tietäisit olla varoillasi, sillä siitä tulee nousemaan kauhea meteli
eikä voi arvata, kenen päälle englantilaiset purkavat hirmunsa. -- Niin,
ja löytyy vielä toinen vaara -- hovipoikani tietää tämän charegitin
aikomuksen, ja sitäpaitsi hän on itsepäinen viisakas narri, josta
mielellään soisin pääseväni erilleen, koska hän vaivaa minua sillä että
uskaltaa katsella asioita ei minun, vaan omilla silmillänsä. Mutta pyhän
veljeskuntamme säännöt jättävät käteeni oikeuden päästä tuommoisesta
kiusasta. Taikka odota -- saraceni voipi löytää oivan aseen
vankihuoneessaan, ja minä lyön vetoa siitä, että hän sitä käyttää
karkuun lähtiessään, joka tapahtunee niin pian kuin hovipoika tuopi
hänelle ruokaa".
"Se voipi asian muuttaa", sanoi Konrad, "mutta kuitenki --"
"*Kuitenki* ja *mutta*", sanoi temppeliherra, "ovat houkkien sanoja --
järkevät miehet eivät epäile eivätkä peräy -- ne päättävät ja panevat
toimeen".
Kahdeskymmenes luku.
Kun leijonata johtaa kaunotar,
Se iloissaan voi tuskin harjaa puistaa
Ja kynsiään ei näyttää ensinkään.
Niin Herkules värttinäks kartun väänti
Ja kehräs rakkaudesta Omphaleen.
_Anonymous._
Sitte kun Richard, tuon viime luvun lopulla kerrotun mustan petoksen
pahaa aavistamaton esine, oli saanut ristiretken ruhtinaalliset
päälliköt päättämään sodan jatkamista uudella innolla, oli hänen
lähimpänä huolenansa perustaa rauha jälleen oman perheensä keskuudessa;
ja nyt, kun hän suuremmalla maltilla saattoi asiaa punnita, halusi hän
tarkasti tutkia niitä asianhaaroja, jotka olivat saaneet lipun
katoamisen aikaan, sekä sen tuttavuuden laatua ja hellyyttä, joka oli
olemassa hänen sukulaisensa Edithin ja maanpakolaisuuteen tuomitun
skotlantilaisen seikkailian välillä.
Kuninkaatarta ja hänen seuruettaan säikäytti sen johdosta Tuomas de
Vaux'n tulo, joka käski lady Kalista de Montgaillardia, kuninkaan
ensimäistä hovineitoa, heti tulemaan kuninkaan luokse.
"Mitä minun pitää sanoa, _madame_?" sanoi vapiseva tyttö
kuninkaattarelle. "Hän tappaa meidät kaikki!"
"Ei, älkää peljätkö, neiti", sanoi de Vaux. "Hänen majesteetinsa on
säästänyt skotlantilaisen ritarin hengen, vaikka hän oli
pää-rikoksellinen, ja antanut hänen arapialaiselle lääkärille -- hän
luultavasti ei tule olemaan ankara vaimonpuolta vastaan, jos tämä on
jotain rikkonutki".
"Rakentele joku juttu kokoon, tyttö", sanoi Berengaria. "Mieheni ei
jouda niin tarkkaan urkkia totuuden perään".
"Kerro tapahtuma, niinkuin se todella on tapahtunut", sanoi Edith,
"taikka minä kerron sen sinun sijaan".
"Teidän majesteetinne armollisella luvalla", sanoi de Vaux, "saan sanoa
lady Edithin neuvon viisaaksi; sillä joski kuningas Richard suvaitsee
uskoa kaikkea, mitä teidän majesteetinne näkee hyväksi hänelle kertoa,
epäilen kuitenkin että hän uskoo lady Kalistaa, varsinki tässä asiassa".
"Lord Gilslannilla on oikein", sanoi lady Kalista, aivan kauhistuneena
ajatellen sitä tutkintoa, jota nyt tultaisiin pitämään, "ja sitäpaitsi,
jospa pystyisinki sepittämään uskottavan jutun kokoon, en tottamaar
luule, että rohkenisin sen kertoa".
Näin päättäen puhua kaikki suoraan, lähti lady Kalista, de Vaux'n
seurassa, kuninkaan tykö ja teki, päätöksensä mukaan, todenperäisen
tunnustuksen siitä viekkaudesta, jota oli käytetty onnettoman Leopartin
ritarin houkuttelemiseksi vahtipaikaltaan; kokonaan vapauttaen lady
Edithin kaikesta, koska hän tiesi hyvin että tämä muuten tekisi sen
itse, ja sysäten kaiken syyn kuninkaattaren päälle, jonka osallisuuden
tuohon kujeeseen hän ymmärsi Leijonasydämen silmissä olevan enin
anteeksi annettavan. Richard oli tosiaan hyvä -- melkeinpä heikko
aviomies. Vihansa ensimäiset kuohumat olivat jo aikaa asettuneet, eikä
hänen tehnyt mieli ankarasti moittia mitä ei enään voitu auttaa. Viekas
lady Kalista, joka aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli tottunut hovin
juonia tutkimaan ja varteen ottamaan pienintä hallitsian mieliteon
merkkiä, kiirehti nopeaan kuin hyyppä kuninkaattaren tykö sillä
ilmotuksella, että kuningas kohta kävisi hänen luonaan, johon hän omain
havaintojensa nojalla lisäsi sen arvelun, että Richard vain aikoi
osottaa niin suurta kovuutta, kuin tarvittiin saamaan hänen puolisoansa
tarpeelliseen katumiseen ilveestänsä, ja sitte suoda hänelle ja kaikille
muille asiassa osallisille armollisen anteeksi-antonsa.
"Puhalteleeko tuuli siltä suunnalta, tyttöseni?" kysyi kuninkaatar,
suuresti hoivattuna tästä sanomasta; "usko minua että niin suuri
sotaherra kuin Richard onkin, ei hänen ole helppo tällä kertaa voittaa
meidät sukkeluudessa; sillä niinkuin isänmaani Navarran pyrenealaiset
lampaanpaimenet sanovat: moni lähtee ulos villan nountiin ja tulee
kerittynä kotiin".
Kun Berengaria kuninkaatar oli tiedustellut kaikkea mitä Kalista saattoi
hänelle kertoa, pukeusi hän kauniimpaan pukuunsa ja odotti täydellä
luottamuksella sankarimielisen Richardin tuloa.
Tämä tuli ja oli melkein samassa tilassa, kuin ruhtinas, joka saapuu
kapinallisen maakuntaan siinä luulossa, että hänellä vain on nuhteita
annettavia ja alamaisuuden osotteita vastaanotettavia, ja arvaamatta
huomaa sen olevan täyden niskottelevaisuuden ja kapinan vallassa.
Berengaria tunsi kovin hyvin suloutensa kaikkivallan sekä Richardin
hellyyden määrän, varmaan tietääksensä, että hän kunnialla tästä pelistä
pääsisi, kun hänen miehensä ensimäinen hirmuinen vihan puuska oli ilman
onnettomuudetta mennyt ohitse; ja vähääkään kuulematta niitä hyvin
ansaittuja nuhteita, joita kuningas aikoi hänelle antaa hänen
kevytmielisestä käytöksestänsä, hän peitteli, niin puollusti viattomana
leikintekona mitä oli tapahtunut. Syvimmällä tavalla hän kielsi
käskeneensä Nectabanusta houkuttelemaan ritaria etemmäs kuin sen kunnaan
juurelle, jolla hän oli vahtia seisomassa -- ja tässä olikin sen verran
totta, että hän ei ollut aikonut laskea sir Kennethiä telttaansa. Mutta
jos kuninkaatar itseään puolustaessaan osotti puheliaisuutta, ei hän
osottanut sitä vähemmin alkaessaan soimata Richardia kovuudesta, hän kun
oli voinut hänelle kieltää niin halpaa pyyntöä, kuin hengen jättämistä
onnettomalle ritarille, joka hänen ajattelemattoman leikkinsä kautta oli
joutunut sotalakien ankaruudelle alttiiksi. Hän itki ja nyyhki
valitellessaan miehensä julmaa kovuutta tässä kohden, joka vähällä oli
tehnyt hänen onnettomaksi koko elinajaksi, niin usein kuin hän olisi
tullut ajattelemaan, että hän tahtomattansa oli ollut etäisenä syynä
tuommoiseen murhenäytelmään. Tuo onneton uhri olisi hätyyttänyt häntä
unissakin -- niin, ei voinut tietää sillä semmoista ennenkin oli
tapahtunut -- jos ei ritarin haamu olisi asettunut hänen unettoman
vuoteen ääreen. Kaikkien tämmöisten sieluntuskain alaiseksi hän olisi
voinut joutua sen miehen ankaruuden kautta, joka, vaikka väittäen
arvelematta tottelemalla hänen vähintä viittaustansa, ei tahtonut luopua
huonon kostonhimon pyynnöstä, jos kohta hän sen kautta tekikin vaimonsa
aivan onnettomaksi.
Koko tätä naisellisen kaunopuheliaisuuden virtaa seurasi tavalliset
todistuskappaleet, huokaukset ja kyyneleet, ja se tuli esiin äänellä ja
katsannolla, joka näytti osottavan, että syynä kuninkaattaren harmiin ei
ollut ylpeys eikä nurjamielisyys, vaan suru siitä että hänellä oli
vähempi valta miehensä yli, kuin hän oli ajatellut.
Siivo kuningas Richard oli aivan hämillään. Hän koki turhaan selittää
asiaa vaimollensa, jota itse se mustasukkaisuus, jolla hän vaati
miehensä hellyyttä yksistään itseänsä varten, esti järjellisiä syitä
kuulemasta eli hyväksymästä, eikä Richard hennonnut kovuutta käyttää
olentoa vastaan, joka ajattelemattomassa mielipahassaanki oli niin
kaunis. Hänen täytyi siis tyytyä omaan puollustukseensa ja hän koki
sentähden siivosti nuhdella häntä hänen epäluuloistaan ja viihdyttää
hänen mielipahaansa, muistutellen hänelle, että hänen ei tarvinnut
omantunnon vaivoilla eikä yliluonnollisella pelvolla ajatella
entisyyttä, koska sir Kenneth eli ja jaksoi hyvästi sekä oli jätetty
mainiolle arapialaiselle lääkärille, joka epäilemättä parhaiten kaikista
ihmisistä ymmärsi miten häntä hengissä pitää.
Vaan tämä näytti kaikkein enimmän loukkaavan kuninkaatarta, jonka suru
uudestaan kiihtyi siitä ajatuksesta, että lääkäri ja saraceni oli saanut
suosionosotteen, jota hän mieheltänsä turhaan oli pyytänyt avopäin ja
notkistunein polvin. Tästä uudesta syytöksestä alkoi Richardin
kärsivällisyys loppua ja hän sanoi totisella äänellä: "Berengaria,
lääkäri pelasti minun henkeni. Jos sillä on mitään arvoa silmissäsi, ei
sinun pidä häneltä kadehtia suurempaakaan palkintoa, kuin sitä ainoaa,
minkä olen voinut saada hänen vastaanottamaan".
Kuninkaatar huomasi osottaneensa teeskenneltyä suuttumusta niin isossa
määrässä, kuin hän pelkäämättä saattoi tehdä.
"Oma Richardini", hän sanoi, "miksi et tuonut tuota viisasta minun
luokseni, että Englannin kuninkaatar olisi saanut näyttää, kuinka
suuressa arvossa hän piti sitä, joka oli pelastanut ritariston valon,
Englannin kunnian sekä Berengaria raukan hengen ja toivon sammumasta".
Sanalla sanoen, tuo aviollinen riita oli lopussa; vaan että oikeus saisi
jonku uhrin, päättivät kuningas ja kuninkaatar yksimielisesti sysätä
kaiken syyn lähettiläs Nectabanuksen niskoille, joka -- koska
kuninkaatar jo tähän aikaan oli sydämestään väsynyt hänen oikkuihinsa --
kuninkaallisen puolisonsa Genevran kera tuomittiin ajettavaksi hovista
pois, ja kääpiöparka pääsi piiskasaunasta ainoastaan kuningattaren
vakuutuksen kautta, että hän jo oli rangaistu.
Lisäksi päätettiin, että koska lähettiläs ensi tilassa oli toimitettava
Saladinin luokse hänelle ilmottamaan neuvoston päätöstä sodan
jatkamisesta niin pian kuin välirauha oli päättynyt, ja kun Richard
aikoi sulttanille lähettää jonku kalliin lahjan osottaakseen
kiitollisuuttansa siitä suuresta hyödystä, joka hänellä oli El Hakimin
palveluksista ollut, nuo molemmat onnettomat olennot pantaisiin
harvinaiskaluina lahjaa seuraamaan, koska he, peräti naurettavan näkönsä
ja mielipuolisuutensa kautta, erittäin hyvin soveltuivat semmoiseksi
lahjaksi, joita hallitsiat tapaavat toiselleen lahjotella.
Richardilla oli vielä samana päivänä riita kestettävä toisen
vaimonpuolen kanssa, mutta hän kävi sitä vastaan enemmän huoletonna kuin
edellistä vastaan; sillä vaikka Edith oli kaunis ja korkeassa määrässä
nautti kuninkaallisen sukulaisensa kunnioitusta -- niin, vaikka hän
Richardin loukkaavien epäluulojen kautta todella oli sen vääryyden uhri,
josta Berengaria vain oli ollut valittavanaan, ei hän sentään ollut
Richardin vaimo eikä lemmitty, ja tämä pelkäsi vähemmin niitä nuhteita,
joita Edith hänelle tulisi tekemään, jos kohta ne olisivat enemmän
perustetuita kuin kuningattaren vihat ja kummalliset syytökset.
Pyydettyään kahden kesken saada Edithiä puhutella, saatettiin Richard
hänen huoneeseen, joka oli kuninkaattaren huoneen vieressä, ja jossa
kaksi koptilaista naisorjaa puheen kestäessä makasi polvillaan
etäisimmässä nurkassa. Edithillä ei ollut minkäänlaisia vaimonpuolten
koristeita päällään, ja musta hiilakka linnikko peitti suurilla
laskuillansa korkeasukuisen neidon pitkää, ihanaa vartaloa. Richardin
sisäänastuessa hän syvästi kumartaen nousi istuimeltansa, jolle hän
kuitenki kuninkaan kehotuksesta uudestaan asettui, ja kuin kuningas
istui hänen viereensä, odotti hän sanaakaan sanomatta hänen enempiä
käskyjänsä.
Richard, joka oli tottunut seurustelemaan Edithin kanssa sillä
tuttavalla tavalla, johon heidän sukulaisuutensa häntä oikeutti, tunsi
tätä vastaanottoa jokseenki kylmäksi niin että hän vähän sanoja
tavotellen alkoi puhettaan.
"Kaunis orpanamme", hän viimein sanoi, "on meille suutuksissa; ja meidän
täytyy myöntää, että vaikeuttavat asianhaarat ovat saattaneet meitä
syyttömästi luulemaan, että hän olisi käyttänyt itseään toisin, kuin hän
koskaan ennen on tehnyt. Mutta vaeltaessaan tässä mailman sumuisessa
laaksossa ihminen usein erehtyy varjon ja tosiolennon välillä. Eikö
kaunis orpanamme voi suoda anteeksi vähän tuittupäiselle sukulaiselleen
Richardille?"
"Kuka voipi *Richardille* anteeksiantoa kieltää", sanoi Edith, "jos
Richard voipi saada anteeksi *kuninkaalta*?"
"Kas niin, orpanani", vastasi Leijonasydän, "tämä on kovin juhlallista.
Pyhän neitsyen kautta, nuo surulliset kasvot ja tuo väljä, musta
linnikko voisi saattaa siihen luuloon, että juuri olisit leskeksi jäänyt
taikka ainaki olisit kadottanut kihlatun sulhosi. Rohkaise mielesi --
epäilemättä olet kuullut, että sinulla ei enään ole todellista aihetta
suremiseen -- miksi siis murhepukua pitää?"
"Sentähden että Plantagenet'n kunnia on kadonnut -- sentähden että arvo
on isäni huoneesta hävinnyt".
Richard rypisti otsaansa. -- "Kunnia kadonnut! Arvo huoneestamme
poissa!" kertoi hän suuttuneena; "mutta orpanani Edith voipi
rankaisematta puhua noin. Minä olen tuominnut häntä kovin pikaisesti, ja
hänellä on siis oikeus tuomita minua kovin ankarasti. Mutta sano ainaki
mikä rikokseni on!"
"Plantagenet'n", sanoi Edith, "olisi pitänyt joko jättää loukkaus
anteeksi taikka rankaista se. Hänen ei sovi määrätä vapaita miehiä,
kristityitä ja rohkeita ritareita uskottoman orjiksi. Hänen ei sovi
tinkiä ja helpotella, eli lahjottaa henki vapauden menettämisellä. Tuon
onnettoman tuomitseminen kuolemaan olisi ollut kovuutta, vaan se olisi
ainaki voinut näyttää oikealta; hänen langettaminen orjuuteen ja
maanpakolaisuuteen on peittämätöntä hirmuvaltaisuutta".
"Minä näen, kaunis orpanani", Richard sanoi, "että sinä olet niitä
hempukoita, jotka pitävät poissa-olevaa rakastajaa samana kuin ei yhtään
eli kuin kuollutta. Rauhotu; puoli kymmentä keveätä ratsumiestä voivat
hänen vielä saavuttaa ja oikaista erehyksen, jos rakastajallasi on joku
salaisuus, joka tekee kuoleman hänelle soveliaammaksi kuin
maanpakolaisuuden".
"Herkeä noin sopimatonta leikkiä laskemasta!" Edith vastasi kovasti
punastuen. "Ajattele pikemmin, että kostosi tyydyttämiseksi olet
katkaissut oivallisen jäsenen tästä pyhästä liittokunnasta, riistänyt
ristiltä yhden sen parhaimmista puollustajista ja antanut totisen
Jumalan palvelian pakanain käsiin; olet lisäksi ihmisille, yhtä
luulevaisille kuin itse tässä seikassa olet näyttänyt olevasi, antanut
jonku oikeuden sanomaan että Richard Leijonasydän ajoi urhoollisimman
ritarin leiristään, että tämän soturimaine ei kohoaisi hänen omansa
vertaiseksi".
"Minä -- minä!" huusi Richard, nyt todenteolla mielen liikutuksessa. --
"Tarvitsiko minun kadehtia toisten mainetta? Minä soisin että hän olisi
täällä, semmoista yhdenvertaisuutta väittämässä! Kruununi ja arvoni
laskisin alas, turnauskentällä häntä kohdatakseni ja näyttääkseni onko
Richard Plantagenet'llä syytä peljätä kuolevaista taikka kadehtia hänen
mainettansa. Kas niin, Edith, sinä et tarkota mitä sanot. Älä anna
suuttumisen taikka kaihon kultasi poissaolosta saattaa itseäs
kohtuuttomaksi sukulaistasi vastaan, joka, kaikesta pikaisuudestasi
huolimatta, pitää sinun hyvää ajatustasi yhtä suuressa arvossa kuin
kenenkään kuolevaisen".
"Kultani poissa-olosta?" lady Edith sanoi. "No niin -- hän kutsuttakoon
kernaasti kullakseni, hän joka niin kalliisti siitä nimestä on maksanut!
Vaikka semmoista harrasta palvelusta ansaitsematta, olin minä hänelle
ikäänkuin valo, joka johdatti häntä eteenpäin ritarillisuuden jalolla
tiellä; mutta että minä olisin arvoni unhottanut, taikka hän pyrkinyt
omansa ulkopuolelle, se ei ole totta, jospa kuningaski sen sanoisi".
"Kaunis orpanani", Richard sanoi, "älä pane sanoja suuhuni, joita en ole
koskaan lausunut. Minä en ole sanonut että te olisitte hänelle suoneet
muuta suosionosotusta, kuin minkä jokainen urhokas ritari, oli hän mitä
sukua tahansa, voipi prinsessalta saada. Mutta pyhän neitsyeen kautta,
minä tunnen hiukka tuonlaiset rakkaudenseikat -- ne alkaa äänettömällä
kunnioittamisella ja kaukaisella ihailemisella, mutta kun tilaisuus
eteen sattuu, enenee tuttavuus, ja niin -- mutta turha vaiva on puhua
sille, joka pitää itseänsä koko mailmaa viisaampana".
"Sukulaiseni neuvoa kuuntelen aina mielelläni", sanoi Edith, "kun ne
eivät sisällä mitään arvoani ja luonnettani solvaisevaa".
"Kuninkaat, kaunis orpanaiseni, eivät neuvo, he pikemmin käskevät",
sanoi Richard.
"Sulttanit tosin käskevät", sanoi Edith; "mutta se tulee siitä, että
heillä vain on orjia hallittavina".
"No, no, sinun tulisi oppia vähemmin sultaneja halveksimaan, kuin niin
korkeassa arvossa pidät skotlantilaista", sanoi kuningas. "Minä pidän
Saladinia enemmän sanassansa pysyvänä kuin tuota Skotlannin Wilhelmiä,
joka, Jumala paratkoon, välttämättä vaatii itselleen Leijonan nimeä --
hän on ilkeästi pettänyt minun, kun hän ei lähettänyt niitä apujoukkoja,
jotka hän oli luvannut. Salli minun sanoa sinulle, Edith, että kerran
kenties tulet pitämään rehellistä turkkilaista parempana kuin kavalaa
skotlantilaista".
"En -- en koskaan!", Edith vastasi, "vaikkapa Richard itse kääntyisi
siihen väärään uskontoon, jota karkottaakseen Palestinasta hän on
purjehtinut meren poikki".
"Sinä tahdot saada viimeisen sanan", sanoi Richard, "ja sinä sen saat.
Ajattele minusta mitä tahansa, Edith kulta, minä en koskaan ole
unhottava, että sinun isäsi oli minun setä".
Näin sanoen hän kohteliaasti jätti hyvästi hänelle, vaikka ei isosti
tyytyväisenä käymisensä päätökseen.
Oli neljäs päivä siitä kuin sir Kenneth oli leiristä lähetetty pois, ja
kuningas Richard istui teltassaan nauttien läntisen iltatuulen
henkäyksistä, joka tuoden harvinaista viileyttä siivillänsä, tuntui
tulevan iloisesta Englannista virvottamaan sen retkeilemisiin
mieltynyttä hallitsiaa, kun hän vähitellen kokoili ne täydet voimat,
jotka hän jättiläis-suurten hankettensa toimeenpanemiseen tarvitsi. Hän
oli ypö yksin, sillä de Vaux oli lähetetty Ascalonista noutamaan
lisäväkeä ja sotatarpeita, ja useimmat muusta palveliakunnasta tekivät
eri tahoilla valmistuksia sotatointen pikaiseen alottamiseen sekä
suureen ristiretkeiliäin armeijan tarkastukseen, joka tulisi tapahtumaan
seuraavana päivänä. Kuningas istui kuunnellen toimeliasta hälinää
sotilaisten joukosta, kalsketta pajoista, joissa hevosenkenkiä taottiin,
sekä aserautioiden teltoista, joissa rautapaitaa tehtiin. Edestakaisin
kulkevain soturein äänetkin olivat korkeat ja iloiset ja niiden kaiussa
ilmaantui kiihkeän, tulisen rohkeuden takaus sekä lähestyvän voiton
varma ennustus. Kun Richardin korva parastaikaa mielihyvällä kuunteli
näitä ääniä, ja kun hän vaipui niihin voiton ja kunnian unelmiin, joita
ne hänessä synnyttivät, ilmotti eräs tallimestari, että sanansaattaja
Saladinilta odotti ulkona.
"Laske hänen heti sisään", sanoi kuningas, "ja tarpeenmukaisella
kunnialla, Josceline".
Englantilainen ritari saattoi siis sisään henkilön, joka ei näyttänyt
olevan muuta kuin nubialainen orja, vaikka hänen ulkonäkönsä oli
erittäin silmään pistävä. Hän oli komea, jalosti rakettu mies, ja hänen
käskeväiset, vaikka pikimustat kasvonjuonteensa eivät osottaneet mitään
neekerintapaista. Sysimustilla hivuksillaan oli hänellä maidonvalkea
turbani ja hartioilla samanvärinen lyhyt levätti, joka edestä ja hihojen
kohdalta oli aukinainen ja jonka alta näkyi muokatuista leopartin
nahoista tehty ihokas, joka ulettui polviin saakka. Muut osat hänen
jäntevistä jäsenistään, niin käsivarret kuin sääret, olivat paljaat,
paitsi että sandalit oli sidotut hänen jalkoihinsa ja että hänellä oli
hopioiset kaulavitjat ja rannerenkaat. Hänen vyötäisiltään riippui
suora, leveä miekka, jonka kahva oli puksipuusta ja huotra päällystetty
käärmeennahalla. Oikeassa kädessään hän piti lyhyttä jahtikeihästä
leveällä, kiillotetulla vaaksanpituisella teräskärjellä, ja vasemmalla
hän talutti suurta, kaunista susikoiraa punotusta silkistä ja kullasta
tehdyllä nuoralla.
Sanansaattaja lankesi alas kasvoilleen samalla osaksi paljastaen
hartiansa nöyryyden osotteeksi, ja otsallaan koskettuaan laattiaan,
nousi sen verran ylös, että jäi toiselle polvelleen, kun hän kuninkaalle
ojenti silkkisen huivin, sisältäen toisen huivin kultakankaasta, jonka
sisässä oli kirje Saladinilta. Se oli arapian kielellä kirjotettu, vaan
sitä seurasi käännös normandian engelskaksi, joka meidän kielellä
kuuluisi näin:
"Saladin, kuningasten kuningas, Melek Ricille, Englannin leijonalle.
Koska me viimeisen sanansaattosi kautta olemme tulleet tietämään, että
olet valinnut sodan rauhan sijaan ja vihollisuutemme ystävyytemme
sijaan, pidämme sinua sokaistuna tässä asiassa ja toivomme kohta,
tuhansien heimokuntaimme voittamattoman voiman avulla, saattavamme
vakuuttaa sinua erehyksestäsi, kun Mahomet, Jumalan profeeta, ja Allah,
profeetan Jumala, tulevat ratkaisemaan riidan välillämme. Kaiken muun
suhteen pidämme suuressa arvossa sinua sekä myös niitä lahjoja, jotka
meille lähetit, ja noita kahta kääpiöä, jotka ovat kummalliset kuin Ysop
kuvattomuudessansa sekä hupaiset kuin Isakin luutu; ja vastineeksi
näistä anteliaisuutesi aarre-aitan osotteista, olemme sinulle
lähettäneet nubialaisen orjan nimeltä Zohauk, jonka omaisuuksista et saa
värin mukaan tuomita, niinkuin mailman houkat tekevät, sillä
mustakuorisilla hedelmillä on usein herkullisin maku. Tiedä että hän on
väkevä kuin Zablestanin Rustani herransa tahdon täyttämisessä sekä
myöski viisas neuvoja antamaan, kun olet oppinut hänen kanssa
haastelemaan; sillä puheen herra on halvaantunut äänettömäksi palatsinsa
elfenluumuurien takana. Me heitämme hänen sinun huostaas, toivoen ettei
se aika voi olla kaukana, jolloin hän tehnee sinulle hyvän palveluksen.
Ja niin jätämme sinun hyvästi; luottaen siihen että kaikkein pyhin
profeetamme vielä on kutsuva sinua totuuden tuntemiseen; mutta ellei se
tapahdu, on toivomme, että kohta varttuisit terveeksi jälleen, jotta
Allah tuomitkoon sinun ja minun välillä julkisella taistelutantereella".
Kirje oli vahvistettu sulttanin nimellä ja sinetillä.
Richard katseli äänettömänä nubialaista, joka seisoi hänen edessään,
silmät lattiaan luotuina ja käsivarret rinnalla ristissä, näyttäen
mestarillisesti veistetyltä mustalta marmoripatsaalta, joka
Prometheuksen koskettamista odotti henkiin virotakseen. Englannin
kuningas, joka niinkuin sattuvasti sanottiin hänen jälkeläisestään
Henrik VIII:sta, kernaasti katseli *miestä*, oli varsin tyytyväinen
hänen edessään seisovan henkilön lihaksiin, jänteisiin ja suhteelliseen
ruumiinrakennukseen ja kysyi häneltä frankin kielellä: "Oletko sinä
pakana?"
Orja puisti päätään, ja kohottaen sormen otsalleen teki ristinmerkin
osotteeksi että hän oli kristitty, jonka jälkeen hän asettui entiseen
liikkumattomaan, nöyrään asemaansa.
"Varmaanki nubialainen kristitty", sanoi Richard, "jolta nuo
pakanakoirat ovat puheenlahjan ryöstäneet?"
Mykkä puisti taasen verkalleen päätänsä kieltämisen merkiksi, viittasi
etusormellaan taivasta kohti ja laski sen sitte huulillensa.
"Minä ymmärrän", sanoi Richard, "Jumala on sinun mykäksi tehnyt, eikä
ihmisten ilkeys. Osaatko puhdistaa rauta-asua ja vyötä, sekä
tarvittaissa pukea ne päälle?"
Mykkä nyökäytti päätään, ja astuen haarniskan luo, joka ritarillisen
hallitsian kilven ja kypärin kera riippui telttapuussa, piteli sitä niin
osaavasti ja näppärästi, että hän kyllin osotti täydellisesti
ymmärtävänsä asekantajan tehtävät.