äänellä, "sidotut oman jalon ritarillisen tunteesi kautta, eikä
aikomukseni ole niitä nyt vapauttaa. Me olemme jo kerta ennen koetelleet
toistemme voimaa ja rohkeutta ja tulemme ehkä vielä tappelutanterella
toisiamme tapaamaan -- ja häpeä hänelle, joka silloin ensimäisenä
vihollisestaan eroo! Mutta nyt olemme ystävät ja minä odotan sinulta
pikemmin apua, kuin kovia ja uhittelevia sanoja".
"Me olemme ystävät", kertoi skotlantilainen; ja nyt syntyi hetken
äänettömyys, jonka kestäessä kiivas saraceni kulki edestakaisin
teltassa, niinkuin leijona, jonka sanotaan kovan ärsytyksen perästä
käyttävän tätä keinoa kiihtyneen verensä asettamiseksi, ennenkuin se
luolaansa laittausi levolle. Kylmäverisempi europalainen pysyi
muuttumatta samassa asemassa ja samannäköisenä, vaikka epäilemättä hänki
koki tukehuttaa niitä vihan tunteita, jotka niin äkkiä olivat heränneet.
"Puhelkaamme tästä tyvenesti", sanoi saraceni. "Minä olen, niinkuin
tiedät, lääkäri, ja kirjassa seisoo, että se, joka haluaa haavansa
parannetuksi, ei saa peljätä, kun lääkäri sitä koskettelee ja tutkii.
Näet sen, minä aion nyt laskea sormeni haavallesi. Sinä rakastat tuota
Melek Ricin sukulaista. -- Kohota sitä verhoa, joka ajatuksesi peittää
-- eli ole kohottamatta jos tahdot, sillä silmäni näkevät sen läpitse".
"Minä *rakastin* häntä", vastasi sir Kenneth, hetken oltuaan hiljaa,
"niinkuin ihminen rakastaa Jumalan armoa, ja pyysin hänen suosiotaan
niinkuin synnintekiä Jumalan laupeutta".
"Etkä sinä rakasta häntä enään?" sanoi saraceni.
"Ah!" vastasi sir Kenneth, "minä en enään kelpaa häntä rakastamaan. --
Minä pyydän sinua, lopeta tämä keskustelu -- sinun sanasi ovat
puukonpistoja minulle!"
"Kuule minua vain hetki vielä", jatkoi Ilderim. "Kun sinä, köyhä ja
halpa soturi, rohkenit kohottaa silmäsi niin korkealle, sano, oliko
sinulla mitään toivoa menestymisestä?"
"Rakkaus ei voi toivotta elää", ritari vastasi; "mutta minun toivoni oli
yhtä likeltä sukua epätoivolle kuin merimiehen, joka uipi henkensä
perästä ja lainetten harjalle nousten aina havaitsee etäisen tulitornin
välkähyksen, joka hänelle ilmottaa maan olevan näkyvissä, vaikka hänen
masentunut mielensä ja väsyneet jäsenensä hänelle varmaan sanovat, ettei
hän sitä koskaan jaksa saavuttaa".
"Ja nyt", sanoi Ilderim, "on se toivo rauvennut -- on tuo etäinen valo
iäksi sammunut?"
"Iäksi!" vastasi sir Kenneth, ikäänkuin hänen äänensä olisi kajahtanut
rappiutuneen hautaholvin syvyydestä.
"Minusta tuntuu", sanoi saraceni, "että jos kaikki, jota kaipaat, vain
on tuommoinen kaukainen onnellisuuden meteorivälähys, on tulitornisi
valo helposti sytytetty jälleen, toivosi pyydetty meren pohjasta, jonne
se on uponnut, ja sinä itse, uljas ritari, vahvistettu uudestaan
huviksesi ravitsemaan rakkauttasi niin kehnolla rualla kuin kuutamolla;
sillä jos huomenna olisit maineeltasi yhtä moitteeton kuin ennen, niin
se, jota rakastat, yhtä hyvin olisi ruhtinaan tytär ja Saladinin valittu
morsian".
"Minä soisin, että olisi niin", sanoi skotlantilainen, "ja jos en
silloin --"
Hän katkaisi lauseensa, ikäänkuin häveten uhkausta lausumasta, jota
asianhaarat eivät sallineet hänen toteuttaa työssä. Saraceni hymyili ja
lopetti katkonaisen lauseen.
"Sinä vaatisit sulttania kaksintaisteluun?"
"Ja jos niin tekisin", vastasi sir Kenneth kopeasti, "ei Saladinin olisi
ensimmäinen eikä parhain turbani, jota vastaan olen keihääni laskenut".
"Niin, mutta sulttani ehkä pitäisi vähän epäsoveliaana tuolla tavoin
alttiiksi panna kuninkaallisen morsiamen ja suuren sodan päättymisen",
sanoi emiiri.
"Häntä voinee tavata taistelussa armeijansa etupäässä", sanoi ritari,
silmät säihkyen niistä aatteista, joita tämä arvelu synnytti.
"Häntä on aina tavattu siellä", vastasi Ilderim, "eikä hän myöskään pidä
tapana kääntää hevostansa, kun rohkea vihollinen tulee vastaan. -- Mutta
sulttanista ei ollut aikomukseni puhua. Sanalla sanoen, jos kernaasti
haluat päästä siihen kunniaan, jonka Englannin lipun varastajan
ilmisaaminen tuottaa, voin saattaa sinua hyvälle alulle tässä
yrityksessä -- se on, jos sinä tahdot neuvoja ottaa; sillä mitä Lokman
sanoo: jos lapsi tahtoo kävellä, täytyy imettäjän sitä taluttaa, jos
tietämätön tahtoo älytä, täytyy hänen viisasta kuunnella!"
"Ja sinä olet viisas, Ilderim", sanoi skotlantilainen, "viisas, vaikka
saraceni, ja jalomielinen, vaikka pakana. Minä olen kokenut sinua
kumpaisenakin. Ole sentähden oppaani tässä asiassa; ja kun et vaadi
minulta mitään, joka sotii kunniaani ja kristinuskoani vastaan, olen
sinua tarkkaan totteleva. Tee mitä sanoit, ja ota sitte henkeni".
"Kuule siis", sanoi saraceni. "Jalo koirasi on nyt terve sen
jumalallisen lääkkeen siunattavasta voimasta, joka parantaa sekä ihmisiä
että eläimiä, ja hänen terävän aistinsa kautta ne ovat ilmisaatavat,
jotka häntä hätyyttivät".
"Haa!" sanoi ritari. "Luulenpa ymmärtäväni sinua. Kuinka typerä olin,
kuin en ennen ole tuota hoksannut!"
"Mutta sano", emiiri jatkoi, "onko sinulla palveliaa taikka seuralaista
leirissä, joka voisi eläintä tuntea?"
"Kun odotin kuolemanrangaistustani", sanoi sir Kenneth, "lähetin vanhan
asekantajani, sinun potilaasi, yhden palvelian kanssa, joka häntä hoiti,
viemään kirjeitä ystävilleni Skotlannissa -- muita siellä ei ole ketään,
joille koira olisi tuttu. Minua itseäni sitä vastoin hyvin tunnetaan.
Paljas ääneni saisi minun ilmi leirissä, jossa monen kuukauden kuluessa
olen ensimäisten joukossa liikkunut!"
"Sekä hän että sinä tulette niin tuntemattomiksi, että tarkintaki
tutkimusta voitte pettää. Minä vakuutan sinulle", saraceni jatkoi,
"ettei aseveljesi -- ei edes lihallinen veljesi -- voi sinua tuntea, jos
neuvojani noudatat. Sinä olet nähnyt minun toimittavan vaikeampia
asioita -- se, joka voipi kuolevaisen kutsua takaisin kuolemanvarjon
pimeydestä, hän voipi helposti levittää sumun elävien silmäin eteen.
Mutta huomaa tämä palvelus tapahtuu sillä ehdolla, että jätät kirjeen
Saladinilta Melek Ricin veljentyttärelle, jonka nimi on meidän
itämaalaisten kielelle ja huulille yhtä vaikea, kuin hänen kauneutensa
on silmillemme ihana".
Sir Kenneth oli hetken ääneti, ennenkuin hän vastasi, ja saraceni, joka
huomasi hänen arvelemisensa, kysyi häneltä, "josko hän pelkäsi tuolle
asialle lähtemästä".
"Ei, vaikkapa kuolema siitä seuraisi", vastasi sir Kenneth. "Minä mietin
vain, josko minun kunniani sallii minun viedä sulttanin kirjeen perille
taikka lady Edithin ottaa vastaan tuommoista kirjettä pakanalliselta
ruhtinaalta".
"Mahometin pään ja soturin kunnian kautta -- Mekan haudan ja isäni
sielun kautta", sanoi emiiri, "vannon ma sinulle, että kirje on
kirjotettu kaikessa kunniassa ja pelvossa. Ennen satakielen säveleet
kuivattaisivat ruusupensaan, jota hän rakastaa, ennenkuin sulttanin
sanat loukkasivat armahan englantilaisen prinsessan korvaa".
"Sitten", sanoi ritari, "vien sulttanin kirjeen perille yhtä
uskollisesti, kuin jos olisin hänen synnynnäinen vasalli; tietysti
ehdolla että, paitsi tätä yksinkertaista palvelusta, jonka rehellisesti
olen toimittava, hänen kaikkein vähimmin tarvitsee minulta odottaa
neuvoa eli puollussanaa tässä eriskummallisessa kosioimisessa".
"Saladin on jalomielinen", vastasi emiiri, "eikä kannusta vireää hevosta
hyppäykseen, jota se ei voi tehdä. Tule telttaani", lisäsi hän, "niin
olet heti saapa valepuvun niin tutkimattoman kuin sydänyö, niin että
voit liikkua nazarenein leirissä yhtä turvallisesti kuin jos sinulla
olisi _Giougin_ sinetti[1] sormessasi."
[1] Arvaten Gygen sormus.
Neljäskolmatta luku.
-- -- -- Pölyä hiukka vain
Pikarissamme meidät inholla
Saa liatusta juomast' kääntymään.
Ruostunut naula, kompassin luo pantu,
Kurssista laivan johtaa rantahan.
Arvoton aivan suuttumuksen syy
Voi ruhtinasten liitot rikkoa
Ja suuret aikeet tehdä tyhjäksi.
*Ristiretki.*
Lukia voipi nyt helposti arvata, kuka ethiopialainen orja oikeastaan
oli, missä aikomuksessa hän oli tullut Richardin leiriin, sekä miksi ja
millä toivolla hän nyt seisoi aivan Leijonasydämen lähellä, kun tämä,
Englannin ja Normandian mahtavat päärit ympärillänsä, seisoi pyhän Yrjön
kukkulan huipulla, vieressänsä Englannin lippu, jota kantoi etevin
henkilö armeijassa, nimittäin hänen oma luonnollinen veljensä, William
Pitkämiekka, Salisburyn kreivi, hedelmä Henrik Toisen rakkaudenliitosta
mainion Rosamunda Wooostockin kanssa.
Monesta lauseesta kuninkaan eilispäiväisessä keskustelussa Nevillen
kanssa oli nubialainen ruvennut isosti pelkäämään, että hänen
valepukunsa oli vääräksi havaittu, varsinki koska kuningas näkyi
tietävän, että koiran apua tarvittiin sen konnan ilmisaamiseksi, joka
oli lipun varastanut, vaikka se seikka, että semmoinen eläin oli tuossa
tapauksessa haavotettu, vain sivumennen oli Richardin läsnä-ollen
mainittu. Mutta kun kuningas häntä ei kohdellut toisella tapaa kuin
hänen ulkomuotonsa vaati, jäi nubialainen epätietoiseksi, oliko hän
tullut ilmi taikka ei, ja päätti ainoastaan pakosta valepukuansa
heittää.
Sillä aikaa erinäisten, ristiretkeen osaa ottavien ruhtinasten
sotajoukot, järjestetyt kuninkaallisten ja ruhtinaallisten johtajiensa
komennon alle, kulkivat pitkissä jonoissa pienen kukkulan juuren ympäri;
ja kun kunki eri maan väki marssi ohitse, ratsasti päällikkö pari
askelta kukkulaa ulospäin kohteliaasti tervehtimään Richardia ja
Englannin lippua, "kunnioituksen ja ystävyyden, vaan ei alamaisuuden eli
vasalliuden merkiksi", niinkuin päivän juhlamenoa koskeva protokolla
varovaisesti lausui. Korkeat hengelliset herrat, jotka tällä
aikakaudella eivät kenenkään ihmisen edessä päätänsä paljastaneet,
antoivat kuninkaalle ja hänen päällikkyytensä kuvalle siunauksensa muun
tottelevaisuuden osotuksen sijasta.
Pitkät kolonnat näin kulkivat sivutse, ja vaikka niin monesta syystä
heikenneinä, näyttivät yhä vielä rautajoukolta, jolle Palestinan
vallottaminen olisi pitänyt olla helppo asia. Sotamiehet, joita tieto
yhdistyneestä voimasta elähytti, istuivat pystöinä terässatuloissaan,
torvien säveleet tuntuivat raikkuvan riemullisemmin, ja levosta sekä
hyvästä muonasta virkistyneet hevoset pureskelivat kuolaimiansa ja
polkivat tannerta ylpeämmästi. Joukko joukon perästä he marssivat
eteenpäin, liput liehuen, keihäät kiiltäen, kypärintöyhtöt heiluen,
pitkässä jonossa -- armeija, jonka jäsenet kansallisuutensa, kasvojensa
värin, kielensä, aseittensa ja ulkonäkönsä puolesta erkanivat
toisistansa, vaan joita kaikkia tällä hetkellä innostutti pyhä, vaikka
haaveellinen aikomus pelastaa Zionin murheellista tytärtä hänen
orjuudestaan sekä vapauttaa uskottomain pakanain ikeestä sen siunatun
maan, jota ihmisenpoika oli polkenut. Ja myöntää täytyy, että jos
senlainen kohteliaisuus, jota nyt Englannin kuninkaalle niin
lukemattomat soturit osottivat, jotka eivät olleet hänelle minkään
kuuliaisuuden velassa, toisissa oloissa olisi voinut näyttää jotakin
nöyryytystä sisältävältä, sodan syy ja laatu kuitenki niin suuressa
määrässä soveltui hänen ritarillisen luonteensa ja mainioiden
sankaritöittensä kanssa yhteen, että vaatimuksia, joita muussa
tapauksessa ehkä olisi tehty, tässä unehutettiin; ja urhoollinen osotti
kernaasti kunnioitustaan urhoollisimmalle tämmöisellä retkellä, jossa
pelkäämättömin, kestävin rohkeus oli välttämätön ehto voitonsaamiseen.
Kuningas istui hevosensa seljässä puolivälissä mäenrinnettä, päässä
kruunulla koristettu rautalakki, joka jätti hänen miehekkäät kasvonsa
paljaiksi, kun hän tyynellä, tarkkaavaisella silmällä seurasi jokaista
riviä, joka hänen sivutse kulki, ja vastasi päällikköjen tervehyksiin.
Hänen levättinsä oli taivaansinisestä hopealevyillä päällystetystä
sametista, ja hänen housunsa karmosininpunaisesta silkistä
kultatankaisilla neulomuksilla. Hänen sivullansa seisoi ethiopialainen
orja, pidellen jaloa koiraansa jahtihihnassa. Tämä seikka ei huomiota
herättänyt, sillä useat ristiretken ruhtinaat olivat jäljitellen
saracenein raakamaista komeilemistapaa ja hovijoukkoonsa ottaneet mustia
orjia. Kuninkaan pään päällä liehui suuri lippu, ja vaikka hän aina
väliin heitti silmänsä siihen, näytti kuitenki kuin jos nämät juhlamenot
olisivat hänen itsensä suhteen olleet mitättömät, ja jonku arvoisina
pidettävät ainoastaan hyvityksenä siitä solvauksesta, jota hänen
valtakuntansa oli kärsinyt. Perällä päin, tilaisuutta varten kukkulan
huipulle rakennetussa puutornissa, oli kuninkaatar Berengaria etevimpäin
hovineitostensa kera. Sitä kohti kuningas katsahti tuo tuostakin, ja loi
sitten taas uudestaan silmänsä nubialaiseen ja hänen koiraansa, mutta
vain silloin kun semmoiset päälliköt lähenivät, joita hän edellisten
kiistain johdosta varoi osallisiksi lipun varkauteen, eli muuten arveli
mahdollisiksi niin halpaan konnantyöhön.
Hän ei siis katsonut sinne päin kun Philip August, Franskan kuningas,
lähestyi loistosan Gallialaisen hevosväkensä etupäässä. Päin vastoin hän
ratsasti franskalaista kuningasta vastaan, niin että he kohtasivat
toisiansa puolivälissä tietä, jossa molemmat hallitsiat niin
kohteliaasti tervehtivät toisiansa, että olisi uskonut heidän olevan
veljellisessä sovinnossa. Nähdessään Europan kahden suurimman ja
mahtavimman ruhtinaan näin julkisesti osottavan yksimielisyyttään,
puhkesi ristiretkeiliäin armeija raikuviin suostumuksenhuutoihin, jotka
kuuluivat monen virstan päähän ja saivat kuljeksivia arapialaisia
vakoojia säikäyttämään Saladinin leiriä sillä ilmotuksella, että
kristitty armeija oli tulossa. Mutta kuka, paitsi kuningasten kuningas,
voi tutkia hallitsiain sydämet? Tämän ulkonaisen kohteliaisuuden alla
piili Richardin povessa tyytymättömyys ja epäilys Philippiä kohtaan,
joka puolestaan mietti sotamiehinensä lähteä ristiretkeiliäin leiristä
ja heittää Richardin omin voimin onnistumaan taikka tappiolle tulemaan
pyhässä yrityksessä.
Toisenlaiselta näytti Richard, kun temppelin ritarit ja asekantajat
lähenivät tummissa asuissaan -- miehet, joitten kasvot Palestinan
aurinko oli painanut ruskeiksi kuin aasialaisten, ja jotka ratsujensa ja
asepukuinsa ihmeellisen hyvyyden kautta kauas jälkeensä jättävät
Franskan ja Englanninkin valiojoukot. Kuningas iski pikimmältään
silmänsä nubialaiseen; mutta tämä seisoi paikallaan liikkumatta, ja
uskollinen koira istui hänen jalkainsa juuressa älykkäillä silmillä
katsellen ohitsekulkevia rivejä. Kuninkaan silmä kääntyi taasen
ritarillisten temppeliherrain puoleen, kun heidän Suurimestarinsa,
käyttäen kaksipuolista virkaansa, antoi pappina Richardille
siunauksensa, sen sijasta että olisi päällikkönä osottanut hänelle
kunnioitustansa.
"Tuo tyhmänylpeä amfibillinen roisto tervehtii munkkina minua", sanoi
Richard Salisburyn kreiville. "Vaan ollaan siitä huolimatta,
Pitkämiekka. Kristikunta ei tyhjän tähden saa näitten kokeneitten
sotilasten palveluksia kadottaa, joskin heidän voittonsa ovat tehneet
heidät vähän hävyttömiksi. Mutta kas tässä tulee urhokas riitaveljemme,
Itävallan arkkiherttua; tarkkaa hänen käytöstään ja olentoaan,
Pitkämiekka, ja sinä, nubialainen, laita että koirasi saa häntä oikein
nähdä. No, herran nimessä, eikö hänellä ole narrinsa muassa!"
Joko tottumuksesta taikka luultavimmin näyttääkseen halveksimista sen
juhlatempun suhteen, jota hänen nyt tuli täyttää, oli Leopold todellaki
toverikseen ottanut _Spruch-Sprecherinsä_ ja hovinarrinsa, ja Richardia
lähetessään hän vihelsi, tavalla jonka piti näyttää huolettomalta,
vaikka hänen tylsistyneissä kasvoissaan kuvastui se pelvonsekainen
nyreys, jolla havaitsee laiskan koulupojan opettajaansa lähestyvän. Kun
tuo vastahakoinen ylimys häveten ja äreännäköisena teki määrätyn
tervehyksen, helisti _Spruch-Sprecher_ sauvaansa ja julisti ikäänkuin
sota-airut, että mitä Itävallan arkkiherttua nyt teki, ei ollut
pidettävä itsenäisen ruhtinaan arvoa ja oikeuksia alentavana; siihen
narri vastasi ääneensä _amen_, joka sai ympärillä seisojat hartaasti
nauramaan.
Kuningas katsoi useat kerrat nubialaiseen ja hänen koiraansa; mutta
edellinen ei liikahtanut eikä jälkimmäinen temponut kahleitansa, niin
että Richard vähän ylenkatseellisesti sanoi orjalle: "vaikka sinä, musta
ystäväni, olet ottanut koirasi tarkan aistin omasi avuksi, pelkään
kuitenki että menestyksesi tässä seikassa ei tule erittäin enentämään
loihtiamainettasi, eli lisäämään ansioitasi minun suhteen".
Nubialainen vastasi, tavallisuuden mukaan, vain syvällä kumarruksella.
Sillä aikaa Montserrat'n markiisin joukot kulkivat Englannin kuninkaan
sivutse. Saadaksensa sotavoimansa näyttämään suuremmalta kuin se todella
oli, oli tämä mahtava ja viekas paroni jakanut sen kahteen osaan.
Edellistä, johon kuului hänen vasallinsa ja läänitysmiehensä ja joka oli
nostettu hänen syrialaisista alusmaistaan, johdatti hänen veljensä
Enguerrand ja hän itse seurasi jälestä kahdentoista sadan pulskan
stradiotin etupäässä; ne olivat eräs laji keveästi varustettua
hevosväkeä, jonka venetialaiset olivat dalmatialaisista maakunnistansa
pestanneet, ja jonka olivat asettaneet tasavallalle moninaisissa
velvollisuuden suhteissa seisovan markiisin komentoon. Nämät stradiotit
olivat osaksi europalaisen, vaan vielä enemmän itämaisen vaateparren
mukaan puetut. Heillä oli vallan lyhyet haarniskat, mutta niitten yllä
kallisarvoiset, moniväriset levätit sekä väljät roimahousut ja
puolisaappaat jaloissa. Päähineinä heillä oli korkeat, pystössä
sojottavat lakit, kuin kreikkalaisilla, ja aseina sapeleita, puukkoja,
joutsia, nuolia ja pienet kilvet. Hevoset olivat valittuja ja hyvin
hoidettuja Venetsian tasavallan kustannuksella; satulat ja hevoskalut
olivat turkkilaisten näköiset, ja he ratsastivat näitten tavalla
lyhyillä jalustimilla, paksusti täytetyissä satuloissa. Tämä sotajoukko
oli hyvin hyödyllinen kahakoissa arapialaisia vastaan, vaikka ei niin
kelpaava taistelemaan suljetuissa riveissä kuin läntisen ja pohjoisen
Europan rautaanpuetut ratsastajat.
Tätä kaunista joukkoa johdatti Konrad, jolla oli samankaltainen puku
kuin stradioteilla, mutta niin kalliista kankaasta, että hän hohti
kullalle ja hopealle; ja lumivalkea, timanttisoljella lakkiin
kiinnitetty höyhentupsu näytti kyllin korkealta pilviin kosimiseen. Jalo
ratsu, jolla hän istui, hyppeli ja pyöri sekä osotti tulista vireyttänsä
tavalla, joka olisi peljättänyt jokaista vähemmän taitavaa ratsastajaa
kuin markiisi oli; vaan hän sitä sievästi ohjasi yhdellä kädellään,
toisessa pitäen komentosauvaa, jonka valta niiden sotilasten yli, joita
hän johti, näytti yhtä rajattomalta. Kuitenkin hänen valtansa
stradiotein suhteen oli enemmän näennäinen kuin todellinen; sillä hänen
sivullansa ratsasti mitä kesuimmalla konkarilla pieni, mustiin puettu
ukko, ilman partaa ja viiksiä, ja joka näytti varsin halvalta ja
mitättömältä, verrattuna tuohon suureen loistoon hänen ympärillä. Mutta
tämä näöltään vähä-arvoinen vanhus oli yksi niistä lähettiläistä, joita
venetialaisen hallituksen oli tapa lähettää leireihin komentavien
kenraalin käytöstä valvomaan ja voimassa pitämään sitä epäluuloista
vakoamis- ja tarkastusjärjestelmää, josta tasavallan politiiki jo kauan
oli tunnettu.
Konrad, joka Richardin luonteen jälkeen mukaantumalla oli jossakin
määrin päässyt hänen suosioon, ei ennen ollut ehtinyt näkyviin,
ennenkuin Richard ratsasti muutaman askeleen häntä vastaan, huudahtaen:
"ah, terve sinulle, herra markiisi, keveäin stradiotein etupäässä, ja
musta varjosi muassas niinkuin tavallisesti, paistoi päivä eli ei! --
Eikö sinulta saisi kysyä, josko varjo vaan ruumis sotajoukkojasi
komentaa?"
Konrad aikoi hymyillen ruveta vastaamaan, kun Roswal, tuo jalo koira,
vimmatusti haukkuen, syöksi esiin. Nubialainen samassa päästi kahleen
irti, ja koira hyökkäsi Konradin jalon ratsun päälle, iski markiisia
kurkkuun ja tempasi hänen satulasta alas. Tupsupää ratsastaja vyöryi
pitkänään hieditolla, ja säikähtänyt hevonen karkasi täyttä neliä läpi
leirin.
"Koirasi on kaatanut oikean otuksen, sen takaan", kuningas sanoi
nubialaiselle, "ja minä vannon pyhän Yrjön kautta, että se on
kymmenhaarainen hirvi! -- Mutta ota koirasi pois, se puree hänen muutoin
kuoliaaksi".
Ethiopilainen erotti tämän johdosta, vaikka ei ilman vaivatta, koiran
Konradista, ja piteli sitä kiinni, kun se yhä oli varsin ärtyneenä ja
riuhtoi kahlenuoraa. Sillä välin juoksi paljon väkeä paikalle, etenki
Konradin vasalleja ja stradiotein upseereja, jotka, kun näkivät
päällikkönsä pitkänään maassa tuimasti tuijottaen ilmaan, nostivat hänen
ylös, sekaisin huutaen: "hakatkaa orja ja hänen koiransa kappaleiksi!"
Mutta Richardin kaunis kaikuva ääni kuului selvään yli kaikkein toisten
huutojen: "se kuolee paikalla, joka koiraan koskee! Hän on vain
velvollisuutensa tehnyt, sen terävän aistin jälkeen, jonka Jumala ja
luonto ovat jalolle eläimelle lahjottaneet. -- Astu esiin ilmisaatuna
konnana. Konrad, Montserrat'n markiisi! Minä syytän sinua petoksesta".
Useita syrialaisia päälliköitä oli nyt paikalle saapunut, ja Konrad,
jonka kasvoissa ja äänessä harmi, häpeä ja hämmästys vihan kanssa
taisteli, huusi: "mitä tämä merkitsee? -- Mistä minua syytetään? --
Miksi tämä häpäisevä kohtelu, nämät solvaavat nuhteet? Onko tämä se
sovinnollisuus, johon Englanti juuri on jälleen sitoutunut?"
"Pitääkö kuningas Richard ristiretken ruhtinaita jäniksinä ja
metsänotuksina, koska hän heidän päälle koiria härsyttää?" virkkoi
temppelikunnan suurimestari syvällä, kolkolla äänellään.
"Tämä lienee joku omituinen sattumus -- joku onneton erehys", sanoi
Franskan Philip samassa ratsastaen esiin".
"Joku paholaisen ansa", lausui Tyron arkkipiispa.
"Joku saracenein temppu", huusi Champagnen Henrik. "Pitäisi hirttää
koira ja laskea orja kidutuslaudalle".
"Joka henkeänsä kalliina pitää, älköön kättänsä heihin satuttako!" sanoi
Richard. -- "Astu esille, Konrad, jos uskallat, ja kiellä tyhjäksi se
syytös, jonka tämä puhumaton eläin jalon vaistonsa kautta on sinua
vastaan tehnyt, että sinä olet sitä haavottanut ja kelvottomasti
Englannin kunniaa loukannut!"
"Minä en ole koskenut lippuun", vastasi Konrad pikaisesti.
"Omat sanasi pettävät sinun. Konrad!" sanoi Richard; "sillä kuinka
tiesit että kysymys koskee lippua, ellei omatuntosi sinua vaivais?"
"Etkö sinä vain sen tähden ole koko leirissä nostanut melun?" Konrad
vastasi; "ja rohkenetko syyttää prinssiä ja liittolaisia rikoksesta,
jonka arvattavasti joku katala rosvo on tehnyt kultakutousten tähden?
Taikka tahdotko liitossa olevaa ruhtinasta nyt syyttää koiran kanteen
johdosta?"
Meteli alkoi tähän aikaan käydä niin yleiseksi, että Franskan Philip
astui väliin.
"Ruhtinaat ja aatelismiehet", hän sanoi. "Te puhelette niitten
läsnä-ollen, joitten miekat kohta paljastuvat toisiansa vastaan, jos he
kuulevat päällikköjensä kauvemmin tällä tapaa hastelevan. Viedään,
Taivaan nimessä, kukin joukkonsa heidän erityisiin kortteereihinsa ja
kokoonnutaan itse tiiman kuluttua neuvottelutelttaan jotenki
selvittelemään tätä uutta häiriötä".
"Siihen olen tyytyväinen", sanoi kuningas Richard, "vaikka kernaasti
olisin tahtonut tuota konnaa tutkia niin kauan kun hänen korea takkinsa
oli hiekalla tahrattu. -- Mutta Philipin tahto on oleva meidän tässä
asiassa".