pappi oli odottanut. "Haa! -- niin -- Edith Plantagenet. Näinkö minä
tästä unta? -- vai kertoiko joku minulle siitä? Pääni on vielä heikko
kuumeen jälkeen ja mieleni on ollut niin kiihyksissä. -- Oliko se
skotlantilainen, eli El Hakim, eli tuo pyhä erakko, joka mainitsi
jotakin niin hurjasta tuumasta?"
"Engaddin erakko luultavasti", sanoi arkkipispa; "sillä hän on tässä
asiassa nähnyt paljon vaivaa, ja sittenkun ruhtinasten tytymättömyys on
tullut julkiseksi ja armeijan hajoaminen välttämättömäksi, on hän usein
neuvotellut sekä kristittyin että pakanain kanssa aikaansaadakseen
rauhantekoa, joka ainaki osaksi hankkisi kristikunnalle niitä etuja,
jotka ovat olleet tämän pyhän sodan taitotuksena".
"Sukulaiseni uskottomalle -- Haa!" huusi Richard ja hänen silmänsä
alkoivat iskeä tulta.
Pappi kiirehti viihdyttämään hänen vihaansa.
"Paavin lupa on tietysti etupäässä saatava, ja pyhä erakko, jolla on
hyvä maine Romassa, tahtoo asiasta sopia pyhän isän kanssa".
"Kuinka? -- ennenkuin me ensin olemme suostumuksemme antaneet?" sanoi
kuningas.
"Tietysti ei", sanoi piispa tyynellä ja nöyrällä äänellä; "ainoastaan
teidän nimenomaisella suostumuksellanne".
"Minun suostumukseni sukulaiseni naimisiin uskottoman kanssa?" sanoi
Richard; kuitenki hän puhui äänellä joka pikemmin osotti epäilemistä,
kuin esityksen suoraa hylkäämistä. "Olisinko voinut uneksia
senlaatuisesta sopimuksesta, kun laivani kokasta hyppäsin maihin Syrian
rannalle, ikäänkuin saaliinsa niskaan karkaava jalopeura! Ja nyt -- vaan
jatkakaa -- minä tahdon kuunnella kärsivällisesti".
Yhtä iloissaan kun kummissaan että asiansa oli niin paljon huokeampi
kuin hän oli luullut, kiirehti arkkipispa Richardille mainitsemaan
useoita esimerkkejä semmoisista naimisista Espanjassa, joihin pyhä
istuin niin ikään oli antanut suostumuksensa, sekä niitä arvaamattomia
etuja, joita koko kristikunnalle syntyisi, kun Richard ja Saladin
yhtyisivät näin pyhällä siteellä, ja varsinki hän suurella innolla ja
kiivaudella mainitsi mahdolliseksi, että Saladin vaihtaisi väärän
oppinsa oikeaan uskoon, jos vain kysymyksessä oleva naimiskauppa tulisi
toimeen.
"Onko sulttani sitte osottanut minkäänlaista taipumusta kristityksi
tullaksensa?" sanoi Richard; "jos niin on, ei koko mailmassa löydy
kuningasta, jolle kernaammin tahtoisin antaa sukulaiseni, niin sisareni,
puolisoksi, kuin jalolle Saladinille -- niin, vaikkapa toinen laskisi
kruunun ja valtikan hänen jalkainsa juureen ja toisella ei olisi muuta
tarjottavaa, kuin hyvä miekkansa ja vielä parempi sydämensä!"
"Saladin on kuunnellut kristityitä opettajiamme", sanoi arkkipispa,
vähän kartellen -- "minua itseä halpa-arvoista ja muita -- ja koska hän
kärsivällisesti kuuntelee ja tyynesti vastaa, tarvitsee tuskin epäillä,
että hän on temmattava ikäänkuin kekäle tulipalosta. _Magna est veritas
et prevalebit._ Muuten Engaddin erakko, jonka sanoista harva on
hedelmätönnä pudonnut maahan, on siitä täydellisesti vakuutettu, että
saracenein ja muitten pakanain kutsumus on lähellä, ja että tämä
naiminen on oleva alkuna siihen. Hän lukee tähtien juoksun; ja kun hän
lihaansa kidutellen on oleskellut näillä jumalallisilla paikoilla,
joilla pyhimykset muinaisista ajoista ovat liikkuneet, on Eliaan,
Thisbeläisen, hänen siunatun veljeskuntansa perustajan henki ollut hänen
kanssansa, samoin kuin profeeta Elisan, Saphatin pojan, kanssa, kun hän
heitti levättinsä hänen päälle".
Kuningas Richard kuunteli papin puhetta allapäin ja arvelevan näköisenä.
"Minä en voi selittää", hän sanoi, "kuinka minun on laita; vaan
luulenpa, että näiden kristittyin ruhtinasten kylmät neuvonpiteet ovat
minunki sieluun tartuttanut penseyttä. On ollut aika, jolloin olisin
kaatanut maahan sen maallikon, joka tämmöistä naimista olisi minulle
esittänyt, ja jos hän olisi ollut hengellinen mies, olisin sylkenyt
häntä kasvoihin ikäänkuin uskonsa hylkääjää ja Baalin pappia; vaan nyt
tämän neuvon kuunteleminen ei korviani leikkaa; sillä miksi en ystäväksi
ja liittolaiseksi etsisi urhoollista, vilpitöntä ja jalomielistä
saraceniä, joka rakastaa ja kunnioittaa arvollista vastustajaa, kun
kristikunnan ruhtinaat luopuvat liittolaisistaan ja hylkäävät taivaan ja
jalon ritariston asian? -- mutta minä tahdon mielenmalttini säilyttää
enkä muistella heitä. Ainoastaan yhden yrityksen tahdon tehdä, tämän
komean sotajoukon koossapitämiseksi, jos mahdollista, ja jos en onnistu,
herra arkkipispa, tahdomme tarkemmin keskustella esityksestäsi, jota
nykyään yhtä vähän hyväksyn kuin hylkään. Lähdetään neuvostoon, aika on
tullut. Sinä sanot, että Richard on ylpeä ja kiivas -- sinä saat nähdä
hänen nöyryyttävän itseään, niinkuin mitätön ginsti, josta hänen nimensä
johtuu".
Palveliansa avulla kuningas äkkiä puki päällensä tumman yksikarvaisen
takin ja levätin, ja ilman muuta merkkiä kuninkaallisesta arvostaan,
kuin kultainen rengas otsallansa, hän Tyron arkkipispan kera kiiruhti
neuvostoon, jossa vain odotettiin hänen tuloansa neuvottelujen
alkamiseksi.
Ulkopuolella sitä laajaa telttaa, johon neuvosto kokoontui, seisoi
ristin suuri lippu, sekä toinen, johon oli kuvattu polvillensa langennut
vaimonpuoli hajotetuilla hivuksilla ja revityillä vaatteilla, jonka piti
esittää Jerusalemin hyljättyä ja murehtivaa kirkkoa; lippuun oli
kirjotettu: _Afflictæ sponsæ ne obliviscaris!_ Huolellisesti valitut
vartiat pitivät kaikkia kuuntelioita tarpeellisen matkan päässä tästä
teltasta, että keskustelut, jotka toisinaan olivat jotenki kova-äänisiä
ja kiivaita, eivät ehtisi syrjäisten korviin.
Täällä ristiretken ruhtinaat siis olivat koolla, Richardin tuloa
odotellen, ja tätäki lyhyttä viivähystä hänen vihamiehensä selittivät
hänelle haitallisella tavalla; monta esimerkkiä vedettiin esiin
todistukseksi hänen kopeudestaan ja sopimattomasti anastetusta
esimiehyydestänsä, ja nykyistä viipymistä mainittiin myöski semmoiseksi.
Toinen koki toisestaan vahvistaa näitä pahoja ajatuksia Englannin
kuninkaasta, ja oikeuttaa mielipahaansa muka kärsitystä loukkauksesta
ankarimmasti selittämällä vähäpätöisimpiä seikkoja; ja kaikki tämä,
kenties, syystä, että kaikilla arvaten oli sankarillista hallitsiaa
kohtaan vaistomainen kunnioitus, jonka poistamiseksi vaadittiin
tavallista väkevämmät ponnistukset.
He olivat sentähden päättäneet vastaanottaa häntä hänen tullessaan
huolimattomasti eikä suuremmalla kunnian-osotuksella, kuin kylmä
ceremoniali eli juhlamenoin sääntö välttämättä vaati. Mutta nähdessään
tämän jalon vartalon, nämät kuninkaalliset kasvot, vielä kalpeat
viimeisestä sairaudesta, tuon silmän, jonka ministrelit olivat kutsuneet
taistelun ja voiton kirkkaaksi tähdeksi -- muistellessaan hänen
sankaritöitänsä, jotka tavallisen ihmisen rohkeudelle ja voimalle
näyttivät mahdottomilta -- nousivat kaikki kokoontuneet ruhtinaat, yksin
kateellinen Franskan kuningaski ja jörömäinen, harmistunut Itävallan
herttua, yksimielisesti pystöön ja huusivat yksi-äänisesti: "Jumala
varjelkoon Richardia, Englannin kuningasta! Kauan eläköön rohkea
Leijonasydän!"
Kasvot iloiset ja kirkkaat kuin kesäaurinko noustessaan, kumarteli
Richard joka taholle ja kiitteli onneaan, kun taas oli päässyt
ruhtinaallisten asekumppaleinsa joukkoon.
"Hän halusi lausua muutaman sanan", näin hän kokoontuneita puhutteli,
"vaikka niin halvasta aineesta kuin hänestä itsestään, jos hän senkautta
muutaman minuutin tuonnemmaksi lykkäisikin heidän neuvottelunsa
kristikunnan hyväksi ja heidän pyhän hankkeensa edistämiseksi".
Kokoontuneet ruhtinaat istuivat jälleen istuimillensa ja syvä hiljaisuus
syntyi.
"Tämä päivä", jatkoi Englannin kuningas, "on suuri liiton juhlapäivä; ja
hyvin kelpaa kristityille miehille semmoisessa tilaisuudessa sopia
veljestensä kanssa ja tunnustaa molemmanpuoliset vikansa. Jalot
ruhtinaat ja isät tällä pyhällä retkellä, Richard on soturi -- hänen
kätensä on aina nopeampi hänen kieltänsä -- ja hänen kielensä on liiaksi
tottunut hänen ammattinsa karkeaan lausetapaan. Mutta älkäät
Plantagenet'n ajattelemattomain puhetten ja pikaisten töitten tähden
hyljätkö jaloa päätöstänne Palestinan vapauttamiseen -- älkäät luotanne
viskatko maallista mainetta ja iankaikkista pelastusta, jotka ovat
täällä saatavat jos ihminen koskaan niitä voipi saada, siksi että
sotilas on teoissaan osottanut pikaisuutta ja hänen puheensa on ollut
kovaa, niinkuin se rauta jota hän lapsuudestaan on kantanut. Jos Richard
on kohdellut ketään teistä väärin, on Richard valmis hyvitystä antamaan
niin sanalla kuin teolla. -- Jalo veli, Franskan kuningas, olenko
onnettomuudekseni teitä loukannut?"
"Franskan majesteetillä ei ole mitään hyvitystä pyydettävää Englannin
kuninkaalta", vastasi Philip kuninkaallisella arvollisuudella, tarttuen
samalla haavaa Richardin ojennettuun käteen; "ja minkä päätöksen
tehnenki sodan jättämisestä, tulee se riippumaan syistä, joita oman
valtakuntani tila käskee muistamaan, eikä mistään kateellisuudesta tai
tytymättömyydestä kuninkaallista ja urhoollista veljestäni vastaan".
"Itävalta", sanoi Richard, astuen arkkiherttuan luo puoleksi rohkeasti
puoleksi armollisesti, jolloin Leopold melkein vasten tahtoansa nousi
istuimeltansa, ikäänkuin automati, jonka liikunnoita ulkonainen vaikutus
määrää, "Itävalta arvelee syystä saattavansa olla Englannille
suutuksissa; Englanti taas luulee voivansa valittaa Itävallan
käytöksestä. Antakoot he molemminpuolisesti toisillensa anteeksi, että
Europan rauha ja tämän sotajoukon yksimielisyys jääköön rikkomatta.
Ilmeisesti me kannatamme pelastuksen lippua, joka on paljon ihanampi
kuin yksikään, joka maallisen ruhtinaan edessä on liehunut. Älköön siis
välillämme olko riitaa maallisten arvojemme merkkikuvista. Jättäköön
Leopold Englannin lipun takaisin, jos se on hänellä hallussansa, ja
Richard tahtoo, paljaasta rakkaudestaan pyhää kirkkoa kohtaan, selittää,
että hän katuu sitä pikaisuutta, jonka kautta hän on Itävallan lippua
solvaissut".
Arkkiherttua seisoi liikkumatta, totisena ja tyytymättömänä, silmät
luotuina maahan ja kasvot synkistyneinä hillitystä mielipahasta, jota
pelko ja jorömäisyys esti häntä sanoilla ilmaisemasta.
Jerusalemin patriarkka kiirehti ratkaisemaan tätä tuskallista
äänettömyyttä ja vakuutti, että Itävallan arkkiherttua juhlallisella
valalla oli vannonut olleensa kokonaan tietämätön siitä väkivallasta,
joka Englannin lipulle oli tehty.
"Sitten olemme jalolle herttualle tehneet sitä enemmän väärin", sanoi
Richard, "ja pyytäen häneltä anteeksi, että olemme häntä niin
pelkurimaisesta teosta syyttäneet, tarjoomme hänelle kätemme, uuden
rauhan ja ystävyyden merkiksi. -- Vaan mitä tämä tahtoo sanoa? Itävalta
kieltää paljastettua kättämme vastaanottamasta, niinkuin hän ennen on
teräshansikkamme hyljännyt. Kuinka? Emmekö voi olla hänen kumppalinsa
rauhassa eikä vastustajansa taistelussa? Hyvä, olkoonpa niin. Me pidämme
sitä halveksimista, jota hän osottaa, sovintona siitä, mitä mielen
kiivaudessa olemme häntä vastaan rikkoneet, ja tahdomme sillä lukea
rätinkimme molemminpuolisesti kuitatuksi".
Näin sanoen hän kääntyi arkkiherttuasta pikemmin arvollisuutta kuin
ylönkatsetta osottavilla kasvoilla ja jätti itävaltalaisen nähtävästi
yhtä hyvilleen siitä että hän oli päässyt hänen katseensa alta, kuin
laiska ja niskotteleva koulupoika, koska hänen ankara opettajansa on
kääntänyt silmänsä hänestä pois.
"Jalo Champagnen kreivi, ruhtinaallinen Montserrat'n markiisi,
urhoollinen temppelikunnan Suurimestari, minä seison tässä kuin
synnintekiä rippituolissa; onko kellään teistä syytöstä tehtävää minua
vastaan eli hyvitystä minulta vaadittavaa?"
"Minä en tiedä, mihin semmoisen perustaisimme", sanoi liukaskielinen
Konrad, "jollei siihen, että Englannin kuningas asekumppali-raukoiltansa
ryöstää kaiken sen kunnian, minkä he ovat toivoneet tässä sodassa
voittavansa".
"Minun syytökseni, koska minua kehotetaan sitä esiintuomaan", sanoi
temppeliritarein suurimestari, "on tärkeämpi ja totisempi kuin
Montserrat'n markiisin. Voipi ehkä näyttää sopimattomalta, että sotainen
munkki, niinkuin minä, korottaa äänensä, missä niin moni jalo ruhtinas
on vaiti; vaan koko sotajoukkomme kunnia, yhtä paljon kuin tämän jalon
Englannin kuninkaan, vaatii, että joku hänelle vasten kasvoja ilmottaa
ne moitteet, joita tarpeeksi monet hänestä lausuvat hänen selkänsä
takana. Me kiittelemme ja kunnioitamme Englannin kuninkaan rohkeutta ja
jaloja töitä, vaan se meitä loukkaa, että hän kaikissa tiloissa
itsellensä anastaa ja kokee pysyttää yliherruutta ja esimiehyyttä, johon
itsenäisten ruhtinasten ei sovi taipua. Vapaasta tahdostamme tekisimme
monta myönnytystä hänen urhoollisuudelleen, hänen innolleen, hänen
mahtavuudelleen ja rikkaudellensa; vaan joka riistää kaikki itselleen
ikäänkuin oikeutena eikä jätä mitään kohteliaisuuden ja
hyväntahtoisuuden annettavaksi, hän alentaa meitä liittolaisista
vasalleiksi ja palvelioiksi sekä himmentää sotamiestemme ja alamaistemme
silmissä sen ylhäisyyden loistoa, jota emme kauvemmin itsenäisesti
harjota. Koska kuningas Richard on pyytänyt meiltä saada kuulla
totuuden, ei hänen sovi hämmästyä eikä suuttua, kun hän kuulee miehen,
jolle maallinen komeus on kielletty ja maallinen valta sama kuin ei
mitään, jollei se edistä Jumalan temppelin parasta ja sen leijonan
kaatamista, joka kulkee ympäri etsien ketä hän niellä mahtais -- kun
hän, sanon ma, kuulee semmoisen miehen suoraan hänelle sanovan totuuden,
totuuden jota kaikki kuuliani sydämmessään tunnustavat, vaikka pelko
ehkä sulkee heidän suunsa".
Richard punastui kovasti, kuin suurimestari näin suorastaan ja
mutkittelematta moitti hänen käytöstänsä, ja puhetta seuraava
hyväksymisenhyminä osotti selvästi, että melkein kaikki läsnä-oliat
yhtyivät syytöksen kohtuullisuuteen. Suuttuneena ja samalla nöyrtyneenä
hän kuitenkin älysi että hän, kiihtyvälle vihallensa antaen valtaa,
jättäisi kylmälle ja viekkaalle syyttäjällensä sen edun itseänsä
vastaan, joka temppeliherran päätarkotus oli ollut saada. Hän sentähden
koki mieltänsä malttaa ja oli ääneti, kunnes oli lukenut yhden _pater
nosterin_, jota keinoa hänen rippi-isänsä oli käskenyt hänen käyttää,
milloin hän huomasi vihastuvansa. Kuningas sitten puhui tyynesti, vaikka
ääni, varsinkin alussa, ilmaisi vähän katkeruutta.
"Onko siis todellakin niin? Ovatko veljemme niin suurella vaivalla
ottaneet huomataksensa syntyperäistä kiivauttamme ja sitä
hillitsemätöntä, tulista intoa, joka joskus on vietellyt meitä käskyjä
antamaan, kun aika ei myöntänyt neuvoston kokoonkutsumista? En olisi
voinut ajatella että niin sattumalta ja epähuomiosta tehdyt loukkaukset,
kuin minun, olisivat voineet niin syvälle juurtua liittolaisteni
sydämiin, että he minun tähteni tahtoisivat luopua pyhimmästä
yrityksestä ja hellittäisivät kätensä aurasta niin lähellä vaon päätä;
että he minun tähteni väistyisivät syrjään siltä suoralta tieltä
Jerusalemiin, jonka heidän miekat ovat heille aukaisseet. Olin kyllä
turhamielinen uskomaan, että vähäiset palvelukseni korvaisivat ne
erehykset, jotka pikaisuudessani olin tehnyt; että jos muistettiin, että
minä ryntäyksissä tunkeusin eturintaan, ei myöskään unhotettaisi, että
paluumatkalla aina olin viimeinen; että, jos lippuni pystytin voitetulle
sotatantereelle, se myös oli ainoa etu jonka etsin, kun muut jakoivat
saaliin. Olen ehkä nimittänyt voitetun kaupungin nimelläni; mutta
muitten omaksi sen annoin. Jos olen ollut itsepäinen rohkeita tuumia
päätettäissä, en luule säästäneeni omaa enkä väkeni veriä pannakseni ne
yhtä rohkeaan täytäntöön, ja jos marssin tai tappelun kiireessä olen
ottanut toisten sotilaita komentaakseni, on heitä aina pidetty niinkuin
omiani kun minun rahani heille hankkivat ne muonavarat sekä lääkkeet,
joita heidän omat herransa eivät voineet hankkia. -- Mutta minua
hävettää muistuttaa teitä asioista, jotka kaikki paitsi minä itse
näkyvät unohtaneen. Kääntykäämme siis mieluummin miettimään niitä
toimia, joihin meidän tulevaisuudessa on ryhtyminen, ja uskokaa minua
veljet", hän jatkoi, innostuksesta hehkuvilla kasvoilla, "että Richardin
ylpeys, eli viha, eli kunnianhimo ei konsanaan tule olemaan minään
loukkauskivenä eikä kiusankappaleena sillä tiellä, jolle uskonto ja
kunnia pääenkelin torvella kutsuvat teitä. Ah, ei, ei! Minä en kauvemmin
voisi elää, jos minun täytyisi ajatella, että minun vikani ja puutteeni
olivat se syy, joka särki tämän urhoollisen ruhtinasten veljeskunnan.
Vasen käteni hakkaisi oikean käteni poikki, jos sillä voisin
vilpittömyydestäni teitä täydellisesti vakuuttaa. Vapaatahtoisesti
luovun armeijan ylipäällikkyydestä, vieläpä omien sotajoukkojeni
komennosta. Heitä johtakoot ne ruhtinaat, jotka Te valitsette, ja heidän
kuninkaansa, joka aina on ollut kovin taipuva vaihtamaan komentajan
sauvaa seikkailian keihääseen, on sotiva temppeliherrain seassa _Beau
Seant'in_ lipun alla -- niin, taikka Itävallan alla, jos Leopold
nimittää urhokkaan miehen joukkojensa johtajaksi. Taikka jos itse olette
tähän sotaan kyllästyneet ja jos haarniskat rasittavat arkoja
ruumiitanne, niin jättäkää ainoastaan kymmenen eli viisitoista tuhatta
miestä Richardille lupauksenne täyttämiseksi, ja kun Zion on
vallotettu", huudahti hän heiluttaen kättään, ikäänkuin levitellen
ristin lippua Jerusalemin ylitse, "kun Zion on vallotettu, piirrämme sen
porteille, ei Richard Plantagenet'n, vaan niitten jalojen ruhtinasten
nimet, jotka jättivät hänelle keinot sen vallottamiseen".
Sotaisan kuninkaan teeskentelemätön ja voimakas kaunopuheliaisuus
herätti kerrassaan ristiretkeläisten uupuneen rohkeuden ja viritti
jälleen heidän uskonintonsa, ja kiinnittäen heidän huomionsa sodan
pääaineeseen, sai useimmat heistä häpeämään siitä, että olivat ottaneet
ohjetta niin vähäisistä syrjäsyistä, kuin ne joilla äsken olivat
mieltänsä kiusanneet. Silmä sai silmältä tulta, ääni loi rohkeutta
ääneen. He nostivat yksimielisesti sen sotahuudon, jolla Pietari Erakon
saarnaan vastattiin, ja huusivat voimansa takaa: "johdata sinä meitä,
urhoollinen Leijonasydän -- kelvollisempi johtaja kuin kukaan, jota
urhokkaat miehet seuraavat! Vie meitä eteenpäin -- Jerusalemiin --
Jerusalemiin! Se on Jumalan tahto -- se on Jumalan tahto! Siunattu
olkoon, joka käsivartensa puututtaa siihen työhön!"
Tämä niin odottamaton ja yksimielinen huuto kuului neuvottelutelttaa
saartavien vartiain ulkopuolelle ja tunkeusi armeijan sotilaisiin
saakka, jotka toimettomina ja taudeista sekä ilmanalan kuumuudesta
alakuloisina, olivat joutuneet horjuvamielisiksi samoin kuin heidän
päällikkönsä; mutta Richardin palaaminen uudistuneilla voimilla ja tuo
hyvin tunnettu sotahuuto, joka kuului ruhtinasten kokouksesta, sytytti
äkkiä uudelleen heidän intonsa, ja tuhansilta ja kymmeniltä tuhansilta
kaikui sama huuto vastaan: "Zion, Zion! -- Sotaan, sotaan! -- Viipymättä
tappeluun uskottomia vastaan! Se on Jumalan tahto -- se on Jumalan
tahto!"
Nuo suostumuksenhuudot ulkopuolelta enensivät vuorostaan sitä
innostusta, joka teltassa vallitsi. Ne, joihin ei tuli todella ollut
syttynyt, eivät uskaltaneet, ainakaan tällä hetkellä, näyttäytyä
penseämmiltä kuin muut. Nyt ei enään ollut kysymystä muusta kuin
uskaliaasta marssista Jerusalemia vastaan välirauhan loputtua ja niistä
toimista, joihin sillä aikaa oli ryhtyminen armeijan varustamiseksi
muonavaroilla ja lisäväellä. Neuvoskunta erosi, ja kaikkia sen jäseniä
näytti sama innostus elähyttävän, joka kuitenki pian laimentui
useimmissa ja jota ei toisissa koskaan ollut löytynyt.
Jälkimäiseen luokkaan kuului markiisi Konrad sekä temppelikunnan
suurimestari, jotka yhdessä kulkivat kortteereihinsa, pahoilla mielin ja
päivän tapahtumaan tyytymättöminä.
"Minä olen aina sinulle sanonut", sanoi jälkimäinen kolkolla,
pilkallisella äänellään, joka oli hänelle omituinen, "että Richard
katkaseisi ne heikot ansat, jotka sinä hänelle virittelet, yhtä helposti
kuin leijona repii hämähäkinverkon. Näethän, että hänen vain tarvitsee
puhua, ja hänen henkensä panee nuo epävakaiset narrit liikkeelle,
helposti kuin vihuri tarttuu siellä täällä makaaviin lastuihin ja
korsiin ja lakaisee ne läjään taikka levittää ilmaan mieltänsä myöten."
"Kun vihurin voima on ohitse", Konrad vastasi, "laskeutuvat ne lastut,
joita se pyöritteli, taasen maahan."
"Mutta etkö muuten tiedä", sanoi temppeliherra, "että joski tämä uusi
ryntäämisen aie hyljätään ja raukeaa tyhjään, ja jokainen näistä
mahtavista ruhtinaista taas vapaasti saa heittäytyä omain heikkojen
aivojensa johtoon, niin näyttää kuitenkin siltä kuin Richard joutuisi
Jerusalemin kuninkaaksi suostumisen jälkeen ja tekisi rauhan sulttanin
kanssa niillä ehdoilla, jotka sinä niin varmaan luulit hänen
ylenkatseella hylkäävän?"
"No, Mahometin ja Termagauntin kautta, sillä kristityitä kirouksia ei
enään ole tapa käyttää", sanoi Konrad, "arveletko että ylpeä Englannin
kuningas yhdistäisi sukunsa pakanallisen sulttaanin kanssa? Minun
politiikini heitti siihen tuon maukkeen, jotta koko sovinto tulisi hälle
inhottavaksi. -- Meille on yhtä paha, jos hän herraksemme joutuu
sovinnon taikka voiton kautta".
"Sinun politiikisi on huonosti laskenut Richardin ruuansulatusvoimaa",
vastasi temppeliherra; "arkkipispa on korvaani kuiskannut sanan hänen
mielipiteistään." -- Ja sitten mestariteokses tuon lipun suhteen! Se on
tapahtunut suuremmatta huomiotta, kuin pari kyynärää kirjailtua
silkkivaatetta ansaitsikin. Markisi Konrad, nerosi rupeaa ontumaan --
minä en tahdo enään luottaa hienosti kudottuihin tuumiis, vaan tahdon
koettaa omiani. Tunnetko sitä ihmislajia, joita saracenit kutsuvat
charegiteiksi?"
"Kyllä", vastasi markisi; "ne ovat hurjia, innostuneita haaveksijoita,
jotka uhraavat elämänsä uskonnon edistämiseksi -- melkein
temppeliritarien kaltaisia -- vaikka sillä erotuksella, ettei heidän
koskaan ole kuultu pysähtyneen kesken kulkuansa".
"Älä laske leikkiä", vastasi munkki karsaalla silmäyksellä; "tiedä, että
eräs näistä miehistä on juhlallisella lupauksella sitoutunut tappamaan
tuon saarelaiskuninkaan, mahomettilaisen opin päävihollisena".
"Erinomaisen järkevä pakana", sanoi Konrad. "Antakoon Mahomet hälle
paratiisinsa palkinnoksi".
"Eräs asekantajamme otti hänen kiinni leirissä, ja yksityisessä
tutkinnossa hän minulle suoraan tunnusti lujan ja vahvan aikomuksensa",
sanoi suurimestari.
"No Jumala armahtakoon niitä, jotka estivät tämän vallan järkevän
charegitin aikomusta!" sanoi Konrad.
"Hän on minun vankini", lisäsi temppeliherra, "eikä, kuten hyvin
käsität, saa puhutella ketään muuta paitsi minua -- mutta linnain
muureja on särjetty --
"Kahleita jätetty lukitsematta ja vankeja karannut", keskeytti markiisi.
"Vanha sananlasku sanoo, ettei löydy yhtään varmaa vankilaa paitsi
hauta".
"Jos hän pääsee vapaaksi, lähtee hän entiselle polullensa", jatkoi
soturipappi; "sillä näitten verikoirain luonnossa on, etteivät koskaan
heitä sen saaliin jälkeä, josta kerran ovat hajun saaneet".
"Minun ei tarvitse enempää kuulla", sanoi markiisi. "Aikeesi kyllä
hoksaan -- se on kauhea, mutta hätä on suuri".