saat toimittaa palvelusta omassa huoneessani ja minua itseäni passata",
sanoi kuningas, "että näyttäisin kuinka suuressa arvossa pidän
kuninkaallisen sulttanin lahjaa. Jos sinulla ei ole kieltä, et voi
juoruja kannella, etkä suututtaa minua sopimattomalla vastauksella".
Nubialainen heittäysi taasen pitkäkseen, kunnes otsansa koski maahan,
nousi sitte pystöön ja jäi seisomaan muutaman askeleen päähän, ikäänkuin
odottaen uuden herransa käskyjä.
"Hyvä; saat heti astua palvelukseesi", sanoi Richard, "sillä
ruostepilkku näkyy tuossa kilvessä, ja kun sitä heiluttelen Saladinin
kasvojen edessä, pitää sen olla kirkas ja puhdas kuin sulttanin ja oma
kunniani".
Torventoitanto kuului nyt ulkoa, ja kohta sen jälkeen sir Henry Neville
astui sisään, kääry kirjeitä kädessä, -- "Englannista, _mylord_", sanoi
hän ojentaessaan niitä.
"Englannista -- rakkaasta Englannistamme!" kertoi Richard surullisesti
ihastuneella äänellä. -- "Ah, vähän he voivat aavistaa kuinka kovasti
taudit ja huolet -- laimeat ystävät sekä rohkeat viholliset ovat heidän
kuningastansa kiusanneet". Avattuaan kirjeet, sanoi hän äkisti: "Haa!
Tämä ei tule rauhallisesta maasta -- heilläkin on taistelunsa. Neville,
menkää! -- Minun täytyy rauhassa ja yksin lukea näitä uutisia".
Neville poistui siis ja Richardin koko huomio oli kohta kiintynyt niihin
huolettaviin sanomiin, joita Englannista oli hänelle tuotu ja jotka
koskivat hänen synnyinmaatansa runtelevia sisällisiä riitoja:
eripuraisuutta hänen veljestensä Johnin ja Geoffreyn välillä; heidän
yhteistä kiistaa ylituomari Longchampin, Elyn piispan, kanssa;
aateliston sortoa talonpoikia kohtaan, ja näitten kapinallisuutta
herrojansa vastaan, joka kaikkialla oli synnyttänyt eripuraisuutta ja
muutamissa tiloissa verisiä otteluita. Kertomuksia tapahtumista, jotka
nöyryyttivät hänen ylpeyttänsä ja alensivat hänen arvollisuuttaan,
seurasi hartaimmat kehotukset hänen viisaimmilta ja uskollisimmilta
neuvonantajiltaan, että hän heti palaisi Englantiin, sillä ainoastaan
hänen takaisintulonsa voisi valtakuntaa pelastaa sisällisen sodan
kauhistuksista, jota sotaa, jos se syntyisi, Franska ja Skotlanti
varmaan koettaisi käyttää omain etujensa hyväksi. Tuskallisimman
levottomuuden omana luki ja uudestaan luki Richard näitä pahan-enteisiä
kujeita, vertaellen niitä tietoja, joita muutamat niistä sisältivät,
samoihin tapauksiin, vaan eri tavalla toisissa kerrottuihin, ja kohta ei
hän vähääkään huomannut mitä hänen ympärillänsä tapahtui, vaikka hän,
viileyttä nauttiakseen, istui aivan telttaoven suulla, jonka esiriput
olivat syrjään vedetyt, niin että vahdit ja muut teltan ulkopuolella
seisojat saattoivat häntä nähdä samoin kuin hän heitä.
Etempänä teltan perällä ja toimitellen sitä työtä jonka herransa oli
hänelle antanut, istui nubialainen orja, puoleksi selin kuninkaaseen
päin. Hän oli lopettanut haarniskan ja rautapaidan puhdistamisen ja
kirkastamisen ja oli nyt uutterasti käynyt käsiksi leveään _pavesseen_
eli erittäin suureen, teräslevyillä päällystettyyn kilpeen, jota Richard
usein täytti tiedustelemismatkoillaan taikka kun hän itse otti
varustettujen paikkojen väkirynnäkköön osaa, koska siitä oli
tehollisempi suoja heittoaseita vastaan, kuin pienestä kolmikulmaisesta
kilvestä, jota hän käytti hevosen seljässä. Tässä kilvessä ei näkynyt
Englannin kuninkaallisen leijonan kuvaa eikä muuta merkkiä, joka voisi
puoleensa kääntää vihollisen huomion ryntäyksissä. Nubialaisen tarkkana
huolena oli siis saada sen pintaa niin kirkkaasti kiiltäväksi kuin
kristalli, joka hänelle näkyikin erittäin onnistuvan. Hänen takanaan ja
ulkoa tuskin nähtävissä makasi suuri koira, jota olisi voinut kutsua
hänen veljekseen orjuudessa ja joka ikäänkuin hämmästyksissään, että hän
nyt oli kuninkaan oma, oli asettunut maata aivan mykän viereen, pää ja
korvat maassa, sekä jalat ja häntä vedetyt ruumiin alle ja ympäri.
Sillä välin kuin hallitsia ja hänen uusi palveliansa olivat näissä
toimissa, hiipi uusi näytteliä esiin näyttämölle ja lähestyi
englantilaisia sotureita, joista noin parikymmentä, kunnioittaen
ruhtinaansa erinomaisen miettivää katsantoa sekä hänen raskasta
tehtäväänsä, vastoin tapaansa pitivät erittäin hiljaista vahtia teltan
edustalla. Eivät he silttä kuitenkaan olleet valppaampia kuin
tavallisesti. Moniaat heistä pelasivat hasardipeliä pienillä kivillä,
toiset kuiskuttelivat keskenään lähenevästä tappelupäivästä, ja useat
makasivat pitkänään, järeät jäsenensä käärittyinä vihreäisiin
levätteihin.
Näitten huolettomain vartiain joukkoon pujahti pieni ja hoikka
turkkilainen ukko, repaleisiin puettu kuin marabuti eli pyhimys
erämaasta. Marabutit olivat erästä velhojoukkoa, jotka joskus uskalsivat
tulla ristiretkeiliäin leiriin, vaikka aina saivat kärsiä
ylenkatseellista kohtelua ja usein väkivaltaakin. Kristittyjen johtajien
kevytmielisen ja irstaisen elämänlaadun kautta oli nimittäin
musikantteja, porttoja, juutalaisia kauppiaita, kopteja, turkkilaisia
sekä kaikkia itämaan hylkiöitä päässyt heidän teltoillensa, niin että
turbani ja kauhtana, joitten karkottaminen pyhästä maasta oli sodan
sovittu tarkotusperä, eivät olleet mikään outo eikä mikään huolettava
nähtävä ristiretkeläisten leirissä. Mutta kun tuo pieni, mitätön otus,
josta olemme maininneet, tuli niin lähelle vartioita, että he estivät
häntä etemmäs pääsemästä, heitti hän likaisen, viheriän turbaninsa
maahan ja silloin nähtiin, että hänen partansa ja kulmakarvansa olivat
ajetut, kuten tavallisesti narreilla, ja että mielipuolisuus loisti
hänen eriskummaisista, vääntyneistä kasvoistaan ja hänen pienistä,
mustista silmistään, jotka kiiltivät kuin vuorikulta.
"Tanssi, marabuti", huusivat sotamiehet, jotka tunsivat näitten
kuljeksivain velhojen elantotavat -- "tanssi taikka piiskaamme sinua
joustemme kielillä, niin että pyörit kuin väkkärä koulupojan ruoskan
edessä". -- Niin huusivat ajattelemattomat vahdit, yhtä iloissaan kuin
olivat saaneet esineen pilanteollensa, kuin lapsi pyydettyään perhosen
taikka koulupoika löydettyään linnunpesän.
Ikäänkuin mielihyvissään siitä että saattoi sotilaita huvittaa, hyppäsi
marabuti ylös maasta, ja alotti ihmeellisellä ketteryydellä huimaavan
hyppynsä, joka, kun sitä vertasi hänen hentoon ja laihtuneeseen
ruumiiseen, teki hänen kuivan lehden näköiseksi, jota talvimyrsky
pyörittelee. Hänen ainoa hivussuortuvansa seisoi pystyssä hänen
paljaaksi ajetusta päästään, ikäänkuin joku näkymätön henki olisi häntä
siitä kannattanut, ja näytti todellaki siltä kuin olisi yliluonnollista
taitoa tarvittu suorittamaan tuota hurjaa, huimaavaa tanssia, jossa
tanssijan varpaanpäät tuskin koskivat maahan. Näin pyöriessään hän lensi
sinne tänne, paikasta toiseen, kuitenki, vaikka melkein huomaamatta,
likentyen kuninkaallisen teltan ovea; niin että kun hän viimein
uupuneena vaipui maahan, pari kertaa hypättyään korkeammalle kuin
koskaan ennen, hän vain oli noin neljänkymmenen kyynärän päässä
kuninkaasta.
"Anna hänelle vettä", sanoi yksi sotamies; "noita tanssimestareita aina
janottaa heidän iloisen polskansa perästä".
"Sanoitko vettä, pitkä Allen?" huudahti toinen jousimies suurimmalla
ylönkatseella äänessään tuota halpaa ainetta vastaan. "Mitähän itse
pitäisit semmoisesta juomasta tuommoisen maurilaisen hypyn jälkeen?"
"Vettä hän, piru vieköön, ei tule täällä saamaan pisaratakaan", sanoi
kolmas. "Me opetamme tuota kepeäjalkaista, vanhaa pakanaa tulemaan
hyväksi kristityksi ja juomaan Cyperiviiniä".
"Niin, niin", sanoi neljäs, "ja jos hän vastarintaa tekee, niin juokse
noutamaan Dick Hunterin sarvea, jolla hän kipeätä tammaansa juottaa".
Sotamiehet kokoutuivat heti makaavan ja uupuneen dervishin ympärille, ja
samalla kuin yksi pitkä sotamies nosti hänen keveän ruumiinsa maasta,
piti toinen suurta viinipulloa hänen suunsa edessä. Mutta ukko, joka ei
saattanut puhua, puisti päätään ja lykkäsi kädellä luotansa tuota
profetan kieltämää juomaa. Hänen kiusaajansa eivät kuitenkaan niin
hevillä häntä päästäneet.
"Sarvi! Sarvi tänne!" huusi yksi heistä. "Eihän ole suurta erotusta
turkkilaisen ja turkin hevosen välillä, ja kohdellaan me häntä sen
mukaan".
"Pyhän Yrjön kautta, te voitte hänen tukehuttaa!" sanoi pitkä Allen; "ja
sitäpaitsi on sääli pakanalliseen koiraan hukata niin paljon viiniä,
että siitä olisi hyvälle kristitylle kolmikertainen yömyssy".
"Sinä et tunne näitten turkkilaisten ja pakanain luontoa", vastasi
Henrik Woodstall. "Sen sanon sulle, veikkoni, että tämä pullonen
Cyperiviiniä on kiertävä hänen aivojaan vastakkaiseen suuntaan hänen
äskeisen hyppynsä suhteen, ja siten saattava hänen tunnolleen jälleen.
-- Tukehuttaa hänen! -- Hän ei siitä tukehu enemmän, kuin Ben'in musta
koira voinaulasta".
"Ja sitä paitsi olisi sääli", sanoi Tomalin Blacklees, "kadehtia tuolta
pakanalliselta piruparalta ryyppyä täällä maan päällä, kun tiedät, ettei
hän koko pitkässä ijankaikkisuudessa saa pisaratakaan kielensä
jäähdyttämiseksi".
"Tuo olisi kovin kovaa, mielestäni", sanoi pitkä Allen, "ainoastaan sen
vuoksi että hän on turkkilainen, niinkuin isänsä ennen häntä. Jos hän
olisi ollut kristitty, joka pakanaksi olisi muuttunut, niin myönnän että
kuumin kolo hänelle olisi ollut kyllin hyvä talvikortteeri".
"Pidä suusi, pitkä Allen", sanoi Henrik Woodstall; "sillä tiedä, että
kieles ei ole lyhyin jäsenistäsi, ja minä ennustan että se saattaa isä
Franciksen niskoillesi, niinkuin tässä taannoin tuon mustasilmäisen,
synnillisen tytön tähden. -- Mutta tässäpä sarvi tulee. -- Koepas joutua
hieman, mies, ja väännä hänen hampaansa hajalleen puukonpäälläsi".
"Odota, odota, hän myöntyy!" sanoi Tomalin; "katsokaa, hän viittaa, että
pullo annettaisiin hänelle. -- Siirtykääpä vähän syrjään, pojat! _Oop
sey es!_ sanoi hollantilainen -- soluu alas kuin pumpuli! Niin, ne ovat
aika juomavekkuleita, kun kerran vain pääsevät alkuun -- turkkilaisen et
koskaan näe ryyppyä hyleksivän".
Dervishi, taikka mikä hän oli, joi tosiaan, tai näytti ainaki juovan,
tuon suuren pullon aivan tyhjäksi yhdellä ainoalla ryyppäyksellä, ja
antaen sen takaisin lausui vain syvällä huokauksella sanat "Allah
kerim!" eli Jumala on armollinen. Sotilaissa, jotka katselivat tätä
perinpohjaista maljaa, syntyi nyt niin meluava nauru, että se häiritsi
ja havahutti kuninkaan, joka kohottaen sormeansa huusi vihastuneena:
"mitä nyt, lurjukset? Ei mitään pelkoa, ei mitään järjestystä?"
Kaikki vaikenivat kerrassaan; sillä he tunsivat Richardin mielenlaadun,
joka toisinaan sotamiehille suvaitsi suurta tuttavuutta, mutta toisinaan
taas, vaikka hyvin harvoin, vaati tarkinta arvon-antoa. Kiirehtien
kuninkaallisesta teltasta tarpeellisen etäälle he koettivat haalata
muassaan marabutia, joka nähtävästi uuvuksissaan edellisestä
voimanponnistuksesta eli päihtyneenä siitä väkevästä juomasta, minkä hän
äsken oli nielaissut, ähkyen teki vastakynttä eikä tahtonut sallia
liikuttaa itseään paikalta.
"Antakaa hänen maata, hupsut!" kuiskasi pitkä Allen kumppaneilleen;
"pyhän Kristofferin kautta, te suututatte Dickoniamme (Richardia) niin
kovasti, että hän antaa miekkansa surista ympäri päitämme. Jättäkää
hänen siihen, niin hän silmänräpäyksessä nukkuu kuin porsas".
Samassa kuningas heitti toisen vihaisen silmäyksen sinnepäin ja kaikki
peräytyivät joutusaan, jättäen dervishin makaamaan niinkuin näytti
kykenemätönnä liikuttamaan ainoaakaan ruumiinsa jäsentä tai niveltä.
Hetken perästä kaikki oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin ennen
tapausta.
Yhdeskolmatta luku.
-- -- -- ja laiha murha,
Peljästyneenä hukan ulvonnasta,
Tarqviniuksen pitkill' askelilla
Kuin haahmo hiipii kohti saalistansa.
_Macbeth._
Noin neljänneksen tiiman äsken kerrotun tapauksen jälkeen vallitsi
hiljaisuus kuninkaallisen asunnon edessä. Kuningas istui telttansa
ovella, lukien ja mietteisiin vaipuneena: hänen takanaan, selin samaa
ovea kohti, nubialainen orja yhä kiillotti isoa kilpeä; teltan
ulkopuolella, noin sadan askeleen päässä, vahtijoukko seisoi, istui eli
makasi pitkänään ruohikossa, jotaki peliä aikansa vietteeksi hiljaisesti
toimitellen, ja aukealla kentällä heidän ja teltan etupuolen välillä
makasi marabutin tunnoton, tuskin repalekäärystä erotettava ruumis.
Mutta nubialaisella oli jonkulainen peili nyt kirkkaasti kiiltävän
kilven pinnassa, ja siinä hän kummakseen ja huolekseen näki marabutin
hiljaa kohottavan päätänsä maasta ja silmäilevän ympärillensä
varovaisuudella, joka näytti aivan sopimattomalta juopuneelle. Hän heti
paikalla laski päänsä alas ja, ikäänkuin vakuutettuna siitä, ettei
kukaan häntä huomannut alkoi, niin paljon kuin suinki karttaen että
liike näyttäisi ehdolliselta, vetäytyä aivan kuin sattumalta yhä
likemmäksi ja likemmäksi kuningasta, aina välin pysähtyen ja hetken
maaten liikkumatonna, niinkuin hämähäkki, joka saalista kohti
hiipiessään hengettömän näköiseksi heittäytyy, kun luulee tulleensa
huomatuksi. Tämän kaltainen liikunto tuntui nubialaisesta epäiltävältä,
jonkatähden hän puolestaan niin hiljaa kuin suinki valmistautui astumaan
väliin, samassa kuin niin tarvittaisiin.
Sillä aikaa marabuti mateli eteenpäin vähitellen ja huomaamatta, kuin
käärme, eli paremmin kuin etana, kunnes hän oli noin viidentoista
kyynärän päässä kuninkaasta, jolloin hän hypähtäen pystöön syöksi esiin
kuin tiikeri, seisoi silmänräpäyksessä kuninkaan seljän takana, ja
kohotti ylös sitä _cangiaria_ eli puukkoa, joka hänellä oli takinhihassa
kätkettynä. Koko kuninkaan armeijan läsnäolo ei olisi voinut häntä
pelastaa -- mutta nubialaisen liikunnot olivat yhtä tarkkaan lasketut
kuin marabutin ja ennenkuin jälkimmäinen ennätti lyödä, tarttui
edellinen hänen kohotettuun käsivarteen. Marabuti, joka oikeastaan oli
charegiti, käänsi nyt hurjan vimmassa sitä kohtaan, joka niin
odottamatta oli asettunut hänen ja hänen saaliinsa väliin, ja antoi
nubialaiselle iskun puukolla, joka kumminki vain riipaisi tämän
käsivartta, kun sitä vastoin häntä paljo väkevämpi ethiopialainen
helposti paiskasi hänen maahan. Richard, huomattuaan mitä oli
tapahtunut, oli sillaikaa noussut ylös, ja tuskin osottaen suurempaa
hämmästystä, vihaa tai levottomuutta kasvoissaan, kuin tavallinen
ihminen poispyyhkiessään ja kuoliaaksi rutistaessaan purevan paarman,
nosti ylös sen tuolin, jolla oli istunut, ja huudahtaen vain: "haa, sinä
koira!" musersi melkein kappaleiksi pään salamurhaajalta, joka kahdesti
lausui, ensin korkealla sitten sortuneella äänellä, sanat "Allah akbar!"
-- Jumala on voitollinen -- sekä heitti henkensä kuninkaan jalkain
juureen.
"Kyllä te olette huolellisia vahteja!" sanoi Richard pilkallisesti
nuhtelevalla äänellä jousimiehillensä, jotka kahakasta havahtaneina nyt
pelästyksissään hyökkäsivät sisään hänen telttaansa; "erittäin valppaita
vartioita, jotka annatte minun omin käsin toimittaa tämmöistä
telottajantyötä. -- Hiljaa kaikki ja herjetkää mielettömästä
hälinästänne! Ettekö koskaan ennen ole nähneet kuollutta turkkilaista?
-- Tulkaa tänne -- haalatkaa tämä raato ulos leiristä, hakatkaa pää
ruumiista ja pystyttäkää se keihääseen; mutta katsokaa tarkkaan, että
kasvot käännetään Mekkaa kohti, niin että hän helpommin saattakoon
kertoa halvalle petturille, jonka kehotuksesta hän tuli tänne, kuinka
hän on asiansa ajanut. -- Mitä sinuun tulee, musta, hiljainen ystäväni",
lisäsi hän ja kääntyi nubialaiseen -- "mitäs tuo on? Sinä olet
haavotettu -- ja myrkytetyllä aseella, sen tohdin taata, sillä tuo
voimaton raukka ei toki voinut toivoa antavansa kovempaa iskua, kuin
että leijonan nahka vain saisi naarmun. -- Imekää myrkky hänen
haavastaan, joku teistä -- se on huulilla vahingoittamatonta, vaikka
kuolettavaa, kun pääsee sekaantumaan vereen".
Soturit katselivat toisiansa epäillen ja hämillänsä, sillä vaaran
eriskummaisuus arvelutti tällä kertaa heitä, jotka muutoin eivät
peljänneet mitään.
"Mitä nyt, heittiöt", kuningas jatkoi, "oletteko niin hienosuisia, vain
pelkäättekö kuolemaa, koska noin vitkastelette?"
"Ei miehen kuolemaa", vastasi pitkä Allen, johon kuningas puhuessaan oli
katsonut; "mutta minä en kernaasti tahdo kuolla niinkuin myrkytetty
rotta tuon mustan eläimen tähden, jota markkinoilla ostetaan ja myydään
kuin syöttiläshärkää".
"Hänen armonsa puhuu myrkyn imemisestä", mutisi toinen sotamies,
"ikäänkuin hän sanoisi: kas tuossa, nielaise vatukka!"
"Ei", sanoi Richard, "minä en tosiaan ole käskenyt kenenkään tehdä, mitä
en itse tahtoisi tehdä".
Ja ilman muitta mutkitta ja vastoin ympärilläseisojain hartaita
varotuksia, joihin hän ivanaurulla vastasi, pani Englannin kuningas
huulensa mustan orjan haavaan, hänen nöyrästä vastustuksestansa
huolimatta. Mutta niin pian kuin Richard vähän hengähti tässä
omituisessa toimituksessaan, juoksi nubialainen äkkiä pois hänen
luotaan, heitti rievun käsivarren ympäri ja antoi yhtä kunnioittavilla
kuin vakavilla liikunnoilla tietää, ettei hän aikonut sallia hallitsian
uudistaa niin halventavaista työtä. Pitkä Allen myös tuli väliin
selittäen, että jos olisi välttämätöntä estää kuningasta uudelleen
ryhtymästä tuommoiseen työhön, niin hänen omat huulensa, kielensä ja
hampaansa olisivat valmiit neekeriä -- joksi hän nubialaista nimitti --
palvelemaan, ja että hän ennen luinensa lihoinensa söisi hänen suuhunsa,
kuin sallisi että Richard kuninkaan huulet uudestaan häneen koskisivat.
Neville, joka useain upseerein kanssa astui sisään, kielsi ja epäsi
samoin ikään.
"Kas niin, älkää nostako turhaa melua hirvestä, jonka jäljiltä koira on
eksynyt, taikka vaarasta kun se on ohitse", sanoi kuningas. "Haava on
mitätön, sillä se tuskin vuotaa verta -- vihainen kissa olisi tehnyt
syvemmän naarmun -- ja minun tarvitsee puolestani vain ottaa hiukka
vastamyrkkyä, varovaisuuden vuoksi, vaikka se on aivan tarpeetonta".
Niin puhui Richard, vähän ehkä häpeissään omasta alentuvaisuudestaan,
vaikka häntä siihen kehotti sekä ihmisrakkaus että kiitollisuus. Mutta
kuin Neville jatkoi puhettaan vaarasta hänen korkean personansa suhteen,
käski kuningas hänen olla hiljaa.
"Ole vaiti, hyvä ystävä -- älä enään puhu siitä! -- Minä tein sen vain
näyttääkseni näille tietämättömille, taika-uskoisille veitikoille,
kuinka heidän tulee toisiansa auttaa, kun nuo kehnot petturit tulevat
vastaamme myrkytetyillä puukoilla ja nuolilla. -- Mutta", lisäsi hän,
"vie tämä nubialainen kortteeriisi, Neville. Minä olen muuttanut aikeeni
hänen suhteen; hanki hänelle hyvä hoito. Mutta sana korvaasi: katso
ettei hän sinulta karkaa; hänessä on enemmän, kuin näkyy. Anna hänelle
täysi vapaus, kuin hän ei vain leiristä lähde. -- Ja te, lihaa
raatelevaiset, viinaa ryyppäävät englantilaiset kahlekoirat, menkää
vahtipaikallenne ja laittakaa, että olette hiukka tarkempia. Älkää
luulko, että nyt olette omassa rehellisessä kotimaassanne, jossa
puhutaan ennenkuin lyödään, ja kätellään toisiansa, ennenkuin tapellaan.
Meidän maassa vaara kulkee aukinaisilla kasvoilla sekä miekka
paljastettuna ja vaatii sitä taisteluun, jonka päälle aikoo käydä; mutta
täällä se teitä lähenee silkkivantulla teräshansikkaan sijasta, leikkaa
teiltä kaulan poikki kyyhkyläisen höyhenellä, pistää teidät kuoliaaksi
papin solenpalkimella, eli hirttää teidät vaimonpuolen kurenauhaan.
Menkää tiehenne, pitäkää silmänne auki ja suunne kiinni, juokaa vähemmin
ja katsokaa tarkemmin ympärillenne; taikka panen minä teidän nälkäiset
mahanne niin niukalle, että skotlantilaisen kärsiväinen vatsaki siitä
nuriseisi".
Sotamiehet menivät alakuloisina ja nöyryytettyinä vahtipaikoillensa, ja
Neville aikoi ruveta herrallensa selittämään kuinka vaarallista oli,
että he saivat noin helpon rangaistuksen velvollisuutensa
laiminlyömisestä, ja kuinka varottava esimerkki olisi tarpeellinen näin
merkillisessä tapauksessa että oli sallittu niin epäiltävän ihmisen kuin
marabutin lähestyä kuningasta puukonpistoksen päähän, kun Richard
keskeytti häntä. "Älä puhu siitä, Neville", hän sanoi, "tahdotko että
minä vaatisin ankarampaa rangaistusta siitä, kun vähäpätöinen vaara on
itseäni uhannut, kuin siitä että Englannin lippu on kadonnut? Se on
viety, varastettu, taikka on petturi sen antanut pois, eikä ainoaakaan
veripisaraa ole sentähden vuotanut. Sinä, musta ystäväni, sinä voit
salaisia asioita tutkistella, sanoo kuulusa sulttani, minä antaisin
sinulle oman painosi kultaa, jos esiin kutsumalla jonku itseäsi vielä
mustemman, eli millä keinoin tahansa, voisit osottaa mulle sen varkaan,
joka kunnialleni on tämän loukkauksen tehnyt. Mitäs sanot? Haa!"
Nuorukainen näytti haluavan puhua, mutta sai kuuluviin ainoastaan
mykille omituisen, änköttävän äänen, jonka jälkeen hän pani käsivartensa
rinnalle ristiin ja katsoa tuijotti kuningasta silmiin, nyökyttäen
päätään vastaukseksi kysymykselle.
"Kuinka?" sanoi Richard iloisella kiivaudella. "Tahdotko yrittää saada
tämän seikan selville?"
Nubialainen teki saman liikkeen kuin ennen.
"Vaan miten voimme toisiamme ymmärtää?" sanoi kuningas. -- "Osaatko
kirjottaa, veikkoseni?"
Orja taas nyykäytti myöntävästi päätään.
"Antakaa hänelle kirjotuskalut", sanoi kuningas. "Ne olivat isäni
teltassa paremmin saapuvilla kuin minun, mutta niitten täytyy täällä
löytyä jossain, ellei tämä polttava ilman-ala ole kuivanut musteen. --
Tämä mieshän on jalokivi, on musta timantti, Neville".
"Jos teidän majesteetinne suvaitsee minun lausua nöyrän ajatukseni",
sanoi Neville, "ei tämmöisellä tavaralla pitäisi ruveta kaupantekoon.
Tämä mies on varmaan velho, ja velhot ovat liitossa paholaisten kanssa,
joka kernaasti tahtoo nisun sekaan kylvää ohdakkeita ja herättää riitaa
neuvostossamme sekä --"
"Vaiti, Neville", sanoi Richard. "Huuda takaisin pohjalaista koiraasi,
kun se jo on metsäkauriin kintuissa, ja odota sen tottelevan huutoa,
mutta älä koeta Plantagenet'ä hillitä, kun hän on toivossa saada
kunniansa takaisin."
Orja, joka sillaikaa oli istunut kirjottamassa, jossa taidossa hän näkyi
olevan edistynyt, nousi nyt ylös ja painaen kirjotusta vasten otsaansa,
heittäysi tavallisuuden mukaan lattialle, ennenkuin ojenti kirjotuksen
kuninkaalle. Se oli franskankielinen, vaikka Richard tähän saakka oli
häntä puhutellut _lingua francalla_.
"Richardille, Englannin voittorikkaalle, kukistumattomalle kuninkaalle
hänen halvimmalta orjaltaan. Salaisuudet ovat taivahan lukituita
arkkuja; mutta viisaus voipi keksiä keinoja lukon avaamiseen. Jos teidän
orjanne seisoisi paikalla, josta armeijan johtajat järjestään kulkisivat
sivu, niin olkaa varma siitä, että, jos sen ilkityön tekiä, josta
herrani nyt murehtii, olisi heidän joukossa, niin hänen pahuutensa
tulisi ilmi, vaikkapa seitsenkertaiset kääreet sitä peittäisivät".
[Kuva]
"No, pyhän Yrjön kautta!" sanoi Richard kuningas; "sinä olet puhunut
aivan otolliseen aikaan. -- Neville, sinä tiedät, että huomenna, kun
joukkojamme tarkastamme, ruhtinaat, sovittaaksensa sitä loukkausta,
minkä Englanti on kärsinyt lippunsa varastamisesta, ovat suostuneet
juhlamarssissa kulkemaan uuden lippumme sivu Pyhän Yrjön kukkulalla, ja
tekemään sille kunniaa. Ole vakuutettu siitä, että salainen pahantekiä
ei voi olla näin juhlallista näytettä viattomuudestaan antamatta, jotta
ei juuri hänen poissa-olonsa antaisi epäluuloihin syytä. Sinne me
asetamme mustan neuvonantajamme, ja jos hän taidollaan ilkimyksen ilmi
saattaa, kyllä minä osaan hänen palkita".