Sir Kennethistä oli lähenevä peljättävä hetki aivan toisen näköinen ja

kun Adonebek sanoi hänelle: "sinun täytyy pysyä minun rinnallani",

vastasi hän juhlallisesti kieltämällä.

"Tuolla", hän sanoi, "ovat minun asekumppalini, ne miehet joitten

seurassa olen vannonut sotivani tai kaatuvani, ja joitten lipusta meidän

siunattu lunastusmerkkimme loistaa. -- Minä en voi puolikuun seurassa

lähteä ristiä pakoon".

"Houkka", sanoi El Hakim, "heidän ensimäinen tekonsa olisi tappaa sinun,

joskin vain rauhanrikkomisensa salaamiseksi".

"Siinä tapauksessa saan kohtalooni tyytyä", vastasi sir Kenneth; "mutta

uskottoman kahleita en kanna silmänräpäystäkään kauvemmin, kun voin ne

päältäni heittää".

"Sitte pakotan sinua seuraamaan", sanoi El Hakim.

"Pakotat!" vastasi sir Kenneth suuttuen. "Jos et olisi hyväntekiäni, eli

olisi osottanut tahtovasi semmoinen olla ja jos ei minun tulisi sinun

luottavaisuuttasi kiittää siitä että nämät käteni, jotka olisit voinut

kahleisiin panna, ovat vapaat, niin näyttäisin sinulle, että

pakottaminen ei olisi kovin helppo, niin aseeton kun olenki".

"Kyllä, kyllä", vastasi arapialainen lääkäri, "meiltä kuluu aikaa, joka

alkaa käydä kalliiksi".

Tämän sanottuaan, hän kohotti käsivartensa ilmaan ja päästi kovan,

kimeän huudon merkiksi seuralaisilleen, jotka heti hajosivat niin

monelle eri taholle kuin kuulat rukousnauhassa, rihman katketessa. Sir

Kenneth ei joutanut enään ottaa vaari mitä sitte seurasi; sillä samassa

silmänräpäyksessä El Hakim tarttui hänen hevosensa ohjakseen ja kiiruhti

omaansa, ja niin molemmat yhtä haavaa lähtivät nuolen nopeudella

menemään, että skotlantilainen ritari tuskin saattoi hengittää eikä

mitenkään olisi voinut, jos olisi tahtonutki, hillitä saattajansa

salamantapaista vauhtia. Sir Kenneth oli kyllä ensi lapsuudestansa

harjaantunut ratsutaitoon, mutta nopein hevonen, jolla hän tähän saakka

oli ratsastanut, oli hidas kuin kilpikonna viisaan arapialaisen hevosiin

verraten. Ne potkivat hiekan taaksensa -- ne näyttivät ikäänkuin

nielevän erämaata edestänsä -- neljänneksen ne lensivät muutamassa

minutissa, ja kuitenkin niiden voima näytti olevan vähenemättä ja niiden

hengitys yhtä vapaa, kuin milloin ne ensin alottivat ihmeellisen

juoksunsa. Liikunto oli sen ohessa yhtä tasainen kuin joutusa, enemmän

ilmassa lentämisen kuin maan päällä ratsastamisen tapainen, eikä sitä

seurannut mikään vastenmielinen tunne, jos ei ota lukuun sitä pelkoa,

jota näin kummastuttavalla nopeudella ennen kokemattoman tietysti täytyi

tuntea, ja sitä vaikeutta hengittämisessä, jonka ilman vastustus

synnytti näin kiireellä kululla.

Vasta kun he tätä suunnatonta vauhtia olivat tuntikauden matkustaneet ja

kaikki takaa-ajajat olivat kaukana, kaukana heidän jälissänsä, hillitsi

El Hakim viimein ratsujansa ja vähentäen heidän kulkuansa tavalliseen

laukkaan, alkoi niin tyynellä ja vakavalla äänellä, kuin jos hän koko

viimeisen tunnin olisi vain ollut kävelemässä, skotlantilaiselle

ylistellä juoksiainsa kelvollisuutta, vaikka tämä, hengästyneenä,

puolisokeana, puolikuurona ja aivan pyörryksissä tuon omituisen

ratsastuksen kiivaudesta, tuskin käsitti niitä sanoja, jotka niin

sujuvasti juoksivat hänen seuraajansa huulilta.

"Nämä hevoset", hän sanoi, "ovat niinkutsuttua siivellistä rotua eivätkä

tiedä vertaistansa nopeudessa, paitsi Profeetan Borakia. Niitä ruokitaan

Jemenin kultaohralla, johon sekotetaan kryytejä sekä vähän kuivattua

lampaanlihaa. Kuninkaat ovat maakuntia antaneet niitä saadakseen ja ne

ovat vanhoina yhtä vireöitä kuin nuoruudessansa. Sinä olet ensimäinen

nazareni, jolla on allasi ollut hevonen tätä jaloa rotua -- lahja itse

profeetalta siunatulle Alille, hänen sukulaisellensa ja sijaisellensa,

jota syystä on kutsuttu Jumalan leijonaksi. Aika laskee kätensä niin

kepeästi näihin uljaisiin eläimiin, että se tamma, jolla istut, on

nähnyt viisi kertaa viisi vuotta jo kuluvan, ja on kuitenkin säilyttänyt

koko alkuperäisen voimansa ja vilkkautensa, vaikka se nyt vaatii

ohjausta tottuneemmalta kädeltä kuin sinun on. Siunattu olkoon profeeta,

joka oikea-uskoisille on suonut välikappaleet rynnäköntekoon ja

peräytymiseen, joitten kautta heidän rautaan puetut vihollisensa uupuvat

omasta raskaasta painostansa! Kuinka noitten temppelikoirain konit ovat

mahtaneet läähöttää ja puhkua, vuohista myöten upoten hiekkaan

päästäksensä eteenpäin kahdennenkymmenennen osan siitä matkasta, jonka

nämät kelpo juoksiat ovat taaksensa jättäneet ilman ainoaakaan sydämen

ailahusta taikka ainoaa vaahtopisaraa sileällä samettikarvallansa!"

Skotlantilainen ritari, joka nyt alkoi saada takaisin hengitys- ja

ajatuskykynsä, ei voinut muuta kuin mielessään myöntää sitä etua mikä

itämaalaisilla sotureilla oli hevosrodussa, joka yhtä hyvin kelpasi

ryntäyksiin kuin pakenemiseen ja oli ihmeellisen sovelias Syrian ja

Arapian erämaitten hiekkatasangoilla. Mutta hän ei mielinyt musulmanin

ylpeyttä enentää tämän pöyhkeitä etevyyden vaatimuksia myöntämällä,

jonka tähden hän antoi puheen katketa siihen ja rupesi silmäilemään

ympärillensä; ja kun he nyt kulkivat hiljempaa vauhtia, havaitsi hän ei

enään olevansa ventovieraalla paikalla.

Kuolleen meren kuihtuneet rannikot ja synkät aallot, se röysteinen ja

jyrkkä vuoriharjanne, joka kohosi vasemmalla kädellä, tuo pieni

palmupuulehto, joka oli ainoa vihreä paikka keskellä ääretöntä erämaata

-- esineitä, joita kerran nähtyään ei kernaasti voinut unhottaa --

näyttivät sir Kennethille, että he lähestyivät Erämaan Timantiksi

kutsuttua lähdettä, jonka luona hän joku aika taapäin oli kohdannut

saracenilaisen emirin Shirkohfin eli Ilderimin. Muutaman minutin jälkeen

he seisahtivat hevosensa lähteen reunalle, ja El Hakim käski sir

Kennethin nousta alas levähtämään, koska nyt oltiin turvallisella

paikalla. He riisuivat suitset hevosiltaan, jolloin El Hakim muistutti,

että heidän ei tarvinnut niistä muuta huolta pitää, sillä muutamat hänen

parhaimmista orjistaan tulisivat kohta heidän luo toimittamaan mitä

vielä vaadittaisiin.

"Syö ja juo sillä välin", sanoi hän asetellen ruohikolle vähän ruokaa,

"äläkä ole alakuloisena. Onnetar voipi tavallisen ihmisen ylentää eli

alaspainaa; mutta viisaan ja sotilaan tulee halveksia hänen oikkujaan".

Skotlantilainen ritari koetti tottelemalla osottaa kiitollisuuttaan;

mutta vaikka hän kohteliaisuudesta koki syödä, niin kumminkin se

merkillinen erinkaltaisuus hänen nykyisen tilansa välillä ja sen, jossa

hän viimein tällä samalla paikalla oli ollut, kun hän toimitti

ruhtinasten asioita ja oli kaksintaistelussa jäänyt voittajaksi,

synkisti ikäänkuin pilvi hänen sielunsa ja paastoominen, väsymys sekä

rasitukset masentivat hänen ruumiinvoimansa. El Hakim tutki hänen

kiivaasti tykyttävää valtasuontansa, hänen punaisia, tulehtuneita

silmiänsä, hänen kuumaa kättänsä ja pikaista hengenvetoansa.

"Sielu", hän sanoi, "viisastuu valvomisesta; mutta sen sisar, ruumis, on

karkeammista aineista kokoonpantu ja tarvitsee lepoa. Sinun täytyy

nukkua; ja että uni sinua virvottaisi, pitää sinun juoda tällä

eliksiirillä sekotettua juomaa".

Hän otti povestaan pienen filigrantekoiseen tuppeen pistetyn

kristallipullon, ja kaasi muutamia pisaroita tummankarvaista ainetta

pieneen kultapikariin.

"Tämä", sanoi hän, "on yksi niistä tuotteista, joilla Allah on maan

siunannut, vaikka ihmisten heikkous ja pahuus toisinaan ovat sen

kiroukseksi kääntäneet. Sillä on sama voima kun nazarenein viinillä

laskemaan esiripun unettoman silmän eteen ja huojentamaan huolestuneen

sydämen kuormaa; mutta kun sitä käytetään nautintoon ja hekumaan, se

veltostuttaa hermot, heikentää voimat, tylsyttää järjen sekä lyhentää

elin-ajan. Mutta älä pelkää sen voimaa tarpeen hetkenä käyttämästä,

sillä viisas lämmittelee itseänsä saman tulennoksen edessä, jolla

mielipuoli polttaa koko teltan".

"Minä olen nähnyt kyllin tiedostasi, viisas Hakim, tehdäkseni

määräyksellesi tenää," sanoi sir Kenneth, ja nielaisi nukutusaineen,

joka oli sekotettu lähdeveteen, kääriytyi sitten siihen _haikiin_ eli

arapialaiseen levättiin, joka oli hänen satulanpukaansa sidottu ja

paneutui lääkärin käskyn mukaan siimekseen luvattua lepoa odottamaan.

Uni ei heti tullut, vaan sen sijaan joukko suloisia, vaikka ei

kiihdyttäviä eli herättäviä tunteita. Sitte seurasi olo, jossa ritari

täydellä tunnolla itsestänsä ja tilastansa katseli onnensa kovia

kohtaloita ei ainoastaan ilman huoletta ja surutta, vaan yhtä tyvenesti

kuin jos hän olisi nähnyt niitä teaterilla esitettävän, eli pikemmin

niinkuin ruumiistaan eronnut sielu katselisi taaksensa edellisen

elämänsä toimintoihin. Tästä lepotilasta, joka entisyyden suhteen

melkein vivahti tunnottomuuteen, hänen ajatuksensa kääntyivät eteenpäin

tulevaisuutta kohti, joka, vaikka niin paljo löytyi sitä synkäksi

tekemään, kuitenki loisti niin heleöissä väreissä, että hänen

mielikuvituksensa entisinä onnellisimpina aikoina ei edes enimmän

kiihtyneessä tilassaan olisi voinut senvertaista aikaansaada. Vapaus,

kunnia, palkittu rakkaus, näytti olevan se varma eikä kovin etäältä

siintävä osa, joka odotti maanpakoon ajettua orjaa, häväistyä ritaria ja

toivotonta rakastajaa, joka oli asettanut onnellisuutensa toiveen niin

korkealle, että sen toteuttaminen näytti sijaitsevan mahdollisuuden

äärimmäisten rajain tuolla puolen. Vähitellen, sikäli kuin sielun näkö

himmeni, poistuivat myös nämä iloiset harhakuvat, kuten iltaruskon

pelehtyvä puna, kunnes ne viimein katosivat täydelliseen unhotukseen ja

sir Kenneth makasi El Hakimin jalkain juuressa niin liikkumatonna, että

olisi voinut häntä hengettömänä ruumiina pitää, ellei hänen syviä

hengenvetojansa olisi kuullut.

Kolmaskolmatta luku.

Se sauva, jonk' on velho nostanut,

On ihmeenmaaksi paikan muuttanut,

Niin kummallista missä kaikki on

Kuin epäselvät näyt hourion.

_Astolpho_, romanssi.

Kun Leopartin ritari heräsi pitkällisestä ja sitkeästä unestansa,

huomasi hän olevansa oloissa, niin eriävissä niistä joissa hän oli

asettunut levolle, että hän ei oikein tiennyt, josko hän vielä näki

unta, vai josko paikka oli loihtimalla muutettu. Hänen makuusijana ei

enään ollut kostea ruohikko, vaan vuode, koristettu enemmällä kuin

itämaalaisella komeudella, ja hellät kädet olivat hänen nukkuessaan

riisuneet hänen päältä sen säämiskänahkatakin, jota hän piti asunsa

alla, ja sen sijaan hänen päällensä pukeneet hienoimmasta palttinasta

tehdyn yönutun sekä väljän silkkitakin. Häntä olivat vain korven palmut

varjostaneet, vaan nyt hän makasi silkkiteltan alla, joka helotti mitä

ihanimmilla kiinalaisilla väreillä, ja hieno harsovaate oli vedetty

hänen vuoteensa ympäri suojaamaan häntä niiltä hyönteisiltä, joitten

alituinen ja kärsivällinen saalis hän tähän ilmanalaan tulostansa asti

oli ollut. Hän katseli ympärilleen, ikäänkuin vakaantuakseen että hän

tosiaan oli valveilla, ja kaikki, mikä hänen silmäänsä kohtasi, oli yhtä

loistavaa kuin hänen vuoteensa. Siirrettävä, hopeapantainen kylpyamme

cederipuusta oli vettä täynnä, ja tuoksutteli niitä hajuaineita, joita

oli käytetty sitä valmistettaissa. Pienellä ebenholtsipöydällä sängyn

vieressä seisoi hopea-astia, sisältäen parhaimmanlaatuista sorbetia,

kylmää kuin lumi ja joka erittäin suloisesti sammutti sen janon, joka

oli väkevän unijuoman seuraus. Vielä enemmän poistaaksensa sitä

huumauksen tunnetta, jonka se oli jälkeensä jättänyt, päätti ritari

kylpeä ja tunsi siitä hyvän virvotuksen. Kuivattuaan itsensä pumpulisiin

käsiliinoihin olisi hän mielellänsä pukeutunut omiin karkeisiin

vaatteisiinsa, voidakseen lähteä ulos katsomaan josko mailma oli yhtä

paljo muuttunut ulko- kuin sisäpuolella telttaa; niitä hän ei kumminkaan

voinut havaita missään, mutta niitten sijasta hän huomasi kallisarvoisen

saracenilaisen puvun sapelilla, puukolla ja kaikella, mikä sopi

ylhäiselle emirille. Hän ei keksinyt mitään syytä näin liialliseen

huolenpitoon, vaan alkoi peljätä että tämän hyväntahtoisuuden tarkotus

oli saada häntä uskonnossaan horjumaan; sillä hyvin tunnettu oli, että

sulttanin kunnioitus europalaisia tietoja ja rohkeutta kohtaan teki

hänen rajattoman anteliaaksi niille, jotka hänen vangiksi jouduttuaan

olivat suostuneet turbania kantamaan. Sir Kenneth sentähden hartaasti

teki ristinmerkin, ja päätti uhatenki vastustaa kaikkia tuommoisia

ansoja; ja voidaksensa sitä lujemmin tehdä niin, hän aikoi niin vähän

kuin suinki hyväksensä käyttää sitä huolenpitoa ja sitä ylellisyyttä,

jota häntä kohtaan niin liiallisesti osotettiin. Hän tunsi vielä päänsä

raskaaksi ja uneliaaksi, ja arvellen ettei yöpukunsa ollut varsin

sovelias ulkona käyttää, hän uudestansa vaipui vuoteellensa ja oli kohta

jälleen unen helmoissa.

Mutta tällä haavaa ei hänen leponsa jäänyt häiritsemättä; sillä häntä

herätti telttaoven takana seisova lääkäri, joka kyseli kuinka hän jaksoi

ja jos hän oli kylliksi nukkunut. "Saanko astua telttaanne?" hän lopuksi

sanoi; "sillä esirippu on vedetty sisäänkäytävän eteen".

"Isännän", sir Kenneth vastasi tahtoen näyttää ettei hän ollut antanut

viekotella itseänsä tilansa unohtamiseen, "ei tarvitse pyytää lupaa

astuakseen orjan telttaan".

"Mutta jos minä en tule isäntänä?" sanoi El Hakim, astumatta sisään.

"Lääkäriä", vastasi sir Kenneth, "lasketaan aina sairaan vuoteelle

estämättä".

"Vaan minä en nyt tule lääkärinäkään", jatkoi El Hakim; "ja sentähden

vielä kerran pyydän lupaa, ennenkuin telttasi alle astun."

"Jokainen, joka tulee ystävänä", vastasi sir Kenneth, "ja semmoiseksi

olet tähän saakka osottanut itseäsi, tapaa aina ystävänsä oven auki".

"Mutta vielä kerran", sanoi itämaalainen viisas kansalaistensa

tavallisella monisanaisuudella, "otaksutaan etten tule ystävänä?"

"Tule sitte minä haluat", sanoi skotlantilainen ritari, vähän

kyllästyneenä näihin mutkiin. -- "Olit mitä olit, niin tiedät kyllä,

että minä en voi enkä tahdo estää sinua sisään tulemasta".

"Sitten tulen", El Hakim sanoi, "entisenä vihollisenasi, mutta

rehellisenä ja jalomielisenä vihollisena".

Hän astui samassa sisään; ja kun hän seisoi sir Kennethin sängyn

vieressä, oli hänen äänensä yhä arapialaisen lääkärin Adonebekin, mutta

vartalo, puku ja kasvoinjuonteet olivat Ilderimin Kurdistanista,

Shirkohfiksi kutsutun. Sir Kenneth tuijotti häneen, niinkuin hän olisi

odottanut että ilmestys, mielikuvituksen luomana, katoaisi.

"Kummastuttaako sinua, joka olet kokenut soturi", sanoi Ilderim, "kun

näet sotilaan hieman lääketiedettä tuntevan? Minä sanon sinulle,

nazareni, että täydellisen ratsumiehen tulisi osata hevostansa hoitaa

yhtä hyvin kuin sillä ratsastaa; takoa miekkaansa alasimella yhtä hyvin

kuin sitä sodassa käyttää; kirkastaa asunsa yhtä hyvin kuin sitä kantaa,

ja ennen kaikkia lääkitä haavoja yhtä hyvin kuin tehdä niitä".

Hänen puhuessaan, ummisti skotlantilainen ritari useasti silmänsä, ja

niin kauan kuin ne olivat kiinni, kuvastui hänen mieleensä El Hakim,

pitkillä liehuvilla mustilla vaatteillaan, korkealla tatarilaisella

lakillaan ja arvokkailla liikunnoillaan; mutta niin pian kuin hän ne

aukaisi, tuo sievä ja kalliilla jalokivillä koristettu turbani, tuo

hieno pansari yhteenliitetyistä teräs- ja hopearenkaista, joka kiilsi ja

hohti ruumiin vähimmästä liikunnosta, sekä nuo juhlallisesta muodostaan

muuttuneet ja vähemmän mustat kasvot, joita ei enään tuuhea tukka

varjostanut ja jotka päättyivät hyvinhoidettuun partaan, ilmaisivat, ei

viisasta, vaan sotamiestä.

"Oletko yhä vielä kummissasi", sanoi emiiri; "ja oletko mailman läpi

matkannut niin huonolla huomaavaisuuden aistilla, että kummastelet jos

ihmiset eivät aina ole mitä näyttävät olevan? Sinä itse -- oletko sinä

se miltä näytät?"

"En, pyhän Andreaksen kautta!" huudahti ritari; "sillä koko kristitty

leiri minua pitää petturina, ja kuitenki tiedän olevani rehellinen,

joski erehtyväinen ihminen".

"Juuri niin minä sinusta ajattelin", sanoi Ilderim, "ja koska olimme

yksissä syöneet suolaa, pidin itseäni velvotettuna pelastamaan sinua

kuolemasta ja häpeästä. -- Mutta miksi vielä vuoteellasi makaat, kun

aurinko jo on korkealla taivaslaella? Eli eivätkö ne vaatteet, jotka

kuormakameelini myötänsä ovat tuoneet, kelpaa sinun pideltäviksi?"

"Kelpaavat kyllä varmaan, mutta eivät sovi", vastasi skotlantilainen;

"anna minulle, jalo Ilderim, orjan puku, ja minä sen kernaasti panen

päälleni; mutta vapaan itämaisen soturin pukua sekä mahomettiläisen

turbania minä en voi kantaa".

"Nazareni", vastasi emiiri, "sinun kansakuntasi on niin epäilevä, että

se sen kautta itse joutuu epäluulon alaiseksi. Enkö jo ole sinulle

maininnut, että Saladin ei halua muita kääntyneiksi kuin niitä, jotka

pyhä profeeta kehottaa lakiansa palvelemaan? Väkivaltaa ja lahjoomisia

hän yhtä isosti inhoo oikean uskon levittämisessä. Kuule minua, veljeni!

Kun sokea mies ihmetyön kautta sai näkönsä takaisin, heltyivät hilseet

hänen silmistään pois Jumalan sallimuksesta -- luuletko että kukaan

maallinen lääkäri olisi voinut ne poisottaa? Ei; semmoinen tohtori olisi

voinut potilasta kiusata koneillaan, eli hänen vaivojaan vähentää

balsamillaan ja sydäntä rohkaisevilla rohdoillaan, mutta sokea olisi yhä

sokeaksi jäänyt, ja niin on myöski järjen sokeuden laita. Jos löytyy

frankilaisia, jotka maallisen voiton tähden ovat profeetan turbanin

päähänsä käärineet ja Islamin lakeihin ruvenneet, niin olkoon heidän

omatuntonsa heidän tuomarinsa. He ovat itse etsineet syötin -- sulttani

ei ole sitä heille viskannut. Ja jos he kuoleman jälkeen ulkokullattuina

tuomitaan helvetin syvimpään syvyyteen, kristittyin ja juutalaisten,

noitien ja epäjumalanpalveliain alle, sekä pakotetaan syömään Yacoun

puun hedelmiä, jotka ovat paholaisten puita -- niin heidän rikoksensa ja

rangaistuksensa on luettava heidän omaksi eikä sulttanin syyksi. --

Kanna siis arvelematta ja pelkäämättä sitä pukua, joka sinulle on

hankittu, sillä oma pukusi vetäisi puoleesi kiusallisen huomion ja

saattaisi sinun ehkä soimausten alaiseksi, jos lähdet Saladinin

leiriin".

"Jos lähden Saladinin leiriin?" sanoi sir Kenneth emiirin sanoja

kertoen. "Ah! olenko ma siis vapaasti liikkuva henkilö, taikka eikö

minun pikemmin *täydy* mennä mihin haluatte minua viedä?"

"Oma tahtosi ohjatkoon askeleesi", sanoi emiiri, "yhtä vapaasti kun

tuuli joka erämaan tomua kuljettaa mihin suuntaan mielii. Se jalo

vihollinen, joka on kohdannut ja miltei voittanut miekkani, ei voi tulla

orjakseni niinkuin se joka on sen alle notkistunut. Jos valta ja rikkaus

voisivat sinua houkutella liittymään meidän kansaamme, voisin sinulle

niitten saamista vakuuttaa, mutta se, joka sulttanin suosionosotukset

hylkäsi silloin kuin telottajan kirves heilui hänen päänsä päällä, hän,

pelkään mä, ei tahdo niitä nyt vastaanottaa, kun hänelle sanon että

hänellä on täysi ehdon valta".

"Täytä ylevämielisyytesi määrän, jalo emiiri", sanoi sir Kenneth, "siten

että luovut minulle osottamasta kiitollisuuden muotoa, johon omatuntoni

ei salli minun suostua. Suo mun sen sijaan lausua sulimmat kiitokseni

tästä ritarillisesta jalomielisyydestä, tästä ansaitsemattomasta

hyvyydestä".

"Älä sano ansaitsemattomasta", vastasi emiiri Ilderim. "Eikö

keskusteleminen sinun kanssasi ja kertomuksesi niistä kaunottarista,

jotka tekevät Melek Ricin hovin niin viehättäväksi, rohkaissut minua

valepuvussa lähtemään sinne, missä sain nähdä suloisimman näyn, minkä

konsanaan olen nähnyt -- minkä konsanaan tulen näkemään, ennenkuin

paratiisin ihanuus silmäini edessä loistaa?"

"Minä en teitä ymmärrä", sanoi sir Kenneth, vuoroon punastuen ja

vaaleten, ikäänkuin hän olisi tuntenut että keskustelu oli kääntyä

tuskallisen araksi.

"Et minua ymmärrä!" huudahti emiri. "Jos se näky, jonka kuningas

Richardin teltassa näin, jäi sinulta huomaamatta, on silmäsi tylsempi

kuin terä narrin puumiekassa. Tosi kyllä että silloin olit kuolemaan

tuomittu; mutta jos minä olisin ollut sinun sijassasi, niin jos pääni

olisi niskasta pudonnut, olisi viimeinen tuijottava katse silmistäni

ihastuneena kiintynyt niin viehättävään näkyyn, ja pääni olisi itsestään

vyörynyt noitten verrattomain sulotarten eteen värähtelevillä huulillaan

suutelemaan heidän hamettensa liepehiä. -- Tuo englantilainen

kuninkaatar, joka suloisuutensa vuoksi ansaitsisi olla koko mailman

ruhtinatar -- mikä hellyys hänen sinisessä silmässään -- mikä loiste

hänen liehuvissa kultakiharoissansa! Profeetan haudan kautta, tuskin se

_houri_, joka minulle kerran ojentaa kuolemattomuuden timanttipikaria,

ansaitsee niin hellää hyväilystä!"

"Saraceni", sanoi sir Kenneth jyrkästi, "sinä puhut Englannin Richardin

puolisosta, josta ei ajatella eikä puhuta niinkuin rakastettavasta

vaimonpuolesta, vaan niinkuin kunnioitettavasta ruhtinattaresta".

"Suo anteeksi", sanoi saraceni. "Minä olin unhottanut teidän kummallisen

kunnioituksenne sukupuolta vastaan, jota te enemmän pidätte

ihmettelemisen ja jumaloitsemisen, kun rakkauden ja omistamisen

esineenä. Mutta koska sinä vaadit niin syvää kunnioitusta tuota hentoa

olentoa kohtaan, jonka kaikki liikunnot, askeleet ja katseet ilmaisevat

naista, niin arvaan, ettei voi osottaa muuta kuin täydellistä

jumaloitsemista hänen kumppanilleen noilla tummilla kiharoilla ja

ylevillä kirkkailla silmillä. Hänellä tosiaan, sen myönnän, on jalossa

ryhdissään ja majesteetillisessä katsannossaan jotain samalla haavaa

viatonta ja vakavaa; mutta ole varma siitä, että hänkin sopivassa

tilaisuudessa sydämessään kiittäisi rohkeaa rakastajaa, joka kohtelisi

häntä pikemmin kuolevaisena ihmisenä kuin jumalattarena".

"Anna arvoa Leijonasydämen sukulaiselle", sanoi sir Kenneth

peittämättömällä vihastuksella.

"Arvoa hänelle", vastasi emiiri pilkallisesti, "Kaaban kautta, sitä

tulen ehkä antamaan, kun hän joutuu Saladinin morsiameksi".

"Pakanallinen sulttani ei ole kelvollinen edes suutelemaan sitä paikkaa,

johon Edith Plantagenet'n jalka on astunut!" huudahti ritari,

vuoteeltaan kavahtaen pystöön.

"Haa! -- Mitä tuo uskoton koira sanoi?" huusi emiiri, laskien kätensä

puukonpäähän, samalla kuin hänen otsansa hohti kuin kiillotettu kupari

ja hänen kasvojensa jänteet liikkuivat, kunnes jokainen parrankihara

koukistui ja kiertyi ikäänkuin viha olisi siihen puhaltanut hengen.

Mutta skotlantilainen ritari, joka oli kestänyt Richardin

leijonanraivoa, ei hämmästynyt tulistuneen saracenin tiikerintapaista

suuttumusta.

[Kuva]

"Mitä olen sanonut", jatkoi sir Kenneth, käsivarret ristissä ja silmä

pelkäämätönnä, "sen puollustaisin, jos käteni olisivat vapaat, hevosen

seljästä ja jalkaisin koko mailmaa vastaani enkä pitäisi vähimmin

ylistettävänä tekona elämässäni saada kelvollisella kalvallani sitä

todistaa pariakymmentä tuommoista sirppiä ja neulaa vastaan". Tässä hän

viittasi emiirin käyrään sapeliin ja pieneen puukkoon.

Kennethin puhuessa saraceni siksi tyyntyi, että hellitti kätensä

puukosta, ikäänkuin tuo liikunto olisi ajattelematta tapahtunut; mutta

viha kuohui hänessä vielä.

"Profeetan miekan kautta", hän sanoi, "joka on sekä helvetin että

taivaan avain, se ei suuresti kysy henkeänsä, joka puhuu niinkuin sinä,

veljeni! Usko minua, että jos kätesi olisivat vapaat, niinkuin arvelit,

niin yksi ainoa oikea-uskoinen antaisi niille niin paljo tekemistä, että

kohta soisit ne uudelleen rautakahleisiin kiinnitetyksi".

"Ennen soisin ne olkapäistä poikkihakatuiksi!" sir Kenneth vastasi.

Talismani · 第 24 / 32 段