kun Adonebek sanoi hänelle: "sinun täytyy pysyä minun rinnallani",
vastasi hän juhlallisesti kieltämällä.
"Tuolla", hän sanoi, "ovat minun asekumppalini, ne miehet joitten
seurassa olen vannonut sotivani tai kaatuvani, ja joitten lipusta meidän
siunattu lunastusmerkkimme loistaa. -- Minä en voi puolikuun seurassa
lähteä ristiä pakoon".
"Houkka", sanoi El Hakim, "heidän ensimäinen tekonsa olisi tappaa sinun,
joskin vain rauhanrikkomisensa salaamiseksi".
"Siinä tapauksessa saan kohtalooni tyytyä", vastasi sir Kenneth; "mutta
uskottoman kahleita en kanna silmänräpäystäkään kauvemmin, kun voin ne
päältäni heittää".
"Sitte pakotan sinua seuraamaan", sanoi El Hakim.
"Pakotat!" vastasi sir Kenneth suuttuen. "Jos et olisi hyväntekiäni, eli
olisi osottanut tahtovasi semmoinen olla ja jos ei minun tulisi sinun
luottavaisuuttasi kiittää siitä että nämät käteni, jotka olisit voinut
kahleisiin panna, ovat vapaat, niin näyttäisin sinulle, että
pakottaminen ei olisi kovin helppo, niin aseeton kun olenki".
"Kyllä, kyllä", vastasi arapialainen lääkäri, "meiltä kuluu aikaa, joka
alkaa käydä kalliiksi".
Tämän sanottuaan, hän kohotti käsivartensa ilmaan ja päästi kovan,
kimeän huudon merkiksi seuralaisilleen, jotka heti hajosivat niin
monelle eri taholle kuin kuulat rukousnauhassa, rihman katketessa. Sir
Kenneth ei joutanut enään ottaa vaari mitä sitte seurasi; sillä samassa
silmänräpäyksessä El Hakim tarttui hänen hevosensa ohjakseen ja kiiruhti
omaansa, ja niin molemmat yhtä haavaa lähtivät nuolen nopeudella
menemään, että skotlantilainen ritari tuskin saattoi hengittää eikä
mitenkään olisi voinut, jos olisi tahtonutki, hillitä saattajansa
salamantapaista vauhtia. Sir Kenneth oli kyllä ensi lapsuudestansa
harjaantunut ratsutaitoon, mutta nopein hevonen, jolla hän tähän saakka
oli ratsastanut, oli hidas kuin kilpikonna viisaan arapialaisen hevosiin
verraten. Ne potkivat hiekan taaksensa -- ne näyttivät ikäänkuin
nielevän erämaata edestänsä -- neljänneksen ne lensivät muutamassa
minutissa, ja kuitenkin niiden voima näytti olevan vähenemättä ja niiden
hengitys yhtä vapaa, kuin milloin ne ensin alottivat ihmeellisen
juoksunsa. Liikunto oli sen ohessa yhtä tasainen kuin joutusa, enemmän
ilmassa lentämisen kuin maan päällä ratsastamisen tapainen, eikä sitä
seurannut mikään vastenmielinen tunne, jos ei ota lukuun sitä pelkoa,
jota näin kummastuttavalla nopeudella ennen kokemattoman tietysti täytyi
tuntea, ja sitä vaikeutta hengittämisessä, jonka ilman vastustus
synnytti näin kiireellä kululla.
Vasta kun he tätä suunnatonta vauhtia olivat tuntikauden matkustaneet ja
kaikki takaa-ajajat olivat kaukana, kaukana heidän jälissänsä, hillitsi
El Hakim viimein ratsujansa ja vähentäen heidän kulkuansa tavalliseen
laukkaan, alkoi niin tyynellä ja vakavalla äänellä, kuin jos hän koko
viimeisen tunnin olisi vain ollut kävelemässä, skotlantilaiselle
ylistellä juoksiainsa kelvollisuutta, vaikka tämä, hengästyneenä,
puolisokeana, puolikuurona ja aivan pyörryksissä tuon omituisen
ratsastuksen kiivaudesta, tuskin käsitti niitä sanoja, jotka niin
sujuvasti juoksivat hänen seuraajansa huulilta.
"Nämä hevoset", hän sanoi, "ovat niinkutsuttua siivellistä rotua eivätkä
tiedä vertaistansa nopeudessa, paitsi Profeetan Borakia. Niitä ruokitaan
Jemenin kultaohralla, johon sekotetaan kryytejä sekä vähän kuivattua
lampaanlihaa. Kuninkaat ovat maakuntia antaneet niitä saadakseen ja ne
ovat vanhoina yhtä vireöitä kuin nuoruudessansa. Sinä olet ensimäinen
nazareni, jolla on allasi ollut hevonen tätä jaloa rotua -- lahja itse
profeetalta siunatulle Alille, hänen sukulaisellensa ja sijaisellensa,
jota syystä on kutsuttu Jumalan leijonaksi. Aika laskee kätensä niin
kepeästi näihin uljaisiin eläimiin, että se tamma, jolla istut, on
nähnyt viisi kertaa viisi vuotta jo kuluvan, ja on kuitenkin säilyttänyt
koko alkuperäisen voimansa ja vilkkautensa, vaikka se nyt vaatii
ohjausta tottuneemmalta kädeltä kuin sinun on. Siunattu olkoon profeeta,
joka oikea-uskoisille on suonut välikappaleet rynnäköntekoon ja
peräytymiseen, joitten kautta heidän rautaan puetut vihollisensa uupuvat
omasta raskaasta painostansa! Kuinka noitten temppelikoirain konit ovat
mahtaneet läähöttää ja puhkua, vuohista myöten upoten hiekkaan
päästäksensä eteenpäin kahdennenkymmenennen osan siitä matkasta, jonka
nämät kelpo juoksiat ovat taaksensa jättäneet ilman ainoaakaan sydämen
ailahusta taikka ainoaa vaahtopisaraa sileällä samettikarvallansa!"
Skotlantilainen ritari, joka nyt alkoi saada takaisin hengitys- ja
ajatuskykynsä, ei voinut muuta kuin mielessään myöntää sitä etua mikä
itämaalaisilla sotureilla oli hevosrodussa, joka yhtä hyvin kelpasi
ryntäyksiin kuin pakenemiseen ja oli ihmeellisen sovelias Syrian ja
Arapian erämaitten hiekkatasangoilla. Mutta hän ei mielinyt musulmanin
ylpeyttä enentää tämän pöyhkeitä etevyyden vaatimuksia myöntämällä,
jonka tähden hän antoi puheen katketa siihen ja rupesi silmäilemään
ympärillensä; ja kun he nyt kulkivat hiljempaa vauhtia, havaitsi hän ei
enään olevansa ventovieraalla paikalla.
Kuolleen meren kuihtuneet rannikot ja synkät aallot, se röysteinen ja
jyrkkä vuoriharjanne, joka kohosi vasemmalla kädellä, tuo pieni
palmupuulehto, joka oli ainoa vihreä paikka keskellä ääretöntä erämaata
-- esineitä, joita kerran nähtyään ei kernaasti voinut unhottaa --
näyttivät sir Kennethille, että he lähestyivät Erämaan Timantiksi
kutsuttua lähdettä, jonka luona hän joku aika taapäin oli kohdannut
saracenilaisen emirin Shirkohfin eli Ilderimin. Muutaman minutin jälkeen
he seisahtivat hevosensa lähteen reunalle, ja El Hakim käski sir
Kennethin nousta alas levähtämään, koska nyt oltiin turvallisella
paikalla. He riisuivat suitset hevosiltaan, jolloin El Hakim muistutti,
että heidän ei tarvinnut niistä muuta huolta pitää, sillä muutamat hänen
parhaimmista orjistaan tulisivat kohta heidän luo toimittamaan mitä
vielä vaadittaisiin.
"Syö ja juo sillä välin", sanoi hän asetellen ruohikolle vähän ruokaa,
"äläkä ole alakuloisena. Onnetar voipi tavallisen ihmisen ylentää eli
alaspainaa; mutta viisaan ja sotilaan tulee halveksia hänen oikkujaan".
Skotlantilainen ritari koetti tottelemalla osottaa kiitollisuuttaan;
mutta vaikka hän kohteliaisuudesta koki syödä, niin kumminkin se
merkillinen erinkaltaisuus hänen nykyisen tilansa välillä ja sen, jossa
hän viimein tällä samalla paikalla oli ollut, kun hän toimitti
ruhtinasten asioita ja oli kaksintaistelussa jäänyt voittajaksi,
synkisti ikäänkuin pilvi hänen sielunsa ja paastoominen, väsymys sekä
rasitukset masentivat hänen ruumiinvoimansa. El Hakim tutki hänen
kiivaasti tykyttävää valtasuontansa, hänen punaisia, tulehtuneita
silmiänsä, hänen kuumaa kättänsä ja pikaista hengenvetoansa.
"Sielu", hän sanoi, "viisastuu valvomisesta; mutta sen sisar, ruumis, on
karkeammista aineista kokoonpantu ja tarvitsee lepoa. Sinun täytyy
nukkua; ja että uni sinua virvottaisi, pitää sinun juoda tällä
eliksiirillä sekotettua juomaa".
Hän otti povestaan pienen filigrantekoiseen tuppeen pistetyn
kristallipullon, ja kaasi muutamia pisaroita tummankarvaista ainetta
pieneen kultapikariin.
"Tämä", sanoi hän, "on yksi niistä tuotteista, joilla Allah on maan
siunannut, vaikka ihmisten heikkous ja pahuus toisinaan ovat sen
kiroukseksi kääntäneet. Sillä on sama voima kun nazarenein viinillä
laskemaan esiripun unettoman silmän eteen ja huojentamaan huolestuneen
sydämen kuormaa; mutta kun sitä käytetään nautintoon ja hekumaan, se
veltostuttaa hermot, heikentää voimat, tylsyttää järjen sekä lyhentää
elin-ajan. Mutta älä pelkää sen voimaa tarpeen hetkenä käyttämästä,
sillä viisas lämmittelee itseänsä saman tulennoksen edessä, jolla
mielipuoli polttaa koko teltan".
"Minä olen nähnyt kyllin tiedostasi, viisas Hakim, tehdäkseni
määräyksellesi tenää," sanoi sir Kenneth, ja nielaisi nukutusaineen,
joka oli sekotettu lähdeveteen, kääriytyi sitten siihen _haikiin_ eli
arapialaiseen levättiin, joka oli hänen satulanpukaansa sidottu ja
paneutui lääkärin käskyn mukaan siimekseen luvattua lepoa odottamaan.
Uni ei heti tullut, vaan sen sijaan joukko suloisia, vaikka ei
kiihdyttäviä eli herättäviä tunteita. Sitte seurasi olo, jossa ritari
täydellä tunnolla itsestänsä ja tilastansa katseli onnensa kovia
kohtaloita ei ainoastaan ilman huoletta ja surutta, vaan yhtä tyvenesti
kuin jos hän olisi nähnyt niitä teaterilla esitettävän, eli pikemmin
niinkuin ruumiistaan eronnut sielu katselisi taaksensa edellisen
elämänsä toimintoihin. Tästä lepotilasta, joka entisyyden suhteen
melkein vivahti tunnottomuuteen, hänen ajatuksensa kääntyivät eteenpäin
tulevaisuutta kohti, joka, vaikka niin paljo löytyi sitä synkäksi
tekemään, kuitenki loisti niin heleöissä väreissä, että hänen
mielikuvituksensa entisinä onnellisimpina aikoina ei edes enimmän
kiihtyneessä tilassaan olisi voinut senvertaista aikaansaada. Vapaus,
kunnia, palkittu rakkaus, näytti olevan se varma eikä kovin etäältä
siintävä osa, joka odotti maanpakoon ajettua orjaa, häväistyä ritaria ja
toivotonta rakastajaa, joka oli asettanut onnellisuutensa toiveen niin
korkealle, että sen toteuttaminen näytti sijaitsevan mahdollisuuden
äärimmäisten rajain tuolla puolen. Vähitellen, sikäli kuin sielun näkö
himmeni, poistuivat myös nämä iloiset harhakuvat, kuten iltaruskon
pelehtyvä puna, kunnes ne viimein katosivat täydelliseen unhotukseen ja
sir Kenneth makasi El Hakimin jalkain juuressa niin liikkumatonna, että
olisi voinut häntä hengettömänä ruumiina pitää, ellei hänen syviä
hengenvetojansa olisi kuullut.
Kolmaskolmatta luku.
Se sauva, jonk' on velho nostanut,
On ihmeenmaaksi paikan muuttanut,
Niin kummallista missä kaikki on
Kuin epäselvät näyt hourion.
_Astolpho_, romanssi.
Kun Leopartin ritari heräsi pitkällisestä ja sitkeästä unestansa,
huomasi hän olevansa oloissa, niin eriävissä niistä joissa hän oli
asettunut levolle, että hän ei oikein tiennyt, josko hän vielä näki
unta, vai josko paikka oli loihtimalla muutettu. Hänen makuusijana ei
enään ollut kostea ruohikko, vaan vuode, koristettu enemmällä kuin
itämaalaisella komeudella, ja hellät kädet olivat hänen nukkuessaan
riisuneet hänen päältä sen säämiskänahkatakin, jota hän piti asunsa
alla, ja sen sijaan hänen päällensä pukeneet hienoimmasta palttinasta
tehdyn yönutun sekä väljän silkkitakin. Häntä olivat vain korven palmut
varjostaneet, vaan nyt hän makasi silkkiteltan alla, joka helotti mitä
ihanimmilla kiinalaisilla väreillä, ja hieno harsovaate oli vedetty
hänen vuoteensa ympäri suojaamaan häntä niiltä hyönteisiltä, joitten
alituinen ja kärsivällinen saalis hän tähän ilmanalaan tulostansa asti
oli ollut. Hän katseli ympärilleen, ikäänkuin vakaantuakseen että hän
tosiaan oli valveilla, ja kaikki, mikä hänen silmäänsä kohtasi, oli yhtä
loistavaa kuin hänen vuoteensa. Siirrettävä, hopeapantainen kylpyamme
cederipuusta oli vettä täynnä, ja tuoksutteli niitä hajuaineita, joita
oli käytetty sitä valmistettaissa. Pienellä ebenholtsipöydällä sängyn
vieressä seisoi hopea-astia, sisältäen parhaimmanlaatuista sorbetia,
kylmää kuin lumi ja joka erittäin suloisesti sammutti sen janon, joka
oli väkevän unijuoman seuraus. Vielä enemmän poistaaksensa sitä
huumauksen tunnetta, jonka se oli jälkeensä jättänyt, päätti ritari
kylpeä ja tunsi siitä hyvän virvotuksen. Kuivattuaan itsensä pumpulisiin
käsiliinoihin olisi hän mielellänsä pukeutunut omiin karkeisiin
vaatteisiinsa, voidakseen lähteä ulos katsomaan josko mailma oli yhtä
paljo muuttunut ulko- kuin sisäpuolella telttaa; niitä hän ei kumminkaan
voinut havaita missään, mutta niitten sijasta hän huomasi kallisarvoisen
saracenilaisen puvun sapelilla, puukolla ja kaikella, mikä sopi
ylhäiselle emirille. Hän ei keksinyt mitään syytä näin liialliseen
huolenpitoon, vaan alkoi peljätä että tämän hyväntahtoisuuden tarkotus
oli saada häntä uskonnossaan horjumaan; sillä hyvin tunnettu oli, että
sulttanin kunnioitus europalaisia tietoja ja rohkeutta kohtaan teki
hänen rajattoman anteliaaksi niille, jotka hänen vangiksi jouduttuaan
olivat suostuneet turbania kantamaan. Sir Kenneth sentähden hartaasti
teki ristinmerkin, ja päätti uhatenki vastustaa kaikkia tuommoisia
ansoja; ja voidaksensa sitä lujemmin tehdä niin, hän aikoi niin vähän
kuin suinki hyväksensä käyttää sitä huolenpitoa ja sitä ylellisyyttä,
jota häntä kohtaan niin liiallisesti osotettiin. Hän tunsi vielä päänsä
raskaaksi ja uneliaaksi, ja arvellen ettei yöpukunsa ollut varsin
sovelias ulkona käyttää, hän uudestansa vaipui vuoteellensa ja oli kohta
jälleen unen helmoissa.
Mutta tällä haavaa ei hänen leponsa jäänyt häiritsemättä; sillä häntä
herätti telttaoven takana seisova lääkäri, joka kyseli kuinka hän jaksoi
ja jos hän oli kylliksi nukkunut. "Saanko astua telttaanne?" hän lopuksi
sanoi; "sillä esirippu on vedetty sisäänkäytävän eteen".
"Isännän", sir Kenneth vastasi tahtoen näyttää ettei hän ollut antanut
viekotella itseänsä tilansa unohtamiseen, "ei tarvitse pyytää lupaa
astuakseen orjan telttaan".
"Mutta jos minä en tule isäntänä?" sanoi El Hakim, astumatta sisään.
"Lääkäriä", vastasi sir Kenneth, "lasketaan aina sairaan vuoteelle
estämättä".
"Vaan minä en nyt tule lääkärinäkään", jatkoi El Hakim; "ja sentähden
vielä kerran pyydän lupaa, ennenkuin telttasi alle astun."
"Jokainen, joka tulee ystävänä", vastasi sir Kenneth, "ja semmoiseksi
olet tähän saakka osottanut itseäsi, tapaa aina ystävänsä oven auki".
"Mutta vielä kerran", sanoi itämaalainen viisas kansalaistensa
tavallisella monisanaisuudella, "otaksutaan etten tule ystävänä?"
"Tule sitte minä haluat", sanoi skotlantilainen ritari, vähän
kyllästyneenä näihin mutkiin. -- "Olit mitä olit, niin tiedät kyllä,
että minä en voi enkä tahdo estää sinua sisään tulemasta".
"Sitten tulen", El Hakim sanoi, "entisenä vihollisenasi, mutta
rehellisenä ja jalomielisenä vihollisena".
Hän astui samassa sisään; ja kun hän seisoi sir Kennethin sängyn
vieressä, oli hänen äänensä yhä arapialaisen lääkärin Adonebekin, mutta
vartalo, puku ja kasvoinjuonteet olivat Ilderimin Kurdistanista,
Shirkohfiksi kutsutun. Sir Kenneth tuijotti häneen, niinkuin hän olisi
odottanut että ilmestys, mielikuvituksen luomana, katoaisi.
"Kummastuttaako sinua, joka olet kokenut soturi", sanoi Ilderim, "kun
näet sotilaan hieman lääketiedettä tuntevan? Minä sanon sinulle,
nazareni, että täydellisen ratsumiehen tulisi osata hevostansa hoitaa
yhtä hyvin kuin sillä ratsastaa; takoa miekkaansa alasimella yhtä hyvin
kuin sitä sodassa käyttää; kirkastaa asunsa yhtä hyvin kuin sitä kantaa,
ja ennen kaikkia lääkitä haavoja yhtä hyvin kuin tehdä niitä".
Hänen puhuessaan, ummisti skotlantilainen ritari useasti silmänsä, ja
niin kauan kuin ne olivat kiinni, kuvastui hänen mieleensä El Hakim,
pitkillä liehuvilla mustilla vaatteillaan, korkealla tatarilaisella
lakillaan ja arvokkailla liikunnoillaan; mutta niin pian kuin hän ne
aukaisi, tuo sievä ja kalliilla jalokivillä koristettu turbani, tuo
hieno pansari yhteenliitetyistä teräs- ja hopearenkaista, joka kiilsi ja
hohti ruumiin vähimmästä liikunnosta, sekä nuo juhlallisesta muodostaan
muuttuneet ja vähemmän mustat kasvot, joita ei enään tuuhea tukka
varjostanut ja jotka päättyivät hyvinhoidettuun partaan, ilmaisivat, ei
viisasta, vaan sotamiestä.
"Oletko yhä vielä kummissasi", sanoi emiiri; "ja oletko mailman läpi
matkannut niin huonolla huomaavaisuuden aistilla, että kummastelet jos
ihmiset eivät aina ole mitä näyttävät olevan? Sinä itse -- oletko sinä
se miltä näytät?"
"En, pyhän Andreaksen kautta!" huudahti ritari; "sillä koko kristitty
leiri minua pitää petturina, ja kuitenki tiedän olevani rehellinen,
joski erehtyväinen ihminen".
"Juuri niin minä sinusta ajattelin", sanoi Ilderim, "ja koska olimme
yksissä syöneet suolaa, pidin itseäni velvotettuna pelastamaan sinua
kuolemasta ja häpeästä. -- Mutta miksi vielä vuoteellasi makaat, kun
aurinko jo on korkealla taivaslaella? Eli eivätkö ne vaatteet, jotka
kuormakameelini myötänsä ovat tuoneet, kelpaa sinun pideltäviksi?"
"Kelpaavat kyllä varmaan, mutta eivät sovi", vastasi skotlantilainen;
"anna minulle, jalo Ilderim, orjan puku, ja minä sen kernaasti panen
päälleni; mutta vapaan itämaisen soturin pukua sekä mahomettiläisen
turbania minä en voi kantaa".
"Nazareni", vastasi emiiri, "sinun kansakuntasi on niin epäilevä, että
se sen kautta itse joutuu epäluulon alaiseksi. Enkö jo ole sinulle
maininnut, että Saladin ei halua muita kääntyneiksi kuin niitä, jotka
pyhä profeeta kehottaa lakiansa palvelemaan? Väkivaltaa ja lahjoomisia
hän yhtä isosti inhoo oikean uskon levittämisessä. Kuule minua, veljeni!
Kun sokea mies ihmetyön kautta sai näkönsä takaisin, heltyivät hilseet
hänen silmistään pois Jumalan sallimuksesta -- luuletko että kukaan
maallinen lääkäri olisi voinut ne poisottaa? Ei; semmoinen tohtori olisi
voinut potilasta kiusata koneillaan, eli hänen vaivojaan vähentää
balsamillaan ja sydäntä rohkaisevilla rohdoillaan, mutta sokea olisi yhä
sokeaksi jäänyt, ja niin on myöski järjen sokeuden laita. Jos löytyy
frankilaisia, jotka maallisen voiton tähden ovat profeetan turbanin
päähänsä käärineet ja Islamin lakeihin ruvenneet, niin olkoon heidän
omatuntonsa heidän tuomarinsa. He ovat itse etsineet syötin -- sulttani
ei ole sitä heille viskannut. Ja jos he kuoleman jälkeen ulkokullattuina
tuomitaan helvetin syvimpään syvyyteen, kristittyin ja juutalaisten,
noitien ja epäjumalanpalveliain alle, sekä pakotetaan syömään Yacoun
puun hedelmiä, jotka ovat paholaisten puita -- niin heidän rikoksensa ja
rangaistuksensa on luettava heidän omaksi eikä sulttanin syyksi. --
Kanna siis arvelematta ja pelkäämättä sitä pukua, joka sinulle on
hankittu, sillä oma pukusi vetäisi puoleesi kiusallisen huomion ja
saattaisi sinun ehkä soimausten alaiseksi, jos lähdet Saladinin
leiriin".
"Jos lähden Saladinin leiriin?" sanoi sir Kenneth emiirin sanoja
kertoen. "Ah! olenko ma siis vapaasti liikkuva henkilö, taikka eikö
minun pikemmin *täydy* mennä mihin haluatte minua viedä?"
"Oma tahtosi ohjatkoon askeleesi", sanoi emiiri, "yhtä vapaasti kun
tuuli joka erämaan tomua kuljettaa mihin suuntaan mielii. Se jalo
vihollinen, joka on kohdannut ja miltei voittanut miekkani, ei voi tulla
orjakseni niinkuin se joka on sen alle notkistunut. Jos valta ja rikkaus
voisivat sinua houkutella liittymään meidän kansaamme, voisin sinulle
niitten saamista vakuuttaa, mutta se, joka sulttanin suosionosotukset
hylkäsi silloin kuin telottajan kirves heilui hänen päänsä päällä, hän,
pelkään mä, ei tahdo niitä nyt vastaanottaa, kun hänelle sanon että
hänellä on täysi ehdon valta".
"Täytä ylevämielisyytesi määrän, jalo emiiri", sanoi sir Kenneth, "siten
että luovut minulle osottamasta kiitollisuuden muotoa, johon omatuntoni
ei salli minun suostua. Suo mun sen sijaan lausua sulimmat kiitokseni
tästä ritarillisesta jalomielisyydestä, tästä ansaitsemattomasta
hyvyydestä".
"Älä sano ansaitsemattomasta", vastasi emiiri Ilderim. "Eikö
keskusteleminen sinun kanssasi ja kertomuksesi niistä kaunottarista,
jotka tekevät Melek Ricin hovin niin viehättäväksi, rohkaissut minua
valepuvussa lähtemään sinne, missä sain nähdä suloisimman näyn, minkä
konsanaan olen nähnyt -- minkä konsanaan tulen näkemään, ennenkuin
paratiisin ihanuus silmäini edessä loistaa?"
"Minä en teitä ymmärrä", sanoi sir Kenneth, vuoroon punastuen ja
vaaleten, ikäänkuin hän olisi tuntenut että keskustelu oli kääntyä
tuskallisen araksi.
"Et minua ymmärrä!" huudahti emiri. "Jos se näky, jonka kuningas
Richardin teltassa näin, jäi sinulta huomaamatta, on silmäsi tylsempi
kuin terä narrin puumiekassa. Tosi kyllä että silloin olit kuolemaan
tuomittu; mutta jos minä olisin ollut sinun sijassasi, niin jos pääni
olisi niskasta pudonnut, olisi viimeinen tuijottava katse silmistäni
ihastuneena kiintynyt niin viehättävään näkyyn, ja pääni olisi itsestään
vyörynyt noitten verrattomain sulotarten eteen värähtelevillä huulillaan
suutelemaan heidän hamettensa liepehiä. -- Tuo englantilainen
kuninkaatar, joka suloisuutensa vuoksi ansaitsisi olla koko mailman
ruhtinatar -- mikä hellyys hänen sinisessä silmässään -- mikä loiste
hänen liehuvissa kultakiharoissansa! Profeetan haudan kautta, tuskin se
_houri_, joka minulle kerran ojentaa kuolemattomuuden timanttipikaria,
ansaitsee niin hellää hyväilystä!"
"Saraceni", sanoi sir Kenneth jyrkästi, "sinä puhut Englannin Richardin
puolisosta, josta ei ajatella eikä puhuta niinkuin rakastettavasta
vaimonpuolesta, vaan niinkuin kunnioitettavasta ruhtinattaresta".
"Suo anteeksi", sanoi saraceni. "Minä olin unhottanut teidän kummallisen
kunnioituksenne sukupuolta vastaan, jota te enemmän pidätte
ihmettelemisen ja jumaloitsemisen, kun rakkauden ja omistamisen
esineenä. Mutta koska sinä vaadit niin syvää kunnioitusta tuota hentoa
olentoa kohtaan, jonka kaikki liikunnot, askeleet ja katseet ilmaisevat
naista, niin arvaan, ettei voi osottaa muuta kuin täydellistä
jumaloitsemista hänen kumppanilleen noilla tummilla kiharoilla ja
ylevillä kirkkailla silmillä. Hänellä tosiaan, sen myönnän, on jalossa
ryhdissään ja majesteetillisessä katsannossaan jotain samalla haavaa
viatonta ja vakavaa; mutta ole varma siitä, että hänkin sopivassa
tilaisuudessa sydämessään kiittäisi rohkeaa rakastajaa, joka kohtelisi
häntä pikemmin kuolevaisena ihmisenä kuin jumalattarena".
"Anna arvoa Leijonasydämen sukulaiselle", sanoi sir Kenneth
peittämättömällä vihastuksella.
"Arvoa hänelle", vastasi emiiri pilkallisesti, "Kaaban kautta, sitä
tulen ehkä antamaan, kun hän joutuu Saladinin morsiameksi".
"Pakanallinen sulttani ei ole kelvollinen edes suutelemaan sitä paikkaa,
johon Edith Plantagenet'n jalka on astunut!" huudahti ritari,
vuoteeltaan kavahtaen pystöön.
"Haa! -- Mitä tuo uskoton koira sanoi?" huusi emiiri, laskien kätensä
puukonpäähän, samalla kuin hänen otsansa hohti kuin kiillotettu kupari
ja hänen kasvojensa jänteet liikkuivat, kunnes jokainen parrankihara
koukistui ja kiertyi ikäänkuin viha olisi siihen puhaltanut hengen.
Mutta skotlantilainen ritari, joka oli kestänyt Richardin
leijonanraivoa, ei hämmästynyt tulistuneen saracenin tiikerintapaista
suuttumusta.
[Kuva]
"Mitä olen sanonut", jatkoi sir Kenneth, käsivarret ristissä ja silmä
pelkäämätönnä, "sen puollustaisin, jos käteni olisivat vapaat, hevosen
seljästä ja jalkaisin koko mailmaa vastaani enkä pitäisi vähimmin
ylistettävänä tekona elämässäni saada kelvollisella kalvallani sitä
todistaa pariakymmentä tuommoista sirppiä ja neulaa vastaan". Tässä hän
viittasi emiirin käyrään sapeliin ja pieneen puukkoon.
Kennethin puhuessa saraceni siksi tyyntyi, että hellitti kätensä
puukosta, ikäänkuin tuo liikunto olisi ajattelematta tapahtunut; mutta
viha kuohui hänessä vielä.
"Profeetan miekan kautta", hän sanoi, "joka on sekä helvetin että
taivaan avain, se ei suuresti kysy henkeänsä, joka puhuu niinkuin sinä,
veljeni! Usko minua, että jos kätesi olisivat vapaat, niinkuin arvelit,
niin yksi ainoa oikea-uskoinen antaisi niille niin paljo tekemistä, että
kohta soisit ne uudelleen rautakahleisiin kiinnitetyksi".
"Ennen soisin ne olkapäistä poikkihakatuiksi!" sir Kenneth vastasi.