoi, "ketä hänen tulee kaikesta tästä

kiittää?"

"Tietää", vastasi saraceni. "Minun täytyi ilmaista kuka olin, kun tein

hänelle ehdotukseni".

"Ja tunnustiko hän teille mitään?" kuningas kysyi.

"Ei mitään nimen omaan", vastasi sulttani; "mutta paljosta mitä

välillämme on tapahtunut, minä arvaan, että hänen rakkautensa on liian

rohkea onnellisesti päättyäksensä".

"Ja sinä tiesit, että hänen julkea, häpeämätön rakkaudenhimonsa oli

omille toiveillesi vastariitainen?" sanoi Richard.

"Minä saatoin arvata sen", sanoi Saladin; "mutta hänen rakkautensa oli

vanhempi minun toiveitani ja, täytynee lisätä, näyttää jäävän eloon

niitten jälkeen. Minä en kunnialla voinut kostaa huonoa menestystäni

hänelle, jolla ei ollut siihen osaa. Ja jos tämä korkeasukuinen neito

pitää hänestä enemmän kuin minusta, ken voipi sanoa, ettei hän tee

oikeutta ritarille, joka on hänen omaa uskontoansa ja kaikin puolin

täydellinen aatelismies?"

"Mutta kuitenkin aivan alhaista säätyä naimisen kautta yhdistyäkseen

Plantagenet'n sukuun", sanoi Richard kopeasti.

"Semmoiset ovat ehkä perusaatteenne Frangistanissa", sanoi Saladin;

"mutta meidän itämaalaiset runoiliat sanovat, että urhoollinen

kameelinajaja on kyllin arvollinen suutelemaan kauniin kuninkaattaren

huulia, kun sitävastoin pelkuri ruhtinas ei ole kelvollinen hänen

hameensa liepeitä lähestymään. Mutta sinun suostumuksellasi, jalo veli,

minun täytyy nyt lähteä vastaanottamaan Itävallan arkkiherttuata sekä

tuota toista nazarenilaista ritaria, jotka paljon vähemmän ansaitsevat

vieraanvaraisuutta, mutta joita sentään tulee soveliaasti kohdella, ei

heidän, vain oman kunniani tähden; sillä mitä viisas Lokman lausuu? "Älä

sano, että se ruoka on mennyt hukkaan, jonka vieraalle olet antanut;

sillä jos se on hänen ruumistansa ravinnut ja vahvistanut, niin se yhtä

suuressa määrässä on korottanut ja enentänyt omaa hyvää nimeäsi ja

mainettasi!"

Saracenilainen hallitsia lähti kuningas Richardin teltasta, ja pikemmin

viittauksilla kuin sanomalla osotettuaan mihin kuninkaattaren ja hänen

hovineitostensa teltta oli pystytetty, hän meni vastaanottamaan

Montserrat'n markiisia ja hänen seuruettaan, joitten mukavuudesta

komeutta rakastava hallitsia oli pitänyt huolta vähemmällä

hyvällätahdolla, mutta yhtä suurella vieraanvaraisuudella. Ylöllisimpiä

virvotuksia niin itämaisen kuin europalaisen maun-aistin mukaan

asetettiin kuninkaallisen ja ruhtinaallisten vierasten eteen heidän

teltoissansa; ja niin tarkasti sulttani piti muistissa heidän tapojaan

ja makuaan, että kreikalaisia orjia käytettiin heille tarjoamaan

viinipikaria, joka on mahomettilaisen kauhistus. Ennenkuin Richard oli

atriansa lopettanut, astui sama vanha emiiri sisään, joka oli tuonut

Saladinin kirjeen kristittyjen leiriin, ja esitteli hänelle huomispäivän

taistelussa noudatettavien juhlamenojen kaavaa. Richard, joka tunsi

vanhan tuttavansa mieliteon, kehotti häntä juomaan kanssansa lasin

Shirazviiniä; mutta katuvaisen näköisenä Abdallah ilmotti, että

itsensäkieltämys hänelle nykyään oli hengen asia; sillä niin

suvaitsevainen kuin Saladin monessa muussa suhteessa olikin, noudatti

hän sekä ylläpiti kovilla rangaistuksilla profeetan lakia.

"No, ellei hän rakasta viiniä, tuota ihmisen sydämen ilahuttajaa", sanoi

Richard, "niin ei ole toivoa hänen kääntymisestään, ja Engaddin hullun

papin ennustus raukeaa tyhjäksi kuin akanat tuuleen".

Kuningas ryhtyi nyt määrittelemään tappelu-ehtoja, johon meni melkoinen

aika, koska oli tarpeellinen muutamissa pykälissä kuulustella niin hyvin

sulttanin kuin vastapuolueitten ajatuksia.

Viimein ne lopullisesti hyväksyttiin ja vahvistettiin franskan ja

arapian kivisellä pöytäkirjalla, jonka allekirjottivat Saladin

sotatuomarina sekä Richard ja Leopold molempain sotureitten

takausmiehinä. Kun Abdallah oli jättänyt kuningas Richardille viime

kerran hyvästi sinä iltana, astui de Vaux sisään.

"Se kelpo ritari, joka huomenna on taisteleva", sanoi hän, "pyytää saada

tietää, jos hänen sallitaan tänä ehtoona käydä tervehtimässä

kuninkaallista kummiansa?"

"Oletko sinä nähnyt häntä, de Vaux?" sanoi kuningas hymyillen; "ja

tunsitko entisen tuttavan?"

"Lanercostin neitsyeen kautta", vastasi de Vaux, "niin paljon

odottamattomia seikkoja ja muutoksia tapahtuu tässä maassa, että heikkoa

päätäni ihan rupeaa pyörryttämään. Tuskin olisin tuntenut Skotlannin sir

Kennethiä, ellei hänen kaunis koiransa, joka vähän aikaa on huostassani

ollut, olisi hyväillen juossut vastaani; ja sittekin tunsin koiran

ainoastaan hänen leveästä rinnastansa, hänen pyöreästä jalastaan sekä

omituisesta haukunnastansa; sillä tuo elukka raukka oli maalattu aivan

kuin venetialainen portto".

"Sinun älysi pystyi paremmin eläimiin kuin ihmisiin, de Vaux", sanoi

kuningas.

"En tahdo kieltää", de Vaux sanoi, "että ne minusta usein ovat tuntuneet

rehellisemmiltä eläviltä. Teidän majesteetinne on myöski toisinaan

suvainnut kutsua minua itseäni eläimeksi; sitäpaitsi minä palvelen

leijonaa, jonka koko mailma tunnustaa eläinten kuninkaaksi".

Talismani · 第 29 / 32 段