hevostaan, kun kuningas huudahti: "ei, ei millään muotoa! Semmoinen
varovaisuus ilmottaisi vain epäluuloamme eikä estäisi päällekarkausta,
jota en kumminkaan pelkää".
Kulkua siis jatkettiin tiheissä riveissä, kunnes he ennättivät matalien
hiekkasärkkien yli ja saivat määrätyn paikan näkyviin, jolloin loistava,
mutta samassa rauhattomuutta herättävä näytelmä kohtasi heidän
silmiänsä.
Erämaan Timantti, joka vastikään oli vain ollut autio kaivo, vähäinen
kosteikko, joka muutamain palmupuitten kautta erkani ympäröivästä
korpimaisemasta, oli nyt keskustana leirille, jonka kirjaillut liput ja
kultaiset koristukset kimaltelivat pitkän matkan päähän sekä
heijastelivat tuhansilla koreilla väreillä laskevan auringon säteitä. Ne
kankaat, jotka suuria telttoja päällystivät, loistivat ehtapunaisissa,
keltaisissa, taivaansinisissä ja muissa heleöissä värienlaaduissa, ja
telttariukujen päät olivat koristetut kultaisilla kranati-omenoilla sekä
pienillä silkkiviireillä. Mutta paitsi näitä palatsinkankaisia telttoja
nähtiin täällä niin suuri määrä arapialaisten tavallisia mustia
telttoja, että de Vaux ei pitänyt niitä hyväämerkitsevinä, koska ne
hänen laskunsa mukaan olivat kyllin tilavat, itämaalaisten tapaan,
sisältämään sotaväkeä viiteentuhanteen mieheen asti. Joukko arapialaisia
ja kurdilaisia, täysin vastaava tämän leirin tilavuutta, lähti äkkiä
liikkeelle, kukin hevostansa suitsista taluttaen ja asettui
järjestykseen hämmästyttävästi meluavaisen sotamusiikin soidessa, joka
kaikkina aikoina on arapialaisten sota-intoa elähyttänyt.
Kohta he olivat suuri ja sekava joukko maahan astunutta hevosväkeä
etupuolella heidän leiriänsä, kun kimeä huuto, joka selvästi kuului
meluavan soiton halki, käski jokaisen ratsastajan hypätä hevosensa
selkään. Se tomupilvi, joka tästä liikkeestä syntyi, peitti Richardilta
ja hänen seuralaisiltaan leirin, palmupuut sekä etäisen vuoriharjanteen,
vieläpä ne joukotki, joitten äkkipikainen liikahus oli nostanut tämän
tomun, joka kohosi korkealle heidän päittensä päälle ja muodostui
moninaisiksi, eriskummaisen näköisiksi pilareiksi, torneiksi ja
minareteiksi. Uusi kimeä huuto kuului keskeltä tätä tomupilveä. Se oli
merkki ratsumiehille liikkeellelähtöön, ja he syöksivät nyt esiin täyttä
neliä, matkallansa erkautuen niin että yhdellä haavaa tulivat etu-,
syrjä- ja takapuolelle Richardin pientä vartiakuntaa, joka näin joutui
saarroksiin ja melkein tukehtui näistä paksuista, joka suunnalta
nousevista pölypilvistä, joitten läpi vuorotellen näkyi ja katosi
Sarcenein julmat hahmot ja hurjat kasvot. He kohottelivat ja
heiluttelivat keihäitänsä, huutaen ja kirkuen hurjimmalla tavalla, ja
usein hillitsivät hevostaan vasta keihäänvarren päässä kristityistä,
jolla välin taaemmaiset rivit ampuivat tiheästi nuolia molempain
puolueitten yli. Yksi näistä sattui kuninkaattaren kantotuoliin ja
Berengaria päästi hätähuudon, joka heti ajoi vihan veret Richardin
otsalle.
"Haa, pyhän Yrjön kautta", hän huudahti, "meidän täytyy kokea pitää tätä
pakanalaumaa kurissa!"
Mutta Edith, jonka kantotuoli oli ihan lähellä, pisti päänsä ulos ja
sanoi, pitäen yhtä nuolta kädessään: "Richard kuningas, älkää hätikö!
Kas, nämä nuolet ovat terättömiä".
"Jalo, älykäs tyttö!" sanoi Richard; "taivaan kautta sinä häväiset meitä
kaikkia ajatuksesi ja silmäsi tarkkuudella. -- Älkää peljätkö
poikaseni", hän lausui sotamiehilleen, "heidän nuolissaan ei ole terää
ja heidän keihäänsä myös ovat kädettömiä. Nämät ovat vain hurjat
tervetuliaiset heidän sivistymättömän tapansa mukaan, vaikka he
epäilemättä kernaasti näkisivät meidän säikähtävän ja joutuvan
epäjärjestykseen. Eteenpäin verkalleen ja tasaisesti!"
Tuo pieni soturijoukko kulki siis eteenpäin, joka puolella ympärillään
kimeästi huutelevat arapiaiaiset, joitten joutsimiehet osottivat
taitavuuttaan ampumalla niin liki kristittyjen kypärintupsuja, kuin oli
mahdollista niihin osaamatta, ja keihäsmiehet niin tuimasti ahdistivat
toisiaan tylsillä aseillansa, että useat putosivat alas satuloistaan ja
vähällä olivat henkensä menettää tässä kovassa leikissä. Vaikka tämä
kaikki vain oli tervetuliaisiksi aiottu, näytti se kuitenkin
europalaisten silmissä jotenki epäiltävältä.
Kun he olivat ehtineet lähes puolitiehen leiriä, jolloin Richard
kuningas seuralaisineen oli kuin sydän, jonka ympärillä tuo meluava
hevosväestö huusi, hoilotti, taisteli ja ratsasti täyttä laukkaa
selittämättömässä epäjärjestyksessä, kuului taaski kimeä huuto, josta
kaikki nuo vallattomat ratsumiehet, jotka olivat pienen europalaisen
joukon edessä ja sivuilla, kääntyivät taaksepäin ja muodostuen pitkäksi
ja laajaksi kolonnaksi seurasivat jotenki hiljaisesti ja järjestyneesti
Richardin joukon perässä. Ilma alkoi nyt selvetä heidän edessään, ja
harvenevan pölypilven takaa heitä kohti läheni erilainen ja
säännöllisemmän näköinen joukko hevosväkeä, täydellisesti varustettu
hyökkäys- ja puollustusaseilla ja joka hyvin olisi sopinut
henkivartiakunnaksi ylpeimmälle itämaiselle hallitsialle. Tähän komeaan
joukkoon kuului viisisataa miestä, ja jok'ainoa hevonen siinä oli
kreivin lunnaitten arvoinen. Ratsastajat olivat cirkassi- ja
georgilaisia orjia ikänsä heiteellä; heidän kypärit ja haarniskat olivat
teräsrenkaista tehdyt, ja niin kirkkaat että ne kiilsivät kuin hopea;
heidän vaatteensa hohtivat heleimmistä väreistä, ja muutamain olivat
kulta- eli hopeakankaasta; vyöt olivat silkillä ja kullalla kerratut,
heidän kalliit käärelakkinsa varustetut höyhentupsuilla ja hohtokivillä,
ja heidän damaskoteräksisten sapelein ja puukkojen kahvat ja tupet
olivat koristetut kullalla ja kalliilla kivillä.
Tämä loistosa ratsujoukko kulki eteenpäin sotaisen soiton mukaan ja
kristittyä joukkoa kohdatessaan, se aukaisi ruotunsa oikealle ja
vasemmalle ja laski kristityt riviensä väliin. Richard asettui nyt
joukkonsa etupäähän, arvaten että Saladin itse lähestyi. Eikä viipynyt
kauan ennenkuin, vartiakuntansa keskellä ja seurassaan hovimiehensä sekä
nuo kauheat neekerit, jotka itämaalaisen haremia vartioivat ja joitten
rujukuvaisuus tuli vielä ilkeämmäksi heidän korean pukunsa kautta,
Sulttani lähestyi katsannoltaan ja käytökseltään miehen näköisenä, jonka
otsalle luonto on kirjottanut: tässä on kuningas! Lumivalkeassa
turbanissaan, nutussaan ja itämaisissa roimahousuissansa, vyötäisillään
punainen silkkivyö, ilman mitään muuta koristusta, näytti Saladin
halvimmasti puetulta koko vartiakunnassansa. Mutta tarkemmin
katsellessaan huomasi hänen turbanissaan sen verrattoman kalliin
hohtokiven, jota runoiliat nimittävät Valomereksi; se timantti, johon
hänen sinettinsä oli piirretty ja jota hän kantoi sormuksessa, oli
luultavasti yhtä kallis kuin kaikki Englannin kruunun jalokivet
yhteensä, ja safiiri, joka oli pontena hänen puukonpäässä, oli tuskin
halvemman arvoinen. Mainittakoon lisäksi, että sulttanilla, hiekan
tähden, joka Kuolleen meren partailla on kuin hienoin tuhka, eli ehkä
itämaalaisesta ylpeydestä, oli turbaniinsa kiinnitetty hunnuntapainen
vaate, joka osaksi esti hänen jaloja kasvojansa näkymästä. Hän ratsasti
maidonvalkeaa arapialaista hevosta, joka kantoi häntä ikäänkuin tietäen
ja ylpeillen jalosta kuormastansa.
Muu esitteleminen oli joutavaa. Molemmat sankarikuninkaat, sillä
semmoisia he olivat kumpikin, heittäysivät samalla kertaa alas
ratsuiltansa, ja joukkojen pysähtyessä sekä soiton äkkiä loppuessa, he
kulkivat kohti toisiansa syvällä äänettömyydellä ja molemminpuolisen
kohteliaan kumarruksen jälkeen syleilivät toisiansa veljinä ja
vertaisina. Loisto ja komeus kummallaki puolella ei enään herättänyt
huomiota -- ei nähty muuta kuin Richardia ja Saladinia, ja heki
katselivat vain toisiansa. Ne silmäykset, jotka Richard loi Saladiniin,
osottivat kuitenkin hartaampaa uteliaisuutta, kuin ne jotka Saladin
kiinnitti häneen ja sulttani myöski ensin rupesi puhumaan:
"Melek Ric on Saladinille yhtä tervetullut kuin vesi tälle erämaalle.
Minä toivon että tämä seurueeni paljous ei herätä hänessä minkäänlaista
epäluuloa. Paitsi aseellisia koti-orjiani ovat kaikki, jotka
kummeksivilla ja ystävällisillä silmäyksillä teitä katselevat, etevimpiä
ylimyksiä tuhansista heimokunnistani; sillä kuka, jolla oli oikeus
läsnäolemaan, olisi tahtonut pysyä kotona, kun semmoinen ruhtinas kuin
Richard olisi nähtävänä, jonka nimi on tullut niin peljättäväksi aina
Yemenin sannikoille saakka, että äitit sillä asettavat lapsiansa ja
vapaa arapialainen taltuttaa äksyä orittansa!"
"Ja ovatko nämä kaikki arapialaisia ylimyksiä?" kysyi Richard, kääntyen
katselemaan noita haikeihinsa kääriytyneitä, julmia miehiä
ahavoittuneilla kasvoillaan, elfenluunvalkoisilla hampailla, mustilla
turbanin alta tuimasti, melkein yliluonnollisesti kiiltävillä silmillä
ja ylimalkaan yksinkertaisella milteipä köyhällä puvulla.
"He vaativat itsellensä sitä arvoa", sanoi Saladin; "mutta vaikka
luvultansa monta, ovat ne sopimuksen mukaan asustetut eikä varustetut
muilla aseilla kun sapelilla -- keihästensä teräskärjetkin he ovat
jättäneet kotiin".
"Minä pelkään", mutisi de Vaux englannin kielellä, "että ne ovat
jättäneet ne paikkaan, josta ne pian löytyvät. -- Hyvin kukoistava
ylähuone, se on myönnettävä, ja itse Westminster-Hall kävisi heille
hieman ahtaaksi".
"Hiljaa, de Vaux", Richard sanoi, "älä semmoista puhu. -- Jalo Saladin",
hän jatkoi, "epäluulot eivät menesty samalla paikalla sinun kanssasi.
Katsos", ja hän viittasi kantotuoleihin, "minäkin olen ottanut muutamia
kelpo poikia myötäni, vaikka varustettuja kenties vasten sopimusta,
sillä kirkkaat silmät ja kauniit kasvot ovat aseita, joita ei käy jättää
kotia".
Sulttani kääntyi kantotuoleihin päin ja kumartui niin syvään, kuin jos
hän olisi seisonut Mekkaa kohti, sekä suuteli hiekkaa kunnioituksensa
osotteeksi.
"Ei, veljeni", Richard sanoi, "he eivät säikähdä likemmältä
katselemista. Etkö tahdo ratsastaa kantotuolien luo, niin esiriput heti
vedetään syrjään?"
"Allah varjelkoon!" lausui Saladin; "sillä kaikki ne arapialaiset, jotka
ovat ympärillämme, pitäisivät näille jaloille naisille häpeällisenä, jos
heitä nähtäisiin paljain kasvoin".
"Sinä saat nähdä heitä erikseen, veljeni", Richard vastasi.
"Mitä hyvää siitä olisi?" Saladin surullisesti vastasi, "Viimeinen
kirjeesi oli toiveilleni kuin vesi tulelle; ja miksi taas uudestaan
virittäisin liekin palamaan, joka kyllä voipi kuluttaa, mutta ei voi
minua lämmittää? -- Mutta eikö veljeni suvaitse lähteä sille teltalle,
jonka nimen palveliansa on hänelle valmistanut? Etevin musta orjani on
saanut käskyn prinsessojen vastaanottamisesta -- hoviväkeni on pitävä
huolta saattoväestänne ja itse tahdomme olla Richard kuninkaan
kamariherra".
Hän osotti sitte tietä komeaan telttaan, jossa nähtiin kaikkea, mitä
kuninkaallinen ylöllisyys voipi ajatella. De Vaux, joka oli seurannut
myötä, riisui sen _capan_, eli pitkän ratsulevätin, jota Richard kantoi,
ja tämä seisoi nyt Saladinin edessä ruumiinmukaisessa puvussaan, joka
edullisesti näytti hänen vartalonsa voimaa ja tasamäärää samalla kuin se
oli jyrkkänä vastakohtana niille väljille liehuville vaatteille, jotka
peittivät itämaisen hallitsian hentoa ruumista. Richardin kahden käsin
pidettävä miekka herätti varsinkin Saracenin huomiota; se oli leveä,
suora säilä, jonka näennäisesti hallitsematon pituus melkein ulottui
kuninkaan hartiosta kantapäähän.
"Ellen olisi", sanoi Saladin, "nähnyt tuon miekan välähtelevän tappelun
eturinnassa, niin tuskin olisin uskonut, että ihmisen käsivarsi sitä
voisi heilutella. Saisinko pyytää saada nähdä Melek Ricin sillä lyövän
iskun nyt rauhan aikana, ja vain voimansa osotteeksi?"
"Kernaasti, jalo Saladin", Richard vastasi; ja katsoen ympärillensä
jonku perään, jota vastaan voimaansa osottaisi, hän huomasi rautanuijan,
jota yksi läsnä-olioista kantoi ja jonka varsi oli samaa metallia sekä
noin puolentoista tuumaa poikkimitaten -- sen hän asetti puupölkylle.
De Vaux, joka kävi levottomaksi herransa kunnian puolesta, kuiskasi
hänelle englanniksi: "pyhän neitsyen tähden, miettikää mitä aiotte
tehdä! Te ette vielä ole täydelleen saaneet voimanne takaisin -- älkää
antako uskottomalle syytä voiton riemuun".
"Vaiti houkka", sanoi Richard, asettuen vakavasti seisomaan ja
silmäillen ylpeästi ympärillensä, "luuletko että voisin erehtyä *hänen*
läsnäollessa?"
Välkkyvä miekka, johon kuningas tarttui molemmin käsin, kohosi korkealle
hänen vasenta olkapäätänsä kohti, heilahti pään ympäri, putosi alas
tuimasti kuin jostaki kauheasta sotakoneesta, ja rautakanki vyörähti
laattialle kahtena kappaleena, ikääskuin se vain olisi ollut vesa, minkä
metsänvahti puukollaan oli katkaissut.
"Profeetan pään kautta, aivan eriskummallinen isku!" sanoi sulttani,
epäilevän huolellisesti tarkastaen poikkihakattua rautakankea ja
miekanterää, joka oli niin hyvin karaistu, ettei siinä huomattu
vähintäkään vikaantumisen merkkiä tämmöisen aimotyön jälkeen. Hän
tarttui sitten kuninkaan suureen, jäntevään käteen ja nauroi pitäessään
sitä omansa vieressä, joka oli niin laiha ja pieni ja niin paljon
heikompi lihan ja jännetten suhteen.
"Niin, katsele sitä tarkkaan", de Vaux lausui englanniksi, "kotvan
viipynee, ennenkuin sinun pitkät marakattisormesi pystyvät semmoiseen
iskuun tuolla hienolla, kullatulla sirpilläsi".
"Hiljaa, de Vaux", sanoi Richard. "Pyhän neitsyen kautta, hän käsittää
taikka arvaa tarkotuksesi. Älä puhu noin tylysti, velikulta".
Sulttani todellaki heti virkki: "jotaki kernaasti tahtoisin yrittää,
vaikka en juuri tiedä miksi heikko näyttäisi huonouttaan väkevän läsnä
ollen. -- Mutta kullakin maalla on omat harjotuksensa ja tämä lienee
Melek Ricille jotakin uutta". -- Näin sanoen hän otti lattialta silkillä
päällystetyn höyhenpolsterin ja asetti sen pystyyn. "Voisiko aseesi,
veljeni, tuon polsterin halkaista?" kysyi hän kuningas Richardilta.
"Ei suinkaan", kuningas vastasi. "Ei mikään miekka mailmassa, vaikkapa
olisi itse kuningas Arthurin _Excalibur_, voi halkaista mitään, joka ei
iskulle tee vastarintaa".
"Katso sitten", sanoi Saladin; ja käärien ylös pukunsa hihan, hän
paljasti käsivartensa, joka kyllä oli hoikka ja laiha, vaan alituisesta
harjotuksesta niin kovettunut, että siinä vain oli luuta, lihaksia ja
jäntereitä. Hän veti sitte huotrasta sapelinsa, jonka käyrä ja kaitainen
terä ei välkkynyt kuin frankkilaisten miekat, vaan päinvastoin oli
tummansinistä väriä, merkitty kymmentuhansilla aaltoilevilla linjoilla,
jotka osottivat kuinka huolellisesti aserautio oli metallia
kuonnuttanut. Kohottaen tätä asetta, joka Richardin miekkaan verrattuna
näytti niin mitättömältä, luotti hän koko painollaan vasemmalle vähän
eteenpäin pistetylle jalallensa, viippui muutaman kerran edestakaisin,
ikäänkuin saadakseen tarkempaa silmämäärää ja astahtaen sitten äkkiä
eteenpäin, vetäisi miekkansa polsterin läpi niin taitavasti ja niin
vähäisellä näennäisellä voiman ponnistuksella, että tyyny pikemmin
näytti itsestänsä hajoavan, kuin väkivallan kautta kahtia lohkeavan.
"Tuo oli silmänkääntäjän temppu", sanoi de Vaux, syösten esiin ja
nostaen ylös poikkileikatun palasen tyynystä ikäänkuin vakuuttaakseen
itseänsä asian todellisuudesta; "loihtimista siinä tapahtui".
Sulttani näkyi ymmärtävän häntä, sillä hän otti pois sen hunnuntapaisen,
jota hän siihen asti oli kantanut, pani sen kaksin kerroin sapelin
terälle, ojensi aseen terä ylöspäin, ja vetäen sitä äkkiä vaatteen
halki, joka aivan löysästi riippui terän päällä, erotti sen kahteen
osaan, jotka sitten liehuivat eri haaroille teltassa, samassa määrässä
todistaen aseen erinomaista karaistusta ja terävyyttä sekä sen kantajan
verratonta taitavuutta.
"No kunniani kautta, veljeni", Richard sanoi, "sinä olet ilman
vertaistasi sapelin käyttämisessä, ja vaarallista kyllä olisi joutua
kanssasi otteluun! Mutta kuitenkin luotan enemmän suoraan
englantilaiseen iskuun, ja mitä emme saa vikkelyydellä aikaan, sen
korvaamme väkevyydellä. Sinä sentään kieltämättä olet yhtä harjaunut
haavojen tekemiseen kuin viisas ystäväni Hakim niitten parantamiseen.
Minä saan kait tavata sitä oppinutta lääkäriä -- minä olen hänelle
suuressa kiitollisuuden velassa ja olen tuonut hänelle muutamia pieniä
lahjoja".
Hänen puhuessaan Saladin vaihtoi turbaninsa tatarilaiseen lakkiin.
Tuskin hän olisi sen tehnyt ennenkuin de Vaux aukaisi ammolleen leveän
suunsa ja suuret pyöreät silmänsä, ja Richard katsoa tuijotti hänen
päälle tuskin vähemmän kummastuksissaan, kun sulttani puhui totisella ja
muutetulla äänellä: "sairas, sanoo runoilia, tuntee lääkärinsä
astunnasta; mutta terveeksi tultuaan hän ei edes tunne hänen kasvojaan
häntä katsellessaan".
"Ihmetyö! -- ihmetyö!" huudahti Richard.
"Epäilemättä Mahoundin tekemä", de Vaux sanoi.
"Kun en tuntenut oppinutta Hakimiani", sanoi Richard, "ainoastaan
sentähen että hänen lakkinsa ja pukunsa puuttui, ja kun löydän hänestä
kuninkaallisen veljeni Saladinin!"
"Niin on mailman meno", vastasi sulttani. "Rikkinäinen takki ei aina tee
dervishiä".
"Ja sinun välityksesi kautta", Richard sanoi, "tuo Leopartin ritari
pelastui kuolemasta, ja sinun sukkelasta toimestasi hän valhepuvussa
uudestaan kävi leirissäni?"
"Niin juuri," Saladin vastasi; "minä olin kyllin lääkäri nähdäkseni että
hänen elonsa päivät pian olivat luetut, elleivät hänen vertavuotavan
kunniansa haavat tulisi sidotuiksi. Vaikka hänen valhepukunsa tuli
pikemmin ilmi, kuin olin odottanut omani onnistumisesta".
"Sattuma", sanoi kuningas Richard, arvattavasti tarkottaen sitä
tilaisuutta, kun hän luultun nubialaisen haavasta imi pois myrkyn,
"minulle ilmaisi, että hänen ihonsa oli taidon avulla muutettu; ja kun
kerran olin tolalle päässyt, kävi ilmisaanti helposti, sillä hänen
vartaloansa ja kasvojansa ei niin hevillä unhoteta. Minä varmaan odotan
että hän huomena ilmestyy taistelutantereelle".
"Hän on täydessä valmistuspuuhassa ja hyvässä toivossa", sanoi sulttani.
"Minä olen varustanut hänen aseilla ja hevosella, koska sen nojalla mitä
erinäisissä valepuvuissa olen nähnyt, panen häneen paljon arvoa".
"Tietääkö hän nyt", Richard sanoi, "ketä hänen tulee kaikesta tästä
kiittää?"
"Tietää", vastasi saraceni. "Minun täytyi ilmaista kuka olin, kun tein
hänelle ehdotukseni".
"Ja tunnustiko hän teille mitään?" kuningas kysyi.
"Ei mitään nimen omaan", vastasi sulttani; "mutta paljosta mitä
välillämme on tapahtunut, minä arvaan, että hänen rakkautensa on liian
rohkea onnellisesti päättyäksensä".
"Ja sinä tiesit, että hänen julkea, häpeämätön rakkaudenhimonsa oli
omille toiveillesi vastariitainen?" sanoi Richard.
"Minä saatoin arvata sen", sanoi Saladin; "mutta hänen rakkautensa oli
vanhempi minun toiveitani ja, täytynee lisätä, näyttää jäävän eloon
niitten jälkeen. Minä en kunnialla voinut kostaa huonoa menestystäni
hänelle, jolla ei ollut siihen osaa. Ja jos tämä korkeasukuinen neito
pitää hänestä enemmän kuin minusta, ken voipi sanoa, ettei hän tee
oikeutta ritarille, joka on hänen omaa uskontoansa ja kaikin puolin
täydellinen aatelismies?"
"Mutta kuitenkin aivan alhaista säätyä naimisen kautta yhdistyäkseen
Plantagenet'n sukuun", sanoi Richard kopeasti.
"Semmoiset ovat ehkä perusaatteenne Frangistanissa", sanoi Saladin;
"mutta meidän itämaalaiset runoiliat sanovat, että urhoollinen
kameelinajaja on kyllin arvollinen suutelemaan kauniin kuninkaattaren
huulia, kun sitävastoin pelkuri ruhtinas ei ole kelvollinen hänen
hameensa liepeitä lähestymään. Mutta sinun suostumuksellasi, jalo veli,
minun täytyy nyt lähteä vastaanottamaan Itävallan arkkiherttuata sekä
tuota toista nazarenilaista ritaria, jotka paljon vähemmän ansaitsevat
vieraanvaraisuutta, mutta joita sentään tulee soveliaasti kohdella, ei
heidän, vain oman kunniani tähden; sillä mitä viisas Lokman lausuu? "Älä
sano, että se ruoka on mennyt hukkaan, jonka vieraalle olet antanut;
sillä jos se on hänen ruumistansa ravinnut ja vahvistanut, niin se yhtä
suuressa määrässä on korottanut ja enentänyt omaa hyvää nimeäsi ja
mainettasi!"
Saracenilainen hallitsia lähti kuningas Richardin teltasta, ja pikemmin
viittauksilla kuin sanomalla osotettuaan mihin kuninkaattaren ja hänen
hovineitostensa teltta oli pystytetty, hän meni vastaanottamaan
Montserrat'n markiisia ja hänen seuruettaan, joitten mukavuudesta
komeutta rakastava hallitsia oli pitänyt huolta vähemmällä
hyvällätahdolla, mutta yhtä suurella vieraanvaraisuudella. Ylöllisimpiä
virvotuksia niin itämaisen kuin europalaisen maun-aistin mukaan
asetettiin kuninkaallisen ja ruhtinaallisten vierasten eteen heidän
teltoissansa; ja niin tarkasti sulttani piti muistissa heidän tapojaan
ja makuaan, että kreikalaisia orjia käytettiin heille tarjoamaan
viinipikaria, joka on mahomettilaisen kauhistus. Ennenkuin Richard oli
atriansa lopettanut, astui sama vanha emiiri sisään, joka oli tuonut
Saladinin kirjeen kristittyjen leiriin, ja esitteli hänelle huomispäivän
taistelussa noudatettavien juhlamenojen kaavaa. Richard, joka tunsi
vanhan tuttavansa mieliteon, kehotti häntä juomaan kanssansa lasin
Shirazviiniä; mutta katuvaisen näköisenä Abdallah ilmotti, että
itsensäkieltämys hänelle nykyään oli hengen asia; sillä niin
suvaitsevainen kuin Saladin monessa muussa suhteessa olikin, noudatti
hän sekä ylläpiti kovilla rangaistuksilla profeetan lakia.
"No, ellei hän rakasta viiniä, tuota ihmisen sydämen ilahuttajaa", sanoi
Richard, "niin ei ole toivoa hänen kääntymisestään, ja Engaddin hullun
papin ennustus raukeaa tyhjäksi kuin akanat tuuleen".
Kuningas ryhtyi nyt määrittelemään tappelu-ehtoja, johon meni melkoinen
aika, koska oli tarpeellinen muutamissa pykälissä kuulustella niin hyvin
sulttanin kuin vastapuolueitten ajatuksia.
Viimein ne lopullisesti hyväksyttiin ja vahvistettiin franskan ja
arapian kivisellä pöytäkirjalla, jonka allekirjottivat Saladin
sotatuomarina sekä Richard ja Leopold molempain sotureitten
takausmiehinä. Kun Abdallah oli jättänyt kuningas Richardille viime
kerran hyvästi sinä iltana, astui de Vaux sisään.
"Se kelpo ritari, joka huomenna on taisteleva", sanoi hän, "pyytää saada
tietää, jos hänen sallitaan tänä ehtoona käydä tervehtimässä
kuninkaallista kummiansa?"
"Oletko sinä nähnyt häntä, de Vaux?" sanoi kuningas hymyillen; "ja
tunsitko entisen tuttavan?"
"Lanercostin neitsyeen kautta", vastasi de Vaux, "niin paljon
odottamattomia seikkoja ja muutoksia tapahtuu tässä maassa, että heikkoa
päätäni ihan rupeaa pyörryttämään. Tuskin olisin tuntenut Skotlannin sir
Kennethiä, ellei hänen kaunis koiransa, joka vähän aikaa on huostassani
ollut, olisi hyväillen juossut vastaani; ja sittekin tunsin koiran
ainoastaan hänen leveästä rinnastansa, hänen pyöreästä jalastaan sekä
omituisesta haukunnastansa; sillä tuo elukka raukka oli maalattu aivan
kuin venetialainen portto".
"Sinun älysi pystyi paremmin eläimiin kuin ihmisiin, de Vaux", sanoi
kuningas.
"En tahdo kieltää", de Vaux sanoi, "että ne minusta usein ovat tuntuneet
rehellisemmiltä eläviltä. Teidän majesteetinne on myöski toisinaan
suvainnut kutsua minua itseäni eläimeksi; sitäpaitsi minä palvelen
leijonaa, jonka koko mailma tunnustaa eläinten kuninkaaksi".