nubialaisen pieneen etukamariin, jonka hän vallan hyvin muisteli, meni
kuningattaren tavalliseen vastaan-ottohuoneeseen. Hän kertoi kuninkaansa
käskyn matalalla, kunnioittavalla äänellä, ja monta kertaa hienommin
kuin tyly Thomas de Vaux, jolle Richard oli kaikki kaikissa, ja koko muu
hovi, itse Berengaria siihen luettuna, ei mitään. Kuunteliat
purskahtivat nauruun, kun Neville oli asiansa ilmottanut.
"Minkä näköinen hän on tuo nubialainen orja, joka on sulttanin
lähettiläs tällaisessa asiassa? Neekerin näköinen, Neville, eikö niin?"
sanoi vaimonpuolen ääni, jonka pian tunsi Berengariaksi. "Neekerin
näköinen, eikö niin, Neville, mustalla iholla, pää kähärä kun pässin,
nenä litteä ja huulet paksut -- vai kuin, herra Henry?"
"Teidän armonne ei saa unohtaa sääriä", sanoi toinen ääni, "jotka ovat
ulospäin kaarevat, kuin saracenin miekka."
"Pikemmin kuin Cupidon jousi, koska hän tulee rakkauden asioissa", sanoi
kuningatar. "Rakas Neville, sinä olet aina valmis palvelemaan meitä
naisraukkoja, joilla on niin vähän huvitusta joutohetkinämme. Meidän
täytyy saada nähdä tätä lemmen lähettilästä. Turkkilaisia ja maureja
olen nähnyt useoita, vaan neekeriä en koskaan."
"Minä mielelläni tottelen teidän Armonne käskyjä, jos vaan tahdotte
puolustella minua kuninkaani luona", vastasi myöntyväinen ritari. "Voin
kuitenkin vakuuttaa, että teidän Armonne tulee näkemään jotain peräti
toista kuin mitä odotatte."
"Sen parempi -- vielä rumempi kuin me voimme ajatella, ja kuitenkin
urhoollisen sulttanin valittu lemmen lähettiläs!"
"Rohkenenko pyytää teidän majesteettianne", sanoi neiti Kalista, "että
sallisitte ritarin viedä tämän sanansaattajan suorinta tietä lady
Edithin luo, jolle hänen kirjeensä ovat kirjotetut? Me olemme jo olleet
vähällä tarttua kovasti kiinni samanlaisesta leikistä."
"Kovasti kiinni?" kertoi kuninkaatar ylenkatseellisesti. "Kuitenkin sinä
voit olla oikeassa, Kalista, varovaisuutta neuvoessasi -- ajakoon tämä
nubialainen, joksi häntä kutsut, ensin asiansa orpanamme luona. Muuten
hän on mykkä -- eikö niin, Neville?"
"Niin on, armollinen rouva", vastasi ritari.
"Kuinka paljon huokeampi itämaan ylhäisten naisten on elää", sanoi
Berengaria, "heitä kun palvelee henkilöt, joitten kuullen he voivat
sanoa mitä tahansa, ilman että ne saattavat kertoa mitään; kun sitä
vastoin meidän leirissämme taivaan lintuset levittävät joka-ikisen
sanan, kuten pyhän Judan papilla on tapa sanoa".
"Siksi", sanoi de Neville, "kun teidän Armonne unohtaa puhuvansa
liinaisten seinien sisällä".
Äänet hiljenivät tästä muistutuksesta ja vähäisen kuiskauksen perästä
ritari palasi nubialaisen luo ja käski viittaamalla hänen seurata
perässä. Hän totteli ja Neville vei hänen telttaan, joka oli pystytetty
vähän syrjään kuningattaren teltasta, niinkuin näytti lady Edithin ja
hänen palveliainsa mukavuudeksi. Toinen noista Koptilaisista tytöistä
vastaanotti Nevillen sanoman ja muutaman minuutin perästä nubialainen
saatettiin Edithin luokse, vaan Neville jäi teltan ulkopuolelle
seisomaan. Naisorja, joka vei hänen sisään, astui emäntänsä
viittauksesta ulos ja suurimmalla nöyryydellä, ei ainoastaan
asennossaan, vaan myöskin sisimmässä sydämmessään, onneton ritari
kummallisessa valepuvussaan laskeusi toiselle polvelleen, silmänsä
luotuina maahan ja kädet rinnalla ristissä juurikuin pahantekiä, joka
odottaa tuomiotansa, Edith oli puettu samalla tapaa kun silloin, kun hän
vastaanotti kuningas Richardia, ja hänen pitkä, läpituultava, musta
huntunsa peitti hänen vartaloansa kuni kesäisen yön hämärä ihanaa
maisemaa, verhoten ja epämuotoisiksi tehden ne kauneudet, joita se ei
voinut salata. Hänellä oli kädessä hopeainen lamppu, täytetty jollakin
hyvänhajuisella väkiviinalla, joka paloi tavattoman kirkkaalla valolla.
Kun Edith läheni polvilleen langennutta, liikkumatonta orjaa askeleen
päähän, piti hän lamppua hänen kasvojensa edessä, ikäänkuin tarkemmin
katsellakseen hänen kasvojensa juonteita, peräytyi sitten hiukan ja
asetti lampun niin, että ritarin poskikuvan varjo kuvastui vieressä
olevalle esiripulle. Viimein hän puhui vakavalla, vaan hyvin
surullisella äänellä:
"Tekö te olette? Tekö te tosiaan olette, Leopardin urhoollinen ritari,
jalo sir Kenneth Skottlannista -- hänkö te tosiaan olette? Orjaksi
puettuna -- tuhansien vaarain keskellä?"
Kun ritari näin odottamatta kuuli sydämmensä lemmityn häntä puhuttelevan
äänellä, jonka sääliväisyys melkein muuttui hellyydeksi, tunkeutui
samanluontoinen vastaus hänen huulilleen ja töin tuskin Richardin käskyt
ja hänen oma vaiti-olo-lupauksensa saattoivat häntä estää sanomasta,
että se näky, minkä hän näki, ja ne säveleet jotka hän juuri kuuli,
olivat riittäväinen palkinto elinkautisesta orjuudesta ja vaaroista,
jotka joka hetki uhkasivat hänen henkeänsä. Hän malttoi kuitenkin
mielensä ja syvä, tuskallinen huokaus oli hänen ainoa vastauksensa
korkeasukuisen Edithin kysymykselle.
"Minä näen, minä tunnen, että olen arvannut oikein", jatkoi Edith. "Minä
huomasin teidät heti kun tulitte lähelle alttaania, jossa seisoin
kuningattaren kanssa. Minä tunsin myöskin komean koiranne. Se ei olisi
oikea lady eikä ansaitsisi sellaisen ritarin palvelusta, kuin sinä olet,
jolle valheellinen puku ja ihonväri voisi tehdä uskollisen palvelian
tuntemattomaksi. Puhu siis pelvotta Edith Plantagenet'lle, Hän ymmärtää
vastoinkäymisessä antaa arvoa urhoolliselle ritarille, joka häntä
palveli ja kunnioitti sekä toimitti sankaritöitä hänen nimessään, kun
onni oli hänelle suopea. Sinä olet yhä vaiti? Kahlehtiiko pelko kielesi
vai häpeä? Pelon pitäisi olla sinulle tuntematon ja mitä häpeään tulee,
niin olkoon se heidän osansa, jotka ovat onnettomuuteesi olleet
syypäät."
Epätoivossaan siitä, että hänen täytyi olla olevinaan mykkä, vaikka
häntä näin liikuttavalla tavalla puhuteltiin, saattoi ritari ilmaista
tunteitansa ainoastaan uudella, syvällä huokauksella ja panemalla sormen
huuliensa päälle. Edith astahti muutaman askeleen taaksepäin, ikäänkuin
pahastuneena.
"Mitä!" sanoi hän, "aasialainen mykkä ei ainoastaan puvussa, vaan aivan
toden totta? Tuotapa en olisi odottanut. Ehkäpä ylönkatsot minua, koska
niin rohkeasti tunnustan hyvin huomanneeni kunnioituksesi minua kohtaan.
Älä sentähden pidä halpoja ajatuksia Edithistä. Hän aivan hyvin tuntee,
mitkä rajat kainous ja varovaisuus määräävät korkeasukuiselle neidolle
sekä tuntee myöskin, milloin ja minkä verran niiden tulee antaa tilaa
kiitollisuudelle ja hänen hartaalle halullensa, että hänen vallassaan
olisi korvata ne palvelukset ja kostaa ne vääryydet, jotka ovat alkunsa
saaneet urhoollisen ritarin rakkaudesta häntä kohtaan. -- Minkätähden
puristat kätesi yhteen ja vääntelet niitä niin kiivaasti? Olisko
mahdollista", lisäsi hän ja peräytti säikähyksissään tästä ajatuksesta,
"että heidän julmuutensa olisi riistänyt sinulta puhelahjan? Sinä
puistelet päätä. Olkoonpa lumous taikka itsepintaisuus, en kysy sinulta
enempää, vaan annan sinun ajaa asiasi omalla tavallasi. Minäkin voin
olla mykkä."
Valepukuinen ritari teki liikenteen ikäänkuin sekä omaa tilaansa
valittaaksensa että rukoillaksensa häneltä anteeksi ja jätti hänelle
samassa sulttanin kirjeen, joka tavallisuuden mukaan oli kääritty
kalliisen silkkiin ja kultavaatteeseen. Hän vastaanotti kirjeen ja
katseli sitä huolettomasti sekä laski sen sitten pois, ja vielä kerran
luoden silmänsä ritariin sanoi matalalla äänellä: "eikö sanaakaan asiasi
ajamiseksi minulle?"
Ritari painoi molemmat kätensä otsaansa vasten, ikäänkuin osottaakseen,
mikä tuska hänellä oli siitä ettei hän voinut häntä totella; vaan neito
kääntyi vihoissaan hänestä pois.
"Pois!" sanoi hän. "Minä olen puhunut kyllin -- liian paljo -- sille,
joka ei tahdo tuhlata sanaakaan minulle vastaukseksi. Pois! ja muista,
että jos olen tehnyt vääryyttä sinulle, olen kyllä saanut kärsiä siitä;
sillä jos olen ollut onneton välikappale sinun alentamiseen
kunniakkaasta tilasta, olen tämän keskustelun aikana unohtanut oman
arvoni, ja halventanut itseäni sekä sinun silmissäsi että omissani."
Hän peitti silmänsä kädellään ja näkyi olevan suuresti liikutettu. Sir
Kenneth tahtoi lähestyä; vaan hän viittasi hänelle peräytymään.
"Älä tule, sinä, jonka sielun taivas on sovelluttanut uuteen säätyys!
Jokainen vähemmän pelkuri ja typerä kuin orjistunut mykkä olisi lausunut
kiitollisuuden sanan, jospa vain sovittaakseen minua oman alennukseni
kanssa. -- Miksi te viivytte? Menkää!"
Valepuvussa oleva ritari loi melkein tahtomattansa silmänsä kirjeesen,
siten selittääkseen miksi hän viipyi. Neitonen sieppasi kirjeen ja sanoi
pistävällä, ylenkatseellisella äänellä: "minä olin unohtaa, että nöyrä
orja odottaa vastausta lähetykseensä. Mitäs tämä on? -- Sulttanilta!"
Hän silmäili äkkiä kirjeen läpi, joka oli kirjotettu sekä arabian että
franskan kielellä ja päätettyään lukemisen vastasi katkeralla naurulla:
"No, tätä ei olisi voinut ajatella! Ei yksikään silmänkääntäjä voi näin
taitavaa muutosta saada toimeen! Näppäryydellään semmoinen voipi muuttaa
zekinejä ja byzantinejä duyteiksi ja maravedeiksi,[1] vaan voipiko hän
koko taidollaan kääntää kristityn ritarin, joka aina luettiin pyhän
ristiretken urhoollisimpien joukkoon, uskottoman sulttanin
maata-suutelevaksi orjaksi, joka, unohtaen sekä uskonsa että
ritarisuuden pyhät lait, tuopi pakanan hävyttömiä esityksiä kristitylle
neitoselle? Vaan ristimättömän koiran tottelevaisen orjan kanssa ei
kannata keskustella. Kerro herrallesi, kun hänen ruoskansa on antanut
sinulle puhelahjan takaisin, mitä olet nähnyt minun tekevän." Samassa
heitti hän sulttanin kirjeen lattialle ja pani jalkansa sen päälle. "Ja
sano hänelle, että Edith Plantagenet ylönkatsoo kastamattoman pakanan
kunnioituksen."
[1] Vanhoja rahalajeja.
Näin sanottuaan hän aikoi kiiruhtaa pois, kun ritari, joka yhä oli
polvillaan hänen jalkojensa juuressa, katkerassa tuskassa rohkeni
tarttua hänen vaatteisiinsa pidättääkseen häntä.
"Etkö kuullut mitä sanoin, sinä typerä orja?" sanoi hän kääntyen ritarin
puoleen ja puhuen kiihkeästi: "Kerro herrallesi, pakanalliselle
sulttanille, että minä yhtä paljon ylenkatson hänen kosimistansa, kuin
semmoisen kurjan kumarruksia, joka on hyljännyt uskonsa ja
ritarillisuuden -- Jumalan ja sydämensä lemmityn!"
Näin sanoen hän riuhtoi itsensä irti, nykäisi vaatteensa hänen
kynsistään ja lähti teltasta pois.
Samassa Nevillen ääni huusi häntä ulkoa. Uuvuksissaan ja murtuneena
niistä tuskista, joita hän tämän keskustelun kestäessä oli kärsinyt ja
joita hän ainoastaan olisi voinut välttää rikkomalla pyhää lupaustansa
kuningas Richardille, pikemmin hoiperteli kuin käveli onnetoin ritari
englantilaisen paronin perässä, kunnes he saapuivat kuninkaalliselle
teltalle, jonka edustalla parvi ratsumiehiä juuri oli astunut hevostensa
selästä. Teltassa oli valoa ja liikettä ja kun Neville valepukuisen
seuralaisensa kanssa astui sisään, oli kuningas ja useat hänen
hovimiehistänsä juuri tervehtimäisillään tulokkaita.
Kuudeskolmatta luku.
"Ain' kyyneleitä vuodatan.
Vaan ystävää kaukaista en
Mä itke -- kerran armahan
Kenties mä tapaan sulhasen.
Kuolleita en mä itke myös,
He vaivoist' ovat vapahat;
Kun oomme olleet kuolon yöss',
Meit' yhdistääpi taivahat".
Ei ero, kuolo neitoa
Jalosukuista itketä,
Pahempi hällä huolena:
Sulhonsa sorto, häpeä.
*Balladi.*
Richardin rohkea ja väkevä ääni kuului lausuvan iloisia tervetulemia:
"Thomas de Vaux! vankka Gilslannin Tommi! Kuningas Henrikin pään kautta,
sinä olet minulle yhtä tervetullut, kuin koskaan viinipullo iloiselle
tuomarille. Tuskin olisin tiennyt kuinka sotarintani järjestää, jollei
minulla olisi ollut sinun paksu vartalosi tunnusmerkkinä, jonka mukaan
rivini sijottaisin. Jos pyhimykset ovat suosiollisin meille, Tuomas,
saadaan kohta taas tapella; ja jos olisimme taistelleet sinun poissa
ollessasi, olisin odottanut saavani kuulla, että sinä olisit hirttänyt
itsesi lähimpään puuhun".
"Mielipahani olisin, luulen ma, kantanut enemmän kristillisellä
kärsimisellä", vastasi Thomas de Vaux, "kuin että olisin kuollut
uskonhylkääjän kuoleman. Mutta minä kiitän teidän majesteetiänne
armollisesta tervehyksestänne, joka on sitä mieluisampi, koska se lupaa
meille tappelukemuja, joissa te kuitenkin, luvalla sanoen, aina olette
halukas osaksenne ottamaan suurimman palan. Vaan tässä olen muassani
tuonut henkilön, jota teidän armonne varmaan on vielä hellemmästi
tervehtivä".
Henkilö, joka nyt astui esiin Richardia kumartamaan, oli pieni ja hento
nuori mies. Hänen pukunsa oli yhtä yksinkertainen, kuin hänen
ulkonäkönsä vähäpätöinen, vaan lakissa hänellä oli kultasolki,
varustettu jalokivellä, jonka kiillolle ainoastaan lakin varjossa
olevain silmien kirkkaus saattoi vertoja vetää. Silmät olivat ainoa
merkillinen osa hänen kasvoissaan; mutta kun ne kerran olivat kääntäneet
puoleensa huomion, vaikuttivat ne aina katsojaan mahtavasti. Hänen
kaulassaan riippui sinisessä silkkinauhassa _wresti_, niinkuin sitä
silloin kutsuttiin -- se on se avain, jolla harppua jännitettiin ja joka
oli kokonansa kultainen.
Tämä mies tahtoi nöyrästi notkistaa polvensa Richardille, vaan kuningas
nosti hänen iloisella kiireellä pystyyn, likisti häntä hellästi
rintaansa vasten ja suuteli hänen molempia poskiansa.
"Blondel de Nesle!" hän riemastuneena huusi, "terve tultuasi Cyperistä,
sinä ministrelien kuningas! Terve tultuasi Englannin kuninkaan tykö,
jolle ei oma arvonsa ole kalliimpi kuin sinun. Minä olen ollut sairas,
veikkoseni, ja luulenpa toden totta että se oli kaipauksesta sinun
perään; sillä jos olisin puolitiessä taivaan porteille, voisivat
säveleesi palauttaa minun takaisin. No, mitäs uutta, rakas opettajani,
lyyryn maasta? Kuuluuko mitään uuden uutukaista Provencen trubadureista?
Taikka mitään iloisen Normandian ministreleistä? Ennen kaikkea, oletko
itse ollut ahkera? Vaan tuota ei minun tarvitse kysyä; sinä et voi olla
joutilaana, vaikkapa tahtoisitkin -- jalot omaisuutesi ovat kuni
sisällinen tuli, joka pakottaa sinua ilmaisemaan tunteesi soitannossa ja
laulussa".
"Hiukka olen oppinut ja hiukka olen tehnyt, jalo kuningas", vastasi
kuuluisa Blondel nöyrällä häveliäisyydellä, jota Richard kaikella hänen
taiteensa haaveksivalla ihmettelemisellään ei koskaan ollut voinut
poistaa.
"Me tahdomme kuulla sinua, veikkoseni -- tahdomme kuulla sinua heti
paikalla", lausui kuningas, vaan lisäsi kohta hiljaa kosketellen
Blondelin olkapäätä, "se on, jollet ole matkasta väsynyt; sillä
mieluummin tahdon ratsastaa paraimman hevoseni kuoliaaksi, kuin turmella
yhdenkään säveleen äänessäsi".
"Ääneni on nyt, kuten aina, valmis kuninkaallisen suojeliani
palvelukseen", sanoi Blondel; "mutta teidän majesteetillänne", lisäsi
hän nähdessään muutamia papereita, jotka olivat hajallansa pöydällä,
"näkyy olevan tärkeämpiä tehtäviä ja jo alkaa olla myöhäinen".
"Ei suinkaan, ei suinkaan, rakkahin Blondeli! Olin vain tekemäisilläni
sotarintasuunnitelmaa saracenilaisia vastaan -- silmänräpäyksen työ,
joka käypi miltei yhtä nopeasti, kuin niiden pakosalle ajaminen".
"Minusta kuitenkin", sanoi Thomas de Vaux, "ei olisi sopimatonta
kuulustella, kuinka monta sotilasta teidän majesteetinne voipi asettaa.
Minä tuon tietoja tämän suhteen Askalonista".
"Sinä olet muuli-aasi. Tuomas", sanoi kuningas, "oikea hidas ja
itsepintainen aasi! -- Kas niin, aatelismiehet, istumaan, istumaan!
Asettukaa hänen ympärilleen! -- Antakaa Blondelille jakkarainen! Missä
hänen harpunkantajansa on? Tahi odottakaa -- ojentakaa hänelle minun
harppuni; ehkäpä hänen omansa on matkan perästä epäsoinnussa".
"Minä soisin, että teidän majesteetinne suvaitsee kuulla kertomukseni",
sanoi Thomas de Vaux. "Minä olen ratsastanut pitkältä ja haluaisin
kernaammin mennä levolle kuin saada korvani kutkutetuiksi".
"Sinun korvasi kutkutetuiksi!" sanoi kuningas; "se täytyy tapahtua
metsonkynällä eikä suloisilla säveleillä. Kuules Tuomas, voivatko
korvasi erottaa Blondelin laulua aasin kirkumisesta?"
"En totta maar tiedä, armollinen herra", vastasi Tuomas; "mutta
Blondelia lukuun ottamatta, joka on syntyisin aatelismies ja epäilemättä
suurilla lahjoilla varustettu, en, teidän majesteetinne kysymyksen
johdosta, vastedes koskaan voi ministreliä katsella, aasia
ajattelematta".
"Etkö kohteliaisuuden vuoksi", sanoi Richard, "myöskin olisi voinut olla
minua lukuun ottamatta, joka myöskin olen syntyperäinen aatelismies,
yhtä hyvin kuin Blondel, ja kuten hän, iloisen tieteen ammattilainen?"
"Teidän majesteetinne muistanee", vastasi de Vauz hymyillen, "että
aasilta on turha odottaa kohteliaisuutta".
"Aivan oikein sanottu", lausui kuningas; "ja pahantapainen elukka sinä
olet. -- Mutta tule tänne, herra muuli, taakkaa selästäsi laskemaan,
jotta voit päästä pahnoillesi, ilman että sinua vaivataan
minkäänlaisella soitannolla. -- Sillä välin sinä, hyvä veli Salisbury,
mene meidän puolisomme telttaan ja sano hänelle että Blondel on tullut,
laukku täynnä uusinta runollisuutta. Käske hänen heti tulla tänne ja tee
hänelle seuraa, ja katso, että orpanamme Edith Plantagenet ei jää
jälkiin".
Hänen silmänsä tässä kääntyivät hetkeksi nubialaiseen tuolla
umpimielisellä katsannolla, joka tavallisesti ilmausi hänen kasvoissaan,
kun hän häntä katseli.
"Haa, meidän harvapuheinen ja varovainen sanansaattaja on jo palannut?
Käy esiin, orja, ja asetu de Nevillen taakse, niin saat kohta kuulla
säveleitä, jotka pakottavat sinua kiittämään Jumalaa siitä kun hän on
tehnyt sinun mykäksi, eikä kuuroksi".
Näillä sanoilla hän muusta seurasta kääntyi de Vaux'n puoleen ja vaipui
kohta niiden sota-asiain selittämiseen, jotka mainittu paroni jätti
hänen tutkinnon alaiseksi.
Melkein samassa kuin hän oli päättänyt toimensa de Vaux'n kanssa,
ilmotti lähettiläs, että kuningatar seurueineen lähestyi kuninkaallista
telttaa. "Potelli viiniä tänne", sanoi kuningas; "vanhan kuningas Isakin
kauan säilytettyä Cyperviiniä, jota me saimme Famagustaa
vallottaessamme! Täyttäkää maljanne, herrat, uljaan lord Gilslandin
kunniaksi -- toimeliaampaa ja uskollisempaa palveliaa ei kellään
ruhtinaalla koskaan ole ollut!"
"Minua ilahuttaa", sanoi Thomas de Vaux, "että teidän majesteetinne
huomaa muulia hyödylliseksi juhdaksi, vaikka sen ääni on vähemmän
soinnullinen kuin jouhi tai teräslanka".
"Mitä, etkö vielä voi sulattaa tuota pistopuhetta muulista?" sanoi
Richard. "Huuhdo se alas kukkurapäisellä pikarilla, muuten se kurkkuusi
tarttuu. Kas niin, se oli hyvästi juotu! -- Ja nyt sanon sinulle, että
sinä olet sotamies niinkuin minä ja että meidän täytyy kärsiä toistemme
komppasanoja hovisalissa, yhtä hyvin kuin toistemme iskuja turnauksessa,
ja olla sitä paremmat ystävät kuta kovemmin lyömme. Totta totisesti,
jollet sinä viime ottelussamme lyönyt minua yhtä lujasti, kuin minä
sinua, niin ainakin koetit iskuun kaiken nerosi panna. Vaan sinun ja
Blondelin välillä on siinä erotus, että kun sinä olet toverini, voisinpa
melkein sanoa oppilaani sotataidossa, on Blondel musiikissa ja
ministrelien tieteessä mestarini. Sinulle minä suvaitsen ystävän
tuttavaa vapautta -- hänelle minun tulee osottaa kunnioitusta, koska hän
taiteessansa on minua etevämpi. Kas niin, mies, älä ole näriä, vaan jää
tänne kuulemaan lauluamme".
"Kun näen teidän majesteetinne näin hyvällä tuulella", sanoi lord
Gilsland, "voisin totisesti jäädä siksi kunnes Blondel on ehtinyt
lopettaa tuon pitkän romansin kuningas Arthurista, joka kestää kolme
päivää".
"Niin kovalle koetukselle emme tahdo kärsivällisyyttäsi panna", sanoi
kuningas. "Vaan kas, tuo soihtujen loiste ulkona osottaa, että
puolisomme tulee. Ulos, mies, häntä vastaan-ottamaan ja saamaan armoa
kristikunnan kirkkaimpien silmien edessä! Ei, älä seisahdu panemaan
levättiäsi reilaan. Kas nyt, sinä olet laskenut Nevillen tuulen ja
kaleerisi purjeiden väliin".
"Hän ei koskaan ole ollut edelläni tappelutantereella", sanoi de Vaux,
ei erittäin hyvillään siitä, kun oli myöhästynyt vikkelämmän
kamariherran jälkeen.
"Ei hän, eikä kukaan muukaan ole siellä ennättänyt edellesi, hyvä
Gilslannin Tommini", sanoi kuningas, "paitsi ehkä me itse silloin
tällöin".
"Niin, armollinen herra", sanoi de Vaux, "vaan tehkäämme oikeutta
onnettomalle -- tuo viheliäs Leopartin ritari on myöskin joskus ollut
edelläni; sillä, näette sen, hän oli keveämpi satulassa ja sentähden --"
"Vaiti!" sanoi kuningas, jyrkästi keskeyttäen häntä, "ei sanaakaan
hänestä!" Sitten hän astui kuninkaallista puolisoansa vastaan häntä
tervehtimään ja esitteli sen jälkeen hänelle Blondelia ministrelien
kuninkaana ja opettajanansa iloisessa tieteessä. Berengaria, joka hyvin
tiesi, että hänen kuninkaallinen miehensä rakasti runoutta ja soitantoa
melkein yhtä innollisesti kuin sotaista mainetta ja että Blondel oli
hänen erityinen lemmikkinsä, koki vastaan-ottaa häntä kaikella sillä
mairittelevalla kohteliaisuudella, jota kuninkaan suosikille tuli
osottaa. Vaan vaikka Blondel soveliaalla tavalla vastasi niihin
kohteliaisuuden osotuksiin, joita kuninkaallinen kaunotar melkein liian
ylenmäärin hänelle tuhlasi, näkyi kuitenkin selvästi, että hän
syvemmällä kunnioituksella ja nöyremmällä kiitollisuudella vastaanotti
Edithin teeskentelemättömän ja suloisen tervehyksen, ehkäpä siitä
syystä, että hän piti Edithin sydämellistä tervetulemaa kaikessa
lyhyydessä ja yksinkertaisuudessa vilpittömämpänä.
Sekä kuninkaatar että hänen kuninkaallinen miehensä huomasivat tämän
erotuksen, ja Richard, joka havaitsi puolisonsa vähän pahaksi panevan
orpanalle myönnettyä etevämmyyttä, josta hän ehkä itsekään ei ollut
juuri mielissään, lausui jotenkin ääneen: "niinkuin voit huomata
opettajamme Blondelin käytöksestä, Berengaria, osotamme me ministrelit
suurempaa kunnioitusta ankaralle tuomarille, kuten sukulaisemme, kuin
hyvälle puolueelliselle ystävälle, kuten sinä, joka olet taipuvainen
umpimähkään antamaan meille arvoa".
Vähän loukattuna tästä pistosanasta, ei Edith epäillyt vastata, että
"hän ei ollut ainoa Plantagenet'n suvusta, jota voitaisiin sanoa
ankaraksi ja kovaksi tuomariksi".
Hän olisi ehkä lisännyt vielä enemmän, sillä hänelläkin oli joku määrä
sen perheen sukuluonnetta, joka, vaikka se oli ottanut nimensä ja
vaakunansa vähäpätöisestä ginstistä (_planta genista_) muka nöyryyden
kuvana, kuitenkin oli ylpeimpiä sukuja, mitä koskaan on hallinnut
Englannissa; vaan kun hänen vastatessa tulistuva silmänsä äkkiä kohtasi
nubialaisen silmiä, vaikka tämä koki pysyä läsnäolevien aatelismiesten
takana, vaipui hän alas istuimelleen ja tuli niin kalpeaksi, että
kuningatar Berengaria piti velvollisuutenaan pyytää vettä ja
hajuaineita, sekä suorittaa kaikki ne temput, jotka ovat tavallisia
naisen tainnoksiin joutuessa. Richard, joka paremmin tunsi Edithin
mielenlujuuden, kehotti Blondelia asettumaan paikalleen ja alkamaan
lauluansa, selittäen, että soitanto ja laulu olivat kaikkia lääkkeitä
tehollisemmat herättämään Plantagenet'ä henkiin. -- "Laula meille",
sanoi Richard, "tuo laulu Verisestä Nutusta, jonka sisällön kerroit
minulle ennen lähtöäni Cyperistä; sinä olet kaiketi nyt oppinut sen
täydellisesti, sillä muuten on jousesi särkynyt, kuten pyssymiehillämme
on tapa sanoa".