joukkojensa etupäähän; ja sitten joka taholta kuului komentohuutoja ja
asentomerkkejä torvilla ja trumpeteilla, joitten kautta ympäri
kuljeksivia kutsuttiin lippujensa alle; ja heti sen jälkeen nähtiin
joukkojen lähtevän liikkeelle eri teitä marssien leirin läpi erinäisille
olinpaikoilleen. Mutta vaikka ilmi tappelua tällä tavoin oli estetty,
piti kuitenkin äskeinen tapaus kaikkein mieliä levottomana, ja ne
vieraat kansakunnat, jotka samana aamuna olivat Richardia tervehtäneet
kelvollisimpana armeijan johtajana, tarttuivat jälleen entisiin
epäluuloihinsa hänen ylpeyttään ja kärsimättömyyttänsä vastaan, kun
sitävastoin englantilaiset, jotka pitivät isänmaansa kunniaa
yhdistettynä tähän riitaan, josta monta erilaista puhetta oli
kulkemassa, arvelivat toisia kansakuntia kateellisiksi Englannin ja sen
hallitsian maineellisuudelle, sekä valmiiksi sitä vähentää vaan
halvimmilla juonilla. Monilukuiset ja monenlaatuiset olivat ne huhut,
joita liikkeelle levitettiin, ja muun muassa myöski vakuutettiin, että
kuninkaatar ja hänen neitonsa olivat metelistä isosti säikähtäneet ja
että yksi heistä oli pyörtynyt.
Neuvosto kokoontui määrättyyn aikaan. Konrad oli sillä aikaa riisunut
ryvettyneen pukunsa ja samalla myöski tointunut siitä häpeästä ja
hämmästyksestä, joka, niin sukkela ja kekseliäs kuin hän oliki, alussa
oli hänen vallannut tuon eriskummaisen tapahtuman ja odottamattoman
syytöksen johdosta. Hänellä oli nyt ruhtinaallinen vaatteus yllään ja
kun hän astui neuvotteluhuoneeseen, seurasi häntä Itävallan
arkkiherttua, Temppeli- ja Johanniita-ritarein suurimestarit sekä useat
muut ylimykset, jotka tahtoivat näyttää että he muka puollustivat häntä
ja kannattivat hänen asiaansa, etupäässä kenties valtiollisista syistä
taikka yksityisestä vihamielisyydestä Richardia vastaan.
Tämä näennäinen yksimielisyys Konradin hyväksi ei Richardiin vähääkään
vaikuttanut. Hän astui neuvostosaliin tavallisella, välinpitämättömällä
katsannolla ja samassa puvussa, jossa hän juuri oli hevosen seljästä
astunut. Hän heitti huolimattoman, melkein halveksivan silmäyksen
päällikköjen puoleen, jotka teeskennetyllä osanottavaisuudella olivat
asettuneet Konradin ympärille, ikäänkuin hänen asiaansa omanaan pitäen,
ja syytti Montserrat'n Konradia mitä jyrkimmillä sanoilla Englannin
lipun varastamisesta ja sen uskollisen eläimen haavottamisesta, joka
sitä oli ollut puollustamassa.
Konrad nousi rohkeasti ylös vastaamaan ja vakuutti olevansa syytön
siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, uhiksi, niinkuin hänen sanansa
sattuivat, ihmiselle ja eläimelle, kuninkaalle ja koiralle.
"Veli, Englannin kuningas", Philip sanoi, joka kernaasti neuvostossa
toimitti välittäjän virkaa, "tämä on outo kanne. Me emme ole kuulleet
teidän väittävän että teillä olisi muuta tietoa tässä asiassa, kuin että
luulonne perustuu tämän koiran käytökseen markiisia vastaan. Epäilemättä
on ritarin ja ruhtinaan sanalle annettava isompi arvo kuin koiran
haukunnalle".
"Kuninkaallinen veljeni", Richard vastasi, "muista että Kaikkivaltias,
joka meille on koiran antanut osanottajaksi hupihimme ja vastuksiimme,
on lahjottanut sille jalon luonnon, joka on mahdoton petokseen. Hän ei
unhota ystävää eikä vihollista -- tarkkaan hän muistaa sekä hyväntyön
että loukkauksen. Hänellä on osaksi ihmisen ymmärrys, vaan ei hänen
viekkautensa. Te voitte sotamiehen lahjoa miekallaan ihmistä tappamaan,
eli vieraanmiehen ostaa väärän valan kautta ihmishenkeä menettämään;
mutta te ette saa koiraa hyväntekiäänsä puremaan -- se on ihmisen
ystävä, ellei se syystä tule hänen vihamieheksensä. Pukekaa tuo markiisi
minkälaisen riikinkukon höyheniin tahansa, tehkää hänen ulkonäkönsä jos
kuinka rumaksi, muuttakaa hänen ihonsa värien ja nesteiden avulla,
kätkekää hänen sadan ihmisen sekaan, ja minä lyön veikkaa valtikastani,
että koira hänen löytää ja samalla tapaa ilmottaa vihansa, kuin tänäpänä
olette nähneet sen tekevän. Tämä ei ole ensimäinen tapahtuma tätä
laatua, niin erinomainen kuin se onkin. Murhamiehiä ja ryöväreitä on jo
tätä ennen saatu syypäiksi ja ovat kärsineet kuoleman rangaistuksen
tämmöisten todistusten kautta, joista on sanottu, että niissä näkyy
Jumalan säätävä sormi. Sinun omassa maassasi, kuninkaallinen veljeni,
ratkaistiin kerta murha-asia samankaltaisessa tapauksessa juhlallisen
kaksintaistelun kautta koiran ja miehen välillä, joista toinen oli
päällekantajana, toinen vastaajana. Koira sai voiton, mies tunnusti
rikoksensa ja rangaistiin. Usko minua, kuninkaallinen veljeni, että
salaisia rikoksia usein on ilmi saatu hengettömien kappalten todistusten
kautta, puhumattakaan eläimistä, jotka aistien terävyydessä eivät
hetikään vedä koiralle vertaa, joka on ihmiskunnan ystävä ja toveri".
"Semmoinen kaksintaistelu", Philip vastasi, "on todella tapahtunut yhden
meidän edeltäjämme hallitessa, jolle Jumala olkoon laupias. Vaan se oli
ennen muinoin emmekä me voi sitä pitää sopivana esikuvana tässä tilassa.
Puheen-alainen vastaaja oli halpasukuinen ja arvoton mies; ryntäysaseena
hänellä vain oli nuija, ja puollustusaseena nahkainen takki. Mutta me
emme voi ruhtinasta siihen määrään alentaa, että pakottaisimme häntä
käyttämään niin alkuperäisiä aseita eli antaumaan niin häpäisevään
taisteluun".
"Sitä en ollenkaan ole tarkottanutkaan", keskeytti Richard kuningas;
"epärehellistä olisi panna oivan koiran hengen alttiiksi tuommoisen
kavalan petturin henkeä vastaan, kuin tuo Konrad on osottanut olevansa.
Mutta tuossa on oma hansikkamme -- me vaadimme häntä kaksintaisteluun
sen todistuksen nojalla, jonka olemme vetäneet esiin häntä vastaan. --
Kuningas ainakin lienee enemmän kuin saman-arvoinen markiisin kanssa".
Konrad ei kiirehtinyt tarttumaan siihen taistelunmerkkiin, jonka Richard
oli nakannut keskelle seuraa, ja Philip kuningas ennätti vastata,
ennenkuin markiisi liikahtikaan hansikkaa nostamaan.
"Kuningas", sanoi Philip, "on arvossa yhtä paljon markiisi Konradia
ylempi kuin koira on häntä alempi. -- Veli Richard, tätä ei voida
sallia. Sinä olet tässä ristiretkessä johtajamme -- kristikunnan kilpi
ja miekka".
"Minä panen vastalauseen semmoista tappelua vastaan", sanoi
venetialainen _proveditori_, "ellei Englannin kuningas maksa niitä
viittäkymmentätuhatta byzantiniä, jotka hän on tasavallalle velkaa.
Siinä on kyllin, että meitä uhkaa saamisemme menetys, jos velallisemme
pakanain iskusta kuolee, eikä määräämme tarvitse lisätä sillä
mahdollisuudella, että hän kaatuisi tappelussa kristityn kanssa, koirain
ja lippujen tähden".
"Ja minä", sanoi Wilhelm Pitkämiekka, Salisburyn kreivi, "panen
vuorostani vastaan, että kuninkaallinen veljeni tämmöisessä asiassa
uskaltaa henkensä, joka on Englannin kansan omaisuus. Kas tässä, jalo
veljeni, ota takaisin hansikkasi ja ajattele vain, että tuuli on sen
kädestäsi puhaltanut. Minun on tuossa sen sijasta. Kuninkaan poika,
joskin hänen kilvessään on poikkipuu, lienee ainakin yhtä hyvä kuin tuo
markiisi marakatti".
"Ruhtinaat ja aatelismiehet", sanoi Konrad, "minä en myönny Richard
kuninkaan taistelunvaatimukseen. Hän on valittu johtajaksemme saraceneja
vastaan, ja jos *hänen* omatuntonsa voipi vastata siitä, että hän niin
mitättömästä asiasta vaatii liittolaistansa tappeluun, ei *minun*
ainakaan voi sallia sitä vaatimusta vastaanottamaan. Mutta mitä hänen
luonnolliseen veljeensä, Wilhelm Woodstockiin tulee, eli ketä vastaan
tahansa, joka hänen sijassaan ottaa hyväksyäkseen ja kannattaakseen
tuota häpäisevää syytöstä, olen valmis turnauskentällä kunniaani
puollustamaan ja näyttämään että jokainen syyttäjä on kamala
valehtelia".
"Montserrat'n markiisi", sanoi Tyron arkkipiispa, "on puhunut kuin
viisas ja ymmärtäväinen herra, ja minun mielestäni voisi riita tähän
loppua, ilman häpeättä kummallekaan puolelle".
"Minäkin arvelen, että se tällä tapaa voipi päättyä", sanoi Franskan
kuningas, "jos kuningas Richard peruuttaa kanteensa, koska se on kovin
heikkoihin syihin perustettu".
"Franskan Philip", vastasi Leijonasydän, "sanani eivät koskaan tule
olemaan niin vastariitaiset ajatukselleni. Minä olen tätä Konradia
syyttänyt varkaaksi, joka yön pimeydessä on vienyt Englannin
arvollisuuden merkkikuvan paikaltansa. Vielä yhä luulen ja syytän häntä
siksi; ja jos päivä määrätään taistelua varten, niin olkaa siitä
vakuutetut, että, koska Konrad kieltää meitä itseämme kohtaamasta, minä
kyllä löydän taistelian, joka rupeaa syytöstäni kannattamaan; sillä
sinä, Wilhelm, et ilman meidän erityisettä luvatta saa vetää pitkää
miekkaa tässä riidassa".
"Koska minun arvoni tekee minun tuomariksi tässä varsin ikävässä
asiassa", sanoi Franskan Philip, "määrään viidennen päivän tästä lukien
asian ratkaisemiseksi ritarien tavalla kaksintaistelun kautta -- jolloin
Richard, Englannin kuningas, saapukoon taisteliansa kautta paikalle
päällekantajana, ja Konrad, Montserrat'n markiisi, itse vastaajana.
Mutta minun täytyy sanoa, etten tiedä missä löydämme rauhallisen paikan
taistelun suorittamiseksi; sillä se ei saa tapahtua lähellä leiriä,
jossa kumpaisenki puolueen sotilaat helposti voisivat joutua kahakkaan
toisiensa kanssa".
"Olisi ehkä parasta", Richard vastasi, "vetoa kuninkaallisen Saladinin
jalomielisyyteen; sillä, niin pakana kuin hän on, en ole koskaan
tuntenut jalompaa ritaria eli ketään, jonka rehellisyyteen paremmin
voisimme turvautua. Minä sanon tätä heidän tähden, jotka pahoja
pelkäävät -- mitä itseeni tulee, niin missä vihamieheni tapaan, siinä
tappelen".
"Käyköön niin", sanoi Philip; "me tahdomme antaa Saladinille tästä
tiedon, vaikka senkautta ilmaisemme viholliselle sen
eripuraisuudenhengen, jota meidän kernaammin pitäisi koettaa salata
itseltämmeki, jos se olisi mahdollista. Ja sillä hajotan tämän kokouksen
ja varotan teitä kaikkia kristittyinä miehinä ja jaloina ritareina,
ettette salli tämän riidan aikaansaada leirissä muuta kiistaa, vaan
pidätte sitä juhlallisesti laskettuna Jumalan tuomittavaksi, jolta
jokainen teistä rukoilkoon voittoa sille jolla on oikeus puolellaan; ja
niin hänen tahtonsa tapahtukoon!"
"Amen, amen!" vastattiin kaikilta tahoilta; jolla välin temppeliherra
kuiskasi markiisille: "Konrad, etkö aio tähän liittää rukouksen, että
pääsisit koiran vallasta, niinkuin psalttarissa seisoo?"
"Ole sinä vaiti --!" vastasi markiisi; "ulkona liikkuu kielevä haltia,
joka muitten uutisten muassa voisi kertoa, kuinka laajasti sinä
selittelet veljeskuntasi mietelausetta -- _Feriatur Leo_".
"Sinä siis aiot otteluun lähteä?" sanoi temppeliherra.
"Älä epäile sitä", sanoi Konrad. "Tosin en kernaasti olisi kohdannut
Richardin omaa rautakouraa, enkä häpeä tunnustamasta, että iloitsen kun
pääsen hänen kanssa ottelemasta. Vaan hänen luonnollisesta veljestä
alkaen ei hänen armeijassaan löydy ainoaakaan jota pelkäisin kohdata".
"Hyvä, että olet niin varma asiastasi", jatkoi temppeliherra; "ja siinä
tapauksessa tuon koiran hampaat ovat tehneet enemmän tämän
ruhtinasliiton hajottamiseksi, kuin sekä sinun paulat että charegitin
puukko. Etkö näe, kuinka Philip, vaikka hän on otsaansa rypistävinään,
tuskin voipi salata sitä tyytyväisyyttä, jota hän tuntee toivoessaan
olevansa kohta vapaa liitosta, joka niin raskaasti häntä painaa? Huomaa,
kuinka Champagnen Henrik itsekseen hymyilee, ikäänkuin säihkyvä pikari
hänen omaa viiniänsä -- ja katso kuinka Itävaltalainen hartaasti
irvistää ajatellessaan, että hänen oma häpeänsä kohta on kostettu ilman
vaaratta eli huoletta hänelle itselleen. Vaiti, hän lähenee. -- Hyvin
surullinen tapaus, kuninkaallisen Itävallan hallitsia, että nämät
halkeamat meidän Zionin muureissa --"
"Jos tarkotat tätä ristiretkeä", vastasi herttua, "niin soisin että se
olisi särkynyt kappaleiksi ja että jokainen onnellisesti olisi
kotonansa. -- Olkoon tämä sanottu meidän kesken."
"Mutta", sanoi Montserrat'n markiisi, "kukapa olisi voinut ajatella,
että kuningas Richard olisi tämän eripuraisuuden herättänyt, hän, jonka
oikkuja niin uskollisesti olemme kärsineet ja jolle olemme olleet yhtä
nöyrät, kuin orja herralleen, toivoen että hän käyttäisi
urhollisuuttansa vihollistamme, eikä ystäviämme vastaan!"
"Minä en puolestani voi havaita, että hän olisi niin suuresti muita
urhoollisempi", sanoi arkkiherttua. "Jalo markiisi olisi luullakseni
kyllä kurittanut häntä turnauskentällä; sillä vaikka saarelainen
tapparalla lyöpi kovia iskuja, ei hän siltä ole erittäin taitava keihään
pitämisessä. Minä itse en olisi epäillyt kohdata häntä vanhan riitamme
vuoksi, jollei kristikunnan etu kieltäisi kahta hallitsevaa ruhtinasta
saattamasta henkeänsä kaksintaistelossa vaaranalaiseksi. -- Vaan jos
niin haluat, jalo markiisi, rupean kummiksesi tässä taistelussa."
"Ja minä myös", sanoi suurimestari.
"Tulkaat sitte, jalot herrat, päivälliselle telttaani", sanoi herttua,
"niin saamme keskustella tästä asiasta, juodessamme pullon puhdasta
_Nierensteiniä_."
He kulkivat yksissä arkkiherttuan teltalle.
"Mistä patronamme ja nuo vallat juttelivat?" sanoi Jonas Schwanker
toverilleen _Spruch-Sprecherille_, joka omin lupinsa oli tunkeunut
herransa luokse, niin pian kuin neuvoskunnan kokous oli päättynyt, kun
narri jäi seisomaan kunnian-arvoisemman matkan päähän,
"Hulluuden palvelia", vastasi _Spruch-Sprecher_, "hillitse
uteliaisuuttasi! Ei minun sovi sinulle ilmaista herramme tuumia."
"Viisaudenmies, sinä erehdyt", vastasi Jonas; "me olemme kumpikin
herramme alituiset seurakumppanit ja yhtä tärkeätä on meille molemmille
tietää, onko sinulla vai minulla -- viisaudella vai hulluudella --
suurempi valta hänen luonansa."
"Hän sanoi markiisille ja suurimestarille", vastasi _Spruch-Sprecher_,
"että hän oli kyllästynyt tähän sotaan ja mielellään olisi onnellisesti
kotonaan taasen."
"Tämä on seisontaheitto, eikä lueta pelissä miksikään", sanoi narri;
"tuo oli hyvin järkevästi ajateltu, vaan sen kertominen muille oli suuri
tyhmyys. -- Jatka!"
"Hm!" sanoi _Spruch-Sprecher_; "hän sanoi sitten että Richard ei ollut
muita urhoollisempi, eikä liioin taitava turnausradalla."
"Puumiekkani nimessä", sanoi Schwanker, "tämä oli ääretön tyhmyys. --
Entäs vielä!"
"Olepas vaiti, olen jotenkin huonomuistinen", vastasi viisauden mies,
"hän käski heidän tulla juomaan pullon _Nierensteiniä_."
"Tuossa on hiukka viisauden haamua", sanoi Jonas, "ja sinä voit
vastaiseksi merkitä sen tulopuolellesi; vaan jos hän juopi liiaksi, joka
on hyvin mahdollista, niin minä siirrän sen omalle tulopuolelleni. --
Eikö mitään muuta?"
"Ei mitään, joka ansaitsee mainitsemista", vastasi puhuja, "paitsi että
hän katui laiminlyöneensä tilaisuutta kohdataksensa Richardia
turnauskentällä."
"Vei hänen hiisi", sanoi Jonas, "tuo nyt oli niin tyhmää kerskausta,
että melkein hävettää tässä pelissä senkautta saada voiton. --
Yhtäkaikki, olipa hän kuinka suuri narri tahansa, niin seurataan me
häntä kuitenkin, viisain _Spruch-Sprecher_, saadaksemme meki osamme
_Nierensteinistä_."
Viideskolmatta luku.
Se käytös, josta moitit minua,
Kiitostas pikemmin ansaita voisi,
Sill' en mä rakastais niin sinua,
Jos mulle kunnia rakkaamp' ei oisi.
_Montrose._
Kun kuningas Richard palasi telttaansa, käski hän tuoda nubialaisen
luoksensa. Tämä astui sisään tavallisella nöyrällä tervehyksellä ja
koskettuaan otsalla lattiaan jäi seisomaan kuninkaan eteen herransa
käskyjä vartoavan orjan asentoon. Oli onni että hänen rollinsa
säilyttäminen vaati silmien kiinnittämistä lattiaan, sillä hänelle olisi
ehkä muuten ollut vaikea kestää sitä terävää silmäystä, jolla Richard
ääneti häntä hetken katseli.
"Sinä olet jotenki harjaantunut metsästäjä", sanoi kuningas vähän ajan
takaa, "ja olet ajanut otuksesi ylös ja saattanut sen pitämään
paikkaansa yhtä taitavasti kuin jos itse Tristrem olisi sinua opettanut.
Mutta ei siinä ole kyllin -- otus on myöskin kaadettava. Itse olisin
mielelläni kohottanut jahtikeihääni sitä vastaan; vaan vissien
asianhaarain vuoksi näyttää siltä, kun minun olisi siitä luopuminen.
Sinä tulet nyt palaamaan sulttanin leiriin kirjeen kanssa, jossa häntä
pyydetään suosiollisesti valitsemaan jonkun rauhallisen paikan tätä
ritarillista toimitusta varten sekä, jos hänen tekee mieli, yhtymään
meidän kanssa sitä katsomaan. Nyt on minulle juolahtanut mieleen, että
sinä samassa leirissä ehkä voisit löytää jonkun ritarin, joka
rakkaudesta totuuteen ja kunniansaamisen himosta, tahtoisi taistella
tuon petturin Montserrat'n kanssa".
Nubialainen nosti silmänsä ja loi kuninkaaseen innollisen katseen; nosti
ne sitten taivasta kohti sellaisella juhlallisella kiitollisuudella,
että kyyneleet niissä kimaltelivat -- sen perästä painoi alas päänsä,
ikäänkuin osottaakseen myöntymystänsä kuninkaan tahtoon ja asettui
jälleen tavalliseen nöyrään ja tarkkaavaiseen asentoonsa.
"Hyvä", sanoi kuningas, "minä näen että sinä tässä asiassa haluat minua
palvella, ja minun täytyy myöntää että semmoinen palvelia, kuin sinä, on
aivan erinomainen, joka ei voi vastustella aikeitamme eikä pyytää
päätöksistämme selitystä. Englantilainen olisi sinun sijassasi
jörömäisesti minua neuvonut jättämään taistelun jollekulle hyvälle
keihäälle omassa hovissani, jossa kaikki, veljestäni Pitkämiekasta
saakka ja sitten koko rivi alaspäin, hehkuvat halusta sotia puolestani;
ja lörppämäinen franskalainen olisi tehnyt tuhansia kokeita saadakseen
tietää, minkätähden minä etsin soturia uskottoman leiristä. Vaan sinä,
harvapuheinen sanansaattajani, voit toimittaa asiani sitä urkkimatta
tahi ymmärtämättä; sinulle on kuulla sama kuin totella".
Kumarrus ja polvien notkistus oli nubialaisen sovelias vastaus näihin
arveluihin.
"Vaan nyt toiseen asiaan", sanoi kuningas äkkiä ja odottamatta. "Oletko
jo nähnyt Edith Plantagenet'ä?"
Mykkä nosti päänsä, ikäänkuin jotakin sanoakseen -- niin, hänen huulensa
olivat alkaneet selvästi lausua kieltosanaa, vaan hänen
onnistumattomasta yrityksestänsä ei tullut muuta kun mykän epäselvä
soperrus.
"No, katsos vain!" sanoi kuningas. "Kuninkaallisen neitosen paljas nimi,
kun hän on niin erinomaisen ihana kuin herttainen serkkumme, näkyy
milt'ei voivan päästää mykkien kielen irti. Mitä ihmeitä hänen silmänsä
sitte vaikuttaisivat semmoisessa! Minä tahdon tehdä kokeen, musta
ystäväni. Sinä saat nähdä tämän hovimme valiovaimon ja toimittaa
ruhtinallisen sulttanin asian."
Taasen iloinen silmäys -- taasen polvien notkistus; mutta kun hän nousi
ylös, laski kuningas kätensä raskaasti hänen olkapäälleen ja jatkoi
puhettaan tuiman vakavana näin: "salli minun yhdessä suhteessa varottaa
sinua, musta lähettilääni. Vaikkapa sinä havaitsisitkin, että hän, jonka
pian olet näkevä, terveellisellä vaikutusmahdillaan olisi
irrottamaisillaan kielesi siteet, joka nyt, kuten urhoollinen sulttani
sanoo, on vangittuna palatsinsa elfenluisten muurien sisällä, niin varo
harvapuheista rolliasi muuttelemasta ja sanaakaan hänen läsnäollessa
lausumasta, vaikka puhelahjasi ihmeteltävällä tavalla annettaisiin
sinulle takaisin. Ole vakuutettu, että minä siinä tapauksessa kiskoisin
kielesi juurineen irti ja sen elfenluisen palatsin, jolla arvaten
tarkotetaan hammasjataa, hävittäisin vääntämällä ulos kaikki hampaasi
toinen toisensa perään. Ole siis viisas ja vieläkin mykkä."
Nubialainen, niin pian kuin kuningas oli ottanut raskaan kätensä hänen
hartioilta, painoi päänsä alas ja pani kätensä huulilleen, kuuliaisuuden
ja vaiti-olon merkiksi.
Vaan Richard laski taasen kätensä hänen päällensä, vaikka hiljemmin,
sekä lisäsi: "Tämän määräyksen teemme sinulle, koska olet orja. Jos
olisit ritari ja aatelismies, pyytäisimme kunniansanasi takaukseksi
vaiti-olostas, joka on vasituinen ehto sille luottamustoimelle, jonka
nyt uskomme sinulle."
Nubialainen oikaisi uljaasti vartalonsa, katsoi kuningasta suoraan
silmiin, ja pani oikean kätensä sydämelle.
Richard huusi nyt kamariherraansa.
"Neville", sanoi hän, "vie tämä orja kuninkaallisen puolisomme telttaan
ja sano että meidän tahtomme on, että hän laskettakoon orpanamme Edithin
puheille ja aivan yksinänsä. Hänellä on asiaa hänelle. Sinä voit myöskin
neuvoa hänelle tietä, jos hän tarvitsee opastustasi, vaikkapa ehkä
lienet havainnut, kuinka ihmeteltävän perehtynyt hän jo näkyy olevan
leirissämme. Ja sinä, ethiopialainen ystäväni", jatkoi hän, "mitä teet,
tee pian ja palaa tänne puolen tunnin sisään."
"Minä olen tullut ilmi", ajatteli luultu nubialainen, kun hän silmät
maahan luotuina ja kädet ristissä seurasi Nevilleä, joka pitkillä
askelilla kulki kuningatar Berengarian telttaa kohti. "Kuningas Richard
tuntee minun aivan epäilemättä; vaan en kuitenkaan voi huomata, että hän
olisi kovin suuttunut minuun. Jos oikein ymmärsin hänen sanansa -- ja
mahdotonta on varmaan väärin ymmärtää niitä -- antaa hän minulle jalon
tilaisuuden kunniani takaisinsaamiseen tuon ylpeän ja viekkaan markiisin
kukistamalla, jonka rikollisuuden selvästi havaitsin hänen
säikähtäneestä silmästään ja värisevästä huulestaan, kun syytös häntä
vastaan tehtiin. -- Roswal, uskollisesti olet herraasi palvellut, ja
kalliisti olen tuskasi kostava! -- Mutta mikä tarkotus on tällä
puheille-pääsylläni hänen luokse, jota en koskaan ole toivonut näkeväni
jälleen? -- Ja kuinka kuninkaallinen Plantagenet voipi sallia, että minä
saan tavata hänen ihanaa orpanaansa -- olinpahan sitten pakanallisen
Saladinin lähettiläs taikkapa tuo rikollinen maanpakolainen, jonka hän
äskettäin ajoi leiristänsä ja jonka rikoksen pahin puoli on sen
rakkauden rohkea tunnustaminen, joka on hänen ylpeytensä? Että Richard
sallii orpanansa vastaanottaa kirjeen pakanalliselta rakastavalta ja
vieläpä sellaisen henkilön käden kautta, joka on niin paljo häntä alempi
arvossa, molemmat nämät seikat ovat yhtä käsittämättömät kuin toistensa
kanssa yhteen sopimattomat. Mutta kuin kiivas luonne ei valtaa
Richardia, on hän lempeä, ylevämielinen ja todellisesti jalo ja
semmoisena tahdon häntä pitää ja menetellä hänen nimenomaisten
käskyjensä ja annettujen osviittojensa mukaan, yrittämättä ymmärtää
enempää, kuin mitä vähitellen itsestänsä voipi ilmaantua ilman mitään
tiedustelemista minun puoleltani. Hänelle, joka on antanut minulle niin
oivan tilaisuuden tahratun kunniani löytämiseen, olen velkapää
osottamaan alamaisuutta ja kuuliaisuutta, ja olipahan kuinka tuskallista
tahansa, on velka maksettava. Ja kuitenkin", kuiskasi hänen ylpeydestä
paisuva sydän, "Leijonasydämen, kuten hän kutsutaan, olisi pitänyt
arvostella muiden tunteita omiensa mukaan. *Minä* tunkeutua hänen
sukulaisensa puheille! *Minä*, joka en koskaan puhunut hänelle
sanaakaan, vastaanottaessani kuninkaallisen palkinnon hänen kädestään,
silloin kun minua ristin puollustajain joukossa ei pidetty huonoimpana
ritarillisissa sankaritöissä. *Minä* lähestyä häntä, kun olen halvassa
valepuvussa ja orjan vaattehissa ja, voi, kun olen todellinen orja,
vaakunan sijasta kantaen häpeäpilkkua entisessä kilvessäni! *Minä* tehdä
tätä? Hän tuntee minua varsin vähän. Kuitenkin kiitän häntä tästä
tilaisuudesta, joka tehnee meidät kaikki paremmin tutuiksi toistemme
kanssa."
Kun hän oli tullut tähän päätökseen, he seisahtuivat kuningattaren
teltan sisäänkäytävän edustalle.