hän totellut kuninkaan uudistettuja käskyjä, ennen kuin hän näki punan
palaavan takaisin lady Edithin poskille. Sitten hän, säestäen ääntänsä
harpulla sen verran että laulun sisällys tuli suloisemmaksi, vaan ei
hävinnyt ymmärtämättömäksi, lauloi jonkunlaisessa recitativissa erään
noista vanhoista ritarillisista rakkaudenjutuista, jotka muinoin aina
miellyttivät yleisöä. Niin pian kuin hän alkoi säännellä soittoaan,
näkyi hänen ulkomuotonsa vähäpätöisyys katoavan ja hänen kasvonsa
hehkuivat irrallisuudesta ja innostuksesta. Hänen täysinäinen, miehekäs
ja pehmeä ääni, jota puhtain kauneudentunne kokonaan hallitsi, lumosi
jokaisen korvan ja tunkeusi kaikkien sydämiin. Richard niin iloissaan,
kuin jos hän olisi saanut voiton vihollisesta, vaati äänettömyyttä
tuolla tavallisella huudolla:
"Kuunnelkaa, hyvät herrat, jo!"
ja järjesteli samassa yhdellä haavaa suojelian ja oppilaan innolla
ympäröivää kuunteliaparvea sekä käski heidän olla ääneti; jonka jälestä
hän itse istahti alas katsannolla, joka osotti sekä harrasta odotusta
että myöskin soitannontuntian vakavuutta. Hovimiehet loivat silmänsä
kuninkaaseen ollakseen valmiina kertomaan niitä liikkeitä, joita
havaitsisivat hänen kasvoissaan, ja Thomas de Vaux haukotteli hirveästi,
ikäänkuin hänen vasten tahtoansa olisi pitänyt kärsiä joku raskas
rangaistus. Blondelin laulu oli tietysti Normannin kielellä, vaan
seuraavat värsyt osottavat sen sisältöä ja runomittaa.
Verinen nuttu.
Ensimäinen laulu.
Beneventin seutua lumoavaa
Juur' illan aurinko kirkastaa,
Juhannuksen-aattoa viettääpi maa,
Taisteluun ritar' itsens valmistaa. --
Läpi leirin poikainen kiiruhtaa,
Prinsessalta viestin hän kuljettaa;
Puku vihreä päällään, hän tiedustaa.
Missä Kentin Tuomasta tavata saa.
Saa kauan kyll' etsiä poikainen,
Ennenkuin hän ehtiipi teltallen.
Hän köyhäks' ja halvaksi huomasi sen,
Näk' isännän itse juur seppien
Työt' tekevän uuraast', valmistaen
Käsin jäntevin asunsa teräksisen.
Jossa taistelis, tultua huomisen,
Eest' armahan naisen ja pyhimyksen.
"Prinsessan tahdon nyt tiettäväks' teen!"
Poika näin -- ritar laskeu polvilleen,
"Kuin aurinko arvons on loistoineen,
Mut sukuhun kuulut sä alhaiseen. --
Ken moiseen pyrkiipi suuruuteen,
Yli juovan hän juoskoon ja viimeiseen
Hän taistelkohon, siten näyttääkseen,
Ett' uljuudess' toisist' ei vertaisekseen".
"Prinsessa, näin poika, nyt vaatiipi vaan," --
Ritar notkistaapi taas polviaan --
"Sä ettet pukeudu haarniskaan,
Mut kannat vaan hänen yönuttuaan.
Se ylläs, käy huomenna taistelemaan
Ja ritarit kaada, nuo uljaimmat maan,
Tai voittaa jos voi et, niin käy kuolemaan. --
Mitä vastata sulta prinsessalle saan?" --
Ei pelkoa tunne hän, vaatetta vain
Hän suuteli suukkosin innokkain:
"Oi, riemuinen viesti, min tänään mä sain!
Vie prinsessalle mun kiitostain. --
Tään vaattehen, vaikk' ois se kuolemain,
Mä kannan riehussa taistelevain.
Jos hengissä pääsen, lupauksen muistakoon vain." --
Verisestä nutusta näin ens' osa päättyy laulussain!
"Sinä olet huomaamatta muuttanut runomitan viimeisessä kupletissa, rakas
Blondelini", sanoi kuningas.
"Aivan niin, teidän majesteetinne", vastasi Blondel. "Minulla on nämä
värsyt eräältä vanhalta italialaiselta harpunsoittajalta Cyperin
saarelta, ja koska en joutanut niitä oikein kääntää enkä oppia ulkoa,
olen ollut pakotettu hetken tarpeen mukaan korjaamaan, sen verran kuin
olen voinut, vaillinaisuutta musiikissa ja värsyssä, juurikuin näette
talonpoikien kuivilla risukimpuilla täyttelevän viheriäisen pensas-aidan
aukkoja".
"Niin, kunniani nimessä", sanoi kuningas, "minä rakastan noita
rämäjäviä, vyöryviä aleksandrineja; -- minusta ne helähtivät paremmin
soiton mukaan, kuin lyhyempi runomitta".
"Molempia saa käyttää, kuten teidän majesteetinne hyvin tietää", vastasi
Blondel.
"Aivan niin, Blondel", sanoi Richard; "kuitenki kun on kysymys
tappelusta, käypi mielestäni kertomus paraiten noissa jyrisevissä
aleksandrineissa, jotka soivat niinkuin ratsuväen hyökkäys, kun lyhyempi
tahti vain kuvailee naiskonkarin hölkkää".
"Tapahtukoon sitte niin kuin teidän majesteetinne käskee", vastasi
Blondel ja alkoi taasen viritellä soitintaan.
"Ei, virkistä ensin mielikuvituksesi pikarilla tulista Chiosviiniä",
sanoi kuningas; "ja kuules, etkö voisi jättää pois tuon uuden-aikaisen
keksintösi kunkin värsyn päättämisestä samoilla loppusoinnuilla? Ne
estelevät mielikuvituksesi lentoa ja tekevät sinun kahleissa tanssivan
miehen kaltaiseksi".
"Kahleet ovat ainakin helposti poisriisutut", vastasi Blondel, uudelleen
sormillaan kosketellen harpun kieliä, ikäänkuin jos hän kernaammin olisi
tahtonut soittaa, kuin arvostelua kuunnella.
"Vaan minkätähden sitten ne päällensä panna?" jatkoi kuningas. "Miksi
neroasi käsirautoihin kahlehtia? Minä en ymmärrä, kuinka olet päässyt
liikahtamaankaan. Itse en varmaan olisi pystynyt sepittämään ainoatakaan
värsyä tuolla monimutkaisella runomitalla".
Blondel loi silmänsä alas ja oli harppunsa kieliä järjestävinänsä,
salatakseen hymyilyä, joka vasten tahtoa luikahti hänen kasvoillensa;
vaan tuo ei jäänyt Richardilta huomaamatta.
"Kunniani kautta, sinä naurat minulle, Blondel", sanoi hän; "ja totta
puhuen jokainen sitä ansaitsee, joka oppilaana tahtoo olla mestari; vaan
meillä kuninkailla on se ruma tapa että olemme itseviisaita. -- Kas
niin, jatka lauluas, rakas Blondel, jatka omalla tavallasi, joka varmaan
on parempi, kuin me voimme esitellä, vaikkapa meidän välttämättä täytyy
jotakin sanoa".
Blondel pitkitti lauluansa ja koska hän oli tottunut improviseeraukseen
eli äkkipikaiseen runontekoon, ei hän ollut noudattamatta kuninkaan
tahtoa, itseki kenties siitä hyvillään, kun sai näyttää kuinka helposti
hän saattoi muutella runoelmaa toiseen kaavaan, kesken laulamistansa.
Verinen nuttu.
Toinen laulu.
Urotyöt näki aamu juhannuksen,
Näki kunnian nousun ja kadotuksen,
Riens miekoin ja keihäin he kilpailemaan,
Mikä mainehen sai, mikä haudan sai vaan.
Ei pien' urojoukko tuo urhea lie,
Mut voiton tok' kaikilta ritari vie,
Jon suojana nuttu on semmoinen.
Jota öisin käyttääpi neitoinen.
Sai haavaa hän monta, vuos' hurmehen vuo,
Tok' kunnian uljaalle uljahat suo:
"Häntä tappaa", he lausui, "ei sopivan näy,
Sill' lupaust' täyttäin hän taistohon käy".
Ja sauvansa ruhtinas viskasi pois,
Ett' lopuksi taistelun torvi jo sois,
Mut tuomarit lausuivat: "voittaja on,
Ku yönutuss' uskalsi taistelohon".
Käy prinsessa kirkkohon rukoilemaan,
Asekantajan kohtaa hän kulkiessaan,
Ku takaisin antaapi nuttusen sen,
Nyt punaiseks' tahratun, hurmehisen.
Sitä raastanut miekka ja keihäskin on,
Ja paikkaa ei löydy, mi tahraamaton
Niin ois, että tilaa prinsessalle sois,
Mihin hienoiset hyppysens' koskea vois.
"Sir Tuomaalta nuttu on hirmuinen tää,
Hän takaisin teille sen nyt lähettää.
Yli juovan hän juossut jo rohkeesti on,
Riens' tähtenne vaaraan ja taistelohon.
Eest' teidän hän taisteli, voittikin myös,
Nyt rakkautenne te näyttäkää työss':
Ken ritarin viskasi taistelemaan,
On velkapää uljuuden palkitsemaan.
"Mun herraani nuttu tää suojannut on.
Se vuoroonsa teitä nyt suojatkohon.
Hän tahrasi kyllä sen hurmehellaan,
Mut häpäistä ei voi se kantajataan." --
Prinsessa nyt vaattehen hurmehisen,
Punastuen, painoi jo huulillehen:
"Sen nähdä saa linna ja temppelikin,
Min arvon mä lahjalle suon ritarin."
Käy seurue loistava temppelihin,
Hovijoukkoa, vaattehin kiiltelevin,
Esimäisenä prinsessa astelihen,
On yllänsä nuttu tuo hurmehinen.
Ja sitte, kun linnahan palaavat nuo,
Hän juhlassa taatolle pikarin tuo,
Mut pääll' yhä kullan ja purppurinkin
Puku hänell' on tahrattu tuo verihin.
On käytös tuo kaikista kummallinen.
Mi kuiskutus seurassa hiljahinen!
Mut ruhtinas silmänsä lattiaan loi
Ja sanansa vihaiset tytölle soi:
"Kun selväks' näin käynyt sun pahuutes on,
Sun kätesi hurmehen palkitkohon;
Mut' kostonsa saakohon röyhkeyskin:
Maanpakohon tuomitsen kumpaisenkin."
Sir Tuomas tuoss' seisoopi kalpeana,
Vaan vastaapi lauseilla rohkeoilla:
"Kuin pulloista viini niin runsaasti mun
Vuos' hurmeeni taistoss' eest' tyttäres sun.
Nyt peljätä kostoas uhkailevaa
Hän tartse ei, luonani suojan hän saa.
Tää kotinen korkeus haihtukoon vaan,
Sitä kreivinna Kentin ei tarvitsekaan."
Mieltymyksen hyminä kuului kokoontuneiden joukosta, Richardin esimerkin
mukaan, joka ylen määrin kiitteli lempiministreliänsä ja viimein antoi
hänelle kallisarvoisen sormuksen. Kuninkatar kiiruhti kunnioittamaan
suosikkia komealla rannerenkaalla ja useat läsnäolevista aatelismiehistä
seurasivat kuninkaallista esimerkkiä.
"Onko orpanamme Edith", sanoi kuningas, "tullut penseäksi sen harpun
äänelle, jota hän muinoin rakasti?"
"Hän kiittää Blondelia hänen laulustaan", vastasi Edith, "vaan
kaksinkertaisesti sitä hellää sukulaista, joka laulua pyysi".
"Sinä olet suutuksissa, serkkuseni", sanoi kuningas "suutuksissa siitä,
että olet saanut kuulla naisesta, joka oli itseäs oikullisempi. Vaan
sinä et minusta pääse; minä saatan sinua vähän matkaa kotia,
kuningattaren teltalle päin -- meidän täytyy keskustella toistemme
kanssa ennenkuin tämä yö aamuksi hälvenee".
Kuningatar ja hänen naisensa olivat nyt nousseet istuimiltaan ja muut
vieraat lähtivät kuninkaallisesta teltasta. Joukko palvelioita
roimuavilla tulisoitoilla ja vähäinen määrä jousimiehiä vartioina odotti
teltan ulkopuolella Berengariaa, ja hän oli pian kotimatkalla. Richard
käveli, niinkuin oli esittänyt, sukulaisensa rinnalla ja pakotti häntä
vastaanottamaan hänen käsivartensa, niin että he muiden kuulematta
saattoivat puhella keskenänsä.
"Minkä vastauksen saan jalolle sulttanille antaa?" sanoi Richard.
"Kuninkaat ja ruhtinaat luopuvat minusta, Edith; tämä uusi riita on
tehnyt heidät vielä enemmän nurjamielisiksi. Minä tahtoisin tehdä
jotakin pyhän haudan hyväksi sovinnon, jollei voiton kautta; ja sen
onnistuminen riippuu, valitettavasti, naisen oikusta. Kernaammin
laskisin peitseni yksinään kymmentä parainta keihästä vastaan
kristikunnassa, kuin keskustelisin itsepintaisen tytön kanssa, joka ei
ymmärrä omaa etuansa. No, serkkuseni, minkä vastauksen annan
sulttanille? Sen pitää olla ratkaiseva".
"Sano hänelle", sanoi Edith, "että köyhin Plantagenet kernaammin
avioksensa ottaa kurjuuden kuin pakanan".
"Enkö sano *orjuuden*, Edith?" sanoi kuningas. "Se luullakseni vastaa
paremmin ajatuksiisi".
"Teillä ei ole mitään syytä siihen epäluuloon, jonka niin törkeästi
ilmotatte", sanoi Edith. "Ruumiin orjuus olisi voinut sääliä synnyttää,
vaan sielun herättää ainoastaan ylenkatsetta. Häpeä sinulle, iloisen
Englannin kuninkaalle. Sinä olet orjuuttanut sekä jäsenet että hengen
ritarissa, joka muinoin oli mainioisuudessa melkein vertaisesi."
"Eikö minun pitäisi estää sukulaistani myrkkyä juomasta saastuttamalla
sitä astiaa, jossa myrkky oli, kun en voinut muulla keinoin saada häntä
inhoamaan tuota vaarallista juomaa?" vastasi kuningas.
"Sinähän itse tahdot houkutella minua myrkkyä juomaan", keskeytti Edith,
"sen vuoksi että myrkky tarjotaan minulle kultamaljassa".
"Edith", sanoi Richard, "minä en voi sinua pakottaa, mutta varo
sulkemasta sitä ovea, jonka taivas on aukaissut. Engaddin erakko, jota
paavit ja kirkolliskokoukset ovat pitäneet profeetana, on tähdissä
lukenut, että sinun avioliittosi on minua sovittava mahtavan vihollisen
kanssa ja että miehesi on oleva kristitty, ja antaa siten meille
kauniimman syyn siihen toivoon, että sulttanin kääntyminen ja Ismaelin
poikien saattaminen kirkon helmoihin tulevat olemaan seurauksina
avioliitostasi Saladinin kanssa. Sinun täytyy siis kernaammin tehdä uhri
kuin turmella niin onnellisia tulevaisuuden toiveita".
"Ihmiset uhratkoon oinaita ja kauriita", sanoi Edith, "vaan ei
kunniaansa eikä omaa tuntoaan. Minä olen kuullut että kristityn naisen
häpeä ensiksi saattoi saracenit Espanjaan -- toisen häväistys ei liene
mikään luotettava keino heidän karkottamiseen Palestinasta".
"Pidätkö häväistyksenä keisarinnaksi tulemista?" sanoi kuningas.
"Minä pidän häväistyksenä kristillisen sakramentin saastuttamista siten
että mennään avioliittoon uskomattoman kanssa, joka ei ole siitä
sidottu, ja täydelliseksi kunnianpuutteeksi arvelisin sitä jos minä,
kristityn ruhtinaan jälkeläinen, vapaaehtoisesti rupeaisin ensimäiseksi
pakanallisten jalkavaimojen haaremissa".
"Hyvä, orpanani", sanoi kuningas, oltuansa hetken ääneti, "minun ei sovi
kiistellä kanssasi, vaikka vallanalainen asemasi mielestäni olisi
pitänyt tehdä sinun myöntyväisemmäksi".
"Armollinen herra", sanoi Edith, "te olette ansiosta perineet
Plantagenet'n perheen kaikki rikkaudet, arvot ja valtakunnat -- älkää
siis köyhältä sukulaiseltanne kadehtiko pienoista osaa sen ylpeydestä".
"Kunniani nimessä, tyttö", sanoi kuningas, "tuolla ainoalla sanalla sinä
olet heittänyt minun satulasta; suudelkaamme siis toisiamme ja olkaamme
ystävät. Minä heti lähetän vastauksesi Saladinille. Vaan tarkoin
tuumittuna, serkkuni, eiköhän olisi parasta jättää vastauksesi siksi,
kunnes olet saanut häntä nähdä. Hän sanotaan olevan erinomaisen kaunis
mies".
"Ei ole luultavaa, että me koskaan tapaamme toisiamme", sanoi Edith.
"On maar, pyhän Yrjön nimessä, se on melkein varmaa", sanoi kuningas;
"sillä Saladin epäilemättä osottaa meille rauhallisen paikan tätä uutta
lipputaisteluamme varten ja saapuu arvaten itse paikalle katsojaksi.
Berengaria tahtoo kiihkeästi päästä sinne, ja minä vannon, ettei
yksikään teistä halua jäädä kotiin, kaikkein vähimmin sinä, kaunis
serkkuni. Mutta nyt olemme perillä teltan luona ja meidän täytyy erota
-- ei kuitenkaan vihamiehinä -- niin, sinun täytyy, rakas Edith, kädellä
ja suulla luvata se minulle -- minun oikeuteni on läänitysherrana
suudella kauniita vasallejani".
Hän syleili tyttöä hellästi ja kunnioittavasti ja palasi kuun valaiseman
leirin kautta, hyräillen itsekseen sellaisia pätkiä Blondelin laulusta,
jotka hänelle muistuivat mieleen.
Kotia tultuaan hän viipymättä kokoonpani kirjeet Saladinille ja jätti ne
nubialaiselle, käskien hänen heti päivän koittaessa lähteä paluumatkalle
sulttanin tykö.
Seitsemäskolmatta luku.
Nyt kuului Tekbir -- siksi kutsuvat
Arapialaiset sotahuutoansa,
Kun pyytävät taivaalta voittoa.
*Damaskon piiritys.*
Seuraavana aamuna Richard kutsuttiin Franskan Philipin luo keskusteluun,
jolloin jälkimäinen, useaan kertaan lausuttuaan suurta kunnioitustansa
veljeänsä Englannin kuningasta kohtaan, hyvin kohteliailla, vaan
erehtymättömän selvillä sanoilla ilmotti hänelle, että hän valtakuntansa
etujen tähden oli järkähtämättömästi päättänyt palata Europaan, koska
hän, heidän vähentyneisiin sotavoimiin ja keskinäiseen eripuraisuuteen
katsoen, kokonaan epäili vastaisesta menestyksestä heidän
yrityksellensä. Richard teki vastaväitöksiä, mutta turhaan; ja kun
keskustelu oli loppunut, hän ei kummastellut kun sai vastaanottaa
tiedon-annon Itävallan arkkiherttualta sekä useoilta toisilta
ruhtinailta, jossa he ilmottivat samankaltaisen päätöksen kuin Philip,
ja suorastaan mainitsevat Englannin Richardin suunnatonta ylpeyttä ja
mielivaltaista hallitushimoa syyksi heidän luopumiseensa ristin pyhästä
asiasta. Kaikki toivo sodan jatkamisesta edes jonkulaisen lopullisen
voiton mahdollisuudella oli nyt rauvennut ja Richard, joka vuodatti
katkeria kyyneleitä ajatellessaan tyhjäksi menneitä toiveitansa
saatavasta kunniasta, ei siitä tuntenut paljon lohduketta, että
yrityksen huono menestys jossakin määrin oli luettava niiden etujen
syyksi, jotka hänen oma varomaton kiivautensa oli hänen vihamiehillensä
antanut.
"Ne eivät olisi tuolla tavoin rohjenneet isästäni luopua", sanoi hän de
Vaux'lle mielipahansa katkeruudessa. "Kristikunta ei olisi uskonut
mitään parjaamisia niin viisasta kuningasta vastaan; kun sitä vastoin
minä, houkkio, en ole ainoastaan hankkinut heille tekosyyn minun
jättämiseen, vaan myös antanut heille tilaisuutta jonkulaisella
todennäköisyydellä vääntämään koko riidan häpeän minun onnettomain
heikkoutteni syyksi".
Nämä mietteet synkistyttivät siihen määrään kuninkaan mieltä, että de
Vaux oikein ilostui kun lähettilään tulo Saladinilta johti hänen
ajatuksensa toiseen suuntaan.
Tämä uusi lähettiläs oli eräs emiiri, nimeltä Abdallah el Hadshi, jota
sulttani suuresti kunnioitti. Hän luki sukuperänsä profeetan perheestä
ja Hashemin heimokunnasta, jonka osotteeksi hän kantoi tavattoman
suurta, vihreää turbania. Kolmasti hän myös oli käynyt Mekassa, josta
hän oli saanut liikanimen el Hadshi eli pyhissävaeltaja. Näistä pyhyyden
vaatimuksista huolimatta oli Abdallah (arapialaiseksi) iloinen
seurakumppali, joka rakasti hupaisia pakinoita ja niihin määrin luopui
vakavuudestansa, että reippaasti tyhjensi pullonsa, kun tiesi asian
jäävän salaan eikä synnyttävän pahennusta. Sen ohessa hän oli valtiomies
ja Saladin oli käyttänyt hänen taitavuuttaan useoissa sovitteluissa
kristittyjen ruhtinasten ja erittäin Richardin kanssa, jolle Abdallah
oli mieluinen tuttava. Hyvillään siitä autiudesta, jolla Saladinin
lähettiläs tarjosi sopivan paikan tappelua varten ja jokaiselle, joka
sitä halusi katsella, täyden turvallisuuden, jonka vakuudeksi hän pani
oman henkensä, Richard pian näissä huvittavissa tuumissa tulevasta
turnauksesta unohti pettyneet toiveensa ja kristillisen liittokunnan
lähestyvän hajoamisen.
Erämaan Timantiksi kutsuttu paikka määrättiin taistelukentäksi, kun se
oli melkein keskitaipaleella kristityn ja saracenilaisten leirin
välissä. Päätettiin että vastaaja Montserrat'n Konrad, kummiensa
Itävallan arkkiherttuan ja temppeliritarein Suurimestarin kanssa,
saapuisi paikalle tappelua varten määrättynä päivänä, sata aseellista
miestä seurassaan, mutta ei enemmän; että Englannin Richard ja veljensä
Salisbury, joka kannatti syytöstä, toisivat yhtä lukuisan joukon
taisteliansa suojelukseksi; sekä että sultaanin vartiana seuraisi
viisisataa valittua miestä, joka määrä pidettiin saman arvoisena kuin
kaksisataa kristittyä keihästä. Muut korkeat ylimykset, joita molemmat
puolueet voisivat katselioiksi kutsua, tulisivat ilman varustuksetta
eivätkä kantaisi muuta asetta kuin miekkaa. Sulttani otti turnauspaikan
valmistaaksensa sekä pitääksensä huolta mukavuudesta ja virvotuksista
kaikille, jotka juhlallisuuteen saapuisivat; ja hänen kirjeensä lausui
hyvin sievistelevästi sitä iloa, jota hän odotti kahdenkeskisestä ja
rauhallisesta kohtauksesta Melek Ricin kanssa, sekä hänen harrasta
haluansa, että vastaanotto tulisi niin mieluiseksi kuin suinkin.
Kun kaikki alkumääräykset olivat tehdyt ja vastaajalle ja hänen
kummilleen ilmotetut, käskettiin Abdallah el Hadshi tutumpaan seuraan,
jossa hän mielihyvällä kuulteli Blondelin säveleitä; ja sitte kun hän
ensin oli huolellisesti pannut vihreän turbaninsa syrjään ja sen sijaan
sovittanut päähänsä kreikalaisen lakin, palkitsi hän normanilaisen
ministrelin soitannon persialaisella juomalaululla ja tyhjensi pullon
tulistuttavaa Cyperviiniä osottaaksensa, että hänen tekonsa vastasivat
hänen perusaatteisiinsa. Päivänä jälkeen hän kumartui laattiaan asti
Saladinin valta-istuimen edessä, totisena ja selvänä kuin vedenjuoja
Mirglip, ja kertoi sulttanille lähetyksensä menestymisestä.
Tappelun edellisenä päivänä Konrad ja hänen ystävänsä aamuhämärässä
lähtivät liikkeelle määrättyä yhtymäpaikkaa kohti, ja Richard matkusti
leiristä samaan aikaan ja samassa tarkoituksessa; mutta sopimuksen
mukaan hän kulki toista tietä, jota varomiskeinoa oli pidetty
tarpeellisena mahdollisten riitain välttämiseksi molempain puoluetten
aseellisten seuralaisten välillä.
Tuo hyvä kuningas ei olisi halunnut riidellä kenenkään kanssa. Ei mikään
olisi voinut enentää sitä iloa, jolla hän odotti hurjaa ja veristä
ottelua turnauskentällä, paitsi että hän itse omassa kunniallisessa
persoonassaan olisi ollut yksi taistelioista; ja hänen mielensä oli taas
puoleksi ystävällinen Montserrat'n Konradiaki kohtaan. Keveästi
varustettuna, komeasti puettuna ja riemastuneena, kuin sulhanen
hääpäivänsä aattona, Richard hypitteli ratsuansa kuninkaatar Berengarian
kantotuolin sivulla, osotellen hänelle niitä erinäisiä maisemia, joita
kuljettiin, sekä ilahuttaen jutuilla ja lauluilla kolkon erämaan
sydäntä. Edellisellä vaellusmatkallaan Engaddiin kuninkaatar oli
seurannut tietä vuoriharjanteen toisella puolen, niin että erämaan
ulkonäkö oli naisille aivan outo; ja vaikka Berengaria tunsi miehensä
luonteen kovin hyvin ettei hän olisi kokenut näyttää mieltyneeltä siihen
mitä Richard suvaitsi lausua taikka laulaa, ei hän kuitenkaan voinut
olla sijaa antamatta vähäiselle naiselliselle pelvolle, kun hän huomasi
olevansa tässä hirveässä erämaassa niin vähäisellä vartiakunnalla, että
se vain näytti liikkuvalta pilkulta äärettömällä tasangolla, ja samassa
muisteli, etteivät he olleet etäämpänä Saladinin leiristä kuin että
lukuisempi joukko hänen keveää ratsuväkeänsä silmänräpäyksessä saattaisi
hyökätä heidän päälle ja siepata heidät pois, jos tuo pakana olisi
kyllin epärehellinen niin houkuttelevaa tilaisuutta käyttämään. Mutta
kun hän näitä epäilyksiään alkoi Richardille ilmotella, tämä
mielipahalla ja ylönkatseella ne hylkäsi. "Suurinta kiittämättömyyttä",
hän sanoi, "olisi epäillä jalomielisen sulttanin vilpittömyyttä".
Samat epäluulot ja arvelut palasivat kuitenkin useita kertoja, ei
ainoastaan kuninkaattaren arkaan mieleen, vaan myöskin Edith
Plantagenet'n väkevämmän ja kirkkaamman sielun eteen, sillä hän ei niin
suuressa määrässä luottanut mahomettiläisten rehellisyyteen, että hän
olisi ollut aivan huoletonna, kun hän niin täydellisesti oli heidän
vallassa; ja hän olisi kauhistunut paljon enemmän kuin kummastellut, jos
yhtäkkiä ympäri erämaata olisi kaikunut huuto _Allah hu!_ ja
arapialainen hevoisjoukko olisi hyökännyt heidän päälle kuin korpikotka
saaliiseensa. Eivätkä nämät epäluulot vähentyneet, kun he iltapuoleen
äkkäsivät yksinäisen arapialaisen hevosmiehen, joka, käärelakistaan ja
pitkästä keihäästään tunnettava, väijyen kökötti pienellä kummulla,
ikäänkuin ilmassa väikkyvä haukka, ja, niin pian kuin hän kuninkaallisen
seurueen huomasi, riensi pois saman linnun nopeudella, kun se kiitää
alaspäin tuulen myötä ja katoaa näkyvistä.
"Me olemme varmaan lähellä määräpaikkaa", sanoi Richard kuningas; "sillä
tuo ratsumies oli arvaten yksi Saladinin etuvartia. -- Minusta on kuin
kuulisin maurilaisten torvien ja cymbaalein ääniä. Joka mies paikalleen,
veikkoset, ja järjestykää naisten ympärille sotilastapaan ja tanakasti!"
Heti asettui joka ritari, asekantaja ja joutsimies oikeaan asemaansa, ja
he jatkoivat marssiansa tiheästi yhteenliittyneissä riveissä, joka teki
heidän lukumääränsä vieläkin pienemmän näköiseksi; ja vaikka ei oltu
peljästyksissä, niin totta puhuen yhtä huolestuneina kuin uteliaina
kuunneltiin maurilaisen musiikin kimeöitä säveliä, jotka yhä selvemmin
ja selvemmin kaikuivat siltä suunnalta, jonne arapialllisen ratsumiehen
oli nähty katoavan.
De Vaux kuiskasi kuninkaalle: "eiköhän olisi parasta, armollinen herra,
lähettää hovipoika tuon hietaharjanteen huipulle? Eli suodaanko minun
ratsastaa edeltä käsin? Jos ei noitten hietasärkkien takana ole enemmän
kuin viisisataa miestä, niin täytyy toisen puolen Saladinin saattoväestä
olla rumpujen rämistäjiä ja cymbalien soittajia, kaikesta tuosta melusta
ja pärinästä päättäen. -- Ratsastanko edelle?"